Georg August Wallin: Tutkimusmatkoilla arabien parissa

Georg August Wallin
Tutkimusmatkoilla arabien parissa
Otteita matkapäiväkirjasta ja kirjeistä
Suomeksi toimittaneet Jussi Aro ja Armas Salonen
WSOY 1966 (1989, 2000)

”Edustava valikoima vuosina 1811-1852 eläneen suomalaisen tiedemiehen, legendaarisen itämaiden tuntijan matkapäiväkirjoista ja kirjeistä. Ensimmäisen kerran vuonna 1966 sarjassa Ikivihreitä muistelmia ilmestyneen teoksen ovat suomeksi toimittaneet Jussi Aro ja Armas Salonen.
Suomessa ei ole toista kirjaa, joka sisältäisi sellaista seikkailujen ja vaarojen sarjaa, ja harva matkakirja pääsee sen lähelle tyylillisestikään. Loistavaa luettavaa.”

Wallinin matkan aikana maailma oli toisen näköinen kuin nykyään. Kirjaa lukiessa on hyvä muistaa, että Wallinin kuljeskelemat seudut, Kairo, Mekka, Medina, Damaskos ja Bagdad kuuluivat vielä tuolloin Ottomaanien valtakuntaan. Turkin, ja siis koko valtakunnan sulttaanina oli Abdül-Mecid. Suomi puolestaan oli tuolloin Venäjän keisarikuntaan kuuluva suuriruhtinaskunta. Keisarina oli Nikolai I.
Wallin matkusti siis Venäjän passilla. Matkaa voi jonkin verran seurata esimerkiksi Googlen kartasta, mutta kaikkia paikannimiä kartta ei tunne. Ilmeisesti nimien kirjoitustapa on muuttunut Wallinin ajoista.

Kirjan toimittajat tiivistävät esipuheessa Wallinin matkan näin:
”Wallin matkusti, opiskeltuaan vielä kotimaassa hiukan lääketiedettä ja muutenkin valmennuttuaan, heinäkuussa 1843 Saksan kautta Ranskaan. Istanbulin kautta hän saapui Aleksandriaan ja esiintyi siellä vielä eurooppalaisena, mutta pukeutui Kairoon saavuttuaan arabialaiseen asuun ja esiintyi muslimina väittäen olevansa Buharan turkkilainen tms. Wallin oli luonnostaan tummahko ja itämaalaisen näköinen, niin ettei muodonvaihdos tuottanut suuria vaikeuksia. Perehdyttyään Kairossa melkein puolentoista vuoden aikana perinpohjaisesti arabian kieleen ja itämaisiin käyttäytymistapoihin hän huhtikuussa 1845 uskaltautui Arabian niemimaan beduiinien pariin.
Hän aikoi kulkea koko niemimaan yli Persian lahdelle, mutta katsoi Ha’ilissa parhaaksi liittyä pyhiinvaeltajakaravaaniin ja käydä Medinassa ja Mekassa. Sieltä hän palasi Dziddan kautta Egyptiin maaliskuussa 1846. Saman vuoden lopussa hän lähti lyhyemmälle matkalle Siinain erämaahan ja Palestiinaan ja palasi takaisin Kairoon kesäkuussa 1847. 
Saatuaan lisäapurahan hän lähti uudelleen Arabiaan vuoden 1847 lopussa aikoen lopultakin tunkeutua Keski-Arabian läpi Jemeniin asti, mutta joutui taaskin Ha’ilissa muuttamaan suunnitelmiaan. Sinne oli levinnyt huhu, että hän oli valepukuinen kristitty, joten hän ei voinut jatkaa matkaa uskonkiihkoisten wahhabilaisten alueelle vaan joutui kiireesti kääntymään Bagdadia kohden. Siellä hän odotti rahoja, joita ei saapunut, ja päätti viimeisillä rahoillaan tehdä lyhyen retken Persiaan.
Tultuaan Kirmansahin, Isfahanin ja Busirin kautta Basraan hän joutui toteamaan, että eräs asiamies oli kuollut ja hänen vekseliään ei lunastettu. Näin hän oli kuolemaisillaan nälkään Basrassa, kunnes eräs hyväntahtoinen englantilainen kuljetti hänet laivallaan Bagdadiin. Siellä hän sai lainaksi rahaa ja pääsi palaamaan Damaskon kautta Kairoon, joutuen vielä viimeisen kerran Syyrian erämaassa ryöstön kohteeksi.
Kuusi vuotta Wallin oli viettänyt itämailla, ja hän päätti nyt lähteä paluumatkalle. Lontoossa Wallin oleskeli vuoden 1850 toukokuuhun ja saapui vihdoin kesäkuun 15. päivänä synnyinmaahansa maailmankuuluna tiedemiehenä ja tutkimusmatkailijana.”

Seuraavassa on muutamia katkelmia matkan eri vaiheilta.

Wallin matkusti Marseillesta suomalaisella aluksella Istanbuliin. ”25. päivän aamuna olimme lopultakin sulttaanin kaupungin edustalla. Tämä näkymä on maailmankuulu, enkä tahdo yrittääkään kuvata sen tekemää vaikutusta; se oli niin kokonaan erilaista kuin kaikki mitä olen tähän saakka nähnyt. Oli jotakin aivan omalaatuista näissä sadoissa solakoissa minareeteissa, joista nyt aamun sarastuksessa muezzinit kutsuivat kansaa rukoukseen. Mutta mitä lähemmäksi tulimme kaupungin rappeutuneita, nyt melkein sortuneita muureja, siellä ja täällä näkyviä kreikkalaisen taiteen ja rikkauden jäännöksiä, kaikilla porteilla olevia roskakasoja ja niitä surkeita hökkeleitä, joista suuri kaupunki koostuu, sitä enemmän maalauksellinen vaikutelma katosi.”

”Stambulin puolella oli verrattomasti siistimpää kuin Galatassa. Kaikki oli hiljaista, vain äärettömästi koiria, joita makasi kaikkialla nurkissa. Kaikki täällä Stambulin puolella miellyttää minua paljon enemmän kuin toisella puolella. Turkkilaiset olivat miellyttäviä; he tuskin näkivät meitä, kun kuljimme ohitse, puhumattakaan että olisin kuullut mitään ilkeämielistä huomautusta meistä, niin kuin tavallisesti kerrotaan tapahtuvan. Lapsetkin olivat hiljaisia ja kilttejä, eikä näkynyt mitään varastelevia katupoikia, joita vieras muissa Euroopan kaupungeissa tuskin voi välttää. Mutta kaikkialla näin vain kurjia puutaloja, jotka melkein kaikki näyttivät olevan luhistumisen partaalla.”

Wallin näkee Stambulissa myös orjamarkkinat ja itse sulttaanin tulevan Ahmedin moskeijasta. ”Sulttaani on nuori mies, ja hänellä on erittäin lempeät kasvonpiirteet, ilman mitään erityisesti turkkilaisia tai itämaisia tuntomerkkejä. Väriltään hän on vähän kalpea ja sairaalloinen. Hänen asunsa on tavattoman yksinkertainen: sininen viitta, jossa oli jotensakin runsaasti kullalla kirjailtu pystykaulus, ja tavallinen punainen turkkilais- eli kreikkalaislakki, samanlainen kuin alhaisimmalla sotilaalla.”

Konstantinopolista Wallin lähti 7.12.1843 höyrylaiva Mentorilla Smyrnaan ja edelleen Syraan, josta siirtyi toiseen Scamandre-nimiseen laivaan ja jatkoi sillä edelleen Aleksandriaan. Sieltä hän astui 21.1.1844 Kairoon menevään laivaan.
Wallin selostaa arabien monimutkaisia tervehtimiseen ja muuhun käyttäytymiseen liittyviä sääntöjä, jotka hänen täytyi omaksua. Hän kertoo myös paikallisen väestön luonteesta ja edesottamuksista.

”Jos sinua pidetään ei-muslimina, pitää kansa täällä kunnianaan nylkeä sinua. On naurettavaa nähdä, kuinka kaikki petkuttavat rikkaita englantilaisia ja ranskalaisia, palvelijat, dragomaanit (tulkki, opas) ja kaikki muut. Tästä voit päätellä, kuinka vaikeata täällä on aluksi sopeutua olosuhteisiin. Lisäksi kansan luonne ja mielenlaatu on aivan omanlaatuinen, äärettömän vaikea käsittää ja ymmärtää. Täytyy seurata heidän tahtiaan, ei koskaan kiirehtiä eikä hätäillä mistään, sillä kärsivällisyys on kaunista. Kun menee kauppoihin ostamaan jotakin merkittävämpää, täytyy asettua istumaan, polttaa piipullinen tupakkaa, juoda kuppi kahvia, aloittaa sitten kaupanteko ja tinkiminen ja lukea vielä koraanin ensimmäinen suura kauppiaan kanssa. Kärsivällisyyttä tarvitaan täällä enemmän kuin missään muualla.
Toisaalta näkee kansan täällä alituiseen helposti ja pian kiivastuvan, kirkuvan ja vuodattavan harmin kyyneleitä vähäpätöisemmästäkin asiasta. Silloin ei muukalaisen pidä pelästyä ja perääntyä, vaan huutaa kahta kovemmin ja osoittaa mieltään käsillä ja jaloilla, kumminkin säilyttämällä määrätty arvokkuus. Täten hän helposti voittaa kansan huudon, jos hän on oikeassa ja lausuu järkevän sanan Allahista. Heidän kanssaan tulee hyvin toimeen, jos kulkee heidän tietään ja tuntee heidät oikein, mutta vastakkaisessa tapauksessa, jos tahtoo tyrkyttää heille omia mielipiteitään käsittämättä heidän ajatustapaansa, ei pääse mihinkään.
Olen näitä huomioita elämästä ja kansasta tehdessäni usein peräti kyllästynyt heidän epäluotettavuuteensa lupauksissaan, heidän ikuisiin fraaseihinsa ’bikra in sa Allah’ (huomenna jos Allah tahtoo) ja ’keman suwaije’ (vielä vähän), ja heidän usein käsittämättömään kevytmielisyyteensä, joka esiintyy rinta rinnan heidän totisuutensa ja vakavuutensa kanssa.”

”Heidän paastonsa merkitsee sitä, että aamun sarastuksesta auringon laskuun saakka ei nautita mitään. Ei vain ruoka, vaan myös kahvi ja tupakka on kielletty, sanalla sanoen kaikki, jota voi aisteilla nauttia. Elämäntavat tämän kuukauden aikana ovat sikäli vastakkaiset vuoden muulle osalle, että nyt tehdään päivästä yö ja yöstä päivä. Toimitetaan tehtävät ja huolehditaan vatsasta yön aikana, mutta tavallisesti vietetään nukkumalla pitkä, kuivan päivän ikävä paasto tai ainakin suuri osa siitä.”

Lokakuun 31. päivänä 1844 Wallin lähtee saksalaisen lääkärin seurueessa Ylä-Egyptiin Niiliä pitkin. Koskikohdissa alusta hinattiin ja ohjailtiin köysillä rannalta.
”Kaiken aikaa ihmettelin suuresti, ettei mikään niistä voimallisista kansoista, jotka vuorollaan ovat olleet Egyptin ja Nubian herroina, ole laittanut kulkukelpoista tai vaarattomampaa väylää tämän kosken läpi, tai että ei ole edes järjestetty mitään, esim. rautarenkaita tai sen tapaista veneiden hinaamisen helpottamiseksi, tai lopulta että täkäläinen väestö, jolla ei oikeastaan ole muuta tehtävää kuin veneiden hinaaminen ja joka on joka päivä siinä puuhassa, ei ole oppinut tiettyjä niksejä ja joka kerta toistuvia toimenpiteitä, jotka helpottaisivat työtä. Nyt olisi luullut, että veneemme oli ensimmäinen, jonka he eläessään ovat hinanneet kosken yli, niin tottumattomasti ja kömpelösti se kävi. Sitä paitsi heillä ei oikeastaan ollut mitään päällysmiestä, vaan kaikki huusivat kilpaa.”

Kerran Wallin teki retken pienen seurueen kanssa Kairon lähiseudulle. He istuivat syömään ja levähtämään oliivi- ja aprikoosipensaiden siimekseen ja lukivat ääneen sadun ”Tuhannesta ja yhdestä yöstä.” Wallin tunsi sadun entuudestaan ja teki havaintoja toveriensa ilosta ja lukemisen tuottamasta jännityksestä.
”He olivat koko sielullaan syventyneitä tapahtumien kulkuun, niin yksinkertainen kuin se olikin ja kaukana heidän jokapäiväisestä tavastaan käsitellä rakkausasioita. He huudahtivat tuon tuosta: ’oi koiran tytär’, 'Allah suokoon sinulle hyvinvointia’, ’Allah kirotkoon isäsi’ sekä monia voimailmaisuja, jotka alituisesti olivat heidän huulillaan. He ylistivät ja moittivat sadun henkilöitä aina sen mukaan, olivatko näiden luonteet heistä miellyttäviä tai epämiellyttäviä.
Sheikki Alin lukemisen katkaisi usein naurun- tai yskänkohtaus, vieläpä kerran liikuttavassa kohdassa pidätetty itku. Varsinkin sheikki Muhammad oli loputtoman kärsimätön saadakseen tietää tapahtumain kulun ja lopun, niin että hän usein lukiessaan tärkeitä paikkoja ja käännekohtia jätti lukematta vähemmän tärkeitä kuvauksia. Välillä keskusteltiin siitä, miten mahtaa käydä. Kun satu oli lopussa, keskusteltiin siitä vielä kauan, jopa paluumatkallakin.
Keskustelu oli erittäin kiintoisaa ja koski naisia. Muhammed oli sitä mieltä, että hän ei koskaan ole ollut sellaisessa platonisessa rakkaussuhteessa kehenkään naiseen, mistä satu oli kertonut. Vaikka hän oli ollut Kairon kauneimpien naisten seurassa, he eivät olleet voineet herättää hänessä sellaisia tunteita. Abdullah meitä muita iäkkäämpänä, mutta luonteeltaan kuivan humoristina, oli toista mieltä ja kertoi kuinka hän kerran oli ollut suhteessa naiseen puhtaammassa mielessä kuin tavallisesti täällä, ja hän toi esiin tavallisen väitteen, että entisajan ihmiset olivat aivan toisenlaisia kuin me. Silloin saattoi nuorukainen todella rakastaa naista, uhrata henkensä hänen edestään ja kuolla rakkaudesta ilman sivutarkoituksia.”

Wallin saapui autiomaavaelluksellaan Pohjois-Arabian sydämessä sijaitsevaan ’maailman vatsaan’, Dzofin kaupunkiin 25.5.1845. Siellä hän oleskeli pitkän aikaa huonolla ruokavaliolla, eläen miltei yksinomaan taateleilla ja harjoittaen lääkäritoimintaa. Seudun asukkaiden murre oli pyöreätä ja vähän sopertelevaa, suunnilleen niin kuin meillä pikkulasten.
”Kansan luonne on erittäin yksinkertainen ja lapsellinen, ei niin irstas kuin yleensä kaupungeissa. Parhain todistus siitä on, että ’Tuhat ja yksi yötä’ joka minulla on mukanani, ei lainkaan miellytä heitä, mutta Gediken tyyliset pikkusadut, joissa eläimet puhuvat ja antavat neuvoja, sitä vastoin otetaan sydämellisesti.
Kaupasta ja rahoista kysymyksen ollen täällä vallitsee petos ja alhaiset halut aivan niin kuin kaikkien idän lasten parissa, samoin kuin nöyryys ja matelu mahtavan edessä. Uskonnon puolesta kiivaillaan kovasti, varsinkin rukouksen ja ramadan-paaston osalta, mutta tämä perustuu enemmän farisealaisuuteen kuin todelliseen vakaumukseen. Useimmiten olen huomannut innokkaimmat rukoilijat pahimmiksi roistoiksi.”

”Beduiiniateria aavikolla valmistetaan melkein aina seuraavasti. Vehnä- tai kaurajauhot pannaan puumaljaan, sekoittamalla siihen vähän vettä valmistetaan taikina, jota vaivataan voimakkaasti. Tällä välin joku toinen on kerännyt kuivia pensaan juuria tai tavallisimmin kuivaa kamelin lantaa polttoaineeksi ja sytyttänyt tulen. Kun kuivat puut ovat palaneet loppuun, liekit alentuneet ja alla oleva kamelin lanta alkanut kyteä heikosti, sille levitetään hiilet, joille pannaan vaivattu, kakun muotoiseksi pyöristetty taikina, niin että taikina on kokonaan haudattuna puoleksi ilmitulessa olevien hiilien ja kuuman tuhkan välissä. Puolen tai neljännestunnin jälkeen taikina käännetään, hiiliä ja tuhkaa kohennellaan. Leipä on kohta sen jälkeen valmis, otetaan pois ja puhdistetaan hiukan tuhkasta. Leipä murretaan sitten kappaleiksi, voidellaan voilla ja marisilla ja pannaan puumaljaan. Se muistuttaa nyt enemmän puuroa kuin leipää.”

Joulukuun 7. päivänä 1845 Wallin saapui Mekkaan. Suoritettuaan moskeijassa kaksi polvistumista, hän muiden mukana vaelsi seitsemän kertaa Kaaban ympäri. ”Joka kerta sivuuttaessamme Kaaban eteläisen kulman sivelimme käsiämme siinä olevaan rautalevyyn ja kosketimme sitten kasvojamme näin pyhitetyin käsin. Seitsemännen ja viimeisen kierroksen aikana pysähdyimme itäkulmaan, mihin musta kivi on pantu. Sen ympärillä tungeksi alituiseen hirvittävästi ihmisiä, jotka halusivat suudella pientä, mustaa, nyt jasmiiniöljyllä valeltua nystyräkiveä. Kaaban ovella, rakennuksen koillissivulla seisoi mustia orjia, jotka virtahepopampuilla päättömästi huitoivat ihmisjoukkoa, milloin tungos mustan kiven ympärillä muodostui liian sankaksi. Asiaan kuuluvaa on, että tungoksessa aina tapahtuu varkauksia ja tapasinkin monia, jotka vakuuttivat, että heiltä oli varastettu heidän suudellessaan mustaa kiveä.
Mekka on haiseva ja likainen kaupunki, se kun on korkeahkojen vuorten väliin ahdettu. Siellä täällä näki kaduilla kamelin-, aasin tai hevosenraadon tms.”

”En luule koskaan nähneeni niin rappeutunutta ja raunioista kaupunkia kuin Ramla on. Harvat olivat ne talot, jotka olivat ehjiä; suurin osa kaupungin asukkaista asui raunioissa, joita aika oli tehnyt muinoin kai suurista ja kauniista taloista. Mutta missä näkisi sellaista, mitä muhamettilainen korjaa ja pystyttää kaatumassa olevaa? Niin kuin hän kulkee resuisessa paidassaan paikkaamatta sitä kunnes hän saa uuden, niin hän asuu talossaan kunnes se sortuu hänen päällensä. Vain muutamat harvat kristityille kuuluvat talot ja kreikkalainen luostari olivat kunnossa ja asuttavia, useimmat muut katottomia raunioita, ja luolia ja kellareita, jotka kai ennen olivat olleet ulkorakennuksia.”

”Vähän ennen auringon nousua pysähdyttiin Jordanille, jonka rannat ovat täällä jokseenkin korkeat. Loivasti viettävää rinnettä mentiin pienelle hiekkasärkälle, jota virta huuhteli ja jossa pyhiinvaeltajat peseytyvät ja kylpevät. Minua huvitti katsella vilkasta joukkoa, joka luuli tekevänsä Herralle otollisen työn tällä kylvyllä, pesemällä pois syntinsä tämän samean virran vedessä. Toinen menee Mekkaan ja peseytyy Zemzemin kirkkaassa, mutta karvaassa vedessä, toinen Palestiinaan kylpeäkseen Jordanissa. Toinen tekee ristinmerkkejä jollakin haudalla, toinen kiertää vanhaa, rumaa tornimaista taloa ja suutelee mustaa kiveä. Kumpi heistä on viisaampi? Mitä sinua hyödyttää, olit sitten kristitty tai muslimi, toivioretki elämäsi aikana Mekkaan tai Jerusalemiin, jollei koko elämäsi ole toivioretkeä Herran luo? Mitä sinua hyödyttää virsi, rukous, kirkossakäynti, jollei jokainen ajatuksesi elämäsi aikana ole ylistyslaulua Herralle, jokainen pyrkimyksesi rukousta ja jokainen päiväsi sunnuntai Herran edessä?”
(Olen tässä asiassa samaa mieltä Wallinin kanssa)

Vuoden 1847 joulukuussa Wallin lähtee Kairosta kolmannelle matkalleen. Ensin Sueziin, sieltä edelleen Siinain erämaan rannikkoa pitkin Toriin ja laivalla lahden toiselle puolelle Muweilehiin. Sieltä Wallin helmikuun 10. päivänä 1848 suuntasi beduiinikaravanin mukana Sisä-Arabiaa kohden saapuen ensin Tebukiin ja sitten Teimaan. Siellä hän tunsi kiusausta mennä naimisiin beduiinisheikin tyttären kanssa ja jäädä loppuiäkseen erämaahan. Hän lähti kuitenkin jälleen Ha’iliin ja sieltä suoraan erämaan poikki Meshed Alin kautta Bagdadiin, jonne saapui juhannuksena 1848. Siellä hän joutui makaamaan huonossa majatalossa kaksi viikkoa kuumesairaana.

”Isännälläni oli muiden lasten lisäksi 17-18 –vuotias tytär, joka kolme vuotta sitten oli naitettu serkulleen. Hän oli kauneimpia naisia mitä olen nähnyt, joskaan ei varsinainen arabialainen aavikkokaunotar, vaan melkein eurooppalainen vaaleaverikkö, jollaisia tuskin olen nähnyt idän naisten keskuudessa. Hän vietti suurimman osan päivästä meidän teltassamme, joten minun oli helppo päästä tuttavuuteen hänen kanssaan. Hän kertoi, että mies oli uhannut ottaa toisen vaimon, koska he olivat olleet kolme vuotta naimisissa ja hän ei vielä ollut lahjoittanut miehelleen kuin yhden tyttären. Tästä vaimo ei tietenkään pitänyt, vaan kysyi minulta neuvoa. Monta päivää me keskustelimme tästä ja muustakin, sillä olin kyllin hölmö antaakseni kauan tukahdutetun tunteen saada sijaa sydämessäni. Arvaapa, mihin päätökseen tulimme? Aivan niin, hän pakenisi minun kanssani, jättäisi miehensä ja sukunsa, me lähtisimme toisten arabien luo ja pakottaisimme miehen antamaan hänelle eron. Tämä ei olisi ollut mitenkään tavatonta aavikolla, vaikka liiankin hyvin käsitin, etten minä voisi ryhtyä moiseen yritykseen.”

Huhtikuun 17. päivänä 1849 Wallin lähti Bagdadista beduiini Hamadin seurassa ylittämään aavikkoa päämääränä Damasko. Matkalla he näkivät arabeja, joilla oli noin 20 kamelia. Kävi ilmi, että nämä seurasivat kiinteästi Wallinia ja Hamadia.
”Näin kuinka takaa-ajajamme vilkuttivat meille kuufalaisten pääliinojensa kärjillä kehottaen meitä pysähtymään ja kuulin heidän huutavan: Dromedaariratsastajat, kääntykää tänne, niskanne uhalla.” Hamad tunsi erään taka-ajajista ja pysäytti dromedaarinsa. ”Pysäytin silloin kamelini ja käännyin katsellakseni takaa-ajajia, joita oli 4-5 kamelilla ratsastavaa ja yhtä monta jalankulkijaa. Ensimmäinen heiltä saamani tervehdys oli lievä qenan isku olkapäälle, ja kun laskeuduin, koko seurue ympäröi minut, jolloin kukin heistä nopealla liikkeellä anasti kappaleen ylläni olevista vaatteista. Eritoten he riitelivät keskenään pienestä nubialaisesta laukusta, joka minulla oli kaulaani kiinnitettynä lähinnä ruumista ja jossa oli kelloni, muutama hopearupla, kompassini, tezkere sekä muita pikkuesineitä. Muut rahani olin onneksi varovaisuussyistä lähettänyt jo etukäteen Bagdadista. He olivat vähällä kuristaa minut laukun kantolaitteella tempoessaan ennen kuin ehdin irrottaa sen kaulastani. Myös yöpaitani vei minulta eräs 14-vuotias poikanen. Näin ollen seisoin siinä vain paidassani ja rikkirevityissä alushousuissa alttiina sateisen ilman kylmyydelle. Mutta kaikki vaikutti minusta niin huvittavalta ja hassunkuriselta, että en voinut pidättää nauruani, jolloin beduiinit tekivät huomautuksia: Kautta Allahin, tuo miesparka vain nauraa.

Hamad tunsi seurueen, hän oli usean kanssa syönyt ’suolaa ja leipää.’ Beduiinien oikeuskäsityksen mukaan heillä ei näin ollen ollut mitään oikeutta ryöstää meitä, mutta juuri tämä seikka suututti heitä kovin, varsinkin kun matkatavarani sisälsivät paljon sellaista, mikä miellytti heitä. He ilmaisivat harminsa lyömällä hamadia sauvalla selkään tämän istuessa oman dromedaarinsa selässä ja huusivat karkeasti: ’Herra kirotkoon isäsi, sinä koiran penikka! Sinä et ole mikään Okeili, vaan valehtelet, mistä sinä meidät tunnet, kirottu.”
Vähän ennen auringonlaskua seurue pysähtyi syömään ja joukon ylhäisimmät kokoontuivat neuvonpitoon. Silloin Wallinille palautettiin hänelle kuuluvat vaatteet ja tavarat, lukuun ottamatta muutamia pikkuesineitä.

Paluumatkalla Suomeen Wallin oleskeli lokakuusta 1949 huhtikuuhun 1850 Lontoossa tehden tieteellisiä töitä. ”Hän oli ilman tieteellisiä kojeita ensimmäisenä maailmassa määrännyt Pohjois-Arabian maantieteellisen leveyden Punaisesta merestä Persian lahteen ja tunsi eurooppalaisista parhaiten Arabian olot ja kielen. Hänen tiedonantojensa perusteella Englannin Itä-Intian kauppahuone laati uuden Arabian karttansa.
Englannin Maantieteellinen Seura soi hänelle 1850 kuninkaallisen palkintonsa, saman minkä David Livingstone oli edellisenä vuonna saanut. Samana vuonna myös Ranskan Maantieteellinen Seura antoi hänelle suuren hopeamitalinsa.”