Miltä maailma näytti ennen vanhaan? Miten ihmiset elivät Kiinassa muinoin? Millaista oli matkustaa kamelikyydillä Arabiassa 1800-luvulla? Millainen oli Konstantinopoli eri matkailjoiden kokemana? Entä minkälaisena ulkomaalaiset matkailijat näkivät Suomen entisinä aikoina?
Tämän kaltaisiin kysymyksiin saat vastauksen tässä esitellyistä kirjoista. Mukana ei ole matkaoppaita, eikä nyt seikkailla turistien suosikkikohteissa. Koetan etsiä menneiden vuosisatojen maailmaa silminnäkijöiden kuvailemana. Jotkut esitellyistä teoksista ovat yhä saatavilla uusintapainoksina, loput löytyvät kirjastojen kätköistä tai kirja-antikvariaateista.
Mika Waltari
Lähdin Istanbuliin
Totta ja tarua Euroopasta 1947
WSOY 1948 (3.painos 2008)
”Lähdin Istanbuliin on kuvaus vuoden 1947 lopulla tehdystä matkasta Turkkiin, missä Mika Waltari kävi etsimässä aineksia historiallisiin romaaneihinsa, lähinnä Johannes Angelokseen. Saman tien hän käväisi myös Ranskassa, Sveitsissä ja Italiassa.
Tätä teosta lukiessa aistit täyttyvät vaikutelmien kirjavasta tulvasta yhtä elävästi kuin lukija olisi itse vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä. Mika Waltarin kuvauksissa kohtaamme sodanjälkeisen Euroopan synkkiä näkyjä, mutta myös ilkikurisen voittoisaa huumoria.”
Sodasta toipuvasta Suomesta ei niin vaan ulkomaille lähdettykään. Passin lisäksi tarvittiin lääninhallitukselta matkustuslupa, jonka sai jos pystyi esittämään kylliksi pätevät syyt matkaansa. Sen lisäksi tarvittiin valuuttaa, jonka voi myöntää vain Suomen Pankki, taas vain jos pystyi esittämään kylliksi pätevät syyt matkaansa. Alkuvaikeuksien jälkeen Mika Waltari lähti vaimonsa Marjatan kanssa 6.10.1947 rahtilaiva Capellalla kohti Amsterdamia. Myrskystä, sumusta ja ajelehtivista miinoista huolimatta laiva pääsi perille.
Amsterdamista matkalaiset jatkoivat Etoile du Nord –junalla Belgian läpi Pariisiin, jossa majoittuivat Mika Waltarin aiemmilta matkoilta tutun Madamen hotelliin. Hotel Chatelet sijaitsi keskeisellä paikalla, kävelymatkan päässä Louvresta ja Notre Damesta.
Näytelmäkirjailijana Waltari sai vapaalippuja teattereihin Pariisissakin. ”Teatterissa kävimme niin usein kuin vain jalat kestivät, sillä päivän onnellisimmaksi hetkeksi pyrki itsepäisesti jatkuvan metrolakon vuoksi muodostumaan se silmänräpäys, jolloin sai puolenyön jälkeen upottaa jalkansa kylmään veteen. Ruumiillisen kunnon kannalta nämä loppumattomat kävelyt olivat varmaan terveellisiä. Minulla oli tunne kuin Pariisi olisi nuorentanut minua ainakin viisi vuotta, vaimoni vakuutti laihtuneensa viikossa pari vuotta ja Madame sanoi ystävällisesti tuntevansa itsensä kaksikymmentä vuotta nuoremmaksi joka päivä verestyvien vanhojen muistojemme vuoksi.”
Kirjojensa taustatutkimuksen kannalta tärkeä sotamuseon sali oli korjaustöiden vuoksi suljettu, mutta joitain vanhoja tykkejä Waltari pääsi tutkimaan.
Pariisista Waltarin pariskunta jatkoi kuuluisalla Idän pikajunalla, Orient-expressillä Lausanneen, Sveitsiin. Junalla olisi päässyt Istanbuliin asti, mutta viisumien saaminen Jugoslaviaan ja Bulgariaan olisi ollut ylivoimaista. Vierailtuaan vielä Bernissä he matkustivat Zürichiin, josta rouva Waltari lensi Tukholman kautta kotimaahan. Mika Waltari puolestaan tutustui Zürichin historialliseen museoon, varsinkin sen asekokoelmaan. Erityisesti häntä kiinnostivat nahkatykit, joita Kustaa Adolf käytti Breitenfeldin taistelussa. Tutkimusten mukaan nahkatykki keksittiin Zürichissä vuonna 1623.
”Muuan seikkailija varasti keksinnön ja myi sen Ruotsiin, missä siihen kiinnitettiin suuria toiveita Kustaa Adolfin yrittäessä kehittää kenttätykistöä liikkuvammaksi. Käytännössä keksintö kuitenkin osoittautui kelvottomaksi eikä nahkatykkejä enää käytetty Breitenfeldin taistelun jälkeen.”
Hän tutustui myös petardeihin ja mörssäreihin sekä muihin varhaisiin asekeksintöihin. ”Savesta tai myöhemmin lasista muovaillut käsikranaatit kuuluivat myös aseistukseen jo 1400-luvulla. Valurautaisten, onttojen käsikranaattien tultua käytäntöön muodostettiin joukko-osastoihin valituista miehistä erikoiset kranaatinheittäjäryhmät. Krenatööri-nimitys säilyi vielä sen jälkeen kun nimen alkuperäinen merkitys oli hävinnyt.”
Zürichissä Waltari nousi Milanoon lähtevään junaan. ”Rajan ylittäminen oli varsin yksinkertaista. Sveitsin tulli kysyi ystävällisesti, oliko minulla montakin kelloa matkassa, eikä välittänyt sen enempää tavaroistani saatuaan rehellisen vastauksen kysymykseensä.”
Milanossa hän astui jälleen Orient-express junaan päämääränään Venetsia. Venetsiassa oli vielä amerikkalaisia miehitysjoukkoja ja merisotilaat viettivät kaupungissa lomapäiviään. ”Marraskuu oli alkanut. Sunnuntaiaamuna heräsin Campanilen kellojen soittoon, taivas oli yhä pehmeän sininen ja ilma keväisen raikas. Pyhän Markuksen kirkon kultapohjaiset seinämosaiikit huikaisivat minut, Dogien palatsin solakat pilarit kannattivat valkoista rakennusmassaansa, Lysippoksen pronssihevoset tuijottivat yli torin korskuvin sieraimin ja kaviot koholla. Muutaman tunnin harhailtuani nähtävyyksiä katsomassa huomasin, että kaikkea tuli liikaan. Venetsian muinainen mahti oli liian runsas äkkiä omistettavaksi, liian barbaarisen komea ja itämaisen rikas.”
Waltari kuvaa eloisasti vaikutelmiaan Venetsiasta. Hän valottaa historiaa ja kuvaa seikkailuaan sokkeloisilla kanaaleilla. Matkalaisemme pistäytyy muutamana iltana kasinollakin ja kokee kuinka pelin kiihtymys sokaisee hänet.
Seuraava junamatka vie Waltarin Roomaan. ”Jonkin päiväkauden harhailin Vatikaanin museoissa. Taulukokoelmissa olivat raamatulliset aiheet ja hämmästyttävän voimakas postikorttitunnelma vallitsevina, mutta jokin Leonardo da Vincin kooltaan pienehkö askeetinkuva erottui omalla voimallaan kuin toisena maailmana kaiken kiiltokuvakauneuden keskeltä. Myönnän mielelläni Michel Angelon freskojen suurenmoisuuden, mutta minusta tuntuu, että niistä saa paljon paremman käsityksen kuvateoksista kuin vääntelemällä niskojaan likinäköisin silmin Sikstuksen kappelissa. Michel Angelo maalasi teoksensa ihan väärään paikkaan, mutta se on kai paavin vika eikä hänen.” Roomassa hän tapaa lapsikerjäläisiä, pari huijaria ja Marian, ”vaikka jo syystä epäilin, ettei hän varmastikaan ollut neitsyt.”
Matka jatkuu ruotsalaisen ABA:n (AB Aerotransport) koneella vihdoin Istanbuliin. Waltarin kuvaus kaupungista on antoisa. Hän valottaa paikan historiaa, kertoo pieniä tapahtumia ja välittää lukijalle vaikutelmiaan paikan ilmapiiristä.
”Raitiovaunut näyttivät Istanbulissa yhä edelleen aina olevan tungokseen asti täynnä ja ihmisiä riippui rypäleinä vaununportaalla. Koskaan en nähnyt raitiovaununrahastajan suuttuvan tai matkustajien osoittavan mieltään tungoksen takia, ja jos vaunuun nousi vanha nainen, niin joku luovutti viipymättä hänelle istumapaikan, olipa hän arvokkaaseen, rypistyneeseen mustaan pukeutunut vallasnainen tai vain yksinkertainen maalaisvaimo, joka raitiovaunupysäkille kantapäittensä varaan kyykistyneenä oli kärsivällisesti odottanut vaunun tuloa. Pitkällä raitiovaunumatkalla näin ainakin kerran rahastajan pysäkin kohdalla poikkeavan kahvilaan virkistämään itseään kupillisella Turkin mustaa, väkevää kahvia, kunnes kuljettaja hermostui ja ilmaisi kelloaan rämpyttäen, että aikoi ajaa tiehensä, ellei rahastaja pitänyt kiirettä.”
”Osa taksiautoista on varustettu erikoisella merkillä. Saatuaan matkustajan ja otettuaan selville, mihin hän suurin piirtein oli menossa, taksin kuljettaja alkaa äänekkäästi huudella jalkakäytävällä ilmoittaen, mihin kaupunginosaan on lähdössä, kunnes saa auton täyteen väkeä. Tähän voi kulua puolikin tuntia, mutta Turkissa ei ole kiirettä. Tätä voisi soveltaa Helsingissäkin, ellei olisi mahdotonta kuvitella, että pidättyväinen suomalainen autonkuljettaja alkaisi esimerkiksi Ruotsalaisen teatterin edessä täyttä kurkkua kiljua: Kuka pyrkii Taka-Töölöön, kuka pyrkii Taka-Töölöön?”
”Keskellä tiheintä asutusta Stambulin puolella näki korttelien laajuisia, nurmettuneita, tyhjiä aloja, joilla vuohet kävivät laitumella roskakasojen keskellä. Ne olivat muistoja suurista tulipaloista, sillä muhamettilainen ei mielellään rakenna uutta taloa paikalle, josta tulipalo on hävittänyt entisen. Ennen maailmassa Istanbul oli maailman tulenarimpia kaupunkeja ja monella sen vanhalla asukkaalla on vieläkin pakkomielteenä tulipalon pelko.”
”Turkin perusluonne vetää luullakseni sittenkin enemmän itämaihin kuin Eurooppaan, eivätkä itämaat pidä kiireestä. Istanbulissa vallitsee suloinen unohdus ja kiireettömyys. Itse asiassa Istanbul henkisesti tuntuukin jättiläismäiseltä pikkukaupungilta. Sen turkkilaiset asukkaat elävät elämäänsä, rukoilevat rukouksensa ja tekevät työnsä omissa kaupunginosissaan omiin perinnäisiin ja vaatimattomiin tapoihinsa eristyneinä. Ylipäätänsä minulle jäi käsitys, että Turkissa jatkuvasti vanhat perinnäistavat ja nykyaikaiset tavat sekaantuvat ristiriitaisesti toisiinsa.”
”Katselin ihmisiä Stambulissa ja olin näkevinäni heidän silmissään itämaiden raukean, hievahtamattoman katseen. Päivät liittyivät toisiinsa kuin säihkyvät jalokivet, sulauduin Istanbulin kiireettömään elämänrytmiin ja aloin uskoa, että oli tosiaan aivan samantekevää, tapahtuiko jokin asia tänään tai huomenna tai viikon perästä. Kirjoitin jopa runoja plataanien sileihin kuoriin.
Rakas, Marmaramereltä tuulee
yli seraljin, moskeijain,
sydän tuskin luulee,
miten liiaksi kaikkea sain.”
”Näin alkoivat päiväni kulua Istanbulissa ja minuun tarttui nopeasti Stambulin outo, itämainen ajattomuuden tunne. Vietettyäni pari päiväkautta Seraljin puutarhassa vajonneena raukeaan uneksintaan huomasin, että oli aivan turha ennakolta kuumeisen tarkasti laatia päiväsuunnitelmia, jottei vain mitään jäisi näkemättä.”
Paluumatka alkoi lentokoneella reittiä Istanbul-Ateena-Rooma. Jatkoyhteydessä oli ongelmia, mutta lopulta kone lähti kohti Geneveä. Myrskyn vuoksi se joutui kuitenkin laskeutumaan Amsterdamiin. Sieltä lähtisi laiva Helsinkiin vasta joulukuun puolessa välissä, joten Waltari jatkoi junalla Pariisiin. Siellä hän majoittui taas Madamen hoteisiin Chatelet-hotelliin.
Amsterdamista ja Antwerpenista saapui ristiriitaisia ja alati muuttuvia tietoja laivojen lähdöstä. Lopulta selvisi, että jouluaaton aattona lähtisi laiva Antwerpenistä. Laiva lähti kuitenkin vasta jouluaattona, eikä laivaan saanut majoittua kuin vasta lähtöpäivänä. Monien kommellusten jälkeen Mika Waltari saapui talviseen kotimaahan. Jäät kolisivat laivan kylkiin ja pakkasta oli parikymmentä astetta.
”Mutta tämä kylmä maa ei ollut lainkaan paha maa. Sen verran olin nähnyt sairasta Eurooppaa, että tiesin asiain monessa muussa maassa olevan paljon hullummalla tolalla kuin meillä. Itse asiassa, kun ajattelen kaikkia käymiäni maita ja niiden vaikeuksia, en olisi vaihtanut Suomea mihinkään muuhun maahan. Laivarannassa Tähtitorninmäen juurella oli vaimoni vastassa hyvin palelevana. - Onhan sinulla sentään vielä pää tallella, hän sanoi vilpittömästi hämmästyneenä nähdessään minut.”
Mika Waltari
Yksinäisen miehen juna
WSOY 1929, 1954, 1985
”Yksinäisen miehen juna on kertomus elämyksiä tavoittelevan nuoren miehen matkasta Berliinistä Sofiaan ja Konstantinopoliin sekä sieltä Roomaan ja Pariisiin. Rehellisesti itseäänkin ivaten nuori matkamies paljastaa elämyksensä ja salaisimmat ajatuksensa, suonissaan olevan poltteen, romantiikan kaipuun – ja pettymyksensä. Kaipuu uuteen ja outoon on ikuinen suuri illusioni.
Syyskuun 19. päivänä 2008 tulee kuluneeksi 100 vuotta Mika Waltarin syntymästä. Merkkivuoden kunniaksi WSOY julkaisee Yksinäisen miehen junasta kirjailijan vuonna 1954 tarkistaman laitoksen.”
Millaisille seuduille Waltari matkusti?
Vuonna 1929 Eurooppa oli tuskin toipunut ensimmäisestä maailmansodasta. Turkin tasavalta oli perustettu kuusi vuotta aiemmin suuren Ottomaanien valtakunnan raunioille. Hajonneen Itävalta-Unkarin tilalle oli muodostunut uusia valtioita. Yksi näistä oli Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta joka vuonna 1929 muuttui Jugoslavian kuningaskunnaksi.
Mika Waltari lähtee yksinäiselle matkalleen heti valmistuttuaan Helsingin yliopistosta keväällä 1929. Ariadne laiva lähtee Helsingistä Stettiniin, joka kuului tuolloin Saksaan, nykyisin Puolaan. Siitä ei olekaan pitkä matka Berliiniin, johon Waltari matkusti junalla. ”Tunnen Berliinin ennestään. Se on: vihaan sitä ennestään. Yritän sulautua suurkaupungin huumaukseen, - en voi.” Hän kiertelee kapakoissa aamun tunteihin asti. Aamulla onkin jo kiire Wienin pikajunaan.
”Miten voinkaan rakastaa pikajunia, jättiläisvetureita, kiskojen jyskettä, keinuvia vaunuja, kilometrimerkkien lentoa, ratavallien kiiltäviksi viivoiksi supistuvaa hiekkaa. Juna on ainoa paikka, jossa voi olla aivan rauhallinen, ilman surua, ilman kaipausta, ilman kiduttavia ajatuksia.”
”Wienin loisto on mennyt, Wien on köyhä, väsähtänyt, laiska. Vanha kreivitär, jonka huoneustossa vanhojen, kuluneitten mahonkisohvien keskellä on ommeltavia vaatteita, rikkinäinen kukkamalja ja keittiöstä tuleva kaalinhaju.”
Wienissä Waltari tapaa muutamia suomalaisia opiskelijoita, joiden kanssa hän matkustaa juhannuksena Rax-alpeille. Junamatkan jälkeen he astuvat köysirataan, joka vie heidät ylös. He päättävät jäädä yöksi hotellin talliin. Hetken päähänpistosta he laskeutuvat aamulla vuorelta jalkaisin alas. Sataa ja matka on miltei ylivoimainen.
”Olemme kaikki likomärkiä. Sisäpuolelta hiestä, ulkopuolelta sateesta. Polveni alkavat pettää, liukahtelen, putoan istumaan sormieni päälle. Neitosten kynnet katkeilevat. Uskon tulevani kuolemansairaaksi. Säälin itseäni, - kuvittelen kuolevani jossakin Wienin sairaalassa. Olemme kaikki aivan tylsistyneitä, sammumisen rajoilla. Tietysti pääsemme lopulta alas, olemme kaikki aivan kuin kuralätäkössä kierineitä, kengät ovat surullisen raadellun näköiset. Matka on kestänyt lähes kaksi ja puoli tuntia. Ensimmäinen raitiovaunu on jo aikaa lähtenyt.”
Wienistä Mika Waltari jatkaa junalla Budapestiin. ”Budapest on minulle yllätys. En ole odottanut siitä paljoakaan. Minulla ei ole siitä oikeastaan mitään ennakkokuvaa mielikuvituksessani. Kävelen kaupungin halki Tonavan rantaan. Ensimmäiseksi ehdin rakastaa jättiläissiltoja. Sitten huomaan, Tonava ei enää ole likaisenkeltainen, se häivähtelee oliivin ja absintinvihreän välillä, se on melkein kaunis.
Kierrän kaupunkia loputtomiin. Se on valloittanut minut. Se on elämys. Istun kahviloissa, puhelen ihmisten kanssa. Unkarilaisissa ei ole vähääkään Wienin uneliasta velttoutta. Heidän rakastettavuutensa on energistä, aktiivista. Budapestissa on maanalainen junakin, jossa tosin on vain yksi ainoa vaunu. Pääsen sillä tuntemattoman sotilaan haudan luokse ja melkein taidemuseon portaitten eteen. En matkusta taidemuseoita, teattereita, nähtävyyksiä varten. Matkustan matkustamisen itsensä vuoksi, etsin tämän päivän elämää ja ihmisiä.”
”Eteenpäin! En voi viipyä kauempaa. Olen kiihkeän levoton. Edessäni, kaukana häämöttää se tuntematon, jota olen etsimässä, seikkailu, romantiikka, Balkan. Ostan piletin Konstantinopeliin asti kolmannessa luokassa. Kaikki, noilta olen kysynyt neuvoa, ovat jyrkästi varoittaneet minua matkustamasta kolmannessa luokassa Balkanilla. Varkaat, syöpäläiset, lika, jano, haju ovat olleet pääasiallisimpia esimerkkejä Balkanin rautateitten tarjoamista mukavuuksista.”
”Puoliyö. Juna Beogradiin. Jälleen vaihdelyhtyjen liekkipyörteet, taakse häviävän kaupungin valopisteet, pimeys kiiltävien ikkunoitten takana. Olen onnellinen, eteenpäin, eteenpäin! Pyörät jyrisevät, veturi on tulta ja höyryä puuskuttava jättiläispeto, joka porhaltaa tuntematonta seikkailua kohti. Vaivun unenhorrokseen kovalle penkille. Nukun paremmin, olen onnellisempi kuin omassa vuoteessani – pyörien jyristessä, veturin vihellysten lentäessä välkkyvinä kaarina unen lävitse.”
”Raja-asema, matala, himmeästi valaistu rakennus, junan ympärille on ilmestynyt sotilasketju. Ruskeita univormuja, ilmeettömiä kasvoja, kivääreitä. Passini kelpaa, tullimiehellä on takanaan pari kivääreillä varustettua sotilasta, jotka käsittelevät huolimattomasti kiväärinperiä. Joku mies, joka ei kyllin nopeasti väisty syrjään, saa kolhauksen kylkiluittensa väliin. Niin, mehän olemme kolmannen luokan matkustajia.”
”Beograd muistuttaa suurta, tiheään rakennettua maalaiskylää. Sotilasvalta on silmiinpistävin piirre. Serbialaiset ovat sotilaskansaa. Aurinko polttaa Beogradia kasvoihin, ihmisiä kävelee kaduilla, sotilaita, upseereja, - mutta näenkö kenenkään nauravan.
Istun iltayöstä pienen torin varrella olevassa ravintolassa musiikkia kuunnellen. Tori on pimeä, kadut huonosti valaistuja, katuojissa roskakasoja. Sotilaspatrullit kiertävät kivääreineen katuja, niitä on melkein joka kadunkulmassa. Yhtäkkiä suhahtaa jostakin musta auto torin poikki. Erotan pari upseerin univormua ja naisen, joka puoleksi auton ulkopuolella riippuen tempoo itseään vapaaksi ja huutaa...huutaa niin, että en koskaan ole kuullut huutoa, jossa piilisi sellainen määrä kauhua ja tuskaa. Soittokunnan räminä katkeaa kesken, ihmiset ovat kavahtaneet seisomaan, torilla seissyt sotilaspatrulli lähtee juoksemaan, kiväärin laukaus räiskähtää tulikielenä ilmaan. Ihmiset puhuvat levottomasti keskenään, joku vanha mies kiroaa ja tekee sormellaan viillon kurkkuunsa osoittaen autoa. Kysyn ravintolan isännältä, hän ei selitä mitään, kohauttaa vain olkapäitään: Upseereita...yöllinen Beograd.
Kylmä kauhu ei tahdo jättää minua. Mieleeni muistuvat jotkin uskomattomat kertomukset Beogradista maailmansodan päivinä – naisista, joita hyväiltiin sotilassaappain, kannuksin ja ratsupiiskoin, joita suudeltiin lyömällä heiltä hampaat suusta. Olen sadismin kotikaupungissa – länsimaiden kylmyys yhtyneenä Orientin nautinnonhimoon ja slaavilaiseen välinpitämättömyyteen.
Äsh, Beograd ei ole Orienttia, se ei ole Eurooppaa, se on slaavilainen maalaistyttö, joka istuu elokuvissa tekosilkkisukat jaloissaan ja katselee Villin Lännen rosvofilmiä.”
”Matka Bulgariaa kohti on yksitoikkoinen. Valkeita teitä, jotka auringossa hehkuen melkein sokaisevat silmät, valkeanharmaita, mitättömän pieniä savitaloja, tupakkapeltoja, auringonkukkaistutuksia, härkävaljakoita, laihoja, pirteitä, mustia sikoja.”
Bulgarian rajalla tullitarkastus käy laiskan välinpitämättömästi. ”Astun jälleen itä-Euroopan aikaan ja samalla Orienttiin. Bulgarialaiset sotilaat tekevät jugo-slaavialaisten rinnalla likaisen, ystävällisen ja sydämellisen vaikutuksen. Passintarkastajan kanssa syntyy keskustelu, onko olemassa sellaista valtiota kuin Suomi. Joku kanssamatkustajista selittää ymmärtäväisenä, että se on suurempi kaupunki Saksassa. Toinen tarkistaa selostusta huomauttamalla, että Suomi on juoksija Nurmen kotipaikka. Passi siis leimataan ilman suurempia riitoja.
Juna seisoo raja-asemalla toista tuntia. Miksi oikeastaan kiirehtiä? Sitten äkkiä välkähdys, hurja vihellys – asemalle lennähtää Simplon-Orient-Ekspress, - lyhyt, ylpeä juna, jonka ympärillä keinuu uuden runouden huikaisevin romantiikka, jonka ikkunoista katselevat väsähtäneet, kyllästyneet kasvot. Sen tarkastus ei kestä kauaakaan. Muutaman minuutin kuluttua on se hävinnyt yöhön pauhaavana, höyryä suhisevana myrskypilvenä. Mekin pääsemme jatkamaan matkaa Sofiaan päin.”
”Sofia on vielä suuremmassa määrin maalaiskaupunki kuin Beograd, mutta vähemmän jäykkä, likaisempi, melkein rakastettava. Bulgaria on köyhä ja katkera kommunistinen maa. Kirjakauppojen ikkunoista ja sanomalehtikioskeista leimuavat vastaan veriset otsikot ja kohotetut nyrkit – rinnan kuninkaan nuoren ja kauniin valokuvan kanssa. Kansa on epäloogista, kommunismista huolimatta rakastetaan kuningasta.”
Waltari ehtii jo katua pysähdystään Sofiaan, mutta ihastuu yökerhossa baaritiskin takana tarjoilevaan Ireneen ja kokee lyhyen romanssin. Lähtiessään Sofiasta Waltari on jäädä junasta yleisen sekasorron tuoksinassa. Hän nostaa kantajan kanssa tavaransa vaunun ikkunasta sisään. ”Sen jälkeen aion itse nousta vaunuun, mutta se onkin mahdotonta. Noin puolet sisään pyrkivistä on päästetty, siinäkin on ollut liikaa. Nyt lukitsee konduktööri ulkopuolelta vaununovet, ja kiväärit asetetaan niiden eteen. Yritän selittää, että tavarani ovat jo sisällä, mutta kukaan ei ymmärrä ranskaa. Viime hetkessä keksin pelastuskeinon. Juoksen junan jälkipäähän, - ravintolavaunun ovi on auki, - hyppään siitä junaan, ja samassa juna lähtee liikkeelle. Vaununi on kauhistuttavan täynnä. Ihmiset istuvat käytävillä ja osastojen lattioilla. Toalettikomerossa on joku aviopari löytänyt paikan itselleen ja lapselleen. Minun paikkani on, ihmeellistä kyllä, säilynyt tyhjänä, mutta samassa kahdeksan hengen osastossa on kaksitoista ihmistä.”
Tulo Stamboulin asemasillalle: ”Joku riistää tavarat kädestäni, sitten ympäröi minut kiljuvana, tuuppivana ryhmänä joukko oppaita ja tulkkeja, jotka ovat toinen toistaan roistomaisemman näköisiä. Joudun ulkopuolisena katselijana seuraamaan, miten minusta riidellään.”
Ensivaikutelmia ”Konstantinopelista”: ”Suuri silta, Kultainen Sarvi, likaista sinistä vettä, mustia hiililotjia, takana ylös rinnettä kiipeävä Stamboul, suuret, kauniit moskeijat kuvastuen taivasta vasten. Äärimmäisenä merta vasten seraljin valkeat katot ja niiden sivulla Agia Sofian mahtava kupukatto. Kultaisen sarven suulle, Stamboulin ja Galatan välille ovat ankkuroituneet valtamerilaivat, mustaa, valkeaa, punaista.”
”Bospori kiertelee kirkkaana ja sinisenä auringonpolttamien kukkulasarjojen ohi Mustaamerta kohti. Katselen Peran rantaterassilta Aasian rantaa, Scutarin valkeita ja ruskeita rakennusryhmiä, tummia sypressilaaksoja, keltaisia ja ruskeita kukkuloita, jotka kaukana Marmarameren puolella muuttuvat sinisiksi viivoiksi.
Laskeudun kiviportaitten muodostamaa, kapeaa ja mutkittelevaa katua alas Galataan. Galatan pääkatu kulkee yhdensuuntaisesti rantalaiturin kaariviivan mukaan Kultaisesta sarvesta Bosporille asti. Rannan ja sen välille jäävät hämärät, salaperäiset kujat, tavaravarastot ja höyrylaivakonttorit, rantakahvilat ja rautaristikoin suojatut ikkunat. Itse pääkadulla on vieri vieressä bierikapakoita, joista kuuluu kadulle sähköpianojen ja gramofonien räminä, joissa lämmittäjät, stewartit ja laivamiehet juovat yhdessä maalattujen naisten kanssa, joissa kapeat portaat säännöllisesti vievät pimeään yläkertaan. Palaan leveää, kiertävää katua ylös Petit Champs’ille, menen puutarhan terassille katsomaan auringonlaskua Kultaisen Sarven yli.”
”Keskellä yötä herään kaameihin huutoihin. Syöksyn huoneestani alakertaan varmana siitä, että alhaalla tapetaan joku. Sellainen sensaatio ei saa jäädä näkemättä. Joku kiljuu kimeämmin ja kimeämmin, siihen sekaantuu portierin saksalainen vikinä ja koiran haukunta. Oh, kysymyksessä ei ole edes käsikähmä. Portieri ja siivoojatar ainoastaan selvittävät keskenään periaatteellista kysymystä, kumman on korjattava pois eteisen lattialta portierin koiran siihen jättämä, loppuun kalvettu luu. On vaikeata tottua siihen, että yksinkertaisinkin asia ratkaistaan kiljumalla kaikessa sovinnossa.”
Mika Waltari samoilee historialisilla paikoilla, vaipuu välillä malankoliaan, istuu kahviloissa ja öisissä kapakoissa.
”Onnistun tulemaan ryöstetyksi kaikkien klassillisten traditsionien mukaan, koska suorastaan haen tilaisuutta siihen.”
”Minä en vieläkään jaksa ymmärtää että joka paikassa tulen kuitenkin aina olemaan yhtä yksin. Ei, minä tahdon eteenpäin. Jokainen elävä solu ruumiissani huutaa: eteenpäin.”
Pariviikkoisen oleskelun jälkeen koittaa lähtöpäivä. ”Tiedän, että muistojeni joukkoon tulee aina sekaantumaan Perakadun ihmisvilinä illalla, että kaipaukseni saa Stamboulin minareetit kohoamaan valkeina ja ihanina. Imen sieraimiini viimeisen kerran mattojen, itämaisen nahan ja ruusuveden tuoksua, nargilehien raskasta sauhua.”
Italialainen pikahöyrylaiva Tevere vie Waltarin Brindisiin, Italian Apuliaan, sinne saappaan korkoon. Hän kyllästyy pian pikkukaupunkiin ja jatkaa Bariin. Tämä sijaitsee myös Adrianmeren rannalla, hieman ylempänä Brindisiä.
”En ole vielä tottunut Italiaan. Jätän takkini tuolin selkänojalle ja oven lukitsematta poistuessani muutamiksi minuuteiksi toalettihuoneeseen. Kun palaan, on sadan liiran seteli hävinnyt lompakostani. Siivoojattaren hiljainen, viaton taikatemppu. Soitan portierin, kerron jutun hänelle. Hän on hämmästynyt, levoton ja huitoo käsillään. Paras hakea hotellin johtaja. Tämä on kauhistunut, eikä käsitä, mitä on tehtävä.”
Waltari on matkustanut koko Euroopan halki, vieläpä Balkanin maatkin, matkalaukkua aina lukitsematta, eikä mitään ole hävinnyt. Saksalaiset kauppamatkustajat neuvovat kutsumaan poliisin. Siivoojatar osoittaa lievää hämmennystä. Poliisi on kiusaantuneen näköinen, tupakoi ja miettii.
”Me kaikki seisomme puoliympyrässä hänen edessään. Hätääntynyt ja kalvennut siivoojatar, johtaja, portieri, kaksi saksalaista kauppamatkustajaa ja minä. Yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat, hän sinkauttaa savukkeenpätkän lattialle, niin että hätkähdämme, ponnistaa ylös tuolista, iskee kätensä pöytään. Hänen kasvonsa ovat täynnä keksijän riemua, kun hän huutaa meille: - Mutta… mutta... sehän on varastettu!
Tosiaankin. Arvoitus on selvinnyt. Me kaikki huokaisemme vaistomaisesti helpotuksesta. Siis mitään vaarallisempaa ei olekaan tapahtunut. Ja koska salaisuus on selvitetty, ei poliisilla ole enää mitään tehtävää. Hän poistuu ylpeänä ja voitokkaana kättään ojentaen. Ja minä nauran, nauran puoli tuntia yhtä mittaa, nauran monen sadan liiran edestä.”
Barista Waltari matkustaa junalla Roomaan. ”Rooma on keltainen ja harmaa, täynnä pölyistä aurinkoa ja huitovia ihmiskäsiä. Vain hetken jaksan tuntea vieraan kaupungin hurmaa. Sitten kimeitten äänien kiljunta ja kuumuus masentavat minut. Ajatukset kiertelevät aivoissa sekavina ja epäloogillisina. Yksinäisyys peloittaa minua.
Pakottaudun iltapäivällä käymään Pietarinkirkossa, lateraanimuseossa, katakombeissa. Pietarinkirkon epäinhimillinen, musertava suuruus herättää minussa oppositiohengen. Se on tyypillinen esimerkki italialaisesta effektin tavoittelusta, se ei enää ole rakennustaidetta, se on hirviö, joka pikemmin kauhistuttaa kuin herättää ylevyyden tunnetta.”
Roomassa sattuu vielä pieni selkkaus jossa erään perhetytön veli vääntää Waltaria korvasta kiertävällä liikkeellä. ”Jumalaton kipu herättää ajoissa itsesäilytysvaistoni, ennen kuin oikein huomaankaan, olen vetänyt häntä leukaan kaikin kivun antamin voimin. Käteen tekee kipeää, - mies makaa lattialla, hänen silmänsä pyörähtävät valkeiksi, hän ei liikahdakaan. Ja korvastani tippuu verta, - poskelle, kaulukselle, takille. Katson parhaaksi poistua ja jättää tytön selvittämään asiansa…”
Waltari rientää taas eteenpäin. Junamatka kohti Pariisia alkaa ja matkalainen nukkuu paremmin kuin hotellissaan. Hän herää vasta kun juna on pysähtynyt Torinoon. Hänen oli tarkoitus levähtää siellä vuorokausi, mutta ei malta. ”Iltapäivällä olen jälleen asemalla, vihertävä piletti Torino-Parigi, tavarat, juna. Vuoria, rotkoja, viiniköynnösrinteitä, vanhoja harmaita torneja, rosvolinnoja vuorenhuipuilla, pieniä vuorivirtoja, sähkölaitoksia ja pikkutehtaita putousten kohdilla.”
”Quai St.Michel. On varhainen, kasteenkostea aamu. Kirjalaatikot rantakaiteilla ovat vielä suljetut. Place St.Micheliltä kuuluu heräävän liikenteen ääniä. Notre Dame’in valkeanharmaat, tasakattoiset tornit nousevat tuttuina ja kauneina aavistuksen verran vihertävää aamutaivasta vasten. Kasteenkirkkaus ja aurinkosumu heittävät Seinen veteen oudon, kullanvihertävän hohteen. Tuolla heijastuu veden liikkumattomaan vihreyteen harmaa, kimaltava Pont Neuf. Sen takana piirtyvät Louvren juhlalliset, majesteettiset katot. St. Michelin sillalla kiiltävät raitiotievaunujen helakanvihreät kyljet ja polkupyöräin nikkelinheijastukset.” (Tuntuu mukavalta lukea näitä rivejä. Olen vaimoni kanssa viettänyt 10 muistorikasta päivään juuri noilla seuduilla.)
Waltari saapuu tuttuun hotelliin. ”Madame on jo ylhäällä, hän kiiruhtaa sisään pienenä, pörröisenä, huolimattomana ja rakastettavana. Hän ei ole lainkaan hämmästynyt nähdessään minut. Olen lähettänyt hänelle kortin Konstantinopelista ja ilmoittanut tulevani Pariisiin elokuun lopussa. Meillä on niin paljon puhuttavaa kaikesta tapahtuneesta ja tulevasta. Uusi palvelustyttö saa lähteä hakemaan tuoreita croissanteja, Madame käy pistämässä aamukahvin kiehumaan. Hän uskoo minulle palvelijahuolensa, kertoo kuinka kissat ovat eläneet yli talven.”
Waltari pistäytyy Notre Damessa, Montparnassella, Luxembourgin puistossa ja Sacre Coeurin valkealla terassilla. Hän kiertää katuja ilman päämäärää ja tapaa toisinaan tuttavia. Uni ei tule öisin. Kerran Hallien luona jossain pikkubaarissa saksalainen merimies haastaa riitaa ja patron käskee heidät ulos. He tappelevat Chatelet’en sillan alla.
”Jonakin yönä taas kierrän Halleja. Yksinäinen hotellihuone pelottaa minua, en tahdo mennä nukkumaan, ennen kuin aamu sarastaa.”
Hän tulee aivan sairaaksi ja pysyy vuoteessa kaksi päivää. ”Tahdon päästä kotiin ja sukeltaa jälleen työhön. Tiedän nyt, että koko matkan olen oikeastaan koettanut etsiä ja hapuilla sitä, mikä hitaasti ja huomaamatta on liukunut käsistäni, - nuoruuden hillitöntä, sokeaa suhtautumista elämään ilman kritiikkiä, ilman ennakkoajatuksia, - elämän hurmaa. Kaiken kiemurtelun, itsepetoksen ja katkeruuden jälkeen olen joutunut tuijottamaan itseäni kasvoista kasvoihin. Ja se ei ole itse asiassa ollut mikään erikoisen hauska näky.”
”Taas Gare du Nordin noen mustaama lasiholvi, kantajien huudot ja pikajunan lyhyt, ylpeä vaunurivi. Lähden laskut maksettuina ja aivan selvänä.” Sitten pysähdys Berliinissä ja junamatka päättyy Settiniin jossa tuttu laiva Ariadne on jo lastaamassa. ”Laivamatka on hyvin onnistunut. Olen saanut mainiosti nukutuksi junassa ja laivahytissä. Kaikki hermostuneisuus on poissa.”
Paluu kotiin avaa silmät uudella tavalla. ”Katselen kaikkea jollakin tapaa uusin silmin, huomioin ennen näkemättömiä piirteitä, - totean, että kaikki tutut näyttävät jollakin tapaa vierailta ja kaukaisilta. Ei, se olen minä, joka olen muuttunut. Totean äkkiä, että Helsinki on itse asiassa modernein kaupunki, missä olen ollut.”
Georg August Wallin
Tutkimusmatkoilla arabien parissa
Otteita matkapäiväkirjasta ja kirjeistä
Suomeksi toimittaneet Jussi Aro ja Armas Salonen
WSOY 1966 (1989, 2000)
”Edustava valikoima vuosina 1811-1852 eläneen suomalaisen tiedemiehen, legendaarisen itämaiden tuntijan matkapäiväkirjoista ja kirjeistä. Ensimmäisen kerran vuonna 1966 sarjassa Ikivihreitä muistelmia ilmestyneen teoksen ovat suomeksi toimittaneet Jussi Aro ja Armas Salonen.
Suomessa ei ole toista kirjaa, joka sisältäisi sellaista seikkailujen ja vaarojen sarjaa, ja harva matkakirja pääsee sen lähelle tyylillisestikään. Loistavaa luettavaa.”
Wallinin matkan aikana maailma oli toisen näköinen kuin nykyään. Kirjaa lukiessa on hyvä muistaa, että Wallinin kuljeskelemat seudut, Kairo, Mekka, Medina, Damaskos ja Bagdad kuuluivat vielä tuolloin Ottomaanien valtakuntaan. Turkin, ja siis koko valtakunnan sulttaanina oli Abdül-Mecid. Suomi puolestaan oli tuolloin Venäjän keisarikuntaan kuuluva suuriruhtinaskunta. Keisarina oli Nikolai I.
Wallin matkusti siis Venäjän passilla. Matkaa voi jonkin verran seurata esimerkiksi Googlen kartasta, mutta kaikkia paikannimiä kartta ei tunne. Ilmeisesti nimien kirjoitustapa on muuttunut Wallinin ajoista.
Kirjan toimittajat tiivistävät esipuheessa Wallinin matkan näin:
”Wallin matkusti, opiskeltuaan vielä kotimaassa hiukan lääketiedettä ja muutenkin valmennuttuaan, heinäkuussa 1843 Saksan kautta Ranskaan. Istanbulin kautta hän saapui Aleksandriaan ja esiintyi siellä vielä eurooppalaisena, mutta pukeutui Kairoon saavuttuaan arabialaiseen asuun ja esiintyi muslimina väittäen olevansa Buharan turkkilainen tms. Wallin oli luonnostaan tummahko ja itämaalaisen näköinen, niin ettei muodonvaihdos tuottanut suuria vaikeuksia. Perehdyttyään Kairossa melkein puolentoista vuoden aikana perinpohjaisesti arabian kieleen ja itämaisiin käyttäytymistapoihin hän huhtikuussa 1845 uskaltautui Arabian niemimaan beduiinien pariin.
Hän aikoi kulkea koko niemimaan yli Persian lahdelle, mutta katsoi Ha’ilissa parhaaksi liittyä pyhiinvaeltajakaravaaniin ja käydä Medinassa ja Mekassa. Sieltä hän palasi Dziddan kautta Egyptiin maaliskuussa 1846. Saman vuoden lopussa hän lähti lyhyemmälle matkalle Siinain erämaahan ja Palestiinaan ja palasi takaisin Kairoon kesäkuussa 1847.
Saatuaan lisäapurahan hän lähti uudelleen Arabiaan vuoden 1847 lopussa aikoen lopultakin tunkeutua Keski-Arabian läpi Jemeniin asti, mutta joutui taaskin Ha’ilissa muuttamaan suunnitelmiaan. Sinne oli levinnyt huhu, että hän oli valepukuinen kristitty, joten hän ei voinut jatkaa matkaa uskonkiihkoisten wahhabilaisten alueelle vaan joutui kiireesti kääntymään Bagdadia kohden. Siellä hän odotti rahoja, joita ei saapunut, ja päätti viimeisillä rahoillaan tehdä lyhyen retken Persiaan.
Tultuaan Kirmansahin, Isfahanin ja Busirin kautta Basraan hän joutui toteamaan, että eräs asiamies oli kuollut ja hänen vekseliään ei lunastettu. Näin hän oli kuolemaisillaan nälkään Basrassa, kunnes eräs hyväntahtoinen englantilainen kuljetti hänet laivallaan Bagdadiin. Siellä hän sai lainaksi rahaa ja pääsi palaamaan Damaskon kautta Kairoon, joutuen vielä viimeisen kerran Syyrian erämaassa ryöstön kohteeksi.
Kuusi vuotta Wallin oli viettänyt itämailla, ja hän päätti nyt lähteä paluumatkalle. Lontoossa Wallin oleskeli vuoden 1850 toukokuuhun ja saapui vihdoin kesäkuun 15. päivänä synnyinmaahansa maailmankuuluna tiedemiehenä ja tutkimusmatkailijana.”
Seuraavassa on muutamia katkelmia matkan eri vaiheilta.
Wallin matkusti Marseillesta suomalaisella aluksella Istanbuliin. ”25. päivän aamuna olimme lopultakin sulttaanin kaupungin edustalla. Tämä näkymä on maailmankuulu, enkä tahdo yrittääkään kuvata sen tekemää vaikutusta; se oli niin kokonaan erilaista kuin kaikki mitä olen tähän saakka nähnyt. Oli jotakin aivan omalaatuista näissä sadoissa solakoissa minareeteissa, joista nyt aamun sarastuksessa muezzinit kutsuivat kansaa rukoukseen. Mutta mitä lähemmäksi tulimme kaupungin rappeutuneita, nyt melkein sortuneita muureja, siellä ja täällä näkyviä kreikkalaisen taiteen ja rikkauden jäännöksiä, kaikilla porteilla olevia roskakasoja ja niitä surkeita hökkeleitä, joista suuri kaupunki koostuu, sitä enemmän maalauksellinen vaikutelma katosi.”
”Stambulin puolella oli verrattomasti siistimpää kuin Galatassa. Kaikki oli hiljaista, vain äärettömästi koiria, joita makasi kaikkialla nurkissa. Kaikki täällä Stambulin puolella miellyttää minua paljon enemmän kuin toisella puolella. Turkkilaiset olivat miellyttäviä; he tuskin näkivät meitä, kun kuljimme ohitse, puhumattakaan että olisin kuullut mitään ilkeämielistä huomautusta meistä, niin kuin tavallisesti kerrotaan tapahtuvan. Lapsetkin olivat hiljaisia ja kilttejä, eikä näkynyt mitään varastelevia katupoikia, joita vieras muissa Euroopan kaupungeissa tuskin voi välttää. Mutta kaikkialla näin vain kurjia puutaloja, jotka melkein kaikki näyttivät olevan luhistumisen partaalla.”
Wallin näkee Stambulissa myös orjamarkkinat ja itse sulttaanin tulevan Ahmedin moskeijasta. ”Sulttaani on nuori mies, ja hänellä on erittäin lempeät kasvonpiirteet, ilman mitään erityisesti turkkilaisia tai itämaisia tuntomerkkejä. Väriltään hän on vähän kalpea ja sairaalloinen. Hänen asunsa on tavattoman yksinkertainen: sininen viitta, jossa oli jotensakin runsaasti kullalla kirjailtu pystykaulus, ja tavallinen punainen turkkilais- eli kreikkalaislakki, samanlainen kuin alhaisimmalla sotilaalla.”
Konstantinopolista Wallin lähti 7.12.1843 höyrylaiva Mentorilla Smyrnaan ja edelleen Syraan, josta siirtyi toiseen Scamandre-nimiseen laivaan ja jatkoi sillä edelleen Aleksandriaan. Sieltä hän astui 21.1.1844 Kairoon menevään laivaan.
Wallin selostaa arabien monimutkaisia tervehtimiseen ja muuhun käyttäytymiseen liittyviä sääntöjä, jotka hänen täytyi omaksua. Hän kertoo myös paikallisen väestön luonteesta ja edesottamuksista.
”Jos sinua pidetään ei-muslimina, pitää kansa täällä kunnianaan nylkeä sinua. On naurettavaa nähdä, kuinka kaikki petkuttavat rikkaita englantilaisia ja ranskalaisia, palvelijat, dragomaanit (tulkki, opas) ja kaikki muut. Tästä voit päätellä, kuinka vaikeata täällä on aluksi sopeutua olosuhteisiin. Lisäksi kansan luonne ja mielenlaatu on aivan omanlaatuinen, äärettömän vaikea käsittää ja ymmärtää. Täytyy seurata heidän tahtiaan, ei koskaan kiirehtiä eikä hätäillä mistään, sillä kärsivällisyys on kaunista. Kun menee kauppoihin ostamaan jotakin merkittävämpää, täytyy asettua istumaan, polttaa piipullinen tupakkaa, juoda kuppi kahvia, aloittaa sitten kaupanteko ja tinkiminen ja lukea vielä koraanin ensimmäinen suura kauppiaan kanssa. Kärsivällisyyttä tarvitaan täällä enemmän kuin missään muualla.
Toisaalta näkee kansan täällä alituiseen helposti ja pian kiivastuvan, kirkuvan ja vuodattavan harmin kyyneleitä vähäpätöisemmästäkin asiasta. Silloin ei muukalaisen pidä pelästyä ja perääntyä, vaan huutaa kahta kovemmin ja osoittaa mieltään käsillä ja jaloilla, kumminkin säilyttämällä määrätty arvokkuus. Täten hän helposti voittaa kansan huudon, jos hän on oikeassa ja lausuu järkevän sanan Allahista. Heidän kanssaan tulee hyvin toimeen, jos kulkee heidän tietään ja tuntee heidät oikein, mutta vastakkaisessa tapauksessa, jos tahtoo tyrkyttää heille omia mielipiteitään käsittämättä heidän ajatustapaansa, ei pääse mihinkään.
Olen näitä huomioita elämästä ja kansasta tehdessäni usein peräti kyllästynyt heidän epäluotettavuuteensa lupauksissaan, heidän ikuisiin fraaseihinsa ’bikra in sa Allah’ (huomenna jos Allah tahtoo) ja ’keman suwaije’ (vielä vähän), ja heidän usein käsittämättömään kevytmielisyyteensä, joka esiintyy rinta rinnan heidän totisuutensa ja vakavuutensa kanssa.”
”Heidän paastonsa merkitsee sitä, että aamun sarastuksesta auringon laskuun saakka ei nautita mitään. Ei vain ruoka, vaan myös kahvi ja tupakka on kielletty, sanalla sanoen kaikki, jota voi aisteilla nauttia. Elämäntavat tämän kuukauden aikana ovat sikäli vastakkaiset vuoden muulle osalle, että nyt tehdään päivästä yö ja yöstä päivä. Toimitetaan tehtävät ja huolehditaan vatsasta yön aikana, mutta tavallisesti vietetään nukkumalla pitkä, kuivan päivän ikävä paasto tai ainakin suuri osa siitä.”
Lokakuun 31. päivänä 1844 Wallin lähtee saksalaisen lääkärin seurueessa Ylä-Egyptiin Niiliä pitkin. Koskikohdissa alusta hinattiin ja ohjailtiin köysillä rannalta.
”Kaiken aikaa ihmettelin suuresti, ettei mikään niistä voimallisista kansoista, jotka vuorollaan ovat olleet Egyptin ja Nubian herroina, ole laittanut kulkukelpoista tai vaarattomampaa väylää tämän kosken läpi, tai että ei ole edes järjestetty mitään, esim. rautarenkaita tai sen tapaista veneiden hinaamisen helpottamiseksi, tai lopulta että täkäläinen väestö, jolla ei oikeastaan ole muuta tehtävää kuin veneiden hinaaminen ja joka on joka päivä siinä puuhassa, ei ole oppinut tiettyjä niksejä ja joka kerta toistuvia toimenpiteitä, jotka helpottaisivat työtä. Nyt olisi luullut, että veneemme oli ensimmäinen, jonka he eläessään ovat hinanneet kosken yli, niin tottumattomasti ja kömpelösti se kävi. Sitä paitsi heillä ei oikeastaan ollut mitään päällysmiestä, vaan kaikki huusivat kilpaa.”
Kerran Wallin teki retken pienen seurueen kanssa Kairon lähiseudulle. He istuivat syömään ja levähtämään oliivi- ja aprikoosipensaiden siimekseen ja lukivat ääneen sadun ”Tuhannesta ja yhdestä yöstä.” Wallin tunsi sadun entuudestaan ja teki havaintoja toveriensa ilosta ja lukemisen tuottamasta jännityksestä.
”He olivat koko sielullaan syventyneitä tapahtumien kulkuun, niin yksinkertainen kuin se olikin ja kaukana heidän jokapäiväisestä tavastaan käsitellä rakkausasioita. He huudahtivat tuon tuosta: ’oi koiran tytär’, 'Allah suokoon sinulle hyvinvointia’, ’Allah kirotkoon isäsi’ sekä monia voimailmaisuja, jotka alituisesti olivat heidän huulillaan. He ylistivät ja moittivat sadun henkilöitä aina sen mukaan, olivatko näiden luonteet heistä miellyttäviä tai epämiellyttäviä.
Sheikki Alin lukemisen katkaisi usein naurun- tai yskänkohtaus, vieläpä kerran liikuttavassa kohdassa pidätetty itku. Varsinkin sheikki Muhammad oli loputtoman kärsimätön saadakseen tietää tapahtumain kulun ja lopun, niin että hän usein lukiessaan tärkeitä paikkoja ja käännekohtia jätti lukematta vähemmän tärkeitä kuvauksia. Välillä keskusteltiin siitä, miten mahtaa käydä. Kun satu oli lopussa, keskusteltiin siitä vielä kauan, jopa paluumatkallakin.
Keskustelu oli erittäin kiintoisaa ja koski naisia. Muhammed oli sitä mieltä, että hän ei koskaan ole ollut sellaisessa platonisessa rakkaussuhteessa kehenkään naiseen, mistä satu oli kertonut. Vaikka hän oli ollut Kairon kauneimpien naisten seurassa, he eivät olleet voineet herättää hänessä sellaisia tunteita. Abdullah meitä muita iäkkäämpänä, mutta luonteeltaan kuivan humoristina, oli toista mieltä ja kertoi kuinka hän kerran oli ollut suhteessa naiseen puhtaammassa mielessä kuin tavallisesti täällä, ja hän toi esiin tavallisen väitteen, että entisajan ihmiset olivat aivan toisenlaisia kuin me. Silloin saattoi nuorukainen todella rakastaa naista, uhrata henkensä hänen edestään ja kuolla rakkaudesta ilman sivutarkoituksia.”
Wallin saapui autiomaavaelluksellaan Pohjois-Arabian sydämessä sijaitsevaan ’maailman vatsaan’, Dzofin kaupunkiin 25.5.1845. Siellä hän oleskeli pitkän aikaa huonolla ruokavaliolla, eläen miltei yksinomaan taateleilla ja harjoittaen lääkäritoimintaa. Seudun asukkaiden murre oli pyöreätä ja vähän sopertelevaa, suunnilleen niin kuin meillä pikkulasten.
”Kansan luonne on erittäin yksinkertainen ja lapsellinen, ei niin irstas kuin yleensä kaupungeissa. Parhain todistus siitä on, että ’Tuhat ja yksi yötä’ joka minulla on mukanani, ei lainkaan miellytä heitä, mutta Gediken tyyliset pikkusadut, joissa eläimet puhuvat ja antavat neuvoja, sitä vastoin otetaan sydämellisesti.
Kaupasta ja rahoista kysymyksen ollen täällä vallitsee petos ja alhaiset halut aivan niin kuin kaikkien idän lasten parissa, samoin kuin nöyryys ja matelu mahtavan edessä. Uskonnon puolesta kiivaillaan kovasti, varsinkin rukouksen ja ramadan-paaston osalta, mutta tämä perustuu enemmän farisealaisuuteen kuin todelliseen vakaumukseen. Useimmiten olen huomannut innokkaimmat rukoilijat pahimmiksi roistoiksi.”
”Beduiiniateria aavikolla valmistetaan melkein aina seuraavasti. Vehnä- tai kaurajauhot pannaan puumaljaan, sekoittamalla siihen vähän vettä valmistetaan taikina, jota vaivataan voimakkaasti. Tällä välin joku toinen on kerännyt kuivia pensaan juuria tai tavallisimmin kuivaa kamelin lantaa polttoaineeksi ja sytyttänyt tulen. Kun kuivat puut ovat palaneet loppuun, liekit alentuneet ja alla oleva kamelin lanta alkanut kyteä heikosti, sille levitetään hiilet, joille pannaan vaivattu, kakun muotoiseksi pyöristetty taikina, niin että taikina on kokonaan haudattuna puoleksi ilmitulessa olevien hiilien ja kuuman tuhkan välissä. Puolen tai neljännestunnin jälkeen taikina käännetään, hiiliä ja tuhkaa kohennellaan. Leipä on kohta sen jälkeen valmis, otetaan pois ja puhdistetaan hiukan tuhkasta. Leipä murretaan sitten kappaleiksi, voidellaan voilla ja marisilla ja pannaan puumaljaan. Se muistuttaa nyt enemmän puuroa kuin leipää.”
Joulukuun 7. päivänä 1845 Wallin saapui Mekkaan. Suoritettuaan moskeijassa kaksi polvistumista, hän muiden mukana vaelsi seitsemän kertaa Kaaban ympäri. ”Joka kerta sivuuttaessamme Kaaban eteläisen kulman sivelimme käsiämme siinä olevaan rautalevyyn ja kosketimme sitten kasvojamme näin pyhitetyin käsin. Seitsemännen ja viimeisen kierroksen aikana pysähdyimme itäkulmaan, mihin musta kivi on pantu. Sen ympärillä tungeksi alituiseen hirvittävästi ihmisiä, jotka halusivat suudella pientä, mustaa, nyt jasmiiniöljyllä valeltua nystyräkiveä. Kaaban ovella, rakennuksen koillissivulla seisoi mustia orjia, jotka virtahepopampuilla päättömästi huitoivat ihmisjoukkoa, milloin tungos mustan kiven ympärillä muodostui liian sankaksi. Asiaan kuuluvaa on, että tungoksessa aina tapahtuu varkauksia ja tapasinkin monia, jotka vakuuttivat, että heiltä oli varastettu heidän suudellessaan mustaa kiveä.
Mekka on haiseva ja likainen kaupunki, se kun on korkeahkojen vuorten väliin ahdettu. Siellä täällä näki kaduilla kamelin-, aasin tai hevosenraadon tms.”
”En luule koskaan nähneeni niin rappeutunutta ja raunioista kaupunkia kuin Ramla on. Harvat olivat ne talot, jotka olivat ehjiä; suurin osa kaupungin asukkaista asui raunioissa, joita aika oli tehnyt muinoin kai suurista ja kauniista taloista. Mutta missä näkisi sellaista, mitä muhamettilainen korjaa ja pystyttää kaatumassa olevaa? Niin kuin hän kulkee resuisessa paidassaan paikkaamatta sitä kunnes hän saa uuden, niin hän asuu talossaan kunnes se sortuu hänen päällensä. Vain muutamat harvat kristityille kuuluvat talot ja kreikkalainen luostari olivat kunnossa ja asuttavia, useimmat muut katottomia raunioita, ja luolia ja kellareita, jotka kai ennen olivat olleet ulkorakennuksia.”
”Vähän ennen auringon nousua pysähdyttiin Jordanille, jonka rannat ovat täällä jokseenkin korkeat. Loivasti viettävää rinnettä mentiin pienelle hiekkasärkälle, jota virta huuhteli ja jossa pyhiinvaeltajat peseytyvät ja kylpevät. Minua huvitti katsella vilkasta joukkoa, joka luuli tekevänsä Herralle otollisen työn tällä kylvyllä, pesemällä pois syntinsä tämän samean virran vedessä. Toinen menee Mekkaan ja peseytyy Zemzemin kirkkaassa, mutta karvaassa vedessä, toinen Palestiinaan kylpeäkseen Jordanissa. Toinen tekee ristinmerkkejä jollakin haudalla, toinen kiertää vanhaa, rumaa tornimaista taloa ja suutelee mustaa kiveä. Kumpi heistä on viisaampi? Mitä sinua hyödyttää, olit sitten kristitty tai muslimi, toivioretki elämäsi aikana Mekkaan tai Jerusalemiin, jollei koko elämäsi ole toivioretkeä Herran luo? Mitä sinua hyödyttää virsi, rukous, kirkossakäynti, jollei jokainen ajatuksesi elämäsi aikana ole ylistyslaulua Herralle, jokainen pyrkimyksesi rukousta ja jokainen päiväsi sunnuntai Herran edessä?”
(Olen tässä asiassa samaa mieltä Wallinin kanssa)
Vuoden 1847 joulukuussa Wallin lähtee Kairosta kolmannelle matkalleen. Ensin Sueziin, sieltä edelleen Siinain erämaan rannikkoa pitkin Toriin ja laivalla lahden toiselle puolelle Muweilehiin. Sieltä Wallin helmikuun 10. päivänä 1848 suuntasi beduiinikaravanin mukana Sisä-Arabiaa kohden saapuen ensin Tebukiin ja sitten Teimaan. Siellä hän tunsi kiusausta mennä naimisiin beduiinisheikin tyttären kanssa ja jäädä loppuiäkseen erämaahan. Hän lähti kuitenkin jälleen Ha’iliin ja sieltä suoraan erämaan poikki Meshed Alin kautta Bagdadiin, jonne saapui juhannuksena 1848. Siellä hän joutui makaamaan huonossa majatalossa kaksi viikkoa kuumesairaana.
”Isännälläni oli muiden lasten lisäksi 17-18 –vuotias tytär, joka kolme vuotta sitten oli naitettu serkulleen. Hän oli kauneimpia naisia mitä olen nähnyt, joskaan ei varsinainen arabialainen aavikkokaunotar, vaan melkein eurooppalainen vaaleaverikkö, jollaisia tuskin olen nähnyt idän naisten keskuudessa. Hän vietti suurimman osan päivästä meidän teltassamme, joten minun oli helppo päästä tuttavuuteen hänen kanssaan. Hän kertoi, että mies oli uhannut ottaa toisen vaimon, koska he olivat olleet kolme vuotta naimisissa ja hän ei vielä ollut lahjoittanut miehelleen kuin yhden tyttären. Tästä vaimo ei tietenkään pitänyt, vaan kysyi minulta neuvoa. Monta päivää me keskustelimme tästä ja muustakin, sillä olin kyllin hölmö antaakseni kauan tukahdutetun tunteen saada sijaa sydämessäni. Arvaapa, mihin päätökseen tulimme? Aivan niin, hän pakenisi minun kanssani, jättäisi miehensä ja sukunsa, me lähtisimme toisten arabien luo ja pakottaisimme miehen antamaan hänelle eron. Tämä ei olisi ollut mitenkään tavatonta aavikolla, vaikka liiankin hyvin käsitin, etten minä voisi ryhtyä moiseen yritykseen.”
Huhtikuun 17. päivänä 1849 Wallin lähti Bagdadista beduiini Hamadin seurassa ylittämään aavikkoa päämääränä Damasko. Matkalla he näkivät arabeja, joilla oli noin 20 kamelia. Kävi ilmi, että nämä seurasivat kiinteästi Wallinia ja Hamadia.
”Näin kuinka takaa-ajajamme vilkuttivat meille kuufalaisten pääliinojensa kärjillä kehottaen meitä pysähtymään ja kuulin heidän huutavan: Dromedaariratsastajat, kääntykää tänne, niskanne uhalla.” Hamad tunsi erään taka-ajajista ja pysäytti dromedaarinsa. ”Pysäytin silloin kamelini ja käännyin katsellakseni takaa-ajajia, joita oli 4-5 kamelilla ratsastavaa ja yhtä monta jalankulkijaa. Ensimmäinen heiltä saamani tervehdys oli lievä qenan isku olkapäälle, ja kun laskeuduin, koko seurue ympäröi minut, jolloin kukin heistä nopealla liikkeellä anasti kappaleen ylläni olevista vaatteista. Eritoten he riitelivät keskenään pienestä nubialaisesta laukusta, joka minulla oli kaulaani kiinnitettynä lähinnä ruumista ja jossa oli kelloni, muutama hopearupla, kompassini, tezkere sekä muita pikkuesineitä. Muut rahani olin onneksi varovaisuussyistä lähettänyt jo etukäteen Bagdadista. He olivat vähällä kuristaa minut laukun kantolaitteella tempoessaan ennen kuin ehdin irrottaa sen kaulastani. Myös yöpaitani vei minulta eräs 14-vuotias poikanen. Näin ollen seisoin siinä vain paidassani ja rikkirevityissä alushousuissa alttiina sateisen ilman kylmyydelle. Mutta kaikki vaikutti minusta niin huvittavalta ja hassunkuriselta, että en voinut pidättää nauruani, jolloin beduiinit tekivät huomautuksia: Kautta Allahin, tuo miesparka vain nauraa.
Hamad tunsi seurueen, hän oli usean kanssa syönyt ’suolaa ja leipää.’ Beduiinien oikeuskäsityksen mukaan heillä ei näin ollen ollut mitään oikeutta ryöstää meitä, mutta juuri tämä seikka suututti heitä kovin, varsinkin kun matkatavarani sisälsivät paljon sellaista, mikä miellytti heitä. He ilmaisivat harminsa lyömällä hamadia sauvalla selkään tämän istuessa oman dromedaarinsa selässä ja huusivat karkeasti: ’Herra kirotkoon isäsi, sinä koiran penikka! Sinä et ole mikään Okeili, vaan valehtelet, mistä sinä meidät tunnet, kirottu.”
Vähän ennen auringonlaskua seurue pysähtyi syömään ja joukon ylhäisimmät kokoontuivat neuvonpitoon. Silloin Wallinille palautettiin hänelle kuuluvat vaatteet ja tavarat, lukuun ottamatta muutamia pikkuesineitä.
Paluumatkalla Suomeen Wallin oleskeli lokakuusta 1949 huhtikuuhun 1850 Lontoossa tehden tieteellisiä töitä. ”Hän oli ilman tieteellisiä kojeita ensimmäisenä maailmassa määrännyt Pohjois-Arabian maantieteellisen leveyden Punaisesta merestä Persian lahteen ja tunsi eurooppalaisista parhaiten Arabian olot ja kielen. Hänen tiedonantojensa perusteella Englannin Itä-Intian kauppahuone laati uuden Arabian karttansa.
Englannin Maantieteellinen Seura soi hänelle 1850 kuninkaallisen palkintonsa, saman minkä David Livingstone oli edellisenä vuonna saanut. Samana vuonna myös Ranskan Maantieteellinen Seura antoi hänelle suuren hopeamitalinsa.”
Mark Twain
Vanhaa välimerta ristiin rastiin
Savukeidas 2010
(Jenkkejä maailmalla, WSOY 1922)
Innocents Abroad 1869
”Klassikkokirjailija Mark Twain (1835-1910) matkusti kirjailijauransa alkutaipaleella Amerikan mantereelta vanhaan Eurooppaan. Hän näki Azorien aasit, Marokon vuosisataiset berberit ja malttamattomat maurit, tapasi Pariisin parjatut parturit ja Italian ihanat ladyt. Hän livahti salaa Akropoliin kukkulalle kunnioittamaan muinaisia filosofeja ja poltti turkkilaista tupakkaa Konstantinopolin kaduilla. Vanhaa Välimerta ristiin rastiin kertoo vilpittömän viisaasta seikkailusta 1800-luvun Euroopassa.”
Kirja muokkaantui Twainin kotiinpaluun jälkeen hänen Yhdysvaltoihin lähettämiensä sanomalehtikolumnien sekä päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Tämä ei ole tavanomainen matkakirja, vaan sarja irrallisia tapahtumia pitkän matkan varrelta. Twain ei säästele sanojaan silloin, jos jokin seikka ei häntä miellyttänyt. Lukeminen sai minut paikoin hihittämään ääneen. Hän tarttuu kaikkeen outoon ja erikoiseen, paisuttelee ja nälvii sitä. Jotkut voisivat pitää tällaista nykyään vihapuheena, mutta itse koen tämän vain huumorina. En kuitenkaan kannata sananvapauden nimissä tehtyjä loukkaavia pilakuvia tai pilkkaavia kirjoituksia.
Vuonna 1865 tehty matka suuntautui ensin Azoreille ja sieltä Marokkoon.
”Jos on olemassa todella vieraita paikkoja, niin Tanger on sellainen. Sen todellista henkeä ei voi löytää mistään kirjasta paitsi Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Ruuhkainen ja kuhiseva kaupunki on valtavan, yli tuhat vuotisen kivimuurin ympäröimä. Sitä, kuinka maurilaiset talot ovat sisustettu, ei kukaan tiedä, sillä niiden pyhien seinien sisään ei lasketa milloinkaan kristittyjä. Kadut ovat itämaisen kaltaisia – osa vain metrin levyisiä, toiset kaksi, ja vain harvat yli neljä metriä leveitä. Täällä näkee aavikoiden ehtoja beduiineja ja vakavia maureja, jotka ylpeilevät aikojen alkuun saakka ulottuvalla historiallaan. Kaupungissa on myös juutalaisia, joiden esi-isät pakenivat tänne vuosisatoja sitten, tummahipiäisiä, kurkunleikkaajiksi syntyneitä vuorilta saapuneita rif-berberejä, aitoja ja alkuperäisiä neekereitä, jotka ovat mustia kuin Mooses, ulvovia dervissejä ja satoja erirotuisia arabeja – sanalla sanoen kaikenlaisia- ja mallisia vieraita ihmisiä, joita on kiinnostava katsella.”
”Olen nähnyt vilaukselta useiden maurilaisten naisten kasvoja ja kunnioitan syvästi sitä viisautta, joka on johtanut heitä peittämään niin hirvittävän rumuuden.”
”Marokon hallitsija on sieluton despootti ja hänen alaisinaan toimivat mahtavat upseerit ovat vain pienemmän mittakaavan despootteja. Maassa ei ole tarkoin säädeltyä verotusta, mutta kun hallitsija tai passa haluavat rahaa, he ryhtyvät verottamaan jotakuta rikasta kansalaista, jonka on maksettava lunnaat tai kohdattava vankilan karuus.”
Tangerin jälkeen Mark Twain ryhtyy kuvaamaan Ranskan matkaosuutta. Hän kehuu yleistä siisteyttä ja järjestystä. ”Ranskassa kaikki toimii kellon tarkkuudella ja on säntillisessä järjestyksessä. Virheitä ei satu. Joka kolmannella vastaantulijalla on niskassaan univormu, ja oli hän sitten valtakunnan poliisi tai jarrumies, hän on aina valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiin uupumattomalla kohteliaisuudella.”
Pariisissa hän etsii epätoivoisesti parturinliikettä kahden tunnin ajan, mutta ei löydä. Lopulta hän astuu empien peruukkimaakarin puotiin, jossa saatu käsittely ei vastannut hänen mielikuvaansa parran ajosta. ”Riittäköön kun kerron, että alistuin lopulta käsittelylle ja kestin koko julman kidutuksen ranskalaisparturin veitsen armoilla. Pohjattoman tuskan kyyneleet vierähtivät poskilleni silloin tällöin, mutta selvisin sentään. Toimenpiteen jälkeen toinen paha-aikeisista salamurhaajista nosti vesisoikon leukani alle ja loiskutteli sen sisällön kasvoilleni, rinnuksilleni ja niskasta alas selkääni aikeinaan pestä pois saippua ja veri. Hän kuivasi naamani pyyhkeellä ja oli jo ryhtymässä kampaamaan hiuksiani, kun pyysin saada nousta tuolista. Sanoin nöyryyttävän ironisesti, että minulle riitti tulla nyljetyksi – en tarvinnut enää skalpeerausta.”
Notre Damea katsellessaan hän kertoo sen historiasta. ”Yksi siipi tästä vanhasta jalosta rakennuksesta jäljittelee antiikinaikaisia idyllisiä tyyli-ihanteita. Sen rakennutti Burgundin herttua Sans-Peur lepyttääkseen omaatuntoaan – hän näet oli surmannut Orleansin herttuan. Mutta voi! Kaikonneet ovat nuo vanhat hyvät ajat, jolloin murhaaja pystyi kiillottamaan maineensa tahrat ottamalla esiin tiilensä ja laastinsa ja rakentamalla kirkkoon lisäsiiven.”
Ranskasta matka jatkui laivalla Genovaan. Toiset asiat ihastuttivat, toiset eivät. ”Tahtoisin jäädä tänne. Mieluummin en lähtisi enää eteenpäin. Jossain Euroopan kolkassa voi olla kauniimpiakin naisia, mutta epäilen sitä vahvasti.”
”Älkää milloinkaan polttako italialaista tupakkaa. Älkää missään olosuhteissa sortuko siihen.”
Mark Twain kummastelee monien matkailijoiden tavoin Etelä-Euroopan katolisten mieltymystä niin sanottuihin pyhäinjäännöksiin. Genovassa hän tutustui San Lorezon vanhaan katedraaliin. ”Meille näytettiin myös Luukkaan maalaama madonnan muotokuva, eikä se näyttänyt puoliksikaan niin vanhalta ja tunkkaiselta kuin jotkut Rubensin maalaamat taulut. Emme voineet olla ihailematta apostolin vaatimattomuutta, kun hän ei kirjoituksissaan koskaan tullut maininneeksi osaavansa maalata niin taidokkaasti. Eikö tämä koko pyhäinjäännössotku mene hieman liian pitkälle? Jokaisessa vanhassa kirkossa on aina pala Jeesuksen ristiä ja samaten muutamia nauloja siitä. En halua liioitella, mutta uskoakseni olemme nähneet kokonaisen tynnyrillisen näitä nauloja. Ja pitää toki muistaa ojantappurakruunu: siitä on paloja Pariisissa Sainte Chapellessa, samoin Notre Damessa. Ja pyhän Dionysiuksen luita olemme takuulla nähneet niin paljon, että niitä riittäisi kahden pyhimyksen kokoamiseen, jos moiseen olisi tarve.”
Italian osuuteen kuului myös matka Vesuviukselle. ”Lähdimme kellontarkasti keskiyöllä ja puolentoista tunnin matkanteon jälkeen saavuimme läheiseen kylään. Se oli vihoviimeinen loukko auringon alla. Kylässä napataan naisen huivi tuolin karmilta ja veloitetaan pikkurahoja sen palauttamisesta, ja jopa vaunujen oven avaamisesta saa pulittaa jotain, samoin sen sulkemisesta, kun kyydistä matkan jälkeen poistuu. Sinua autetaan riisumaan matkatakki – kaksi centiä, olkaa hyvä; vaatteesi harjataan, kunnes ne näyttävät pahemmilta kuin ennen toimenpidettä – kaksi centiä; sinulle hymyillään ja kumarretaan hattu kädessä irvistäviä huulia nuoleskellen – kaksi centiä. Ihmiset ovat alttiita tiedottamaan kaikesta, kuten siitä, että muulit saapuvat juuri parhaillaan – kaksi centiä; lämmin päivä, sir – kaksi centiä; teiltä vie tunteja nousta sinne – kaksi centiä.”
Mark Twain tutustuu myös Pompeijiin ja kuvaa raunioita mielenkiintoisesti.
Italian jälkeen matkalaiset kiertelivät Kreikan saaristossa ja saapuivat lopulta Pireuksen muinaiseen satamaan. ”Sitten tulivat huonot uutiset. Pireuksen komentaja saapui veneellä paikalle ja sanoi, että meidän on joko lähdettävä tiehemme tai sitten purjehdittava ulos satamasta ja pysyttävä vankeina laivallamme tarkassa karanteenissa yhdentoista päivän ajan! Olimme koko päivän ankkuroituneina paikkaan, josta näimme Akropoliin, ja silti meidän oli pakko lähteä ilman, että saimme vierailla Ateenassa!”
Yöllä Mark Twain kolmen kumppaninsa kanssa souti salaa rannalle ja he hiipivät kuun valossa katsomaan kuuluisia raunioita. ”Kipusimme samoja kiviportaita, joita Paavali oli noussut, seisoimme aukiolla, jossa hänkin oli seisonut, ja yritimme muistella, mitä Raamattu kertoi tapauksesta. Tietyistä syistä en kuitenkaan muistanut tarkkoja sanoja. Sittemmin olen tarkistanut ne: Odotellessaan Ateenassa matkakumppaneitaan Paavali näki joka puolella kaupunkia epäjumalankuvia, ja tämä sai hänet kuohuksiin. Hän keskusteli synagogassa juutalaisten ja jumalaapelkäävien kanssa ja puhutteli joka päivä torilla kaikkia, joita sattui tapaamaan. … He veivät hänet mukanaan Areiopagille ja sanoivat: ”Saisimmeko tietää, mikä on se uusi oppi, jota sinä julistat?” … Paavali astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua: ”Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa on kirjoitus: Tuntemattomalle jumalalle. Juuri sitä, mitä te tuntemattomana palvotte, minä teille julistan”
Ateenasta Twainin seurue lähti purjehtimaan kohti Konstantinopolia. ”Konstantinopoli on erittäin jalo näkymä. Sen puoleensavetävyys kuitenkin alkaa ja loppuu kaupungin pittoreskiin ilmeeseen. Siitä hetkestä pitäen kun nousee maihin aina siihen asti kun palaa laivalle Konstantinopolia voi vain halveksia. Vene, jolla sinne kuljetaan, sopii ihailtavan huonosti tarkoitukseensa. Se on komeasti ja siististi rakennettu, mutta kukaan ei pysty käsittelemään sitä hyvin Mustaltamereltä käsin Bosporinsalmelle saapuvissa vellovissa virtauksissa. Edes tyynellä säällä vain harva pystyy soutamaan hökötystä kunnolla. Se on pitkä ja kepeä kanootti (kajakki), joka on toisesta päästä melko leveä ja kapenee veitsenterän malliseksi toisesta. Pitkä kapea pää on kaareutuva, ja on helppo kuvitella kuinka vaahtoavat virrat kieputtavat sitä. Siihen kuuluu kaksi airoa, toisinaan neljä, eikä peräsintä ole laisinkaan. Matkaan lähdetään kohti tiettyä suuntaa ja sinne päästäkseen saa kulkea viidenkymmenen mutkan kautta. Ensimmäinen airo kyntää vettä vuorollaan ja toinen sen jälkeen. On harvinaista, että molemmat airot vetävät venettä eteenpäin samanaikaisesti. Tämän kaltainen veneily saa kärsimättömän ihmisen mielipuoleksi viikossa. Laivurit ovat eittämättä kömpelöimpiä, tyhmimpiä ja hölmöimpiä ihmisiä, joita maa päällään kantaa.
Kapeilla kaduilla tungeksivat ihmiset olivat paksumpia kuin ampiaiset ja miehet olivat sonnustautuneet niin pöyristyttäviin, vierasmaalaisiin, jumalattomiin, liioitteleviin ja järisyttäviin pukuihin kuin vain viinahorkasta kärsivä pirujen riivaama räätäli voisi saada aikaan. Meneillään oli kaikkien kuviteltavissa olevien asujen täyttämät villit naamiaiset ja jokainen eteenpäin kamppaileva väkijoukko jokaisella kadulla näytti järkyttävän ristiriitaiselta. Joillain vanhemmilla miehillä oli päissään kammottavat turbaanit, mutta valtaosa koko pakanajoukkoa oli sonnustautunut peijoonimaiseen, punaiseen päälaelle asetettavaan lakkiin, jota kutsutaan fetsiksi. Kaikki muut vaatekappaleet, joita he suvaitsivat käyttää, olivat sanoinkuvaamattomia.”
”Jos kaipaat kääpiöitä, ihan van muutamia kääpiöitä ikään kuin mielenkiinnon vuoksi, niin lähde toki Genovaan. Jos niitä puolestaan haluaa ostaa tukullisen jälleenmyyntiä varten, kannattaa mennä Milanoon. Kaikkialla Italiassa on riittämiin kääpiöitä, mutta minusta vaikutti, että nimenomaan Milanossa niitä oli tavattomasti. Jos taas haluaa nähdä asianmukaisen valikoiman erilaisia rampojen ja ihmishirviöiden todellisen tyyssijan, on viipymättä matkustettava Konstantinopoliin.
Napolin kerjäläinen, jonka jalka on kuihtunut yhdeksi ainoaksi kammottavaksi varpaaksi, josta riippuu muodoton kynsi, ei pärjäisi täällä, sillä moinen näky ei saisi Konstantinopolissa juurikaan huomiota osakseen. Mies riutuisi nälkäänsä. Kukapa kiinnostuisi hänenlaistensa ihmisten outouksista niiden harvinaisten olentojen joukossa, jotka ruuhkauttavat Kultaisen sarven ylittävät sillat ja näyttelevät epämuodostumiaan Stambulin katuojissa?
Oi kurja teeskentelijä! Kuinka hän voisikaan pärjätä kolmijalkaiselle naiselle tai miehelle, jonka silmä riippuu poskella? Hän joutuisi punastelemaan tavatessaan miekkosen, jonka sormet sojottavat suoraan kyynärpäästä. Minne hän piiloutuisi, kun kääpiö, jolla on seitsemän sormea molemmissa käsissä, ei lainkaan ylähuulta ja jolta päälle päätteeksi puuttuu koko alaleuka, saapuisi paikalle majesteettisesti? Piru periköön! Euroopan rammat ovat pelkkää harhautusta ja petosta. Todella lahjakkaat alan edustajat kukoistavat vain Peran ja Stambulin sivukujilla.”
Mark Twain jatkaa lennokasta kuvaustaan pidemmällekin, mutta riittäköön tämä nyt näytteeksi.
”En pidä Pyhän Sofian moskeijaa kovinkaan suuressa arvossa. Minulta taitaa puuttua arvostelukykyä. Olkoon sitten niin. Se on koko pakanamaailman ruosteisin ladonrötiskö. Uskoakseni kaikki sitä kohtaan tunnettu kiinnostus juontaa juurensa siitä tosiseikasta, että se rakennettiin alun perin kristilliseksi kirkoksi ja myöhemmin maan muhamettilaiset valloittajat sovittivat sen moskeijaksi ilman suuria muutoksia. Minut pakotettiin ottamaan kengät pois ja kulkemaan sisään sukkasillaan. Sain siitä nuhan ja jalkani tulivat niin täyteen kaikkea tahmeaa, limaista ja saastaista, että sain veivata saapasrengillä kenkiäni yli kaksituhatta kertaa sinä iltana saadakseni ne pois jaloistani, ja kaiken lisäksi niiden mukana kuoriutui pois jonkin verran kristittyä nahkaa.”
Twain matkatovereineen kävi myös katsomassa tanssivia dervissejä ja kuvaa sitä tunnetulla tyylillään. ”Se oli eräs raakalaismaisimmista siihen mennessä näkemistämme tapauksista.”
Mukana on myös kuvaukset Stambulin puolen Suuresta Basaarista ja Konstantinopolin kuuluisista koirista. ”Luulin itse olevani laiska, mutta verrattuna Konstantinopolin koiriin olen melkoinen höyrykone.”
Kirjan viimeisenä kertomuksena on kuvaus Mark Twainin käynnistä turkkilaisessa saunassa. Kuvattuaan ensin itse kylpemistä, hän päättää kertomuksensa näin: ”Kalsealla, koristelemattomalla loukolla ei ollut mitään tekemistä sen itämaisen yltäkylläisyyden kanssa, josta voi lukea kaikkialta. Se muistutti enemmänkin peräkylän sairaalaa. Luiseva palvelija toi paikalle vesipiipun ja minä komensin häntä siekailematta viemään sen pois. Sen jälkeen hän tarjoili minulle maineikasta turkkilaista kahvia, joista runoilijat ovat laulaneet hurmiossa sukupolvien ajan. Minä tartuin siihen ikään kuin se olisi viimeinen jäljellä oleva ripe itäisen ihanuuksien unelmasta. Sekin paljastui petokseksi. Kaikista pakanajuomista, joita olen huulilleni kaatanut, turkkilainen kahvi on eittämättä pahinta. Kuppi on pieni ja kahvinporojen tuhrima. Itse kahvi on mustaa, paksua, pahanhajuista ja maultaan kammottavaa. Kupin pohjalla on melkein parin sentin kurainen kerros sakkaa. Se menee muun juoman muassa alas kurkusta, ja osa siitä tarttuu matkan varrelle ja saa aikaan kutinan, joka saa köhisemän ja yskimään tunniksi.
Siihen loppui kokemukseni maineikkaassa turkkilaisessa kylpylässä ja samalla päättyi unelmani kuolevaisen siellä kokemasta autuudesta. Koko juttu on mahtipontista petosta.”
Juho Torvelainen
Kaukainen Itä
Maailmansodan aikaisia matkamuistelmia Itä-Aasian maista
WSOY 1921, näköispainos 2006
”Kiehtova dokumentti kuohuvilta vuosilta 1917-18 Venäjältä Mantšuriaan ja Pekingistä Vladivostokiin, Koreaan ja Japaniin. Juho Torvelainen matkusti syksyllä 1917 Suomen senaatin valtuuttamana ostamaan viljaa Kaukoidästä Suomeen. Hän lähti matkalleen syyskuussa 1917 junalla Pietarin ja Siperian kautta. Matka kesti kaksi vuotta ja sen aikana Torvelainen kävi Venäjän kaukoidän ohella Mantšuriassa, Kiinassa, Japanissa ja Koreassa. Torvelainen ei onnistunut ostamaan viljaa, mutta hän avusti Siperiassa Ruotsin Punaista Ristiä sekä pelasti joukon Kaukoitään juuttuneita suomalaisia. Torvelainen palasi Kiinasta laivalla Suezin kanavan kautta Konstantinopoliin ja sieltä edelleen Suomeen. Kiehtovaa ajankuvaa ensimmäisen maailmansodan ajalta.”
1921 painoksen esipuhe: ”Maailmansodasta aiheutuneen elintarvikepulan johdosta joutui tämän kirjoittaja erään tuontiliikkeen palveluksessa tekemään matkan Kaukaiseen Itään, koska etenkin Mantšurian arveltiin tarjoavan viljansaantimahdollisuuksia. Valtiollisten olojen kehitys teki kuitenkin silloin – tekijä lähti matkalle syyskuussa 1917 – kaikki hankintayritykset tyhjäksi. Matkan varsinainen tarkoitus meni näin ollen myttyyn.
Joutuen oleskelemaan pitkät ajat Kaukaisen Idän maissa tärkeänä taitekautena tahtoi tekijä käyttää voimiaan toiseen tehtävään, Suomen tunnetuksi tekemiseen ja Itä-Aasian kauppa- ja teollisuusolojen tutkimiseen tulevia kauppasuhteita silmälläpitäen. Tällaisessa maaperänmuokkaustyössä hän teki laajoja matkoja Japanissa. Sitä paitsi tekijä Punaisen Ristin lähettinä matkusti Kaukaisen Idän venäläisellä alueella – vaarallista seikkailua, joka oli käydä hänelle kalliiksi -, ja seurasi Harbinista käsin tarkoin sikäläistä taistelua vallasta. Maanmiestemme huoltaminen Kaukaisessa Idässä, samoin kuin viljanhankinta, aiheutti matkoja myös Kiinassa. Näin tekijä sai tutustua Mantšurian, Kiinan, Korean ja Japanin silloiseen elämään ja nähtävyyksiin – usein myös huomattaviin henkilöihin -, puhumattakaan kaikesta mitä paluumatka Sanghaista Konstantinopoliin tarjosi.”
”Tungokseen saakka oli Nikolain valtava rautatienasema Pietarissa täyttynyt juniin pyrkivistä ihmislaumoista, kun tiistaina syyskuun 18:ntena 1917 kuuden tienoissa pujottauduin väkijoukon lomitse päästäkseni Siperian ekspressiin, pikajunaan, jonka sinä iltana piti lähteä tuolle pitkälle taipaleelle, toisena päätepisteenä Vladivostokin satama Tyynenmeren rannalla, suunnilleen 10 000 kilometrin päässä Helsingistä.”
Näin lupaavasti alkaa tämä mainio matkakertomus, joka ajoittuu aivan Suomen itsenäisyyden alkuun. Kirja välittää mielenkiintoisesti silminnäkijän havaintoja Venäjän levottomuuksista ja koko Kaukaisen Idän jännittävistä vaiheista.
”Permin asema on melkoisen tilava. Mutta siitä huolimatta ihan tungokseen asti täynnä ihmisiä, enimmäkseen sotamiehiä, jotka säkkeineen ja kimpsuineen ovat matkalla itäänpäin – lomalle. Asemilla kärkkyivät nämä isänmaansa puolustajat junia, joissa voisivat taivaltaa edes hitusenkin eteenpäin. Miehet sanoivat päässeensä – omin lupinensa tietenkin – lomalle, eivätkä enää aikoneet palata takaisin. ”Sotikoot burzuit, jos tahtovat, proletaarit ovat jo saaneet tarpeekseen”, vakuutteli muuan neljänkymmenen korvissa oleva, verrattain järkevän näköinen sotamies.
Jekaterinburgin asema oli myös tungokseen asti täynnä sotamiehiä jotka vaativat, että juna oli tyhjennettävä matkustajista ja luovutettava heille. Uhkaavalta näyttänyt tilanne laukesi rotevan amerikkalaisen matkustajan miehekkään ja määrätietoisen toiminnan ansiosta.
Mantšurian asemalla oli kiinalainen tulli, joka löysi kahdeksankymmentä kiloa oopiumia junasta. ”Mantšurian asemalla huomaa jo selvästi, että on saapunut Kiinan esikartanoihin: kantajat ovat kiinalaisia, samoin kaikki kaupustelijat, sotamiehetkin kiinalaissyntyisiä Venäjän alamaisia, jotka ovat astuneet Itä-Kiinan rautatieyhtiön palvelukseen; isossa asemarakennuksessakin on huomattavissa kiinalaista leimaa, kiinalaisia seinä- ja ovikirjoituksia.”
Syyskuun 27. päivänä Torvelainen saapuu Harbiniin. ”Asemalla vallitsee kauhea tungos ja täydellinen sekasorto. Varsinaisia kantajia on harvassa, joten likapukuisilla kiinalaisilla on hyvä tilaisuus päästä ansioon käsiksi. Paikka paikoin, kuten juuri aseman ja keskikaupungin välillä, valaistus oli varsin heikkoa, mutta autoista, ajurien ja satojen riksojen vetämistä ajopeleistä tuikkivat lyhtytulet tekivät matkamieheen varsin miellyttävän vaikutuksen. Kansaa oli pääkadun keskiseutu aivan täynnä, se maleksi joutilaana edestakaisin. - - Jo ensi silmäys ruoka-annoksiin ja pulloihin todisti, että olimme saapuneet seutuun, missä ei paljoa tiedetty sodan aikaansaamasta puutteesta.”
”Mantšuria on viljamaa sanan ehoimmassa merkityksessä, joten täytyy kummastella, että tämän kaukaisen seudun vilja-aarteet eivät jo aikaisemmin ole ilmaantuneet pietarilaisiin viljapörsseihin, kun kerran jokainen aivan ilmeisesti jo keväällä 1917 saattoi aavistaa, ettei Venäjällä enää sitä vuotta pitemmälle omin viljoin päästä. Tämän mantšurialaisen viljakaupan keskustana voi erinomaisesti pitää Harbinia, jossa koko Mantšurian viljapörssi toimii.”
Tammi- ja helmikuun vaihteessa saapui Suomesta Harbiniin Lauri Durchman. Hän matkusti Suomen Tasavallan kansalaisen passilla ja tuli samalle asialle kuin Torvelainen. Harbinista ei kuitenkaan viljaa saanut, joten matka jatkui helmikuun viimeisenä päivänä Pekingiin. Matka alkoi venäläisellä pikajunalla, mutta Tšangtšunista alkoi japanilaisten käsissä oleva Etelä-Mantšurian rata ja siellä odotti japanilainen juna.
”Olimmehan kyllä kuulleet kertomuksia japanilaisten junien erinomaisuudesta kaikkiin nykyaikaisen ihmisen mukavuusvaatimuksiin nähden. Mutta sittenkin oli meille venäläisen junan vieressä, asemasillan toisella puolella seisova japanilainen pikajuna täydellinen yllätys.”
Junayhteys oli kuitenkin sodan vuoksi vain Mukdeniin (nyk. Shenyang) asti. Siellä vaihdettiin eurooppalaisen yhtiön ylläpitämään kiinalaiseen junaan.
”Jo heti junaan astuttuamme huomasimme että väite, että eurooppalainen Kaukaisessa Idässä voi matkustaa ainoastaan ensi luokassa, piti kylläkin tämän rataosan parhaaseenkin junaan nähden paikkansa. Ensi luokka Kiinan junissa vastaa suunnilleen toista luokkaa Saksan ja Sveitsin junissa. - - Junat eivät näillä kaukaisilla mailla sanottavammin myöhästele. Tämä pysyy venäläisten ratojen erikoisuutena.”
Juna pysähtyi Tientsinin (nyk. Tianjin) miljoonakaupungissa, jonka lähin ympäristö on aivan eurooppalaisesti rakennettu. ”Tientsinistä Pekingiin on ainoastaan noin neljän tunnin matka. Rata kulkee suoraan länttä kohti. Seutu käy, kun pääsemme jonkin matkaa rannikolta, kasvillisuudeltaan rikkaammaksi. Silmää viehättää maiseman kirjavuus, ja asutuksen tiivistyminen. Yhtäkkiä huomaamme junan kulkevan suunnattoman korkean muurin vieritse, junamme ja muurin välistä tietä tallustelee kymmenkunta kamelia käsittävä karavaani. Matkustajat alkavat kiireesti koota sälyjään, sillä jo muutaman minuutin päästä olemme perillä, keskellä Kiinan pääkaupunkia.”
Pekingissä suomalaisilla oli tilaisuus kertoa kotimaansa tilanteesta vaikutusvaltaiselle amerikkalaiselle lehtimiehelle, mr Gilesille. Tämä oli sitä mieltä, ettei heillä ollut toiveita saada asiaansa onnelliseen ratkaisuun.
”Kuinka niin?
– Asian laita on se, että jo helmikuun alussa tiedettiin täällä kertoa, että Suomi oli kääntynyt Saksan hallituksen puoleen ja pyytänyt apua venäläisen sotaväen karkoittamiseksi maasta, joka karkoitus tapahtuisi tietenkin suomalaisten kanssa yhdessä. Tästä saas johtuu, että Suomi on liittynyt keskusvaltoihin ja liittoutuneita vastaan! Jos kaikki tämä on totta, voitte ymmärtää, etteivät liittoutuneiden täkäläiset lähettiläät voi pyrkimyksiänne ottaa huomioon ja niitä kannattaa.
Huomautin tällöin, että hän samoin kuin koko Kaukainen Itä on tässä asiassa saanut harhaanjohtavia tietoja. Venäläinen sanomalehdistö, jolta muu maailma yleensä sai tietonsa, ei ollut kertonut Suomen tapahtumista totuuden mukaisesti, ja varsinkin englantilaiset lehdet olivat lukijakunnalleen syöttäneet näitä vääriä tietoja. Kerroin, että Suomen hallitus oli maassa puhjenneen anarkian kukistamiseksi vedonnut niiden Euroopan valtojen apuun, jotka jo olivat tunnustaneet Suomen riippumattomuuden ja taanneet sen koskemattomuuden. - - Brest-Litovskin sopimuksen mukaan venäläisten joukkojen piti poistua maasta, mutta Lenin oli eräitten isänmaansa myyneitten suomalaisten sosialistiraukkojen pyynnöstä antanut määräyksen venäläisten sotajoukkojen jäämisestä maahan ”auttamaan Suomen köyhälistöä tämän taistelussa yläluokkaa vastaan”, jota määräystä suomalaisella porvarillisella taholla pidetään suoranaisena sodanjulistuksena Suomea vastaan.
Vielä kiinnitin mr Gilesin huoniota siihen tosiasiaan, miten ei mikään puolueeton valta rikkomatta puolueettomuuttaan voinut tulla Suomelle avuksi. Eikä myöskään Ranska voi lähettää sitä väkeään, joka läntisellä rintamalla taistelee rinnakkain venäläisten joukkojen kanssa, taistelemaan Suomessa näitä liittolaisia vastaan. Jälellä on näin ollen vain Saksa, joka kaikesta päättäen lopultakin tulee auttamaan Suomea jo omien pyrkimystensäkin kannustamana.
Durchmann, joka oli lähtenyt Suomesta tammikuun puolivälissä, kertoili huomioitaan, antaen Gilesin selvästi ymmärtää, että se sota, joka oli alkanut Suomessa, oli yksinomaan Suomea sisäisesti koskeva sota, jolla ei ollut mitään tarkoituksellista yhteyttä parhaillaan riehuvan maailmansodan kanssa. Suomi oli julistautunut puolueettomaksi tasavallaksi ja tulee maailman sotaan nähden pysymäänkin puolueettomana jos vain maan rauhaa ja kotoista elämää ei miltään taholta häiritä. Venäjän hallitus oli nyt, kuten monesti ennenkin, syönyt sanansa ja saa siitä ansaitun palkkansa.
Huomasimme kaikesta, että Giles oli perin tyytyväinen saamiinsa tietoihin. Ja tiedänkin mr Gilesin näitä tietoja käyttäneen maamme hyväksi.”
Ranskan Pekingin lähetystössä tiedettiin kyllä Suomen hädänalainen tilanne ja vakuutettiin ranskalaisten myötätunnon olevan ehyt Suomea kohtaan. Oli kuitenkin saatu sähkösanoma, jossa kerrottiin saksalaisten maihinnoususta Suomeen. Lähetystössä sanottiin suoraan, että se tulee tekemään tyhjäksi kaikki viljansaantiyritykset Mantšurian alueelta Suomeen.
”Peking on säilynyt tuntuvammalta eurooppalaiselta vaikutukselta, mutta kaupungissa on kuitenkin upeutta ja loistoa, hyviä hotelleja, erinomaisia katuja ja kulkuneuvoja. Täällähän esiintyi aikoinaan keisarius kaikessa loistossaan, täällä on maan paras sotilasaines ja erinomainen kansallinen poliisilaitos. Maan huomatuin yliopisto, samoin kuin maan rikkaimmat taide- ja muinaisesinekokoelmatkin ovat saaneet tyyssijansa täällä satujen verhoamain aikojen takaisten temppelien ja palatsien parissa.
Kiina on muurien maa. Jokaista taloa, kylää ja kaupunkia suojaa muuri. Ja lukija lienee kuullut puhuttavan Kiinan muurista, tuosta 2000 km pitkästä jättiläisaidasta, Kiinan alueen suojelemiseksi vihollista vastaan. Pekingilläkin on omat muurinsa, vieläpä kaksikin.”
Torvelainen tekee myös selkoa kiinalaisten avioliittokäytännöstä. Jokainen mies on velvollinen siirtämään esi-isäinsä hengen siittämäänsä poikaan. Joka tätä ei kykene tekemään, se ei myöskään miehestä käy. Vanhemmat ja sukulaiset sopivat lasten avioliitoista näiden ollessa vielä aivan paitaressuja. Kun nuoret ovat noin 15-17 vuoden ikäisiä, pidetään kihlajaiset. He eivät itse kuitenkaan ole tilaisuudessa läsnä. Vuoden kuluttua kihlajaisista vietetään häät ja vasta tässä tilaisuudessa pariskunta näkee toisensa. Jos kuitenkin käy niin onnettomasti, että vaimo synnyttää vain tyttölapsia, tahi on auttamattomasti sairas, on kiinalainen aviomies oikeutettu ottamaan jalkavaimon. Kuitenkin nainen Kiinassa on verrattain tasaväkinen miehensä kanssa. Vaimo voi käyttää miehensä puolesta puhevaltaa oikeudessa, allekirjoittaa osto- ja myyntisopimuksia, jopa tunnustaa ja asettaa vekseleitä.
Kirjassa kerrotaan Torvelaisen vierailusta kiinalaiseen ravintolaan. Tarjolla on mitä erikoisimpia ruokalajeja. Ennen ateriaa ravintolan isäntä kyseli mitä miehiä kaukaiset vieraat olivat. Muuan Tsau-fu-mao oli tulkkina.
”- Ovatko nämä vieraat hyvinkin kaukaa?
- Ovat kyllä kaukaa; 14 aurinkoa kuluu matkatessa sieltä tänne.
- Kauppaako tekevät?
- Tulivat hakemaan leipää täältä Kiinasta, sillä kotona on nälkä.
- Ovatko nämä niitä, joista sanomalehdet viikolla puhuivat, että ovat tulleet leipää hakemaan ja pyytämään lupaa?
- Nämä juuri!
- No pitää antaa; onhan meillä viljaa.
- Mutta ne Siperian rautatiet eivät kykene kuljettamaan, selittelee Tsau-fu-mao.
- Eihän sitä ennenkään ollut sitä rautatietä, mutta tavaraa kuljetettiin!
- Miten?
- Miten? Pankaa kamelit liikkeelle, niin kyllä kulkee, vakuutti mies luoden meihin vielä pitkän, tutkivan katseen ja poistuen sitten päätään miettivästi nyökyttäen.”
”Kiinalaisen katuelämän ehkä yleisin ilmiö on kerjäläinen, joka aina ja kaikkialla on muukalaisen kintereillä. Olen ollut tekemisissä Italian kuuluisain lazaronien, noiden äärimmäisten laiskiaisten kanssa; tunnen myös Bukarestin mustalaismankujat, eikä minulle ole vierasta mitä Euroopan suuret satamat, kuten Antwerpen, Lontoo, Liverpool, Hampuri ja Marseille tässä suhteessa tarjoavat. Mutta Kiina on kerjäläisten puolesta kerrassaan vertaansalöytämätön.
Mikä riksa oikeastaan on? kysynee moni lukijoistani. Lyhyesti vastattuna se on ihminen vetojuhtana. Kaukaisen Idän maissa, Kiinassa ja Japanissa, on varsin vähän hevosia, kun olosuhteet eivät täällä muka ole hevosen elättämiseen suotuisat. Paljon sitä, mikä meillä kuuluu hevosen tehtäviin, on siellä sälytetty ihmisen kannettavaksi.”
”Maanantaina maaliskuun 11:nä jätimme Pekingin, jossa olimme yhdeksän päivää olleet uutterasti liikkeessä.”
Torvelainen ja Durchman matkustivat Harbinin kautta Vladivostokiin. Junasta he näkivät kappaleen Kiinan muuria, joka päättyy idässä keltaiseen meren rannalle.
Pogranitsnajan asemalla oli tullitarkastus, jossa takavarikoitiin paljon tupakkaa ja viinaa, jota sotamiespukuiset ”toverit” yrittivät viedä Mantšuriasta venäläiselle Ussurin alueelle. Ussurin rata oli kokonaan bolsevikkien käsissä.
”Mutta kun asemapäälliköksi oli tällä radalla korotettu asemies, jolla ei ollut toimestaan mitään käsitystä, niin vallitsi täällä tietenkin aivan maailmanlopun järjestys. Mielivalta ja varastelu rehoitti kaikkialla. Vaunut lian ja saastan vallassa, sillä kukaan ei pitänyt velvollisuutenaan ryhtyä puhdistustyöhön. Ja jos tästä huomautti junamiehistölle, niin sai vastaukseksi ”puhdistakaa itse, senkin burzuit (porvarit)!”
”Vladivostokin asemahuone, siitä odotussaleihin johtavat leveät kiviset portaat sekä itse odotussalit olivat täpötäynnä makailevia sotamies-tovereita maatuskoineen; muutamilla oli vielä lapsilaumakin mukanaan. Tämä väki oli rintamalta poistunutta ja kotitöihinsä kyllästynyttä ainesta, joka asuskeli täällä asemalla, sai ruokansa kaupungin kasarmista, nykyisenä ammattinaan salakuljetus, näpistely, rosvoilu ja muut senkaltaiset sodanaikaisen kansanvallan ihanne-elinkeinot.
Varovasti puikkelehtien pääsimme ilman minkäänlaista selkkausta tästä törkypesästä asematorille ja siitä ajurilla Pietari Suuren kadun varrella olevaan Durchmanin asuntoon. Täällä oli joukko kirjeitä kotimaasta, joista saimme tietää yhtä ja toista kotimaassamme riehuvasta onnettomasta veljessodasta.”
Kun selvisi, ettei Vladivostokista voi vesiteitse mitään tavaraa lähettää, Torvelainen palasi Harbiniin. Sieltä hän lähti huhtikuun 21. päivänä kohti Japania.
”Tämän kuukauden kuluessa oli Harbinista Tsangtsuniin vievä venäläinen juna käynyt entistä viheliäisemmäksi. Vaunut olivat sellaisen lian ja töryn vallassa, että tuskin rohkeni istuutua ja mihinkään sormineen kajota. Mutta matkaa tehtiin tällaisella saastajunallakin. Tuntuvasti myöhästyttyämme saavuimme lopulta perille ja siirryimme kiireimmiten odottavaan mukavaan japanilaiseen pikajunaan.”
Mukdenin asemalla oli siirryttävä Korean rajalle vievään postijunaan. Antungissa oli vaihto yöpikajunaan, joka kulki Korean Tsusiman (Tsushima) salmen rannalla olevaan Fusan-nimiseen (Busan) satamakaupunkiin. Sieltä on lyhin merimatka Japaniin.
Aamulla Torvelainen katseli uusia seutuja. ”Edessäni oli ensi kertaa elämässäni korealainen maisema. Riisivainioita ulottui yhtä pitkälle kuin maisemaakin. Tätä aamurauhassa lepäävää seutua vaununsillalta katsellessani johtui mieleeni Korean oikea nimi Tsosen (Choson): Aamurauhan maa, jonka japanilaiset, maan nykyiset herrat, ovat ottaneet virallisestikin käytäntöön. Kenties on nimi johtunut siitä, että korealainen ei tahdo liikkeillään häiritä auringon majesteettista heräämistä, vaan vasta sitten, kun aurinko on noussut ja maa vapautunut kosteasta usvasta, lähtee aamuaskareilleen. Sillä tuskin on kulunut kymmentä minuuttia auringon noususta, kun savihökkelien ovet avautuvat ja korealaisia ilmestyi asumustensa vieruksille pitkä piippu hampaissa, toisten taas painautuessa läheisille riisivainioilleen, tämän kasvin vaatimiin vaivalloisiin tehtäviin.”
Torvelainen viivähtää Söulissa ja tutustuu Korealaiseen elämänmenoon.
”Käsityksekseni jäikin korealaisista, että he ovat ulkonaisessa esiintymisessään korutonta ja suoraa ja esiintymisessään niin pukuunsa kuin tapoihinsakin nähden naapureitaan korkeammalla kannalla olevaa kansaa. Korealaisessa ei ole merkkiäkään siitä teennäisyydestä ja liehakoivasta esiintymisestä, joka on niin ominaista japanilaiselle; enkä luule korealaisessa olevan paljoakaan kiinalaiselle niin rakasta härkäpäisyyttä.
Tällä hetkellä vallitsee maassa japanilainen herruus, jota sanotaan kovaksi ja korealaisia sortavaksi varsinkin amerikkalaisella ja englantilaisella taholla, mutta joka kuitenkin on eräissä suhteissa vienyt sangen ilahduttaviin tuloksiin.
Vielä kymmenkunta vuotta sitten eli ennen japanilaisten isännyyttä maassa oli Söul ollut maailman viheliäisin pääkaupunki. Kadun olivat likaisia ja säännöttömiä ja vesi niin saastaista ja haisevaa, ettei eurooppalainen voinut sillä edes peseytyä. Katuvalaistuksesta saattoi tuskin puhua, tätä ylellisyyttä riitti pääasiallisesti vain kahdelle kadulle. Sairashuoneita ei ollut enempää kuin ammattitaitoisia lääkäreitäkään, lukuun ottamatta lähetyssaarnaajain avustuslaitoksia. Kouluja meikäläisessä merkityksessä ei myöskään ollut, mutta kyllä aivan alkeellisilla tiedoilla varustettuja koulumestareita, jotka yksityisopetusta antamalla ajoivat aakkosia korealaisen nuorison päähän. Ja kun kerran pääkaupunki oli näin viheliäisessä kunnossa, mitä sitten maaseutu!”
Torvelainen kehuu Söulin nykytilaa puhtaine katuineen, raitioteineen ja vesijohtoineen, joka tarjoaa kristallinkirkasta, raikasta vettä. On puistoja, museoita, sairashuoneita, synnytyslaitos, oikeita apteekkeja ja lääkäreitä, sanomalehtia ja aikakauskirjoja korean, japanin ja englannin kielellä, kirjakauppa, jossa on eurooppalaisia teoksia ja hotelleja joiden vertaista saa hakea. ”Koko tämä suurenmoinen muutos on japanilaisten ansiota.”
Söulista Torvelainen matkusti yöpikajunalla Fusaniin, jossa odotti höyrylaiva Tsusima-Maru. Sillä matkamiehemme seilasi Japanissa olevaan Simosekin (Shimonoseki) satamaan.
”Nyt päätäpahkaa asemalle. Join siellä aseman yhteydessä olevassa erinomaisessa hotellissa Japaniin-tuliaiskahvit ja laittausin pikajunaan, joka seitsemän tienoissa lähti kuormineen liikkeelle päämaalina Japanin pääkaupunki Tokio, minne kuitenkin vasta seuraavana iltana kymmenen tienoissa saavuimme. Juna on kulkenut puolisen tuntia, kun tullaan ilmoittamaan, että päivällinen ravintolavaunussa oli valmiina. Lähdin kautta vaunujen päivälliselle.
- Mr. Torvelin. Your place is here, please! sanoo tarjoilijain vanhin, osoittaen samalla missä tuo paikkani oli.
Ällistyin aikalailla, kun kuulin tarjoilijan lausuvan nimeni. Tämän huomasi eversti L. ja sanoi: meidän olemassaolomme, herrani, tiedetään tässä junassa koko linjalla.
- Emmekä askeltakaan ota, ilman että niiden suunnan joku syrjästäkatsoja merkitsee kirjoihinsa, jatkoi muuan lähettyvillä istuva eurooppalainen.”
”Vaikka Tokio on sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaankin suurkaupunki, ei sillä ole eurooppalaisten suurkaupunkien valtavaa leimaa. Tokio käsittää nimittäin monen monta pikkukaupunkia ja taajaväkistä asutusryhmää, joita toisistaan erottaa lukuisat puistot, viljelysaukeamat ja torit. Kivitaloja on viime aikoina alkanut yhä uusia. Tokion valtakadut ovat leveitä ja hyvin laskettuja, useissa paikoissa ihan bulevardimaisia. Puhtaus kaupungissa on mitä mallikelpoisin. Puhtaus kuuluukin japanilaisen luonteeseen yhtä erottamattomasti kuin lika ja saasta kiinalaisen. Katuliikenne on erinomaisesti järjestetty ja hyvin koulutetun poliisin valvonnan alainen.
Missä japanilaisella vain tilaisuutta on, koristaa hän pihansa ja asumuksensa puilla, köynnös- ja kukkalaitteilla ja näiden yhdistelmillä, joiden sommittelussa japanilainen voittaa kaikki muut maailman kansat. Mutta niin laji- ja väririkas kuin japanilainen kukkamaailma onkin, on siinä sentään yksi sangen suuri puute: kukat eivät tuoksu eivätkä puistojen kymmenet tuhannet luumu- ja kirsikkapuut kanna hedelmää! Ihanuudestaan huolimatta on tämä kasvimaailma sittenkin kuollutta ja kylmää, merkillisenä heijastuksena itse kansan luonteesta, joka sekin – lahjakkuudestaan huolimatta – tekee muukalaiseen huomattavan kylmän, välimatkan päässä pysyttelevän vaikutelman.”
Japanissa Torvelainen tapaa taas suomalaisen Durchmanin. Kirjan tässä jaksossa Torvelainen tekee laajasti selkoa Japanin yhteiskunnallisesta elämästä ja valottaa sen historiaa. Hän jopa ymmärtää Japanin laajentumispyrkimyksiä.
Hän osallistuu teeseremoniaan, matkustaa Kamakuraan, Enosimaan, Nikkoon, Jokohamaan, Kami-Suvaan, Okajaan, Nagojaan, Kiotoon, Osakaan ja Kobeen.
Kobesta matka jatkui Kazi-Maru –laivalla Kiinaan Daireniin (nyk. Dalian) jossa matkalaiset tutustuivat kuuluisaan Port Arthuriin. Siellä he astuivat taas Etelä-Mantšurian pikajunaan, joka kiidätti heidät läpi yön Mukdenin kautta venäläisen rautatiealueen rajalle Tsangtsuniin. Siellä oli siirryttävä mukavasta ja miellyttävästä japanilaisesta junasta lian ja muun saastan höystämään venäläiseen, joka sitten vaivalloisesti, nutisten ja natisten vei heidät matkojensa päähän Harbiniin ja Vladivostokiin.
Tämän jälkeen Torvelainen tekee selkoa poliittisesta sekasorrosta, joka vallitsee Kaukaisen Idän venäläisellä alueella. Hän auttoi Ruotsin punaista ristiä ja suomalaisia merimiehiä näiden vaikeuksissa. Maaliskuun lopulla 1919 hän sai sähkösanoman Vladivostokista, jossa Durchman kysyy, olisiko Torvelainen valmis lähtemään kotimatkalle Suezin kautta.
”Eikä kulunut montaakaan päivää, kun olin valmis lähtemään Harbinista, tuosta elämäänsä nähden ehkä maapallon vapaimmasta kaupungista. Kappaleen toista vuotta oli se ollut pääkortteerinani. Olinhan siis ehtinyt sen elämän pyörteissä liikuskella.”
Maaliskuun 30.päivänä 1919 Torvelainen aloitti 20 000 kilometrin pituisen kotimatkansa, jonka ensimmäinen etappi oli Tientsinin kaupunki. Sieltä matka jatkui junalla Shanghaihin, jossa hän sai odottaa Vladivostokista tulevaa laivaa kolmisen viikkoa.
Tämän ensimmäiselle matkalleen lähtevän laivan nimi oli Mylie. Se on Kiinassa rakennettu, ensimmäinen kiinalaisen yhtiön teettämä valtamerilaiva. Matkustajista kolme oli suomalaisia: Torvelainen, Durchman ja Lauri Pentikäinen. Laivan päällystö oli eurooppalainen, mukana suomalainen B.R.Åkesson Helsingistä toisena insinöörinä.
Laiva pysähtyi Hongkongissa, ja sikäläiset lehdet kertoivat Suomen armeijan seisovan Pietarin porteilla valmiina kaupungin valtaamiseen. Hongkongista laiva lähti yhdeksän päivän matkalle ohittaen Siamin (nyk. Thaimaa) sekä Singaporen ja saapui Malakka-salmen kautta Sabangiin Sumatralle. Sikäläisestä hollantilaisesta hotellista matkalaiset saivat käsiinsä Sabangsch Nieuwsbladin, jossa oli luettavana Tokiosta lähetetty sähkösanoma: ”Suomalaiset ovat vallanneet Pietarin ja karkottaneet bolsevistisen hallituksen.” Laivan venäläiset ja juutalaiset kiukkuilivat kuorossa suomalaisten hävyttömyyttä, joka ”kyllä vielä kostetaan.” Suomalaiset taas epäilivät uutisen todenperäisyyttä, mikä rauhoitti venäläisiä.
Laivan seuraava pysähdyspaikka oli Ceylonin (nyk. Sri Lanka) saaren eteläisimmässä osassa oleva suurehko satama- ja kauppakaupunki Kolombo. Sieltä alkoi yhdeksänpäiväinen matkaosuus Adeniin. Levottomuuksien vuoksi kukaan ei saanut mennä maihin. ”Laivalta saattoi kuitenkin hyvin nähdä, miten alastonta Adenin seutu kasvullisuuden puolesta on. Ei missään vihantaa lehvää. Kuumuus oli kerrassaan pelottava."
Punaista merta pitkin saavuttiin Suezin kanavan suuhun. Siellä satamaviranomaiset ilmoittivat, ettei kukaan pääse maihin. Egypti oli kansallisen kuohunnan tilassa ja englantilaiset perin levottomia.
Kanavan Afrikan-puoleisella rannalla kulki Kairon ja Port-Saidin rata. ”Juna toisensa perästä kiiti laivamme ohi. Vähitellen alkaa koko kanavan varsi muuttua suureksi, aina Port Saidiin saakka ulottuvaksi sotaleiriksi. Mutta täällä olikin vielä jälellä englantilaisten kaikki näille seuduin kokoamat sotavoimat, sillä Egyptin levottomuudet vaativat vakavaa varuillaanoloa. Tuntikausia kestikin kulku tämän mahtavan sotaleirin läpi.”
Myös Port Saidin satamassa oli maihin pääsy kielletty, lukuun ottamatta Penttilää, jonka oli määrä matkustaa sieltä Lontooseen. ”Kohta Välimerelle päästyämme saimme nähdä jälkiä upotussodasta. Siellä törrötti meren pohjassa kolme laivaa, mastojen huiput vain näkyvissä.”
Välimereltä päästiin Dardanellien salmeen, jonka eteläpäässä olevan kauheasti runnellun linnakkeen edustalla oli upotettuja laivoja jos kuinka paljon. Marmaramerta pitkin päästiin vihdoin Konstantinopolin ulapalle.
”Tarumainen oli se näky, jonka Konstantinopoli valoineen, mutta varsinkin Stambul satojen minareettien tuikkiessa loihti matkailijan silmiin tänä ihanana iltahetkenä. Ei tehnyt mieli juuri kenenkään mennä hyttiinsä, kaikki olivat kannella äänettöminä, mieli tämän seudun muinaiseen, satujen verhoamaan aikaan vaipuneena.”
”Kuutisen viikkoa meni Konstantinopolissa, ennen kuin passi tuli siihen kuntoon, että pääsi kaupungista lähtemään. Pahin este oli siinä, ettei Italia ollut vielä silloin tunnustanut Suomen riippumattomuutta. Heti kun tuo tunnustus tuli, sain passinkin. Konstantinopoli oli siihen määrin liittolaisten sotajoukkojen mielivallan ja hurjistelun alaisena, että elämä kaupungissa, varsinkin sen eurooppalaisessa osassa Perassa, oli kerrassaan sietämätöntä. Yhtä sietämätöntä oli eläminen siinä yksityisasunnossa, johon pari viikkoa kaupungissa oltuamme muutimme, se kun oli luteilla niin siunattu, ettei sanoja löydy niiden runsauden kuvaamiseen. Puhtaasti turkkilainen Stambul oli kaupungin rauhallisin paikka ja siellä useimmat päiväni vietinkin käymällä sen upeissa moskeoissa ja muissa muistorikkaissa paikoissa. Durchman jäi tavaroitaan myymään, ja on yhä edelleenkin sillä matkalla.
Kotimatkani kävi Kreikan, Italian, Ranskan, Belgian, Hollannin ja Saksan kautta Kööpenhaminaan ja sieltä Tukholman kautta Suomeen. Lauantaina syyskuun 19:ntenä astuin Turussa ensi kerran itsenäisen Suomen kamaralle. Jo samana iltana saavuin Helsinkiin, tuntien mielihyvää siitä, että tämä vaiherikas matka oli takanani ja se monet vaivat sortumatta kestetty.”
Paul Theroux
Rautakukon kyydissä – Junalla halki Kiinan
WSOY 1988
Riding the Iron Rooster - By Train Through China 1988
”Theroux on väsymätön, harjaantunut ja tarkkasilmäinen opas, yhtä altis tutustumaan maisemiin, tapoihin, historiaan ja nähtävyyksiin kuin töniviin, tuuppiviin, isänmaallisiin, tyytymättömiin, opiskeleviin tai muuten vain uteliaisiin kanssamatkustajiin, joille kirjailija lännestä on vähintään yhtä kiinnostava kuin idän ihmeet kirjailijalle.”
Paul Therouxin vuoden kestänyt matka Kiinan rautateillä ajoittui mielenkiintoiseen aikaan. Kulttuurivallankumous oli päättynyt virallisesti vuonna 1969, mutta lopullisesti vasta Maon kuollessa 1976. Kiinan kommunistisen puolueen valtataistelusta alkanut tapahtumasarja ”muuttui laajamittaiseksi sosiaaliseksi, poliittiseksi ja taloudelliseksi väkivallaksi ja kaaokseksi, joka ulottui suureen osaan Kiinan yhteiskunnasta ja vei lopulta koko maan sisällissodan partaalle.” (Wikipedia)
Nämä surulliset ja häpeälliset tapahtumat olivat vielä kansan muistissa Therouxin haastatellessa heitä. Hän tapasi sekä entisiä punakaartilaisia että heidän uhrejaan.
Theroux lähti matkalleen Lontoosta parikymmenhenkisen ryhmän mukana. Lautta vei heidät kanaalin poikki ja juna edelleen Pariisiin. ”Pariisin aamu oli märkä ja musta, kadunlakaisijat ja maidonjakajat tekivät yksinäistä työtään katulamppujen valossa, ja juuri kun aamu alkoi sarastaa kattojen ja savupiippujen yllä, junamme lähti itäiseltä rautatieasemalta. Luulin, että olimme jättäneet esikaupungin taaksemme jo lähdettyämme hotellistamme, mutta uusia reuna-alueita riitti ja ne olivat vielä laajempia ja synkempiä. Ryhmän jäsenet, kasvot ikkunoissa kiinni, olivat järkyttyneitä ja pettyneitä. Vaunun ikkunoista ei näkynyt iloista Pariisia.”
”Helmstedtissä ylitimme Itä-Saksan rajan. Juna kulki kahden korkean piikkilanka-aidan välissä, käytävä oli vain hieman leveämpi kuin juna. Muutaman sadan metrin välein oli vartiotorneja ja kirkkaita valoja ja vartiossa seisovien sotilaiden siluetteja. Ne harvat kaupungit, jotka näin, olivat paljon synkempiä kuin yksikään Länsi-Saksassa näkemäni, mutta maaseutu oli huomattavasti rehevämpi ja metsäisempi. Ihmisiä ei juuri näkynyt, mutta ne jotka huomasin, näyttivät todellisilta talonpojilta.”
Matka jatkui läpi Puolan kohti Neuvostoliittoa. Theroux matkusti mieluiten yksin jutellen satunnaisesti tapaamiensa ihmisten kanssa. Seurueen kanssa matkustaminen häiritsi häntä, eikä hän halunnut paljastaa olevansa kuuluisa kirjailija joka oli erikoistunut junamatkoista kirjoittamiseen. Niinpä hän vältteli henkilökohtaisia puheenaiheita seurueeseen kuuluvien kanssa. Häntä pidettiin arvoituksellisena henkilönä.
”Joimme samppanjan loppuun ennen Neuvostoliiton rajaa. Ashley oli juopunut ja hän kumartui melkein kiinni kasvoihini ja sanoi: ”Olen lyönyt Mortholen kanssa vetoa, että kuulut ulkoministeriön porukkaan.”
Moskovassa Theroux kävi katsomassa sirkusta. ”Miksi kaikki nämä lentävät ihmiset ja väkkäränä pyörivät tuoleilla temppuja tekevät esiintyjät? Moskovan sirkuksessa oli karhuja, jotka kävelivät ja tanssivat – suuret pörrökarvat kuolasivat ja tekivät piruetteja; ja koiria jotka seisoivat yhden jalan varassa, ja kiiltäviä hylkeitä jotka lätkivät palloa evillään. Kaikki eläimet näyttivät inhimillisiltä omalla pelokkaalla tavallaan. Se kaikki tuntui ankealta ja mielettömältä. Suhtauduinko asiaan liian vakavasti ajatellessani, että kyseessä oli köyhien huvin rahvaanomaisin muoto?”
Moskovassa Theroux tutustui myös Olgaan, Tatjanaan ja Natashaan, jotka havittelivat dollareita saadakseen ostettua kasettinauhurin. He tarvitsivat sata seitsemänkymmentä dollaria ja vastalahjana olisi ollut rakastelu Natashan kanssa. Eräänä päivänä he jo menivät yhdessä kalliiseen radioliikkeeseen, mutta Theroux livisti paikalta.
”Iltapäivä oli pimeä ja sateinen kun lähdimme Siperian junalla Jaroslavin asemalta. Ryhmän jäsenet olivat hermostuneita ja puheliaita – tyytyväisiä matkan jatkumisesta, epätietoisia siitä mitä olisi edessä. Siitä hetkestä pitäen kun minut ohjattiin omaan osastooni tiesin, että matkasta tulisi loistava: olin yksin. Minulla oli puolalaiset evääni ja samppanjaa ja suklaata, jota olin ostanut Moskovasta. Minulla oli kirjoja ja lyhytaaltoradio. Minulla oli edessä neljän päivän autuus.
Siitä syystä rullatessamme Moskovasta kohti Kirovia, olin hyvin tyytyväinen – luin ja join, kuuntelin BBC:n uutisia ja merkitsin muistiin oudon episodini Olgan ja Natashan kanssa.”
Tässä kirjan alkuosassa kuvataan junamatkan lisäksi yöpymisiä Irkutskissa ja Ulan Batorissa. Mongoliassa Theroux kuuli BBC:n uutislähetyksiä joissa aiemmin oli kerrottu korkeista säteilyarvoista Suomessa ja Tanskassa, sitten myös Länsi-Saksassa ja Sveitsissä. Seuraavana päivänä tuli tieto, että ydinreaktori oli tulessa Kiovan lähellä. Onnettomuus oli sattunut perjantaina. Lauantaina ei tiedetty vielä mitään. Sunnuntaina tiedot olivat yhä sekavia ja paniikinomaisia. Maanantain puhuttiin jopa 4000 kuolleesta, Kiovan massaevakuoinnista, kymmenistä tuhansista loukkaantuneista. Olettamuksia lievennettiin seuraavina päivinä, mutta oli selvää, että jotakin hirvittävää oli tapahtunut.
Gobin autiomaa näytti paljaalta, mutta se oli täynnä eläimiä. ”Näin harmaahaikaroita, kamelilaumoja, kotkia, haukkoja, hiirihaukkoja ja ruskeita eläimiä, jotka olivat luultavasti murmeleita. Yhtäkään jakkia ei näkynyt. Joka kerta kun vilkaisin ulos ikkunasta, näin jotakin, ja kun eläimiä ei näkynyt ruohikossa, puski päin tuulta yksinäinen ratsastaja.”
”Olimme mongolialaisen Dzamin Uudin raja-aseman tuntumassa. Raja oli täydellinen: hiekkaerämaa, tuulessa kieppuvaa pölyä, ei mitään kasveja, lohduton kaupunkirähjä. Mitään tullimuodollisuuksia ei tarvinnut käydä läpi.
Erämaassa näkyvä pieni sininen piste oli kiinalainen veturi. Se puuskutti meitä kohti, kolahti vasten vaunujonoamme, kytkettiin kiinni ja se veti meidät kirkkaassa auringonpaisteessa rajan yli Mongoliasta Kiinaan.”
Kiinan puolella juna vedettiin sivuraiteelle, jossa sen telit vaihdettiin kiinalaisiksi. Matkalaisten ensimmäinen yöpymispaikka Kiinan puolella oli Datong. Siellä heidät majoitettiin veturitehtaan hotelliin.
”Viikkojen matkustamisen jälkeen Kiina näytti hoitamattomalta, vilkkaalta ja rauhalliselta, mutta ihmisiä oli paljon ja räikeitä valoja ja palavan hiilen pistävää hajua kaikkialla. Tuntui oudolta kuinka niin raihnaisessa ja loppuun ajetussa paikassa saattoi vallita sellainen hyörinä.
Teiden varsilla oli työntekijöitä – peltiseppiä, puuseppiä, papujen kuivaajia, pyykkäreitä, pinaatin lajittelijoita. Suurin ero ensimmäisen kiinalaisen kaupungin ja kaikkien Länsi-Berliinin jälkeen näkemieni kaupunkien välillä oli, että kaupat olivat täynnä ruokaa ja tavaroita ja torilla oli kasapäin hedelmiä ja kasviksia. Mieleeni tulivat tyhjät hyllyt ja lommoiset säilykepurkit Varsovassa, Moskovassa, Irkutskissa ja Ulan-Batorissa; mustiin huiveihin verhoutuneet narukasseja kantavat naiset, jotka anoen ostivat kurttuisia perunoita ja pätkän härskiä makkaraa.”
Theroux kävi katsomassa Lingien laaksoa, suurta, kuivaa rotkoa, jossa lingit asuvat luolissa. He olivat kaivertaneet koloja jyrkkiin seinämiin siellä missä oli ulkonemia, tehneet käytäviä ja aukkoja joissa oli alkeelliset ikkunat. Yksi kummallinen kiinalainen tilastoluku on, että 35 miljoonaa kiinalaista asuu luolissa.
Keskiyöllä Datongista lähtevä juna vei Therouxin Pekingiin puoli kahdeksaksi. ”Aamu sarasti Pekingissä. Heti saattoi nähdä, että joka suuntaan levittäytyvä maalaismainen pääkaupunki oli kasvamassa kohti taivasta. Kaupungin yllä näkyi runsaasti korkeita nostureita. Laskin niitä kuusikymmentä ennen kuin saavuimme Pekingin keskusasemalle. Kaupunki oli suurempi, meluisampi, kirkkaampi ja hyvinvoivempi, mikä hämmästytti minua, koska olin nähnyt sen laihempina aikoina. On luultavasti oikein sanoa, että mikä tahansa maa, joka rakentaa innokkaasti uutta, repii yhtä innokkaasti vanhaa. Pekingiä ympäröi yli tuhannen vuoden ajan korkea ja taidokas muuri, joka teki kaupungista linnoituksen. Vuonna 1963 se revittiin maahan hirvittävien kerrostalojen tieltä. Muurin tuhoa ei ole juuri valiteltu. Täysin ennallaan Pekingissä on vain kielletty kaupunki. Se seikka että Kiinan historiassa uusi kerros peittää aina vanhan näkyy dramaattisesti Toyotaa, hammastahnaa tai kelloja mainostavissa suurissa kylteissä, jotka on maalattu tai kiinnitetty puhemies Maon ajatusten päälle. Mutta mainostaulujen alta voi vielä lukea ”Kaikki taantumukselliset ovat paperitiikereitä” tai ”Meidän on tuettava kaikkea mitä vihollinen vastustaa.”
Theroux ei ollut enää ryhmämatkalaisten mukana ja astui nyt Shanghain pikajunaan. Xuzhoun asemalaiturilla hän näki vanhan naisen, joka kulki vaivalloisesti töppöjaloillaan, joita aiemmin pidettiin lumoavina. Juna kulki Itä-Kiinan tasangolla, jossa entisten kommuunien tilalla oli nyt pikkutiloja. Niillä viljeltiin riisiä, kasviksia ja kaalia. ”Näin lätäköitä ja virtoja ja maamiehiä traktoreineen tai härkineen, ja ihmisiä jotka kantoivat taakkojaan pitkän tangon varassa, valkoisia ankkoja, siipiään venytteleviä hanhia, pienen tytön puhvelin selässä ja maatyöläisiä, jotka huilasivat aamulla penkereen kupeella.”
”Shanghai on Brooklynia muistuttava suuri, ruskea kaupunki, ja kiinalaiset – jotka viihtyvät väkijoukoissa – pitävät sen kuhinasta ja katuelämästä. Se tunnetaan kaupunkilaisveijareistaan ja tyylikkyydestään. Koska Shanghai on maailmankaupunki ja nähnyt ulkomaalaisia – sekä hyökkääjiä että ystävällisiä vieraita – enemmän kuin mikään muu Kiinan kaupunki, se on myös moni-ilmeinen paikka. Elämän tuntu on voimakas, ja minunkin kaltaiseni kaupunkien vihaaja voi havaita Shanghain hengen ja arvostaa sen ilmapiiriä. Sivukadutkin olivat täynnä väkeä, kojuja ja myyntipöytiä, jalkakäytävillä korjattiin kenkiä ja pyöriä ja tehtiin puutöitä.”
Shanghain jälkeen matka suuntautui Kantoniin. “Olimme Zheijiangin maakunnassa, vanhassa Kiinassa. Ikkunasta näkyi enimmäkseen riisipeltoja, vihreät versot seisoivat jäykkinä mustassa mudassa. Maisema oli avointa ja lähes puutonta, maasto oli kumpuista, mäet olivat teräväpiirteisiä ja vuoret vihreänsinisiä; teetä ja riisiä, löyhkääviä kanavia, tiilikattoisia majoja, ja tallattuja hiekkateitä, kulihattuja ja jokaisella yllään samanlainen pyjama. Näin kaksi poikaa polkemassa polkuratasta jolla pumpattiin vettä – laite on ollut jatkuvassa käytössä Kiinassa ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien.”
Vaikka ”Rautakukon kyydissä – junalla halki Kiinan” rakentuukin sarjasta junamatkoja ristiin rastiin Kiinassa, sen pääpaino on keskusteluissa. Theroux jutteli lukuisten ihmisten kanssa ja tutustui näiden ajatuksiin, elinoloihin, toiveisiin jne. Keskusteluja en tässä toista - niin mielenkiintoisia kuin ne ovatkin - keskityn vain itse matkantekoon.
”Oli helppo nähdä mitä Kiina ei ollut. Se ei ollut kiihkeä ja fanaattinen iskulauseita huutavien työläisten ja maalaisten väkijoukko. Se ei ollut kovin poliittinen – ihmiset pyörittelivät silmiään ja rupesivat haukottelemaan, kun puhe siirtyi Maoon. Se ei ollut kovin hyvin rakennettu, siellä oli itse asiassa surkeimpia kerrostaloja mitä olin koskaan nähnyt. Siellä ei ollut kauniita kaupunkeja – suuri osa maaseudustakin vaikutti revityltä ja nyljetyltä. Se ei ollut kovin siisti, se ei ollut hiljainen, se ei ollut demokraattinen. Se ei ollut sitä mitä se oli ollut – ainakaan Kantonissa.
Mutta oli vaikea sanoa mitä Kiina oli.”
Seuraavaksi Theroux suuntasi kohti pohjoista Hohhotin kaupunkiin, Sisä-Mongoliaan. Rautatiehallitus määräsi hänelle saattajan, tukevan herrasmiehen nimeltä Fang. Turhaan Theroux yritti panna vastaan ja vakuuttaa että hän matkustaa mieluiten yksin. Komennus ei ollut mieluinen liioin herra Fangille. Therouxin kiinankielen taito oli vielä heikko, eikä Fang puhunut englantia. Tämä osasi kuitenkin sujuvasti venäjää, jota Theroux ilmeisesti jonkin verran ymmärsi. Sovittiin kuitenkin, että he istuvat junassa eri osastoissa.
Hohhotista matka jatkui kohti länttä. ”Oltuani muutaman päivän Lanzhoussa huomasin, että siellä oli samanlainen kujien labyrintti kuin Pekingissä – pieniä, viileitä, ruohottuneita tiilikattoja, kaarevia oviaukkoja; ja kyykkiviä lapsia ja lakaisijoita joita oli aina vanhoilla kulmilla. Viiden Lähteen Vuoren temppeliä hoiti pelokas munkki, joka änkytti vastauksia kysymyksiini ja pyysi minua poistumaan.
Kaupunki ei vaikuttanut vauraalta, mutta silti kaupat olivat täynnä tavaroita ja toreilla oli kasapäin kasviksia. Lanzhou oli rautateiden risteyspaikka, johon junat tulivat kaikista suunnista Kiinassa. Siellä sai Etelä-Kiinan meren kalaa, Guangdongin hedelmiä, lihaa pohjoisesta ja kuivattuja aprikooseja ja rusinoita ja luumuja Xingjiangista. Siellä sai ostaa myös televisioita ja jääkaappeja, jotka olivat Kiinan halutuimpia kodin varusteita.”
”Lähdimme Lanzhousta keskiyön paikkeilla. Olin junassa, jota pekingiläinen mies oli kutsunut Rautakukoksi, mikä tarkoitti samaa kuin “Kitupiikki express.” Heräsin kello kuusi pilkkopimeässä. Koko Kiina noudattaa Pekingin aikaa. Tulimme pienelle Shagoutain asemalle, jossa ainoat elävät olennot olivat mies ja hänen vesileileillä lastattu muulinsa.
Lähinnä rataa olevien kukkuloiden rinteillä näkyi luolien aukkoja jotka johtivat Gansun luolaihmisten asumuksiin. Söin illallista ravintolavaunussa kahdeksan paikkeilla saapuessamme Jiyguaniin. Näkymä ikkunasta on iskostunut mieleeni: Gobin aavikon iltahämärässä hiekan keskellä loisti kiinalainen kaupunki, ja sen yläpuolelle kohosi Kiinan muurin viimeinen portti – Jia Yun torni – linnoitusta muistuttava rakennelma, jolla oli pagodin kattorakennelma; ja juna hidasti kulkuaan muurin päässä, joka oli sortunut kasa savitiiliä ja romahtaneita torneja.
Sinä iltana ylitimme Paviaanien rotkon, jota on aina pidetty Kiinan Turkestanin rajana.”
”Turfan, yksi maailman kuumimmista paikoista, oli erittäin suosittu keidas nelisensataa vuotta sitten. Sitä ennen sen olivat vallanneet vuoroon kiinalaiset, tiibetiläiset, uiguurit ja mongolit. Silkkitie teki siitä suuren keitaan ja basaarin, mutta sen jälkeen – suunnilleen 1500 luvulla - sen kehitys kääntyi alamäkeen. Sellaisen paikan ohi en voinut mennä. Autiomaa näytti melkein kammottavalta. Väliin se näytti suunnattomalta tuhka-aavikolta, jolla oli palaneita kiviä. Toisaalla se oli pelkkää pölyä, joka oli paikoin kasautunut kumpareiksi. Havaitsin pian että kumpareet kuuluivat maanalaisten kanavien ja kaivojen järjestelmään, joka oli tuonut kasteluvettä kahden vuosituhannen ajan. Sade oli tuntematon käsite Turfanissa.
Turfan oli usein kuin sulatusuuni. Mutta pilvisinä aamuina se oli miellyttävä, lämpötilakin siedettävät kolmisenkymmentä astetta. Pidin Turfanista. Se oli vähiten kiinalainen paikka mitä olin siihen mennessä nähnyt. Autoja oli vähän, kaupunki oli hiljainen ja talot matalia. Kaupungissa asui enimmäkseen uiguureja, kiinalaisia oli vain vähän. Siellä oli myös uzbekkeja, kazahstaniaisia, tadzikkeja ja tungustanilaisia, joilla oli väärät sääret ja pitkävartiset saappaat mongolialiseen tapaan.
Turfanin tori oli ihastuttava, juuri sellainen kuin keskiaasialainen basaari parhaimmillaan. Siellä myytiin koristeltuja satulalaukkuja ja nahkaisia koteloita, kotitekoisia linkkuveitsiä ja koreja ja vöitä. Lihatorilla myytiin vain lammasta – sika oli tuntematon muhamettilaisten kaupungissa; ja lihavartaita kaupiteltiin pienissä kojuissa. Suuri osa tavaroista oli tuoreita hedelmiä, joista Turfan on kuuluisa – vesimeloneja, Hamin meloneja ja mandariineja. Ja kuivattuja hedelmiä oli parikymmentä eri lajia. Ostin rusinoita ja aprikooseja, manteleita ja pähkinöitä: mieleeni juolahti, että kuivatut hedelmät olivat karavaanien muonaa.
Turfanin torilla oli myös jonglöörejä ja tulennielijöitä, ja yksi mies teki korttitemppuja nurin käännetyn käsikärryn ääressä. Torissa oli jotain keskiaikaista – pöly ja teltat, kauppatavarat ja viihdyttäjät ja paikalle keräytynyt yleisö, miehet naiset ja pörrötukkaiset lapset, joilla oli likaiset jalat.”
Theroux ja herra Fang lensivät Urumchista Lanzouhun - oli turhaa tehdä samaa matkaa takaisin Rautakukolla. ”Lanzhoun asemalla oli kääpiö. Viitisentoista kuuromykkää näki kääpiön. Innoissaan he viittilöivät hurjasti ja osoittivat sormellaan pientä, vakavaa miestä. He yrittivät piirittää kääpiön elehtien myötätuntoa käsittämättä kuinka groteskilta heidän äänetön shownsa näytti, ja pieni mies oli vain matkalla kotiinsa. Ja kiinalaiset, jotka näkivät tilanteen naurettavuuden, alkoivat hohottaa kohti kurkkuaan. Kiinalaiset eivät koskaan tuntuneet kätkevän uteliaisuuttaan mihinkään. He tuijottivat silmät rävähtämättä – he työnsivät nenänsä kirjaan jota olin lukemassa; kun avasin lompakkoni, he kurkistivat sinne; kun avasin laukkuni, ympärilleni kertyi joukko katsomaan likapyykkiäni. Kiinalaiset olivat harvoin yksin; yleensä he olivat pällistelevän joukon jatkeena. Kaikki outo ja surkuteltava herätti heidän mielenkiintonsa.”
“Kiinan junat saattoivat olla surkeita. Vuoden junamatkailun aikana – junia oli nelisenkymmentä – en nähnyt yhtään vessaa, joka ei olisi ollut sikamaisessa kunnossa. Kovaääniset moilottivat kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa – krapula Maon ajoilta. Konduktöörit saattoivat olla tyranneja ja ruoka ravintolavaunussa joskus tarjottavaksi kelpaamatonta. Mutta niissä oli hyvätkin puolensa – ystävälinen konduktööri, hyvää ruokaa, mukava peti, vilvoittava viima; ja kun mikään muu ei toiminut, tarjolla oli aina pullea termospullo ja teetä.”
Xi’anissa Theroux kävi tutustumassa reilut kymmenen vuotta aiemmin löydettyyn terrakotta-armeijaan. Sieltä hän jatkoi etelään kohti Yunnania. “Emein ja Kunmingin välillä on kaksisataa tunnelia, konduktööri sanoi leimatessaan lippuni.
Vuoristo oli tihein ja jyrkin mitä olin nähnyt siihen mennessä. Tunnelit seurasivat toisiaan muutaman minuutin välein. Tällä reitillä valitettiin aina matkan pituutta. Mutta minusta se oli ehdottomasti Kiinan kauneimpia reittejä. En voinut ymmärtää miksi turistit kiersivät kaupungista toiseen pikamarssia katsellen nähtävyyksiä. Todellinen Kiina oli niiden välissä, ja se oli nähtävissä vain junasta.”
Guilinissa Theroux kävi Li-joella venematkalla ja näki kuinka merimetsojen avulla kalastetaan. Shaoshanissa oli Maon syntymäkoti ja sinne oli aikoinaan tehty pyhiinvaellusmatkoja. Nyt se oli autiona. “Kun massat kävivät Shaoshanissa, se edusti poliittista hartautta ja tottelevaisuutta; nyt tyhjänä se edusti välinpitämättömyyttä. Tavallaan Maon synnyinpaikan unohtaminen oli dramaattisempaa kuin jos se olisi kokonaan tuhottu, koska paikka oli yhä pystyssä kuin irvikuvana siitä mitä se oli joskus ollut.”
Paikalla oli museo, mutta siellä ei ollut ketään. Museon kaupassa ei ollut Mao-merkkejä, ei Maon kuvia, ei Pientä punaista kirjaa, eikä mitään muitakaan Maon teoksia. Sen sijaan siellä myytiin avaimenperiä, joissa oli hongkongilaisten näyttelijättärien kuvia, saippuaa, kampoja, partateriä, kasvovoiteita, karamelleja, maapähkinäpatukoita, nappeja, lankaa, savukkeita ja miesten alusvaatteita.
Therouxi lähti Kantoniin mennäkseen sieltä toistamiseen Pekingiin. Kantonissa herra Fang sanoi Therouxille hyvästit ja jatkoi matkaansa lentäen. Paul Theroux sen sijaan astui Pekingin pikajunaan. ”Juna ponnisteli eteenpäin lumimyrskyssä: se oli kaunista – aivan kuin juna olisi syöksynyt vaahtopäisessä aallokossa myrskyävällä merellä. Keskusradio oli pantu päälle. Aamun voimisteluharjoitus ja valmiiksi naurettu hupiohjelma olivat jo menneet, ja niitä seurasi musiikkiohjelma. Aluksi tuli musiikkia Carmenista ja sen jälkeen Rhinestone Cowboy, Green Green Grass of Home, Ave Maria ja Where Have All The Flowers Gone.
Join vihreää teetä ja katselin lumimyrskyn laantumista. Aasit vetivät heinäkuormia, työläiset olivat menossa tehtaisiin, lapset kahlasivat kouluun peltojen poikki ja monet liukastelivat polkupyörillään lumisilla teillä ja kaduilla.”
Pekingissä oli ollut opiskelijamellakoita Tienanmenin aukiolla. Tapahtumaa koetettiin virallisissa uutisissa vähätellä, mutta Therouxin haastattelemat opiskelijat kertoivat mielenosoituksia tulevan vielä lisää. Kuten historia kertoo, vuotta myöhemmin samalla aukiolla opiskelijoita oli vastassa panssarivaunut ja seurauksena oli verilöyly.
Eräänä talvisena päivänä Theroux lähti kansainvälisellä pikajunalla Mantsuriaan, päämääränään Harbin. ”Harbin oli vain runsaan sadan vuoden ikäinen. Aluksi se oli ollut kalastajakylä Songhua-joen varrella, mutta sitten Venäjän tsaari teki siitä rautateiden risteysaseman saatuaan rappeutuneelta Quing-dynastialta luvan rakentaa oikoradan Mantsurian halki Vladivostokiin. Rautatien vaikutuksesta Harbin kasvoi, ja se ylpeili sillä, että se oli vain yhdeksän päivän junamatkan päässä Pariisista, joten muoti, musiikki ja uusimmat lehdet tulivat Harbiniin paljon aikaisemmin kuin Shanghaihin. Striptease, charleston ja dixieland ilmestyivät Kiinaan Harbinin kautta 1920-luvulla, koska sieltä oli yhteys Pariisiin Siperian radan kautta.”
Harbinissa oli 40 astetta pakkasta. ”Minulla oli kintaat, pitkät alusvaatteet, karvalakki ja kaksi villapaitaa nahkatakkini alla. Eräänä säädyttömän kylmänä päivänä puin ylleni kaikki vaatteet mitä minulla oli; oli kuin paksu pallero, mutta palelin niin että minun oli vähän väliä mentävä sisälle hyppelemään lämpimikseni. Kiinalaisetkin olivat pukeutuneet paksusti ja jotkut käyttivät kasvosuojusta. He eivät pesseet itseään monestakin syystä, ja niistä ehkä tärkein oli että heillä ei ollut kuumaa vettä eikä kylpyhuoneita. Mutta se ei haitannut; pohjoisen kylmyydessä hajuja tuskin huomasi. He eivät riisuneet vaatteitaan edes sisällä – he söivät lakki päässä ja takki päällä. Syytä ei tarvinnut kauan etsiä. He pitivät lämmityksen minimissä – he noudattivat polttoaineen säästämisessä maolaista oppia, jonka mukaan valo ja lämpö olivat ylellisyyttä; energian käyttö puolusti paikkaansa vain jos se edisti tuotantoa rautavalimossa tai puuvillatehtaassa.
Hotellini oli niin kylmä että minulle oli koko ajan ylläni kolme tai neljä vaatekertaa.”
”Harbinissa oli yksitoikkoisen kylmä – aina, joka paikassa – sisällä ja ulkona, joten ainoa keino lämmitellä oli lähteä kaupungista ja koko maakunnasta ja matkata etelään. Bohainlahden rannalla olevassa Dalianissa, joka oli 1120 kilometrin päässä, lämpötila oli sopiva ainakin Kiinan Päivälehden mukaan.”
Laiva Tian Hu purjehti joka yö Bohainlahden poikki Yantaihin. Sieltä Theroux jatkoi paikallisjunalla Quingdoon. ”Lähes jokainen junan matkustaja likasi surutta ympäristöään. Istuessani ja lukiessani panin merkille, että vastapäätä istuvat ehtivät muutamassa tunnissa jättää pöydälle: ankanluita, kalanruotoja, maapähkinän kuoria, keksien suojuspapereita, auringonkukansiementen kuoria, kolme teekuppia, kaksi juomalasia, yhden termospullon, yhden viinipullon, kaksi säilykepurkkia, sylkeä, appelsiinikuoria, katkaravun kuoria ja kaksi käytettyä vaippaa.”
Tämän jälkeen oli vuoro käydä toistamiseen Shanghaissa. ”Toisella käynnilläni Shanghaissa ihmismassat ja liikenne saivat minut hätkähtämään – ihmiset ja autot kilpailivat liikkumatilasta keskenään; minua hätkähdytti myös kaupungin kaameuden ja kauneuden vastakohtaisuus, sen neuroottinen energisyys, jonkinlainen kiihko, jota en tavannut muualla. Pidän sekä Shanghaita että New Yorkia varsin pelottavina kaupunkeina.
Viivyin Shanghaissa vähän pitempään. Ostin antiikkiliikkeestä vanhan kultakalamaljakon. Näin todella kammottavan kiinalaisen elokuvan: se oli väkivaltainen ja täysin poroporvarillinen. Shanghaissa satoi. Ihmiset puhuivat puolueen valtataistelusta. He eivät suhtautuneet suuriin muutoksiin – erottamisiin ja eroihin – kyynisesti eivätkä välinpitämättömästi, mutta koska he eivät voineet niille mitään, heidän oli vain hyväksyttävä mitä ylhäältä tuli.
Kävelin sokkeloisilla takakujilla lähellä katedraalia ja näin vilauksia muinaisesta Kiinasta tihkusateessa. Niinä iltoina olin onnellisin, kun sain kulkea yksin sateessa, vilkaista sisään ikkunoista, nähdä ihmisiä silittämässä pyykkiä, valmistamassa ruokaa ja kyhäämässä punaisia lippuja Kiinana uudenvuoden juhlaan ja katsella kiinalaisia rellestämässä halvoissa kuppiloissa ja kuristamassa kanoja kuoliaaksi. Oli mahtavaa olla täysin tuntematon Shanghain pimeässä yössä, kun kukaan ei voinut nähdä kasvojani ja kun sain kuulla äidin toruvan poikaansa: Missä sinä olet ollut?”
Shanghaista Theroux jatkoi vielä etelämmäksi, Xiameniin, joka sijaitsee vastapäätä Taiwania. ”Xiamenia pidettiin Kiinan nopeimmin kasvavana kaupunkina. Ennen siellä tehtiin paperisia päivänvarjoja, ilotulitusvälineitä ja syömäpuikkoja vientiin. Nyt siellä tehtiin polkupyöriä, leluja, Camel-savukkeita ja mikropiirejä. Ja Kodak oli rakentamassa suurta tehdasta. Satama oli täynnä rahtilaivoja ja kalastaja-aluksia. Niiden takana oli kujilla ja kaduilla myyntikojuja, joissa myytiin paistettuja nauhamakaroneja, hedelmiä, makeisia, kasviksia ja kalakeittoa.”
”Kiinalaisten uusi vuosi tuli. Koko maa oli liikkeellä, ja ihmiset heittelivät ilotulitusraketteja kaduille. Oli mahdotonta matkustaa mielettömässä kotiin palaavien juhlijoiden ruuhkassa. Matkalippuja ei saanut mistään. Saatoin vain odottaa juhlinnan päättymistä ja sen jälkeen jatkoin matkaani, länteen.”
Theroux suuntasi nyt siis länteen, päämääränä Tiibet. Sinne päästäkseen oli mentävä Xi’anin, Quinghain ja Xiningin kautta Golmudiin. ”Viivyin Xiningissä kauemmin kuin olin aikonut, koska pidin sen täytetyistä pannukakuista, sen punaposkisista haneista ja resuisista tiibetiläisistä jotka kulkivat pitkin katuja leveä hymy kasvoillaan. Kiipeilin läheisillä kukkuloilla ja kävin Taon luostarissa, jonka munkit asuivat luolissa ja jonka temppelit oli rakennettu kallionkielekkeille, ja kukkuloiden laelta voin nähdä, että Xining oli suurempi kuin olin kuvitellut. Kun lumi suli, vuorilta puhaltava kova tuuli piiskasi pölyä ilmaan. Xining näytti karmealta, mutta se oli ystävällinen; ja minä nautin siitä että olin siellä ainoa barbaarinen ulkomainen paholainen.”
”Golmudia ei juuri voinut kutsua kaupungiksi. Siellä oli hajallaan vain toistakymmentä rakennusta, muutama radioantenni ja yksi vesitorni. Yksi kaupungissa näkyvistä harvoista autoista oli herra Funin naurettava Galant.”
Lhasaan ei mennyt rautatietä, joten Theroux sopi autokuljetuksesta. Herra Fu oli huono ajaja ja matka Lhasaan hänen kyydissään oli karmea. Vaihteet jurnuttivat kun hän lähti liikkeelle, hän painoi kaasua niin että moottori ulvoi, hän käänsi ohjauspyörää töksähdellen ja hän ajoi liian kovaa.
Auto pomppien ja rytisten herra Fu ajoi kovalla vauhdilla mutkassa ulos tieltä. Kromilistat repeytyivät irti, auton etuosa oli mäsänä, toinen takarengas repeytynyt irti, ovet olivat painuneet sisään, ja auto oli 50 metrin päässä tiestä syvällä erämaan sorassa. Ihme kyllä he selvisivät ruhjeilla ja naarmuilla. Herra Funin vastustuksesta huolimatta Theroux pysäytti tiibetiläisen kuorma-auton. Tiibetiläiset kaivoivat auton sorasta ja vaihtoivat renkaan.
Keskiyöllä rampa auto nilkutti Amdoon ja matkalaiset hakeutuivat vierasmajaan. ”Rakennus oli likainen ja sen ikkunoissa oli kalterit. Tiibetiläinen mies istui resuisella peitteellä lattialla ja jyrsi raakaa lihaa jakinluusta. Hän oli musta liasta, hänen tukkansa oli takussa, hän oli kylmästä huolimatta paljain jaloin.
-Me tarvitsemme huoneen, herra Fu sanoi kiinaksi.
Tiibetiläinen nauroi ja sanoi ettei huoneita ollut. Hän muuttui hyvin valppaaksi kuullessaan minun puhuvan englantia. Hän oli kuin koira, joka kuulee askeleita ulkoa.
-Onko teillä huoneita, minä kysyin. Ojensin hänelle Dalai Laman kuvan. Hän otti kuvan vastaan hellästi.
-Yksi henkilö – kuusi juania, hän sanoi puristaen kuvaa rintaansa vasten.
Maksoin huoneet, hain kassini autosta ja löysin tyhjän huoneen toisesta kerroksesta. Rappusten himmeässä valossa näin minkälaisesta majapaikasta oli kysymys. Joku oli oksentanut tasanteelle. Oksennus oli jäätynyt. Seinän vieressä oli vielä pahempi jätös. Sekin oli jäässä, joten haju ei ollut kovin paha. Paikka oli erittäin likainen, sen seinät olivat paljasta sementtiä ja se oli synkempi kuin yksikään näkemäni vankila. Vesi ei kuulunut talon palveluksiin eikä pesuhuone. Vessan virkaa toimitti käytävä. Huoneessa oli kolme rautasänkyä ja niissä löyhkääviä peittoja. Puin ylle hansikkaat, hatun, ylimääräisen villapaidan, takin, kolmannen parin sukkia ja lämpökengät ja menin maata. Minulla oli peitto päällä ja alla, mutta siitä huolimatta minulla oli kylmä.
Aamuauringon hauras lämpö sai vierasmajan tuntumaan entistä kauheammalta herättäessään käytävän ja rappujen löyhkän. Kaikkialla rakennuksessa oli mustia kikkaroita, ihmispaskaa.”
”Huomaa oitis, että Lhasa ei ole suurkaupunki. Se on pieni, ystävälliseltä vaikuttava paikka, joka sijaitsee korkealla tasangolla vielä korkeampien vuorten ympäröimänä. Liikennettä ei ole juuri lainkaan. Ei jalkakäytäviä. Kaikki kävelevät kadulla. Kukaan ei juokse. Kadut ovat yli kolmen ja puolen kilometrin korkeudessa. Niillä kuuluu lasten huutoja ja koirien haukuntaa ja kellojen soittoa, joten paikka vaikuttaa hyvin rauhalliselta. Se on hyvin likainen ja hyvin aurinkoinen.
Muutama vuosi sitten kiinalaiset jyräsivät maahan Chortenin, buddhalaisen pyhäkön, joka oli samalla portti kaupunkiin. Se oli heidän tapansa loukata Lhasaa, joka oli ollut suljettu ulkomaalaisilta.
Kiinalaiset tuntevat olonsa epävarmaksi Tiibetissä ja siksi he turvautuvat jonkinlaiseen ylilyövään virkaintoisuuteen, mutta heidän rehvastelunsa on pääasiassa uhmaa. He tietävät olevansa vieraassa maassa. He eivät puhu tiibetin kieltä, eivätkä he ole pystyneet opettamaan kiinaa paikalliselle väestölle. Yli kolmekymmentä vuotta he väittivät, että Tiibetin virallinen kieli oli kiina, mutta 1987 he peruivat väitteensä ja palauttivat tiibetin kielen sille kuuluvaan asemaan.”
”Kävelin Lhasan päästä päähän. Matka ei ollut pitkä – vain jokunen kilometri – mutta korkeuden vuoksi kävely oli hidasta. Kävin mattotehtaassa, nahkurinverstaassa, suutarissa jossa tehtiin saappaita ja kenkiä. Mutta vapaan hinnoittelun torin basaarinomainen tunnelma sai sen vaikuttamaan paljon vilkkaammalta kuin kaupungin verstaat. Niissä tehtiin töitä puolella teholla, teetaukoja pidettiin runsaasti ja työntekijät kikattelivat keskenään – ero Kantonin ja Shanghain riistotyöpajoihin oli huima.”
