Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna

Mika Waltari
Yksinäisen miehen juna
WSOY 1929, 1954, 1985

”Yksinäisen miehen juna on kertomus elämyksiä tavoittelevan nuoren miehen matkasta Berliinistä Sofiaan ja Konstantinopoliin sekä sieltä Roomaan ja Pariisiin. Rehellisesti itseäänkin ivaten nuori matkamies paljastaa elämyksensä ja salaisimmat ajatuksensa, suonissaan olevan poltteen, romantiikan kaipuun – ja pettymyksensä. Kaipuu uuteen ja outoon on ikuinen suuri illusioni.
Syyskuun 19. päivänä 2008 tulee kuluneeksi 100 vuotta Mika Waltarin syntymästä. Merkkivuoden kunniaksi WSOY julkaisee Yksinäisen miehen junasta kirjailijan vuonna 1954 tarkistaman laitoksen.”

Millaisille seuduille Waltari matkusti?
Vuonna 1929 Eurooppa oli tuskin toipunut ensimmäisestä maailmansodasta. Turkin tasavalta oli perustettu kuusi vuotta aiemmin suuren Ottomaanien valtakunnan raunioille. Hajonneen Itävalta-Unkarin tilalle oli muodostunut uusia valtioita. Yksi näistä oli Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta joka vuonna 1929 muuttui Jugoslavian kuningaskunnaksi.

Mika Waltari lähtee yksinäiselle matkalleen heti valmistuttuaan Helsingin yliopistosta keväällä 1929. Ariadne laiva lähtee Helsingistä Stettiniin, joka kuului tuolloin Saksaan, nykyisin Puolaan. Siitä ei olekaan pitkä matka Berliiniin, johon Waltari matkusti junalla. ”Tunnen Berliinin ennestään. Se on: vihaan sitä ennestään. Yritän sulautua suurkaupungin huumaukseen, - en voi.” Hän kiertelee kapakoissa aamun tunteihin asti. Aamulla onkin jo kiire Wienin pikajunaan.

”Miten voinkaan rakastaa pikajunia, jättiläisvetureita, kiskojen jyskettä, keinuvia vaunuja, kilometrimerkkien lentoa, ratavallien kiiltäviksi viivoiksi supistuvaa hiekkaa. Juna on ainoa paikka, jossa voi olla aivan rauhallinen, ilman surua, ilman kaipausta, ilman kiduttavia ajatuksia.”

”Wienin loisto on mennyt, Wien on köyhä, väsähtänyt, laiska. Vanha kreivitär, jonka huoneustossa vanhojen, kuluneitten mahonkisohvien keskellä on ommeltavia vaatteita, rikkinäinen kukkamalja ja keittiöstä tuleva kaalinhaju.”
Wienissä Waltari tapaa muutamia suomalaisia opiskelijoita, joiden kanssa hän matkustaa juhannuksena Rax-alpeille. Junamatkan jälkeen he astuvat köysirataan, joka vie heidät ylös. He päättävät jäädä yöksi hotellin talliin. Hetken päähänpistosta he laskeutuvat aamulla vuorelta jalkaisin alas. Sataa ja matka on miltei ylivoimainen.
”Olemme kaikki likomärkiä. Sisäpuolelta hiestä, ulkopuolelta sateesta. Polveni alkavat pettää, liukahtelen, putoan istumaan sormieni päälle. Neitosten kynnet katkeilevat. Uskon tulevani kuolemansairaaksi. Säälin itseäni, - kuvittelen kuolevani jossakin Wienin sairaalassa. Olemme kaikki aivan tylsistyneitä, sammumisen rajoilla. Tietysti pääsemme lopulta alas, olemme kaikki aivan kuin kuralätäkössä kierineitä, kengät ovat surullisen raadellun näköiset. Matka on kestänyt lähes kaksi ja puoli tuntia. Ensimmäinen raitiovaunu on jo aikaa lähtenyt.”

Wienistä Mika Waltari jatkaa junalla Budapestiin. ”Budapest on minulle yllätys. En ole odottanut siitä paljoakaan. Minulla ei ole siitä oikeastaan mitään ennakkokuvaa mielikuvituksessani. Kävelen kaupungin halki Tonavan rantaan. Ensimmäiseksi ehdin rakastaa jättiläissiltoja. Sitten huomaan, Tonava ei enää ole likaisenkeltainen, se häivähtelee oliivin ja absintinvihreän välillä, se on melkein kaunis.
Kierrän kaupunkia loputtomiin. Se on valloittanut minut. Se on elämys. Istun kahviloissa, puhelen ihmisten kanssa. Unkarilaisissa ei ole vähääkään Wienin uneliasta velttoutta. Heidän rakastettavuutensa on energistä, aktiivista. Budapestissa on maanalainen junakin, jossa tosin on vain yksi ainoa vaunu. Pääsen sillä tuntemattoman sotilaan haudan luokse ja melkein taidemuseon portaitten eteen. En matkusta taidemuseoita, teattereita, nähtävyyksiä varten. Matkustan matkustamisen itsensä vuoksi, etsin tämän päivän elämää ja ihmisiä.”

”Eteenpäin! En voi viipyä kauempaa. Olen kiihkeän levoton. Edessäni, kaukana häämöttää se tuntematon, jota olen etsimässä, seikkailu, romantiikka, Balkan. Ostan piletin Konstantinopeliin asti kolmannessa luokassa. Kaikki, noilta olen kysynyt neuvoa, ovat jyrkästi varoittaneet minua matkustamasta kolmannessa luokassa Balkanilla. Varkaat, syöpäläiset, lika, jano, haju ovat olleet pääasiallisimpia esimerkkejä Balkanin rautateitten tarjoamista mukavuuksista.”

”Puoliyö. Juna Beogradiin. Jälleen vaihdelyhtyjen liekkipyörteet, taakse häviävän kaupungin valopisteet, pimeys kiiltävien ikkunoitten takana. Olen onnellinen, eteenpäin, eteenpäin! Pyörät jyrisevät, veturi on tulta ja höyryä puuskuttava jättiläispeto, joka porhaltaa tuntematonta seikkailua kohti. Vaivun unenhorrokseen kovalle penkille. Nukun paremmin, olen onnellisempi kuin omassa vuoteessani – pyörien jyristessä, veturin vihellysten lentäessä välkkyvinä kaarina unen lävitse.”

”Raja-asema, matala, himmeästi valaistu rakennus, junan ympärille on ilmestynyt sotilasketju. Ruskeita univormuja, ilmeettömiä kasvoja, kivääreitä. Passini kelpaa, tullimiehellä on takanaan pari kivääreillä varustettua sotilasta, jotka käsittelevät huolimattomasti kiväärinperiä. Joku mies, joka ei kyllin nopeasti väisty syrjään, saa kolhauksen kylkiluittensa väliin. Niin, mehän olemme kolmannen luokan matkustajia.”

”Beograd muistuttaa suurta, tiheään rakennettua maalaiskylää. Sotilasvalta on silmiinpistävin piirre. Serbialaiset ovat sotilaskansaa. Aurinko polttaa Beogradia kasvoihin, ihmisiä kävelee kaduilla, sotilaita, upseereja, - mutta näenkö kenenkään nauravan.
Istun iltayöstä pienen torin varrella olevassa ravintolassa musiikkia kuunnellen. Tori on pimeä, kadut huonosti valaistuja, katuojissa roskakasoja. Sotilaspatrullit kiertävät kivääreineen katuja, niitä on melkein joka kadunkulmassa. Yhtäkkiä suhahtaa jostakin musta auto torin poikki. Erotan pari upseerin univormua ja naisen, joka puoleksi auton ulkopuolella riippuen tempoo itseään vapaaksi ja huutaa...huutaa niin, että en koskaan ole kuullut huutoa, jossa piilisi sellainen määrä kauhua ja tuskaa. Soittokunnan räminä katkeaa kesken, ihmiset ovat kavahtaneet seisomaan, torilla seissyt sotilaspatrulli lähtee juoksemaan, kiväärin laukaus räiskähtää tulikielenä ilmaan. Ihmiset puhuvat levottomasti keskenään, joku vanha mies kiroaa ja tekee sormellaan viillon kurkkuunsa osoittaen autoa. Kysyn ravintolan isännältä, hän ei selitä mitään, kohauttaa vain olkapäitään: Upseereita...yöllinen Beograd.
Kylmä kauhu ei tahdo jättää minua. Mieleeni muistuvat jotkin uskomattomat kertomukset Beogradista maailmansodan päivinä – naisista, joita hyväiltiin sotilassaappain, kannuksin ja ratsupiiskoin, joita suudeltiin lyömällä heiltä hampaat suusta. Olen sadismin kotikaupungissa – länsimaiden kylmyys yhtyneenä Orientin nautinnonhimoon ja slaavilaiseen välinpitämättömyyteen.
Äsh, Beograd ei ole Orienttia, se ei ole Eurooppaa, se on slaavilainen maalaistyttö, joka istuu elokuvissa tekosilkkisukat jaloissaan ja katselee Villin Lännen rosvofilmiä.”

”Matka Bulgariaa kohti on yksitoikkoinen. Valkeita teitä, jotka auringossa hehkuen melkein sokaisevat silmät, valkeanharmaita, mitättömän pieniä savitaloja, tupakkapeltoja, auringonkukkaistutuksia, härkävaljakoita, laihoja, pirteitä, mustia sikoja.”
Bulgarian rajalla tullitarkastus käy laiskan välinpitämättömästi. ”Astun jälleen itä-Euroopan aikaan ja samalla Orienttiin. Bulgarialaiset sotilaat tekevät jugo-slaavialaisten rinnalla likaisen, ystävällisen ja sydämellisen vaikutuksen. Passintarkastajan kanssa syntyy keskustelu, onko olemassa sellaista valtiota kuin Suomi. Joku kanssamatkustajista selittää ymmärtäväisenä, että se on suurempi kaupunki Saksassa. Toinen tarkistaa selostusta huomauttamalla, että Suomi on juoksija Nurmen kotipaikka. Passi siis leimataan ilman suurempia riitoja.
Juna seisoo raja-asemalla toista tuntia. Miksi oikeastaan kiirehtiä? Sitten äkkiä välkähdys, hurja vihellys – asemalle lennähtää Simplon-Orient-Ekspress, - lyhyt, ylpeä juna, jonka ympärillä keinuu uuden runouden huikaisevin romantiikka, jonka ikkunoista katselevat väsähtäneet, kyllästyneet kasvot. Sen tarkastus ei kestä kauaakaan. Muutaman minuutin kuluttua on se hävinnyt yöhön pauhaavana, höyryä suhisevana myrskypilvenä. Mekin pääsemme jatkamaan matkaa Sofiaan päin.”

”Sofia on vielä suuremmassa määrin maalaiskaupunki kuin Beograd, mutta vähemmän jäykkä, likaisempi, melkein rakastettava. Bulgaria on köyhä ja katkera kommunistinen maa. Kirjakauppojen ikkunoista ja sanomalehtikioskeista leimuavat vastaan veriset otsikot ja kohotetut nyrkit – rinnan kuninkaan nuoren ja kauniin valokuvan kanssa. Kansa on epäloogista, kommunismista huolimatta rakastetaan kuningasta.”

Waltari ehtii jo katua pysähdystään Sofiaan, mutta ihastuu yökerhossa baaritiskin takana tarjoilevaan Ireneen ja kokee lyhyen romanssin. Lähtiessään Sofiasta Waltari on jäädä junasta yleisen sekasorron tuoksinassa. Hän nostaa kantajan kanssa tavaransa vaunun ikkunasta sisään. ”Sen jälkeen aion itse nousta vaunuun, mutta se onkin mahdotonta. Noin puolet sisään pyrkivistä on päästetty, siinäkin on ollut liikaa. Nyt lukitsee konduktööri ulkopuolelta vaununovet, ja kiväärit asetetaan niiden eteen. Yritän selittää, että tavarani ovat jo sisällä, mutta kukaan ei ymmärrä ranskaa. Viime hetkessä keksin pelastuskeinon. Juoksen junan jälkipäähän, - ravintolavaunun ovi on auki, - hyppään siitä junaan, ja samassa juna lähtee liikkeelle. Vaununi on kauhistuttavan täynnä. Ihmiset istuvat käytävillä ja osastojen lattioilla. Toalettikomerossa on joku aviopari löytänyt paikan itselleen ja lapselleen. Minun paikkani on, ihmeellistä kyllä, säilynyt tyhjänä, mutta samassa kahdeksan hengen osastossa on kaksitoista ihmistä.”

Tulo Stamboulin asemasillalle: ”Joku riistää tavarat kädestäni, sitten ympäröi minut kiljuvana, tuuppivana ryhmänä joukko oppaita ja tulkkeja, jotka ovat toinen toistaan roistomaisemman näköisiä. Joudun ulkopuolisena katselijana seuraamaan, miten minusta riidellään.”

Ensivaikutelmia ”Konstantinopelista”: ”Suuri silta, Kultainen Sarvi, likaista sinistä vettä, mustia hiililotjia, takana ylös rinnettä kiipeävä Stamboul, suuret, kauniit moskeijat kuvastuen taivasta vasten. Äärimmäisenä merta vasten seraljin valkeat katot ja niiden sivulla Agia Sofian mahtava kupukatto. Kultaisen sarven suulle, Stamboulin ja Galatan välille ovat ankkuroituneet valtamerilaivat, mustaa, valkeaa, punaista.”

”Bospori kiertelee kirkkaana ja sinisenä auringonpolttamien kukkulasarjojen ohi Mustaamerta kohti. Katselen Peran rantaterassilta Aasian rantaa, Scutarin valkeita ja ruskeita rakennusryhmiä, tummia sypressilaaksoja, keltaisia ja ruskeita kukkuloita, jotka kaukana Marmarameren puolella muuttuvat sinisiksi viivoiksi.
Laskeudun kiviportaitten muodostamaa, kapeaa ja mutkittelevaa katua alas Galataan. Galatan pääkatu kulkee yhdensuuntaisesti rantalaiturin kaariviivan mukaan Kultaisesta sarvesta Bosporille asti. Rannan ja sen välille jäävät hämärät, salaperäiset kujat, tavaravarastot ja höyrylaivakonttorit, rantakahvilat ja rautaristikoin suojatut ikkunat. Itse pääkadulla on vieri vieressä bierikapakoita, joista kuuluu kadulle sähköpianojen ja gramofonien räminä, joissa lämmittäjät, stewartit ja laivamiehet juovat yhdessä maalattujen naisten kanssa, joissa kapeat portaat säännöllisesti vievät pimeään yläkertaan. Palaan leveää, kiertävää katua ylös Petit Champs’ille, menen puutarhan terassille katsomaan auringonlaskua Kultaisen Sarven yli.”

”Keskellä yötä herään kaameihin huutoihin. Syöksyn huoneestani alakertaan varmana siitä, että alhaalla tapetaan joku. Sellainen sensaatio ei saa jäädä näkemättä. Joku kiljuu kimeämmin ja kimeämmin, siihen sekaantuu portierin saksalainen vikinä ja koiran haukunta. Oh, kysymyksessä ei ole edes käsikähmä. Portieri ja siivoojatar ainoastaan selvittävät keskenään periaatteellista kysymystä, kumman on korjattava pois eteisen lattialta portierin koiran siihen jättämä, loppuun kalvettu luu. On vaikeata tottua siihen, että yksinkertaisinkin asia ratkaistaan kiljumalla kaikessa sovinnossa.”

Mika Waltari samoilee historialisilla paikoilla, vaipuu välillä malankoliaan, istuu kahviloissa ja öisissä kapakoissa.
”Onnistun tulemaan ryöstetyksi kaikkien klassillisten traditsionien mukaan, koska suorastaan haen tilaisuutta siihen.”
”Minä en vieläkään jaksa ymmärtää että joka paikassa tulen kuitenkin aina olemaan yhtä yksin. Ei, minä tahdon eteenpäin. Jokainen elävä solu ruumiissani huutaa: eteenpäin.”

Pariviikkoisen oleskelun jälkeen koittaa lähtöpäivä. ”Tiedän, että muistojeni joukkoon tulee aina sekaantumaan Perakadun ihmisvilinä illalla, että kaipaukseni saa Stamboulin minareetit kohoamaan valkeina ja ihanina. Imen sieraimiini viimeisen kerran mattojen, itämaisen nahan ja ruusuveden tuoksua, nargilehien raskasta sauhua.”

Italialainen pikahöyrylaiva Tevere vie Waltarin Brindisiin, Italian Apuliaan, sinne saappaan korkoon. Hän kyllästyy pian pikkukaupunkiin ja jatkaa Bariin. Tämä sijaitsee myös Adrianmeren rannalla, hieman ylempänä Brindisiä.
”En ole vielä tottunut Italiaan. Jätän takkini tuolin selkänojalle ja oven lukitsematta poistuessani muutamiksi minuuteiksi toalettihuoneeseen. Kun palaan, on sadan liiran seteli hävinnyt lompakostani. Siivoojattaren hiljainen, viaton taikatemppu. Soitan portierin, kerron jutun hänelle. Hän on hämmästynyt, levoton ja huitoo käsillään. Paras hakea hotellin johtaja. Tämä on kauhistunut, eikä käsitä, mitä on tehtävä.”
Waltari on matkustanut koko Euroopan halki, vieläpä Balkanin maatkin, matkalaukkua aina lukitsematta, eikä mitään ole hävinnyt. Saksalaiset kauppamatkustajat neuvovat kutsumaan poliisin. Siivoojatar osoittaa lievää hämmennystä. Poliisi on kiusaantuneen näköinen, tupakoi ja miettii.
”Me kaikki seisomme puoliympyrässä hänen edessään. Hätääntynyt ja kalvennut siivoojatar, johtaja, portieri, kaksi saksalaista kauppamatkustajaa ja minä. Yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat, hän sinkauttaa savukkeenpätkän lattialle, niin että hätkähdämme, ponnistaa ylös tuolista, iskee kätensä pöytään. Hänen kasvonsa ovat täynnä keksijän riemua, kun hän huutaa meille: - Mutta… mutta... sehän on varastettu!
Tosiaankin. Arvoitus on selvinnyt. Me kaikki huokaisemme vaistomaisesti helpotuksesta. Siis mitään vaarallisempaa ei olekaan tapahtunut. Ja koska salaisuus on selvitetty, ei poliisilla ole enää mitään tehtävää. Hän poistuu ylpeänä ja voitokkaana kättään ojentaen. Ja minä nauran, nauran puoli tuntia yhtä mittaa, nauran monen sadan liiran edestä.”

Barista Waltari matkustaa junalla Roomaan. ”Rooma on keltainen ja harmaa, täynnä pölyistä aurinkoa ja huitovia ihmiskäsiä. Vain hetken jaksan tuntea vieraan kaupungin hurmaa. Sitten kimeitten äänien kiljunta ja kuumuus masentavat minut. Ajatukset kiertelevät aivoissa sekavina ja epäloogillisina. Yksinäisyys peloittaa minua.
Pakottaudun iltapäivällä käymään Pietarinkirkossa, lateraanimuseossa, katakombeissa. Pietarinkirkon epäinhimillinen, musertava suuruus herättää minussa oppositiohengen. Se on tyypillinen esimerkki italialaisesta effektin tavoittelusta, se ei enää ole rakennustaidetta, se on hirviö, joka pikemmin kauhistuttaa kuin herättää ylevyyden tunnetta.”

Roomassa sattuu vielä pieni selkkaus jossa erään perhetytön veli vääntää Waltaria korvasta kiertävällä liikkeellä. ”Jumalaton kipu herättää ajoissa itsesäilytysvaistoni, ennen kuin oikein huomaankaan, olen vetänyt häntä leukaan kaikin kivun antamin voimin. Käteen tekee kipeää, - mies makaa lattialla, hänen silmänsä pyörähtävät valkeiksi, hän ei liikahdakaan. Ja korvastani tippuu verta, - poskelle, kaulukselle, takille. Katson parhaaksi poistua ja jättää tytön selvittämään asiansa…”

Waltari rientää taas eteenpäin. Junamatka kohti Pariisia alkaa ja matkalainen nukkuu paremmin kuin hotellissaan. Hän herää vasta kun juna on pysähtynyt Torinoon. Hänen oli tarkoitus levähtää siellä vuorokausi, mutta ei malta. ”Iltapäivällä olen jälleen asemalla, vihertävä piletti Torino-Parigi, tavarat, juna. Vuoria, rotkoja, viiniköynnösrinteitä, vanhoja harmaita torneja, rosvolinnoja vuorenhuipuilla, pieniä vuorivirtoja, sähkölaitoksia ja pikkutehtaita putousten kohdilla.”

”Quai St.Michel. On varhainen, kasteenkostea aamu. Kirjalaatikot rantakaiteilla ovat vielä suljetut. Place St.Micheliltä kuuluu heräävän liikenteen ääniä. Notre Dame’in valkeanharmaat, tasakattoiset tornit nousevat tuttuina ja kauneina aavistuksen verran vihertävää aamutaivasta vasten. Kasteenkirkkaus ja aurinkosumu heittävät Seinen veteen oudon, kullanvihertävän hohteen. Tuolla heijastuu veden liikkumattomaan vihreyteen harmaa, kimaltava Pont Neuf. Sen takana piirtyvät Louvren juhlalliset, majesteettiset katot. St. Michelin sillalla kiiltävät raitiotievaunujen helakanvihreät kyljet ja polkupyöräin nikkelinheijastukset.” (Tuntuu mukavalta lukea näitä rivejä. Olen vaimoni kanssa viettänyt 10 muistorikasta päivään juuri noilla seuduilla.)

Waltari saapuu tuttuun hotelliin. ”Madame on jo ylhäällä, hän kiiruhtaa sisään pienenä, pörröisenä, huolimattomana ja rakastettavana. Hän ei ole lainkaan hämmästynyt nähdessään minut. Olen lähettänyt hänelle kortin Konstantinopelista ja ilmoittanut tulevani Pariisiin elokuun lopussa. Meillä on niin paljon puhuttavaa kaikesta tapahtuneesta ja tulevasta. Uusi palvelustyttö saa lähteä hakemaan tuoreita croissanteja, Madame käy pistämässä aamukahvin kiehumaan. Hän uskoo minulle palvelijahuolensa, kertoo kuinka kissat ovat eläneet yli talven.”

Waltari pistäytyy Notre Damessa, Montparnassella, Luxembourgin puistossa ja Sacre Coeurin valkealla terassilla. Hän kiertää katuja ilman päämäärää ja tapaa toisinaan tuttavia. Uni ei tule öisin. Kerran Hallien luona jossain pikkubaarissa saksalainen merimies haastaa riitaa ja patron käskee heidät ulos. He tappelevat Chatelet’en sillan alla.
”Jonakin yönä taas kierrän Halleja. Yksinäinen hotellihuone pelottaa minua, en tahdo mennä nukkumaan, ennen kuin aamu sarastaa.”

Hän tulee aivan sairaaksi ja pysyy vuoteessa kaksi päivää. ”Tahdon päästä kotiin ja sukeltaa jälleen työhön. Tiedän nyt, että koko matkan olen oikeastaan koettanut etsiä ja hapuilla sitä, mikä hitaasti ja huomaamatta on liukunut käsistäni, - nuoruuden hillitöntä, sokeaa suhtautumista elämään ilman kritiikkiä, ilman ennakkoajatuksia, - elämän hurmaa. Kaiken kiemurtelun, itsepetoksen ja katkeruuden jälkeen olen joutunut tuijottamaan itseäni kasvoista kasvoihin. Ja se ei ole itse asiassa ollut mikään erikoisen hauska näky.”

”Taas Gare du Nordin noen mustaama lasiholvi, kantajien huudot ja pikajunan lyhyt, ylpeä vaunurivi. Lähden laskut maksettuina ja aivan selvänä.” Sitten pysähdys Berliinissä ja junamatka päättyy Settiniin jossa tuttu laiva Ariadne on jo lastaamassa. ”Laivamatka on hyvin onnistunut. Olen saanut mainiosti nukutuksi junassa ja laivahytissä. Kaikki hermostuneisuus on poissa.”

Paluu kotiin avaa silmät uudella tavalla. ”Katselen kaikkea jollakin tapaa uusin silmin, huomioin ennen näkemättömiä piirteitä, - totean, että kaikki tutut näyttävät jollakin tapaa vierailta ja kaukaisilta. Ei, se olen minä, joka olen muuttunut. Totean äkkiä, että Helsinki on itse asiassa modernein kaupunki, missä olen ollut.”