19.6.2018

Paul Theroux: Rautakukon kyydissä

Paul Theroux
Rautakukon kyydissä – Junalla halki Kiinan

WSOY 1988
Riding the Iron Rooster - By Train Through China 1988

”Theroux on väsymätön, harjaantunut ja tarkkasilmäinen opas, yhtä altis tutustumaan maisemiin, tapoihin, historiaan ja nähtävyyksiin kuin töniviin, tuuppiviin, isänmaallisiin, tyytymättömiin, opiskeleviin tai muuten vain uteliaisiin kanssamatkustajiin, joille kirjailija lännestä on vähintään yhtä kiinnostava kuin idän ihmeet kirjailijalle.”

Paul Therouxin vuoden kestänyt matka Kiinan rautateillä ajoittui mielenkiintoiseen aikaan. Kulttuurivallankumous oli päättynyt virallisesti vuonna 1969, mutta lopullisesti vasta Maon kuollessa 1976. Kiinan kommunistisen puolueen valtataistelusta alkanut tapahtumasarja ”muuttui laajamittaiseksi sosiaaliseksi, poliittiseksi ja taloudelliseksi väkivallaksi ja kaaokseksi, joka ulottui suureen osaan Kiinan yhteiskunnasta ja vei lopulta koko maan sisällissodan partaalle.” (Wikipedia)
Nämä surulliset ja häpeälliset tapahtumat olivat vielä kansan muistissa Therouxin haastatellessa heitä. Hän tapasi sekä entisiä punakaartilaisia että heidän uhrejaan.

Theroux lähti matkalleen Lontoosta parikymmenhenkisen ryhmän mukana. Lautta vei heidät kanaalin poikki ja juna edelleen Pariisiin. ”Pariisin aamu oli märkä ja musta, kadunlakaisijat ja maidonjakajat tekivät yksinäistä työtään katulamppujen valossa, ja juuri kun aamu alkoi sarastaa kattojen ja savupiippujen yllä, junamme lähti itäiseltä rautatieasemalta. Luulin, että olimme jättäneet esikaupungin taaksemme jo lähdettyämme hotellistamme, mutta uusia reuna-alueita riitti ja ne olivat vielä laajempia ja synkempiä. Ryhmän jäsenet, kasvot ikkunoissa kiinni, olivat järkyttyneitä ja pettyneitä. Vaunun ikkunoista ei näkynyt iloista Pariisia.”

”Helmstedtissä ylitimme Itä-Saksan rajan. Juna kulki kahden korkean piikkilanka-aidan välissä, käytävä oli vain hieman leveämpi kuin juna. Muutaman sadan metrin välein oli vartiotorneja ja kirkkaita valoja ja vartiossa seisovien sotilaiden siluetteja. Ne harvat kaupungit, jotka näin, olivat paljon synkempiä kuin yksikään Länsi-Saksassa näkemäni, mutta maaseutu oli huomattavasti rehevämpi ja metsäisempi. Ihmisiä ei juuri näkynyt, mutta ne jotka huomasin, näyttivät todellisilta talonpojilta.”

Matka jatkui läpi Puolan kohti Neuvostoliittoa. Theroux matkusti mieluiten yksin jutellen satunnaisesti tapaamiensa ihmisten kanssa. Seurueen kanssa matkustaminen häiritsi häntä, eikä hän halunnut paljastaa olevansa kuuluisa kirjailija joka oli erikoistunut junamatkoista kirjoittamiseen. Niinpä hän vältteli henkilökohtaisia puheenaiheita seurueeseen kuuluvien kanssa. Häntä pidettiin arvoituksellisena henkilönä.
”Joimme samppanjan loppuun ennen Neuvostoliiton rajaa. Ashley oli juopunut ja hän kumartui melkein kiinni kasvoihini ja sanoi: ”Olen lyönyt Mortholen kanssa vetoa, että kuulut ulkoministeriön porukkaan.”

Moskovassa Theroux kävi katsomassa sirkusta. ”Miksi kaikki nämä lentävät ihmiset ja väkkäränä pyörivät tuoleilla temppuja tekevät esiintyjät? Moskovan sirkuksessa oli karhuja, jotka kävelivät ja tanssivat – suuret pörrökarvat kuolasivat ja tekivät piruetteja; ja koiria jotka seisoivat yhden jalan varassa, ja kiiltäviä hylkeitä jotka lätkivät palloa evillään. Kaikki eläimet näyttivät inhimillisiltä omalla pelokkaalla tavallaan. Se kaikki tuntui ankealta ja mielettömältä. Suhtauduinko asiaan liian vakavasti ajatellessani, että kyseessä oli köyhien huvin rahvaanomaisin muoto?”

Moskovassa Theroux tutustui myös Olgaan, Tatjanaan ja Natashaan, jotka havittelivat dollareita saadakseen ostettua kasettinauhurin. He tarvitsivat sata seitsemänkymmentä dollaria ja vastalahjana olisi ollut rakastelu Natashan kanssa. Eräänä päivänä he jo menivät yhdessä kalliiseen radioliikkeeseen, mutta Theroux livisti paikalta.

”Iltapäivä oli pimeä ja sateinen kun lähdimme Siperian junalla Jaroslavin asemalta. Ryhmän jäsenet olivat hermostuneita ja puheliaita – tyytyväisiä matkan jatkumisesta, epätietoisia siitä mitä olisi edessä. Siitä hetkestä pitäen kun minut ohjattiin omaan osastooni tiesin, että matkasta tulisi loistava: olin yksin. Minulla oli puolalaiset evääni ja samppanjaa ja suklaata, jota olin ostanut Moskovasta. Minulla oli kirjoja ja lyhytaaltoradio. Minulla oli edessä neljän päivän autuus.
Siitä syystä rullatessamme Moskovasta kohti Kirovia, olin hyvin tyytyväinen – luin ja join, kuuntelin BBC:n uutisia ja merkitsin muistiin oudon episodini Olgan ja Natashan kanssa.”

Tässä kirjan alkuosassa kuvataan junamatkan lisäksi yöpymisiä Irkutskissa ja Ulan Batorissa. Mongoliassa Theroux kuuli BBC:n uutislähetyksiä joissa aiemmin oli kerrottu korkeista säteilyarvoista Suomessa ja Tanskassa, sitten myös Länsi-Saksassa ja Sveitsissä. Seuraavana päivänä tuli tieto, että ydinreaktori oli tulessa Kiovan lähellä. Onnettomuus oli sattunut perjantaina. Lauantaina ei tiedetty vielä mitään. Sunnuntaina tiedot olivat yhä sekavia ja paniikinomaisia. Maanantain puhuttiin jopa 4000 kuolleesta, Kiovan massaevakuoinnista, kymmenistä tuhansista loukkaantuneista. Olettamuksia lievennettiin seuraavina päivinä, mutta oli selvää, että jotakin hirvittävää oli tapahtunut.

Gobin autiomaa näytti paljaalta, mutta se oli täynnä eläimiä. ”Näin harmaahaikaroita, kamelilaumoja, kotkia, haukkoja, hiirihaukkoja ja ruskeita eläimiä, jotka olivat luultavasti murmeleita. Yhtäkään jakkia ei näkynyt. Joka kerta kun vilkaisin ulos ikkunasta, näin jotakin, ja kun eläimiä ei näkynyt ruohikossa, puski päin tuulta yksinäinen ratsastaja.”

”Olimme mongolialaisen Dzamin Uudin raja-aseman tuntumassa. Raja oli täydellinen: hiekkaerämaa, tuulessa kieppuvaa pölyä, ei mitään kasveja, lohduton kaupunkirähjä. Mitään tullimuodollisuuksia ei tarvinnut käydä läpi.
Erämaassa näkyvä pieni sininen piste oli kiinalainen veturi. Se puuskutti meitä kohti, kolahti vasten vaunujonoamme, kytkettiin kiinni ja se veti meidät kirkkaassa auringonpaisteessa rajan yli Mongoliasta Kiinaan.”

Kiinan puolella juna vedettiin sivuraiteelle, jossa sen telit vaihdettiin kiinalaisiksi. Matkalaisten ensimmäinen yöpymispaikka Kiinan puolella oli Datong. Siellä heidät majoitettiin veturitehtaan hotelliin.
”Viikkojen matkustamisen jälkeen Kiina näytti hoitamattomalta, vilkkaalta ja rauhalliselta, mutta ihmisiä oli paljon ja räikeitä valoja ja palavan hiilen pistävää hajua kaikkialla. Tuntui oudolta kuinka niin raihnaisessa ja loppuun ajetussa paikassa saattoi vallita sellainen hyörinä.
Teiden varsilla oli työntekijöitä – peltiseppiä, puuseppiä, papujen kuivaajia, pyykkäreitä, pinaatin lajittelijoita. Suurin ero ensimmäisen kiinalaisen kaupungin ja kaikkien Länsi-Berliinin jälkeen näkemieni kaupunkien välillä oli, että kaupat olivat täynnä ruokaa ja tavaroita ja torilla oli kasapäin hedelmiä ja kasviksia. Mieleeni tulivat tyhjät hyllyt ja lommoiset säilykepurkit Varsovassa, Moskovassa, Irkutskissa ja Ulan-Batorissa; mustiin huiveihin verhoutuneet narukasseja kantavat naiset, jotka anoen ostivat kurttuisia perunoita ja pätkän härskiä makkaraa.”

Theroux kävi katsomassa Lingien laaksoa, suurta, kuivaa rotkoa, jossa lingit asuvat luolissa. He olivat kaivertaneet koloja jyrkkiin seinämiin siellä missä oli ulkonemia, tehneet käytäviä ja aukkoja joissa oli alkeelliset ikkunat. Yksi kummallinen kiinalainen tilastoluku on, että 35 miljoonaa kiinalaista asuu luolissa.

Keskiyöllä Datongista lähtevä juna vei Therouxin Pekingiin puoli kahdeksaksi. ”Aamu sarasti Pekingissä. Heti saattoi nähdä, että joka suuntaan levittäytyvä maalaismainen pääkaupunki oli kasvamassa kohti taivasta. Kaupungin yllä näkyi runsaasti korkeita nostureita. Laskin niitä kuusikymmentä ennen kuin saavuimme Pekingin keskusasemalle. Kaupunki oli suurempi, meluisampi, kirkkaampi ja hyvinvoivempi, mikä hämmästytti minua, koska olin nähnyt sen laihempina aikoina. On luultavasti oikein sanoa, että mikä tahansa maa, joka rakentaa innokkaasti uutta, repii yhtä innokkaasti vanhaa. Pekingiä ympäröi yli tuhannen vuoden ajan korkea ja taidokas muuri, joka teki kaupungista linnoituksen. Vuonna 1963 se revittiin maahan hirvittävien kerrostalojen tieltä. Muurin tuhoa ei ole juuri valiteltu. Täysin ennallaan Pekingissä on vain kielletty kaupunki. Se seikka että Kiinan historiassa uusi kerros peittää aina vanhan näkyy dramaattisesti Toyotaa, hammastahnaa tai kelloja mainostavissa suurissa kylteissä, jotka on maalattu tai kiinnitetty puhemies Maon ajatusten päälle. Mutta mainostaulujen alta voi vielä lukea ”Kaikki taantumukselliset ovat paperitiikereitä” tai ”Meidän on tuettava kaikkea mitä vihollinen vastustaa.”

Theroux ei ollut enää ryhmämatkalaisten mukana ja astui nyt Shanghain pikajunaan. Xuzhoun asemalaiturilla hän näki vanhan naisen, joka kulki vaivalloisesti töppöjaloillaan, joita aiemmin pidettiin lumoavina. Juna kulki Itä-Kiinan tasangolla, jossa entisten kommuunien tilalla oli nyt pikkutiloja. Niillä viljeltiin riisiä, kasviksia ja kaalia. ”Näin lätäköitä ja virtoja ja maamiehiä traktoreineen tai härkineen, ja ihmisiä jotka kantoivat taakkojaan pitkän tangon varassa, valkoisia ankkoja, siipiään venytteleviä hanhia, pienen tytön puhvelin selässä ja maatyöläisiä, jotka huilasivat aamulla penkereen kupeella.”

”Shanghai on Brooklynia muistuttava suuri, ruskea kaupunki, ja kiinalaiset – jotka viihtyvät väkijoukoissa – pitävät sen kuhinasta ja katuelämästä. Se tunnetaan kaupunkilaisveijareistaan ja tyylikkyydestään. Koska Shanghai on maailmankaupunki ja nähnyt ulkomaalaisia – sekä hyökkääjiä että ystävällisiä vieraita – enemmän kuin mikään muu Kiinan kaupunki, se on myös moni-ilmeinen paikka. Elämän tuntu on voimakas, ja minunkin kaltaiseni kaupunkien vihaaja voi havaita Shanghain hengen ja arvostaa sen ilmapiiriä. Sivukadutkin olivat täynnä väkeä, kojuja ja myyntipöytiä, jalkakäytävillä korjattiin kenkiä ja pyöriä ja tehtiin puutöitä.”

Shanghain jälkeen matka suuntautui Kantoniin. “Olimme Zheijiangin maakunnassa, vanhassa Kiinassa. Ikkunasta näkyi enimmäkseen riisipeltoja, vihreät versot seisoivat jäykkinä mustassa mudassa. Maisema oli avointa ja lähes puutonta, maasto oli kumpuista, mäet olivat teräväpiirteisiä ja vuoret vihreänsinisiä; teetä ja riisiä, löyhkääviä kanavia, tiilikattoisia majoja, ja tallattuja hiekkateitä, kulihattuja ja jokaisella yllään samanlainen pyjama. Näin kaksi poikaa polkemassa polkuratasta jolla pumpattiin vettä – laite on ollut jatkuvassa käytössä Kiinassa ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien.”

Vaikka ”Rautakukon kyydissä – junalla halki Kiinan” rakentuukin sarjasta junamatkoja ristiin rastiin Kiinassa, sen pääpaino on keskusteluissa. Theroux jutteli lukuisten ihmisten kanssa ja tutustui näiden ajatuksiin, elinoloihin, toiveisiin jne. Keskusteluja en tässä toista - niin mielenkiintoisia kuin ne ovatkin - keskityn vain itse matkantekoon.

”Oli helppo nähdä mitä Kiina ei ollut. Se ei ollut kiihkeä ja fanaattinen iskulauseita huutavien työläisten ja maalaisten väkijoukko. Se ei ollut kovin poliittinen – ihmiset pyörittelivät silmiään ja rupesivat haukottelemaan, kun puhe siirtyi Maoon. Se ei ollut kovin hyvin rakennettu, siellä oli itse asiassa surkeimpia kerrostaloja mitä olin koskaan nähnyt. Siellä ei ollut kauniita kaupunkeja – suuri osa maaseudustakin vaikutti revityltä ja nyljetyltä. Se ei ollut kovin siisti, se ei ollut hiljainen, se ei ollut demokraattinen. Se ei ollut sitä mitä se oli ollut – ainakaan Kantonissa.
Mutta oli vaikea sanoa mitä Kiina oli.”

Seuraavaksi Theroux suuntasi kohti pohjoista Hohhotin kaupunkiin, Sisä-Mongoliaan. Rautatiehallitus määräsi hänelle saattajan, tukevan herrasmiehen nimeltä Fang. Turhaan Theroux yritti panna vastaan ja vakuuttaa että hän matkustaa mieluiten yksin. Komennus ei ollut mieluinen liioin herra Fangille. Therouxin kiinankielen taito oli vielä heikko, eikä Fang puhunut englantia. Tämä osasi kuitenkin sujuvasti venäjää, jota Theroux ilmeisesti jonkin verran ymmärsi. Sovittiin kuitenkin, että he istuvat junassa eri osastoissa.

Hohhotista matka jatkui kohti länttä. ”Oltuani muutaman päivän Lanzhoussa huomasin, että siellä oli samanlainen kujien labyrintti kuin Pekingissä – pieniä, viileitä, ruohottuneita tiilikattoja, kaarevia oviaukkoja; ja kyykkiviä lapsia ja lakaisijoita joita oli aina vanhoilla kulmilla. Viiden Lähteen Vuoren temppeliä hoiti pelokas munkki, joka änkytti vastauksia kysymyksiini ja pyysi minua poistumaan.
Kaupunki ei vaikuttanut vauraalta, mutta silti kaupat olivat täynnä tavaroita ja toreilla oli kasapäin kasviksia. Lanzhou oli rautateiden risteyspaikka, johon junat tulivat kaikista suunnista Kiinassa. Siellä sai Etelä-Kiinan meren kalaa, Guangdongin hedelmiä, lihaa pohjoisesta ja kuivattuja aprikooseja ja rusinoita ja luumuja Xingjiangista. Siellä sai ostaa myös televisioita ja jääkaappeja, jotka olivat Kiinan halutuimpia kodin varusteita.”

”Lähdimme Lanzhousta keskiyön paikkeilla. Olin junassa, jota pekingiläinen mies oli kutsunut Rautakukoksi, mikä tarkoitti samaa kuin “Kitupiikki express.” Heräsin kello kuusi pilkkopimeässä. Koko Kiina noudattaa Pekingin aikaa. Tulimme pienelle Shagoutain asemalle, jossa ainoat elävät olennot olivat mies ja hänen vesileileillä lastattu muulinsa.
Lähinnä rataa olevien kukkuloiden rinteillä näkyi luolien aukkoja jotka johtivat Gansun luolaihmisten asumuksiin. Söin illallista ravintolavaunussa kahdeksan paikkeilla saapuessamme Jiyguaniin. Näkymä ikkunasta on iskostunut mieleeni: Gobin aavikon iltahämärässä hiekan keskellä loisti kiinalainen kaupunki, ja sen yläpuolelle kohosi Kiinan muurin viimeinen portti – Jia Yun torni – linnoitusta muistuttava rakennelma, jolla oli pagodin kattorakennelma; ja juna hidasti kulkuaan muurin päässä, joka oli sortunut kasa savitiiliä ja romahtaneita torneja.
Sinä iltana ylitimme Paviaanien rotkon, jota on aina pidetty Kiinan Turkestanin rajana.”

”Turfan, yksi maailman kuumimmista paikoista, oli erittäin suosittu keidas nelisensataa vuotta sitten. Sitä ennen sen olivat vallanneet vuoroon kiinalaiset, tiibetiläiset, uiguurit ja mongolit. Silkkitie teki siitä suuren keitaan ja basaarin, mutta sen jälkeen – suunnilleen 1500 luvulla - sen kehitys kääntyi alamäkeen. Sellaisen paikan ohi en voinut mennä. Autiomaa näytti melkein kammottavalta. Väliin se näytti suunnattomalta tuhka-aavikolta, jolla oli palaneita kiviä. Toisaalla se oli pelkkää pölyä, joka oli paikoin kasautunut kumpareiksi. Havaitsin pian että kumpareet kuuluivat maanalaisten kanavien ja kaivojen järjestelmään, joka oli tuonut kasteluvettä kahden vuosituhannen ajan. Sade oli tuntematon käsite Turfanissa.

Turfan oli usein kuin sulatusuuni. Mutta pilvisinä aamuina se oli miellyttävä, lämpötilakin siedettävät kolmisenkymmentä astetta. Pidin Turfanista. Se oli vähiten kiinalainen paikka mitä olin siihen mennessä nähnyt. Autoja oli vähän, kaupunki oli hiljainen ja talot matalia. Kaupungissa asui enimmäkseen uiguureja, kiinalaisia oli vain vähän. Siellä oli myös uzbekkeja, kazahstaniaisia, tadzikkeja ja tungustanilaisia, joilla oli väärät sääret ja pitkävartiset saappaat mongolialiseen tapaan.

Turfanin tori oli ihastuttava, juuri sellainen kuin keskiaasialainen basaari parhaimmillaan. Siellä myytiin koristeltuja satulalaukkuja ja nahkaisia koteloita, kotitekoisia linkkuveitsiä ja koreja ja vöitä. Lihatorilla myytiin vain lammasta – sika oli tuntematon muhamettilaisten kaupungissa; ja lihavartaita kaupiteltiin pienissä kojuissa. Suuri osa tavaroista oli tuoreita hedelmiä, joista Turfan on kuuluisa – vesimeloneja, Hamin meloneja ja mandariineja. Ja kuivattuja hedelmiä oli parikymmentä eri lajia. Ostin rusinoita ja aprikooseja, manteleita ja pähkinöitä: mieleeni juolahti, että kuivatut hedelmät olivat karavaanien muonaa.
Turfanin torilla oli myös jonglöörejä ja tulennielijöitä, ja yksi mies teki korttitemppuja nurin käännetyn käsikärryn ääressä. Torissa oli jotain keskiaikaista – pöly ja teltat, kauppatavarat ja viihdyttäjät ja paikalle keräytynyt yleisö, miehet naiset ja pörrötukkaiset lapset, joilla oli likaiset jalat.”

Theroux ja herra Fang lensivät Urumchista Lanzouhun - oli turhaa tehdä samaa matkaa takaisin Rautakukolla. ”Lanzhoun asemalla oli kääpiö. Viitisentoista kuuromykkää näki kääpiön. Innoissaan he viittilöivät hurjasti ja osoittivat sormellaan pientä, vakavaa miestä. He yrittivät piirittää kääpiön elehtien myötätuntoa käsittämättä kuinka groteskilta heidän äänetön shownsa näytti, ja pieni mies oli vain matkalla kotiinsa. Ja kiinalaiset, jotka näkivät tilanteen naurettavuuden, alkoivat hohottaa kohti kurkkuaan. Kiinalaiset eivät koskaan tuntuneet kätkevän uteliaisuuttaan mihinkään. He tuijottivat silmät rävähtämättä – he työnsivät nenänsä kirjaan jota olin lukemassa; kun avasin lompakkoni, he kurkistivat sinne; kun avasin laukkuni, ympärilleni kertyi joukko katsomaan likapyykkiäni. Kiinalaiset olivat harvoin yksin; yleensä he olivat pällistelevän joukon jatkeena. Kaikki outo ja surkuteltava herätti heidän mielenkiintonsa.”

“Kiinan junat saattoivat olla surkeita. Vuoden junamatkailun aikana – junia oli nelisenkymmentä – en nähnyt yhtään vessaa, joka ei olisi ollut sikamaisessa kunnossa. Kovaääniset moilottivat kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa – krapula Maon ajoilta. Konduktöörit saattoivat olla tyranneja ja ruoka ravintolavaunussa joskus tarjottavaksi kelpaamatonta. Mutta niissä oli hyvätkin puolensa – ystävälinen konduktööri, hyvää ruokaa, mukava peti, vilvoittava viima; ja kun mikään muu ei toiminut, tarjolla oli aina pullea termospullo ja teetä.”

Xi’anissa Theroux kävi tutustumassa reilut kymmenen vuotta aiemmin löydettyyn terrakotta-armeijaan. Sieltä hän jatkoi etelään kohti Yunnania. “Emein ja Kunmingin välillä on kaksisataa tunnelia, konduktööri sanoi leimatessaan lippuni.
Vuoristo oli tihein ja jyrkin mitä olin nähnyt siihen mennessä. Tunnelit seurasivat toisiaan muutaman minuutin välein. Tällä reitillä valitettiin aina matkan pituutta. Mutta minusta se oli ehdottomasti Kiinan kauneimpia reittejä. En voinut ymmärtää miksi turistit kiersivät kaupungista toiseen pikamarssia katsellen nähtävyyksiä. Todellinen Kiina oli niiden välissä, ja se oli nähtävissä vain junasta.”

Guilinissa Theroux kävi Li-joella venematkalla ja näki kuinka merimetsojen avulla kalastetaan. Shaoshanissa oli Maon syntymäkoti ja sinne oli aikoinaan tehty pyhiinvaellusmatkoja. Nyt se oli autiona. “Kun massat kävivät Shaoshanissa, se edusti poliittista hartautta ja tottelevaisuutta; nyt tyhjänä se edusti välinpitämättömyyttä. Tavallaan Maon synnyinpaikan unohtaminen oli dramaattisempaa kuin jos se olisi kokonaan tuhottu, koska paikka oli yhä pystyssä kuin irvikuvana siitä mitä se oli joskus ollut.”
Paikalla oli museo, mutta siellä ei ollut ketään. Museon kaupassa ei ollut Mao-merkkejä, ei Maon kuvia, ei Pientä punaista kirjaa, eikä mitään muitakaan Maon teoksia. Sen sijaan siellä myytiin avaimenperiä, joissa oli hongkongilaisten näyttelijättärien kuvia, saippuaa, kampoja, partateriä, kasvovoiteita, karamelleja, maapähkinäpatukoita, nappeja, lankaa, savukkeita ja miesten alusvaatteita.

Therouxi lähti Kantoniin mennäkseen sieltä toistamiseen Pekingiin. Kantonissa herra Fang sanoi Therouxille hyvästit ja jatkoi matkaansa lentäen. Paul Theroux sen sijaan astui Pekingin pikajunaan. ”Juna ponnisteli eteenpäin lumimyrskyssä: se oli kaunista – aivan kuin juna olisi syöksynyt vaahtopäisessä aallokossa myrskyävällä merellä. Keskusradio oli pantu päälle. Aamun voimisteluharjoitus ja valmiiksi naurettu hupiohjelma olivat jo menneet, ja niitä seurasi musiikkiohjelma. Aluksi tuli musiikkia Carmenista ja sen jälkeen Rhinestone Cowboy, Green Green Grass of Home, Ave Maria ja Where Have All The Flowers Gone.
Join vihreää teetä ja katselin lumimyrskyn laantumista. Aasit vetivät heinäkuormia, työläiset olivat menossa tehtaisiin, lapset kahlasivat kouluun peltojen poikki ja monet liukastelivat polkupyörillään lumisilla teillä ja kaduilla.”

Pekingissä oli ollut opiskelijamellakoita Tienanmenin aukiolla. Tapahtumaa koetettiin virallisissa uutisissa vähätellä, mutta Therouxin haastattelemat opiskelijat kertoivat mielenosoituksia tulevan vielä lisää. Kuten historia kertoo, vuotta myöhemmin samalla aukiolla opiskelijoita oli vastassa panssarivaunut ja seurauksena oli verilöyly.

Eräänä talvisena päivänä Theroux lähti kansainvälisellä pikajunalla Mantsuriaan, päämääränään Harbin. ”Harbin oli vain runsaan sadan vuoden ikäinen. Aluksi se oli ollut kalastajakylä Songhua-joen varrella, mutta sitten Venäjän tsaari teki siitä rautateiden risteysaseman saatuaan rappeutuneelta Quing-dynastialta luvan rakentaa oikoradan Mantsurian halki Vladivostokiin. Rautatien vaikutuksesta Harbin kasvoi, ja se ylpeili sillä, että se oli vain yhdeksän päivän junamatkan päässä Pariisista, joten muoti, musiikki ja uusimmat lehdet tulivat Harbiniin paljon aikaisemmin kuin Shanghaihin. Striptease, charleston ja dixieland ilmestyivät Kiinaan Harbinin kautta 1920-luvulla, koska sieltä oli yhteys Pariisiin Siperian radan kautta.”

Harbinissa oli 40 astetta pakkasta. ”Minulla oli kintaat, pitkät alusvaatteet, karvalakki ja kaksi villapaitaa nahkatakkini alla. Eräänä säädyttömän kylmänä päivänä puin ylleni kaikki vaatteet mitä minulla oli; oli kuin paksu pallero, mutta palelin niin että minun oli vähän väliä mentävä sisälle hyppelemään lämpimikseni. Kiinalaisetkin olivat pukeutuneet paksusti ja jotkut käyttivät kasvosuojusta. He eivät pesseet itseään monestakin syystä, ja niistä ehkä tärkein oli että heillä ei ollut kuumaa vettä eikä kylpyhuoneita. Mutta se ei haitannut; pohjoisen kylmyydessä hajuja tuskin huomasi. He eivät riisuneet vaatteitaan edes sisällä – he söivät lakki päässä ja takki päällä. Syytä ei tarvinnut kauan etsiä. He pitivät lämmityksen minimissä – he noudattivat polttoaineen säästämisessä maolaista oppia, jonka mukaan valo ja lämpö olivat ylellisyyttä; energian käyttö puolusti paikkaansa vain jos se edisti tuotantoa rautavalimossa tai puuvillatehtaassa.
Hotellini oli niin kylmä että minulle oli koko ajan ylläni kolme tai neljä vaatekertaa.”

”Harbinissa oli yksitoikkoisen kylmä – aina, joka paikassa – sisällä ja ulkona, joten ainoa keino lämmitellä oli lähteä kaupungista ja koko maakunnasta ja matkata etelään. Bohainlahden rannalla olevassa Dalianissa, joka oli 1120 kilometrin päässä, lämpötila oli sopiva ainakin Kiinan Päivälehden mukaan.”

Laiva Tian Hu purjehti joka yö Bohainlahden poikki Yantaihin. Sieltä Theroux jatkoi paikallisjunalla Quingdoon. ”Lähes jokainen junan matkustaja likasi surutta ympäristöään. Istuessani ja lukiessani panin merkille, että vastapäätä istuvat ehtivät muutamassa tunnissa jättää pöydälle: ankanluita, kalanruotoja, maapähkinän kuoria, keksien suojuspapereita, auringonkukansiementen kuoria, kolme teekuppia, kaksi juomalasia, yhden termospullon, yhden viinipullon, kaksi säilykepurkkia, sylkeä, appelsiinikuoria, katkaravun kuoria ja kaksi käytettyä vaippaa.”

Tämän jälkeen oli vuoro käydä toistamiseen Shanghaissa. ”Toisella käynnilläni Shanghaissa ihmismassat ja liikenne saivat minut hätkähtämään – ihmiset ja autot kilpailivat liikkumatilasta keskenään; minua hätkähdytti myös kaupungin kaameuden ja kauneuden vastakohtaisuus, sen neuroottinen energisyys, jonkinlainen kiihko, jota en tavannut muualla. Pidän sekä Shanghaita että New Yorkia varsin pelottavina kaupunkeina.

Viivyin Shanghaissa vähän pitempään. Ostin antiikkiliikkeestä vanhan kultakalamaljakon. Näin todella kammottavan kiinalaisen elokuvan: se oli väkivaltainen ja täysin poroporvarillinen. Shanghaissa satoi. Ihmiset puhuivat puolueen valtataistelusta. He eivät suhtautuneet suuriin muutoksiin – erottamisiin ja eroihin – kyynisesti eivätkä välinpitämättömästi, mutta koska he eivät voineet niille mitään, heidän oli vain hyväksyttävä mitä ylhäältä tuli.
Kävelin sokkeloisilla takakujilla lähellä katedraalia ja näin vilauksia muinaisesta Kiinasta tihkusateessa. Niinä iltoina olin onnellisin, kun sain kulkea yksin sateessa, vilkaista sisään ikkunoista, nähdä ihmisiä silittämässä pyykkiä, valmistamassa ruokaa ja kyhäämässä punaisia lippuja Kiinana uudenvuoden juhlaan ja katsella kiinalaisia rellestämässä halvoissa kuppiloissa ja kuristamassa kanoja kuoliaaksi. Oli mahtavaa olla täysin tuntematon Shanghain pimeässä yössä, kun kukaan ei voinut nähdä kasvojani ja kun sain kuulla äidin toruvan poikaansa: Missä sinä olet ollut?”

Shanghaista Theroux jatkoi vielä etelämmäksi, Xiameniin, joka sijaitsee vastapäätä Taiwania. ”Xiamenia pidettiin Kiinan nopeimmin kasvavana kaupunkina. Ennen siellä tehtiin paperisia päivänvarjoja, ilotulitusvälineitä ja syömäpuikkoja vientiin. Nyt siellä tehtiin polkupyöriä, leluja, Camel-savukkeita ja mikropiirejä. Ja Kodak oli rakentamassa suurta tehdasta. Satama oli täynnä rahtilaivoja ja kalastaja-aluksia. Niiden takana oli kujilla ja kaduilla myyntikojuja, joissa myytiin paistettuja nauhamakaroneja, hedelmiä, makeisia, kasviksia ja kalakeittoa.”

”Kiinalaisten uusi vuosi tuli. Koko maa oli liikkeellä, ja ihmiset heittelivät ilotulitusraketteja kaduille. Oli mahdotonta matkustaa mielettömässä kotiin palaavien juhlijoiden ruuhkassa. Matkalippuja ei saanut mistään. Saatoin vain odottaa juhlinnan päättymistä ja sen jälkeen jatkoin matkaani, länteen.”

Theroux suuntasi nyt siis länteen, päämääränä Tiibet. Sinne päästäkseen oli mentävä Xi’anin, Quinghain ja Xiningin kautta Golmudiin. ”Viivyin Xiningissä kauemmin kuin olin aikonut, koska pidin sen täytetyistä pannukakuista, sen punaposkisista haneista ja resuisista tiibetiläisistä jotka kulkivat pitkin katuja leveä hymy kasvoillaan. Kiipeilin läheisillä kukkuloilla ja kävin Taon luostarissa, jonka munkit asuivat luolissa ja jonka temppelit oli rakennettu kallionkielekkeille, ja kukkuloiden laelta voin nähdä, että Xining oli suurempi kuin olin kuvitellut. Kun lumi suli, vuorilta puhaltava kova tuuli piiskasi pölyä ilmaan. Xining näytti karmealta, mutta se oli ystävällinen; ja minä nautin siitä että olin siellä ainoa barbaarinen ulkomainen paholainen.”

”Golmudia ei juuri voinut kutsua kaupungiksi. Siellä oli hajallaan vain toistakymmentä rakennusta, muutama radioantenni ja yksi vesitorni. Yksi kaupungissa näkyvistä harvoista autoista oli herra Funin naurettava Galant.”
Lhasaan ei mennyt rautatietä, joten Theroux sopi autokuljetuksesta. Herra Fu oli huono ajaja ja matka Lhasaan hänen kyydissään oli karmea. Vaihteet jurnuttivat kun hän lähti liikkeelle, hän painoi kaasua niin että moottori ulvoi, hän käänsi ohjauspyörää töksähdellen ja hän ajoi liian kovaa.

Auto pomppien ja rytisten herra Fu ajoi kovalla vauhdilla mutkassa ulos tieltä. Kromilistat repeytyivät irti, auton etuosa oli mäsänä, toinen takarengas repeytynyt irti, ovet olivat painuneet sisään, ja auto oli 50 metrin päässä tiestä syvällä erämaan sorassa. Ihme kyllä he selvisivät ruhjeilla ja naarmuilla. Herra Funin vastustuksesta huolimatta Theroux pysäytti tiibetiläisen kuorma-auton. Tiibetiläiset kaivoivat auton sorasta ja vaihtoivat renkaan.

Keskiyöllä rampa auto nilkutti Amdoon ja matkalaiset hakeutuivat vierasmajaan. ”Rakennus oli likainen ja sen ikkunoissa oli kalterit. Tiibetiläinen mies istui resuisella peitteellä lattialla ja jyrsi raakaa lihaa jakinluusta. Hän oli musta liasta, hänen tukkansa oli takussa, hän oli kylmästä huolimatta paljain jaloin.
-Me tarvitsemme huoneen, herra Fu sanoi kiinaksi.
Tiibetiläinen nauroi ja sanoi ettei huoneita ollut. Hän muuttui hyvin valppaaksi kuullessaan minun puhuvan englantia. Hän oli kuin koira, joka kuulee askeleita ulkoa.
-Onko teillä huoneita, minä kysyin. Ojensin hänelle Dalai Laman kuvan. Hän otti kuvan vastaan hellästi.
-Yksi henkilö – kuusi juania, hän sanoi puristaen kuvaa rintaansa vasten.

Maksoin huoneet, hain kassini autosta ja löysin tyhjän huoneen toisesta kerroksesta. Rappusten himmeässä valossa näin minkälaisesta majapaikasta oli kysymys. Joku oli oksentanut tasanteelle. Oksennus oli jäätynyt. Seinän vieressä oli vielä pahempi jätös. Sekin oli jäässä, joten haju ei ollut kovin paha. Paikka oli erittäin likainen, sen seinät olivat paljasta sementtiä ja se oli synkempi kuin yksikään näkemäni vankila. Vesi ei kuulunut talon palveluksiin eikä pesuhuone. Vessan virkaa toimitti käytävä. Huoneessa oli kolme rautasänkyä ja niissä löyhkääviä peittoja. Puin ylle hansikkaat, hatun, ylimääräisen villapaidan, takin, kolmannen parin sukkia ja lämpökengät ja menin maata. Minulla oli peitto päällä ja alla, mutta siitä huolimatta minulla oli kylmä.
Aamuauringon hauras lämpö sai vierasmajan tuntumaan entistä kauheammalta herättäessään käytävän ja rappujen löyhkän. Kaikkialla rakennuksessa oli mustia kikkaroita, ihmispaskaa.”

”Huomaa oitis, että Lhasa ei ole suurkaupunki. Se on pieni, ystävälliseltä vaikuttava paikka, joka sijaitsee korkealla tasangolla vielä korkeampien vuorten ympäröimänä. Liikennettä ei ole juuri lainkaan. Ei jalkakäytäviä. Kaikki kävelevät kadulla. Kukaan ei juokse. Kadut ovat yli kolmen ja puolen kilometrin korkeudessa. Niillä kuuluu lasten huutoja ja koirien haukuntaa ja kellojen soittoa, joten paikka vaikuttaa hyvin rauhalliselta. Se on hyvin likainen ja hyvin aurinkoinen.

Muutama vuosi sitten kiinalaiset jyräsivät maahan Chortenin, buddhalaisen pyhäkön, joka oli samalla portti kaupunkiin. Se oli heidän tapansa loukata Lhasaa, joka oli ollut suljettu ulkomaalaisilta.
Kiinalaiset tuntevat olonsa epävarmaksi Tiibetissä ja siksi he turvautuvat jonkinlaiseen ylilyövään virkaintoisuuteen, mutta heidän rehvastelunsa on pääasiassa uhmaa. He tietävät olevansa vieraassa maassa. He eivät puhu tiibetin kieltä, eivätkä he ole pystyneet opettamaan kiinaa paikalliselle väestölle. Yli kolmekymmentä vuotta he väittivät, että Tiibetin virallinen kieli oli kiina, mutta 1987 he peruivat väitteensä ja palauttivat tiibetin kielen sille kuuluvaan asemaan.”

”Kävelin Lhasan päästä päähän. Matka ei ollut pitkä – vain jokunen kilometri – mutta korkeuden vuoksi kävely oli hidasta. Kävin mattotehtaassa, nahkurinverstaassa, suutarissa jossa tehtiin saappaita ja kenkiä. Mutta vapaan hinnoittelun torin basaarinomainen tunnelma sai sen vaikuttamaan paljon vilkkaammalta kuin kaupungin verstaat. Niissä tehtiin töitä puolella teholla, teetaukoja pidettiin runsaasti ja työntekijät kikattelivat keskenään – ero Kantonin ja Shanghain riistotyöpajoihin oli huima.”

Ei kommentteja: