Juho Torvelainen: Kaukainen Itä

Juho Torvelainen
Kaukainen Itä
Maailmansodan aikaisia matkamuistelmia Itä-Aasian maista
WSOY 1921, näköispainos 2006

”Kiehtova dokumentti kuohuvilta vuosilta 1917-18 Venäjältä Mantšuriaan ja Pekingistä Vladivostokiin, Koreaan ja Japaniin. Juho Torvelainen matkusti syksyllä 1917 Suomen senaatin valtuuttamana ostamaan viljaa Kaukoidästä Suomeen. Hän lähti matkalleen syyskuussa 1917 junalla Pietarin ja Siperian kautta. Matka kesti kaksi vuotta ja sen aikana Torvelainen kävi Venäjän kaukoidän ohella Mantšuriassa, Kiinassa, Japanissa ja Koreassa. Torvelainen ei onnistunut ostamaan viljaa, mutta hän avusti Siperiassa Ruotsin Punaista Ristiä sekä pelasti joukon Kaukoitään juuttuneita suomalaisia. Torvelainen palasi Kiinasta laivalla Suezin kanavan kautta Konstantinopoliin ja sieltä edelleen Suomeen. Kiehtovaa ajankuvaa ensimmäisen maailmansodan ajalta.”

1921 painoksen esipuhe: ”Maailmansodasta aiheutuneen elintarvikepulan johdosta joutui tämän kirjoittaja erään tuontiliikkeen palveluksessa tekemään matkan Kaukaiseen Itään, koska etenkin Mantšurian arveltiin tarjoavan viljansaantimahdollisuuksia. Valtiollisten olojen kehitys teki kuitenkin silloin – tekijä lähti matkalle syyskuussa 1917 – kaikki hankintayritykset tyhjäksi. Matkan varsinainen tarkoitus meni näin ollen myttyyn.
Joutuen oleskelemaan pitkät ajat Kaukaisen Idän maissa tärkeänä taitekautena tahtoi tekijä käyttää voimiaan toiseen tehtävään, Suomen tunnetuksi tekemiseen ja Itä-Aasian kauppa- ja teollisuusolojen tutkimiseen tulevia kauppasuhteita silmälläpitäen. Tällaisessa maaperänmuokkaustyössä hän teki laajoja matkoja Japanissa. Sitä paitsi tekijä Punaisen Ristin lähettinä matkusti Kaukaisen Idän venäläisellä alueella – vaarallista seikkailua, joka oli käydä hänelle kalliiksi -, ja seurasi Harbinista käsin tarkoin sikäläistä taistelua vallasta. Maanmiestemme huoltaminen Kaukaisessa Idässä, samoin kuin viljanhankinta, aiheutti matkoja myös Kiinassa. Näin tekijä sai tutustua Mantšurian, Kiinan, Korean ja Japanin silloiseen elämään ja nähtävyyksiin – usein myös huomattaviin henkilöihin -, puhumattakaan kaikesta mitä paluumatka Sanghaista Konstantinopoliin tarjosi.”

”Tungokseen saakka oli Nikolain valtava rautatienasema Pietarissa täyttynyt juniin pyrkivistä ihmislaumoista, kun tiistaina syyskuun 18:ntena 1917 kuuden tienoissa pujottauduin väkijoukon lomitse päästäkseni Siperian ekspressiin, pikajunaan, jonka sinä iltana piti lähteä tuolle pitkälle taipaleelle, toisena päätepisteenä Vladivostokin satama Tyynenmeren rannalla, suunnilleen 10 000 kilometrin päässä Helsingistä.”

Näin lupaavasti alkaa tämä mainio matkakertomus, joka ajoittuu aivan Suomen itsenäisyyden alkuun. Kirja välittää mielenkiintoisesti silminnäkijän havaintoja Venäjän levottomuuksista ja koko Kaukaisen Idän jännittävistä vaiheista.

”Permin asema on melkoisen tilava. Mutta siitä huolimatta ihan tungokseen asti täynnä ihmisiä, enimmäkseen sotamiehiä, jotka säkkeineen ja kimpsuineen ovat matkalla itäänpäin – lomalle. Asemilla kärkkyivät nämä isänmaansa puolustajat junia, joissa voisivat taivaltaa edes hitusenkin eteenpäin. Miehet sanoivat päässeensä – omin lupinensa tietenkin – lomalle, eivätkä enää aikoneet palata takaisin. ”Sotikoot burzuit, jos tahtovat, proletaarit ovat jo saaneet tarpeekseen”, vakuutteli muuan neljänkymmenen korvissa oleva, verrattain järkevän näköinen sotamies.

Jekaterinburgin asema oli myös tungokseen asti täynnä sotamiehiä jotka vaativat, että juna oli tyhjennettävä matkustajista ja luovutettava heille. Uhkaavalta näyttänyt tilanne laukesi rotevan amerikkalaisen matkustajan miehekkään ja määrätietoisen toiminnan ansiosta.

Mantšurian asemalla oli kiinalainen tulli, joka löysi kahdeksankymmentä kiloa oopiumia junasta. ”Mantšurian asemalla huomaa jo selvästi, että on saapunut Kiinan esikartanoihin: kantajat ovat kiinalaisia, samoin kaikki kaupustelijat, sotamiehetkin kiinalaissyntyisiä Venäjän alamaisia, jotka ovat astuneet Itä-Kiinan rautatieyhtiön palvelukseen; isossa asemarakennuksessakin on huomattavissa kiinalaista leimaa, kiinalaisia seinä- ja ovikirjoituksia.”

Syyskuun 27. päivänä Torvelainen saapuu Harbiniin. ”Asemalla vallitsee kauhea tungos ja täydellinen sekasorto. Varsinaisia kantajia on harvassa, joten likapukuisilla kiinalaisilla on hyvä tilaisuus päästä ansioon käsiksi. Paikka paikoin, kuten juuri aseman ja keskikaupungin välillä, valaistus oli varsin heikkoa, mutta autoista, ajurien ja satojen riksojen vetämistä ajopeleistä tuikkivat lyhtytulet tekivät matkamieheen varsin miellyttävän vaikutuksen. Kansaa oli pääkadun keskiseutu aivan täynnä, se maleksi joutilaana edestakaisin. - - Jo ensi silmäys ruoka-annoksiin ja pulloihin todisti, että olimme saapuneet seutuun, missä ei paljoa tiedetty sodan aikaansaamasta puutteesta.”

”Mantšuria on viljamaa sanan ehoimmassa merkityksessä, joten täytyy kummastella, että tämän kaukaisen seudun vilja-aarteet eivät jo aikaisemmin ole ilmaantuneet pietarilaisiin viljapörsseihin, kun kerran jokainen aivan ilmeisesti jo keväällä 1917 saattoi aavistaa, ettei Venäjällä enää sitä vuotta pitemmälle omin viljoin päästä. Tämän mantšurialaisen viljakaupan keskustana voi erinomaisesti pitää Harbinia, jossa koko Mantšurian viljapörssi toimii.”

Tammi- ja helmikuun vaihteessa saapui Suomesta Harbiniin Lauri Durchman. Hän matkusti Suomen Tasavallan kansalaisen passilla ja tuli samalle asialle kuin Torvelainen. Harbinista ei kuitenkaan viljaa saanut, joten matka jatkui helmikuun viimeisenä päivänä Pekingiin. Matka alkoi venäläisellä pikajunalla, mutta Tšangtšunista alkoi japanilaisten käsissä oleva Etelä-Mantšurian rata ja siellä odotti japanilainen juna.

”Olimmehan kyllä kuulleet kertomuksia japanilaisten junien erinomaisuudesta kaikkiin nykyaikaisen ihmisen mukavuusvaatimuksiin nähden. Mutta sittenkin oli meille venäläisen junan vieressä, asemasillan toisella puolella seisova japanilainen pikajuna täydellinen yllätys.”
Junayhteys oli kuitenkin sodan vuoksi vain Mukdeniin (nyk. Shenyang) asti. Siellä vaihdettiin eurooppalaisen yhtiön ylläpitämään kiinalaiseen junaan.
”Jo heti junaan astuttuamme huomasimme että väite, että eurooppalainen Kaukaisessa Idässä voi matkustaa ainoastaan ensi luokassa, piti kylläkin tämän rataosan parhaaseenkin junaan nähden paikkansa. Ensi luokka Kiinan junissa vastaa suunnilleen toista luokkaa Saksan ja Sveitsin junissa. - - Junat eivät näillä kaukaisilla mailla sanottavammin myöhästele. Tämä pysyy venäläisten ratojen erikoisuutena.”

Juna pysähtyi Tientsinin (nyk. Tianjin) miljoonakaupungissa, jonka lähin ympäristö on aivan eurooppalaisesti rakennettu. ”Tientsinistä Pekingiin on ainoastaan noin neljän tunnin matka. Rata kulkee suoraan länttä kohti. Seutu käy, kun pääsemme jonkin matkaa rannikolta, kasvillisuudeltaan rikkaammaksi. Silmää viehättää maiseman kirjavuus, ja asutuksen tiivistyminen. Yhtäkkiä huomaamme junan kulkevan suunnattoman korkean muurin vieritse, junamme ja muurin välistä tietä tallustelee kymmenkunta kamelia käsittävä karavaani. Matkustajat alkavat kiireesti koota sälyjään, sillä jo muutaman minuutin päästä olemme perillä, keskellä Kiinan pääkaupunkia.”

Pekingissä suomalaisilla oli tilaisuus kertoa kotimaansa tilanteesta vaikutusvaltaiselle amerikkalaiselle lehtimiehelle, mr Gilesille. Tämä oli sitä mieltä, ettei heillä ollut toiveita saada asiaansa onnelliseen ratkaisuun.
”Kuinka niin?
– Asian laita on se, että jo helmikuun alussa tiedettiin täällä kertoa, että Suomi oli kääntynyt Saksan hallituksen puoleen ja pyytänyt apua venäläisen sotaväen karkoittamiseksi maasta, joka karkoitus tapahtuisi tietenkin suomalaisten kanssa yhdessä. Tästä saas johtuu, että Suomi on liittynyt keskusvaltoihin ja liittoutuneita vastaan! Jos kaikki tämä on totta, voitte ymmärtää, etteivät liittoutuneiden täkäläiset lähettiläät voi pyrkimyksiänne ottaa huomioon ja niitä kannattaa.

Huomautin tällöin, että hän samoin kuin koko Kaukainen Itä on tässä asiassa saanut harhaanjohtavia tietoja. Venäläinen sanomalehdistö, jolta muu maailma yleensä sai tietonsa, ei ollut kertonut Suomen tapahtumista totuuden mukaisesti, ja varsinkin englantilaiset lehdet olivat lukijakunnalleen syöttäneet näitä vääriä tietoja. Kerroin, että Suomen hallitus oli maassa puhjenneen anarkian kukistamiseksi vedonnut niiden Euroopan valtojen apuun, jotka jo olivat tunnustaneet Suomen riippumattomuuden ja taanneet sen koskemattomuuden. - - Brest-Litovskin sopimuksen mukaan venäläisten joukkojen piti poistua maasta, mutta Lenin oli eräitten isänmaansa myyneitten suomalaisten sosialistiraukkojen pyynnöstä antanut määräyksen venäläisten sotajoukkojen jäämisestä maahan ”auttamaan Suomen köyhälistöä tämän taistelussa yläluokkaa vastaan”, jota määräystä suomalaisella porvarillisella taholla pidetään suoranaisena sodanjulistuksena Suomea vastaan.
Vielä kiinnitin mr Gilesin huoniota siihen tosiasiaan, miten ei mikään puolueeton valta rikkomatta puolueettomuuttaan voinut tulla Suomelle avuksi. Eikä myöskään Ranska voi lähettää sitä väkeään, joka läntisellä rintamalla taistelee rinnakkain venäläisten joukkojen kanssa, taistelemaan Suomessa näitä liittolaisia vastaan. Jälellä on näin ollen vain Saksa, joka kaikesta päättäen lopultakin tulee auttamaan Suomea jo omien pyrkimystensäkin kannustamana.

Durchmann, joka oli lähtenyt Suomesta tammikuun puolivälissä, kertoili huomioitaan, antaen Gilesin selvästi ymmärtää, että se sota, joka oli alkanut Suomessa, oli yksinomaan Suomea sisäisesti koskeva sota, jolla ei ollut mitään tarkoituksellista yhteyttä parhaillaan riehuvan maailmansodan kanssa. Suomi oli julistautunut puolueettomaksi tasavallaksi ja tulee maailman sotaan nähden pysymäänkin puolueettomana jos vain maan rauhaa ja kotoista elämää ei miltään taholta häiritä. Venäjän hallitus oli nyt, kuten monesti ennenkin, syönyt sanansa ja saa siitä ansaitun palkkansa.
Huomasimme kaikesta, että Giles oli perin tyytyväinen saamiinsa tietoihin. Ja tiedänkin mr Gilesin näitä tietoja käyttäneen maamme hyväksi.”

Ranskan Pekingin lähetystössä tiedettiin kyllä Suomen hädänalainen tilanne ja vakuutettiin ranskalaisten myötätunnon olevan ehyt Suomea kohtaan. Oli kuitenkin saatu sähkösanoma, jossa kerrottiin saksalaisten maihinnoususta Suomeen. Lähetystössä sanottiin suoraan, että se tulee tekemään tyhjäksi kaikki viljansaantiyritykset Mantšurian alueelta Suomeen.

”Peking on säilynyt tuntuvammalta eurooppalaiselta vaikutukselta, mutta kaupungissa on kuitenkin upeutta ja loistoa, hyviä hotelleja, erinomaisia katuja ja kulkuneuvoja. Täällähän esiintyi aikoinaan keisarius kaikessa loistossaan, täällä on maan paras sotilasaines ja erinomainen kansallinen poliisilaitos. Maan huomatuin yliopisto, samoin kuin maan rikkaimmat taide- ja muinaisesinekokoelmatkin ovat saaneet tyyssijansa täällä satujen verhoamain aikojen takaisten temppelien ja palatsien parissa.

Kiina on muurien maa. Jokaista taloa, kylää ja kaupunkia suojaa muuri. Ja lukija lienee kuullut puhuttavan Kiinan muurista, tuosta 2000 km pitkästä jättiläisaidasta, Kiinan alueen suojelemiseksi vihollista vastaan. Pekingilläkin on omat muurinsa, vieläpä kaksikin.”

Torvelainen tekee myös selkoa kiinalaisten avioliittokäytännöstä. Jokainen mies on velvollinen siirtämään esi-isäinsä hengen siittämäänsä poikaan. Joka tätä ei kykene tekemään, se ei myöskään miehestä käy. Vanhemmat ja sukulaiset sopivat lasten avioliitoista näiden ollessa vielä aivan paitaressuja. Kun nuoret ovat noin 15-17 vuoden ikäisiä, pidetään kihlajaiset. He eivät itse kuitenkaan ole tilaisuudessa läsnä. Vuoden kuluttua kihlajaisista vietetään häät ja vasta tässä tilaisuudessa pariskunta näkee toisensa. Jos kuitenkin käy niin onnettomasti, että vaimo synnyttää vain tyttölapsia, tahi on auttamattomasti sairas, on kiinalainen aviomies oikeutettu ottamaan jalkavaimon. Kuitenkin nainen Kiinassa on verrattain tasaväkinen miehensä kanssa. Vaimo voi käyttää miehensä puolesta puhevaltaa oikeudessa, allekirjoittaa osto- ja myyntisopimuksia, jopa tunnustaa ja asettaa vekseleitä.

Kirjassa kerrotaan Torvelaisen vierailusta kiinalaiseen ravintolaan. Tarjolla on mitä erikoisimpia ruokalajeja. Ennen ateriaa ravintolan isäntä kyseli mitä miehiä kaukaiset vieraat olivat. Muuan Tsau-fu-mao oli tulkkina.
”- Ovatko nämä vieraat hyvinkin kaukaa?
- Ovat kyllä kaukaa; 14 aurinkoa kuluu matkatessa sieltä tänne.
- Kauppaako tekevät?
- Tulivat hakemaan leipää täältä Kiinasta, sillä kotona on nälkä.
- Ovatko nämä niitä, joista sanomalehdet viikolla puhuivat, että ovat tulleet leipää hakemaan ja pyytämään lupaa?
- Nämä juuri!
- No pitää antaa; onhan meillä viljaa.
- Mutta ne Siperian rautatiet eivät kykene kuljettamaan, selittelee Tsau-fu-mao.
- Eihän sitä ennenkään ollut sitä rautatietä, mutta tavaraa kuljetettiin!
- Miten?
- Miten? Pankaa kamelit liikkeelle, niin kyllä kulkee, vakuutti mies luoden meihin vielä pitkän, tutkivan katseen ja poistuen sitten päätään miettivästi nyökyttäen.”

”Kiinalaisen katuelämän ehkä yleisin ilmiö on kerjäläinen, joka aina ja kaikkialla on muukalaisen kintereillä. Olen ollut tekemisissä Italian kuuluisain lazaronien, noiden äärimmäisten laiskiaisten kanssa; tunnen myös Bukarestin mustalaismankujat, eikä minulle ole vierasta mitä Euroopan suuret satamat, kuten Antwerpen, Lontoo, Liverpool, Hampuri ja Marseille tässä suhteessa tarjoavat. Mutta Kiina on kerjäläisten puolesta kerrassaan vertaansalöytämätön.

Mikä riksa oikeastaan on? kysynee moni lukijoistani. Lyhyesti vastattuna se on ihminen vetojuhtana. Kaukaisen Idän maissa, Kiinassa ja Japanissa, on varsin vähän hevosia, kun olosuhteet eivät täällä muka ole hevosen elättämiseen suotuisat. Paljon sitä, mikä meillä kuuluu hevosen tehtäviin, on siellä sälytetty ihmisen kannettavaksi.”

”Maanantaina maaliskuun 11:nä jätimme Pekingin, jossa olimme yhdeksän päivää olleet uutterasti liikkeessä.”
Torvelainen ja Durchman matkustivat Harbinin kautta Vladivostokiin. Junasta he näkivät kappaleen Kiinan muuria, joka päättyy idässä keltaiseen meren rannalle.
Pogranitsnajan asemalla oli tullitarkastus, jossa takavarikoitiin paljon tupakkaa ja viinaa, jota sotamiespukuiset ”toverit” yrittivät viedä Mantšuriasta venäläiselle Ussurin alueelle. Ussurin rata oli kokonaan bolsevikkien käsissä.

”Mutta kun asemapäälliköksi oli tällä radalla korotettu asemies, jolla ei ollut toimestaan mitään käsitystä, niin vallitsi täällä tietenkin aivan maailmanlopun järjestys. Mielivalta ja varastelu rehoitti kaikkialla. Vaunut lian ja saastan vallassa, sillä kukaan ei pitänyt velvollisuutenaan ryhtyä puhdistustyöhön. Ja jos tästä huomautti junamiehistölle, niin sai vastaukseksi ”puhdistakaa itse, senkin burzuit (porvarit)!”

”Vladivostokin asemahuone, siitä odotussaleihin johtavat leveät kiviset portaat sekä itse odotussalit olivat täpötäynnä makailevia sotamies-tovereita maatuskoineen; muutamilla oli vielä lapsilaumakin mukanaan. Tämä väki oli rintamalta poistunutta ja kotitöihinsä kyllästynyttä ainesta, joka asuskeli täällä asemalla, sai ruokansa kaupungin kasarmista, nykyisenä ammattinaan salakuljetus, näpistely, rosvoilu ja muut senkaltaiset sodanaikaisen kansanvallan ihanne-elinkeinot.
Varovasti puikkelehtien pääsimme ilman minkäänlaista selkkausta tästä törkypesästä asematorille ja siitä ajurilla Pietari Suuren kadun varrella olevaan Durchmanin asuntoon. Täällä oli joukko kirjeitä kotimaasta, joista saimme tietää yhtä ja toista kotimaassamme riehuvasta onnettomasta veljessodasta.”

Kun selvisi, ettei Vladivostokista voi vesiteitse mitään tavaraa lähettää, Torvelainen palasi Harbiniin. Sieltä hän lähti huhtikuun 21. päivänä kohti Japania.
”Tämän kuukauden kuluessa oli Harbinista Tsangtsuniin vievä venäläinen juna käynyt entistä viheliäisemmäksi. Vaunut olivat sellaisen lian ja töryn vallassa, että tuskin rohkeni istuutua ja mihinkään sormineen kajota. Mutta matkaa tehtiin tällaisella saastajunallakin. Tuntuvasti myöhästyttyämme saavuimme lopulta perille ja siirryimme kiireimmiten odottavaan mukavaan japanilaiseen pikajunaan.”

Mukdenin asemalla oli siirryttävä Korean rajalle vievään postijunaan. Antungissa oli vaihto yöpikajunaan, joka kulki Korean Tsusiman (Tsushima) salmen rannalla olevaan Fusan-nimiseen (Busan) satamakaupunkiin. Sieltä on lyhin merimatka Japaniin.

Aamulla Torvelainen katseli uusia seutuja. ”Edessäni oli ensi kertaa elämässäni korealainen maisema. Riisivainioita ulottui yhtä pitkälle kuin maisemaakin. Tätä aamurauhassa lepäävää seutua vaununsillalta katsellessani johtui mieleeni Korean oikea nimi Tsosen (Choson): Aamurauhan maa, jonka japanilaiset, maan nykyiset herrat, ovat ottaneet virallisestikin käytäntöön. Kenties on nimi johtunut siitä, että korealainen ei tahdo liikkeillään häiritä auringon majesteettista heräämistä, vaan vasta sitten, kun aurinko on noussut ja maa vapautunut kosteasta usvasta, lähtee aamuaskareilleen. Sillä tuskin on kulunut kymmentä minuuttia auringon noususta, kun savihökkelien ovet avautuvat ja korealaisia ilmestyi asumustensa vieruksille pitkä piippu hampaissa, toisten taas painautuessa läheisille riisivainioilleen, tämän kasvin vaatimiin vaivalloisiin tehtäviin.”

Torvelainen viivähtää Söulissa ja tutustuu Korealaiseen elämänmenoon.
”Käsityksekseni jäikin korealaisista, että he ovat ulkonaisessa esiintymisessään korutonta ja suoraa ja esiintymisessään niin pukuunsa kuin tapoihinsakin nähden naapureitaan korkeammalla kannalla olevaa kansaa. Korealaisessa ei ole merkkiäkään siitä teennäisyydestä ja liehakoivasta esiintymisestä, joka on niin ominaista japanilaiselle; enkä luule korealaisessa olevan paljoakaan kiinalaiselle niin rakasta härkäpäisyyttä.
Tällä hetkellä vallitsee maassa japanilainen herruus, jota sanotaan kovaksi ja korealaisia sortavaksi varsinkin amerikkalaisella ja englantilaisella taholla, mutta joka kuitenkin on eräissä suhteissa vienyt sangen ilahduttaviin tuloksiin.
Vielä kymmenkunta vuotta sitten eli ennen japanilaisten isännyyttä maassa oli Söul ollut maailman viheliäisin pääkaupunki. Kadun olivat likaisia ja säännöttömiä ja vesi niin saastaista ja haisevaa, ettei eurooppalainen voinut sillä edes peseytyä. Katuvalaistuksesta saattoi tuskin puhua, tätä ylellisyyttä riitti pääasiallisesti vain kahdelle kadulle. Sairashuoneita ei ollut enempää kuin ammattitaitoisia lääkäreitäkään, lukuun ottamatta lähetyssaarnaajain avustuslaitoksia. Kouluja meikäläisessä merkityksessä ei myöskään ollut, mutta kyllä aivan alkeellisilla tiedoilla varustettuja koulumestareita, jotka yksityisopetusta antamalla ajoivat aakkosia korealaisen nuorison päähän. Ja kun kerran pääkaupunki oli näin viheliäisessä kunnossa, mitä sitten maaseutu!”

Torvelainen kehuu Söulin nykytilaa puhtaine katuineen, raitioteineen ja vesijohtoineen, joka tarjoaa kristallinkirkasta, raikasta vettä. On puistoja, museoita, sairashuoneita, synnytyslaitos, oikeita apteekkeja ja lääkäreitä, sanomalehtia ja aikakauskirjoja korean, japanin ja englannin kielellä, kirjakauppa, jossa on eurooppalaisia teoksia ja hotelleja joiden vertaista saa hakea. ”Koko tämä suurenmoinen muutos on japanilaisten ansiota.”

Söulista Torvelainen matkusti yöpikajunalla Fusaniin, jossa odotti höyrylaiva Tsusima-Maru. Sillä matkamiehemme seilasi Japanissa olevaan Simosekin (Shimonoseki) satamaan.

”Nyt päätäpahkaa asemalle. Join siellä aseman yhteydessä olevassa erinomaisessa hotellissa Japaniin-tuliaiskahvit ja laittausin pikajunaan, joka seitsemän tienoissa lähti kuormineen liikkeelle päämaalina Japanin pääkaupunki Tokio, minne kuitenkin vasta seuraavana iltana kymmenen tienoissa saavuimme. Juna on kulkenut puolisen tuntia, kun tullaan ilmoittamaan, että päivällinen ravintolavaunussa oli valmiina. Lähdin kautta vaunujen päivälliselle.
- Mr. Torvelin. Your place is here, please! sanoo tarjoilijain vanhin, osoittaen samalla missä tuo paikkani oli.
Ällistyin aikalailla, kun kuulin tarjoilijan lausuvan nimeni. Tämän huomasi eversti L. ja sanoi: meidän olemassaolomme, herrani, tiedetään tässä junassa koko linjalla.
- Emmekä askeltakaan ota, ilman että niiden suunnan joku syrjästäkatsoja merkitsee kirjoihinsa, jatkoi muuan lähettyvillä istuva eurooppalainen.”

”Vaikka Tokio on sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaankin suurkaupunki, ei sillä ole eurooppalaisten suurkaupunkien valtavaa leimaa. Tokio käsittää nimittäin monen monta pikkukaupunkia ja taajaväkistä asutusryhmää, joita toisistaan erottaa lukuisat puistot, viljelysaukeamat ja torit. Kivitaloja on viime aikoina alkanut yhä uusia. Tokion valtakadut ovat leveitä ja hyvin laskettuja, useissa paikoissa ihan bulevardimaisia. Puhtaus kaupungissa on mitä mallikelpoisin. Puhtaus kuuluukin japanilaisen luonteeseen yhtä erottamattomasti kuin lika ja saasta kiinalaisen. Katuliikenne on erinomaisesti järjestetty ja hyvin koulutetun poliisin valvonnan alainen.

Missä japanilaisella vain tilaisuutta on, koristaa hän pihansa ja asumuksensa puilla, köynnös- ja kukkalaitteilla ja näiden yhdistelmillä, joiden sommittelussa japanilainen voittaa kaikki muut maailman kansat. Mutta niin laji- ja väririkas kuin japanilainen kukkamaailma onkin, on siinä sentään yksi sangen suuri puute: kukat eivät tuoksu eivätkä puistojen kymmenet tuhannet luumu- ja kirsikkapuut kanna hedelmää! Ihanuudestaan huolimatta on tämä kasvimaailma sittenkin kuollutta ja kylmää, merkillisenä heijastuksena itse kansan luonteesta, joka sekin – lahjakkuudestaan huolimatta – tekee muukalaiseen huomattavan kylmän, välimatkan päässä pysyttelevän vaikutelman.”

Japanissa Torvelainen tapaa taas suomalaisen Durchmanin. Kirjan tässä jaksossa Torvelainen tekee laajasti selkoa Japanin yhteiskunnallisesta elämästä ja valottaa sen historiaa. Hän jopa ymmärtää Japanin laajentumispyrkimyksiä.
Hän osallistuu teeseremoniaan, matkustaa Kamakuraan, Enosimaan, Nikkoon, Jokohamaan, Kami-Suvaan, Okajaan, Nagojaan, Kiotoon, Osakaan ja Kobeen.

Kobesta matka jatkui Kazi-Maru –laivalla Kiinaan Daireniin (nyk. Dalian) jossa matkalaiset tutustuivat kuuluisaan Port Arthuriin. Siellä he astuivat taas Etelä-Mantšurian pikajunaan, joka kiidätti heidät läpi yön Mukdenin kautta venäläisen rautatiealueen rajalle Tsangtsuniin. Siellä oli siirryttävä mukavasta ja miellyttävästä japanilaisesta junasta lian ja muun saastan höystämään venäläiseen, joka sitten vaivalloisesti, nutisten ja natisten vei heidät matkojensa päähän Harbiniin ja Vladivostokiin.

Tämän jälkeen Torvelainen tekee selkoa poliittisesta sekasorrosta, joka vallitsee Kaukaisen Idän venäläisellä alueella. Hän auttoi Ruotsin punaista ristiä ja suomalaisia merimiehiä näiden vaikeuksissa. Maaliskuun lopulla 1919 hän sai sähkösanoman Vladivostokista, jossa Durchman kysyy, olisiko Torvelainen valmis lähtemään kotimatkalle Suezin kautta.
”Eikä kulunut montaakaan päivää, kun olin valmis lähtemään Harbinista, tuosta elämäänsä nähden ehkä maapallon vapaimmasta kaupungista. Kappaleen toista vuotta oli se ollut pääkortteerinani. Olinhan siis ehtinyt sen elämän pyörteissä liikuskella.”

Maaliskuun 30.päivänä 1919 Torvelainen aloitti 20 000 kilometrin pituisen kotimatkansa, jonka ensimmäinen etappi oli Tientsinin kaupunki. Sieltä matka jatkui junalla Shanghaihin, jossa  hän sai odottaa Vladivostokista tulevaa laivaa kolmisen viikkoa.
Tämän ensimmäiselle matkalleen lähtevän laivan nimi oli Mylie. Se on Kiinassa rakennettu, ensimmäinen kiinalaisen yhtiön teettämä valtamerilaiva. Matkustajista kolme oli suomalaisia: Torvelainen, Durchman ja Lauri Pentikäinen. Laivan päällystö oli eurooppalainen, mukana suomalainen B.R.Åkesson Helsingistä toisena insinöörinä.

Laiva pysähtyi Hongkongissa, ja sikäläiset lehdet kertoivat Suomen armeijan seisovan Pietarin porteilla valmiina kaupungin valtaamiseen. Hongkongista laiva lähti yhdeksän päivän matkalle ohittaen Siamin (nyk. Thaimaa) sekä Singaporen ja saapui Malakka-salmen kautta Sabangiin Sumatralle. Sikäläisestä hollantilaisesta hotellista matkalaiset saivat käsiinsä Sabangsch Nieuwsbladin, jossa oli luettavana Tokiosta lähetetty sähkösanoma: ”Suomalaiset ovat vallanneet Pietarin ja karkottaneet bolsevistisen hallituksen.” Laivan venäläiset ja juutalaiset kiukkuilivat kuorossa suomalaisten hävyttömyyttä, joka ”kyllä vielä kostetaan.” Suomalaiset taas epäilivät uutisen todenperäisyyttä, mikä rauhoitti venäläisiä.

Laivan seuraava pysähdyspaikka oli Ceylonin (nyk. Sri Lanka) saaren eteläisimmässä osassa oleva suurehko satama- ja kauppakaupunki Kolombo. Sieltä alkoi yhdeksänpäiväinen matkaosuus Adeniin. Levottomuuksien vuoksi kukaan ei saanut mennä maihin. ”Laivalta saattoi kuitenkin hyvin nähdä, miten alastonta Adenin seutu kasvullisuuden puolesta on. Ei missään vihantaa lehvää. Kuumuus oli kerrassaan pelottava."

Punaista merta pitkin saavuttiin Suezin kanavan suuhun. Siellä satamaviranomaiset ilmoittivat, ettei kukaan pääse maihin. Egypti oli kansallisen kuohunnan tilassa ja englantilaiset perin levottomia.
Kanavan Afrikan-puoleisella rannalla kulki Kairon ja Port-Saidin rata. ”Juna toisensa perästä kiiti laivamme ohi. Vähitellen alkaa koko kanavan varsi muuttua suureksi, aina Port Saidiin saakka ulottuvaksi sotaleiriksi. Mutta täällä olikin vielä jälellä englantilaisten kaikki näille seuduin kokoamat sotavoimat, sillä Egyptin levottomuudet vaativat vakavaa varuillaanoloa. Tuntikausia kestikin kulku tämän mahtavan sotaleirin läpi.”

Myös Port Saidin satamassa oli maihin pääsy kielletty, lukuun ottamatta Penttilää, jonka oli määrä matkustaa sieltä Lontooseen. ”Kohta Välimerelle päästyämme saimme nähdä jälkiä upotussodasta. Siellä törrötti meren pohjassa kolme laivaa, mastojen huiput vain näkyvissä.”

Välimereltä päästiin Dardanellien salmeen, jonka eteläpäässä olevan kauheasti runnellun linnakkeen edustalla oli upotettuja laivoja jos kuinka paljon. Marmaramerta pitkin päästiin vihdoin Konstantinopolin ulapalle.
”Tarumainen oli se näky, jonka Konstantinopoli valoineen, mutta varsinkin Stambul satojen minareettien tuikkiessa loihti matkailijan silmiin tänä ihanana iltahetkenä. Ei tehnyt mieli juuri kenenkään mennä hyttiinsä, kaikki olivat kannella äänettöminä, mieli tämän seudun muinaiseen, satujen verhoamaan aikaan vaipuneena.”

”Kuutisen viikkoa meni Konstantinopolissa, ennen kuin passi tuli siihen kuntoon, että pääsi kaupungista lähtemään. Pahin este oli siinä, ettei Italia ollut vielä silloin tunnustanut Suomen riippumattomuutta. Heti kun tuo tunnustus tuli, sain passinkin. Konstantinopoli oli siihen määrin liittolaisten sotajoukkojen mielivallan ja hurjistelun alaisena, että elämä kaupungissa, varsinkin sen eurooppalaisessa osassa Perassa, oli kerrassaan sietämätöntä. Yhtä sietämätöntä oli eläminen siinä yksityisasunnossa, johon pari viikkoa kaupungissa oltuamme muutimme, se kun oli luteilla niin siunattu, ettei sanoja löydy niiden runsauden kuvaamiseen. Puhtaasti turkkilainen Stambul oli kaupungin rauhallisin paikka ja siellä useimmat päiväni vietinkin käymällä sen upeissa moskeoissa ja muissa muistorikkaissa paikoissa. Durchman jäi tavaroitaan myymään, ja on yhä edelleenkin sillä matkalla.

Kotimatkani kävi Kreikan, Italian, Ranskan, Belgian, Hollannin ja Saksan kautta Kööpenhaminaan ja sieltä Tukholman kautta Suomeen. Lauantaina syyskuun 19:ntenä astuin Turussa ensi kerran itsenäisen Suomen kamaralle. Jo samana iltana saavuin Helsinkiin, tuntien mielihyvää siitä, että tämä vaiherikas matka oli takanani ja se monet vaivat sortumatta kestetty.”