Wäinö Bremer: Lentäen yli neljän maanosan

Wäinö Bremer
Lentäen yli neljän maanosan
Otava 1933

Kirjassa kuvataan kahta suomalaisen Wäinö Bremerin tekemään pitkää lentomatkaa vuosina 1932-1933.
Wrightin veljesten lentokokeilusta oli kulunut vasta kolmekymmentä vuotta. Suomessa ensimmäiset lentokokeilut tehtiin jo 1910-luvun alussa ja ilmavoimille ensimmäinen kone hankittiin vuonna 1918. Kyse oli siis melko uudesta matkustustavasta. Lentämään lähdettiin jäältä tai vedestä. Tässä kerrottujen Bremerin lentojen aikana Helsingissäkään ei ollut lentokenttää maalentokoneille, vaan starttiratana käytettiin vanhaa ampumarataa.

Bremerin kone molemmilla matkoilla oli 7 metrin pituinen, dur-aluminiumista valmistettu Junkers Junior. Se oli kaksipaikkainen, avonainen yksitaso jossa oli 80 hevosvoiman moottori. Matkanopeus oli keskimäärin 120-130 km tunnissa, ja edullisten tuulisuhteitten vallitessa voi tuntinopeus kohota 175:een kilometriin. Kuva koneesta on täälllä.

Kirjassa kuvataan ensin lentoa Helsinki-Kapkaupunki-Helsinki vuodelta 1932. Bremerin mukana oli neiti Rosenberg matkustajana Napoliin asti. Matkaan lähdettiin maaliskuun 21. päivänä. Silloin oli vielä lumi maassa ja koneessa oli sukset alla. Pakkasta oli 18 astetta, joten avonaisessa koneessa istujien piti olla lämpimästi puettuja. Riiassa vaihdettiin suksien tilalle pyörät.

”Napolissa neiti Rosenberg sai siirtyä varabensiinitankin tieltä – hän ei mielellään siirry kenenkään tieltä, mutta hätä ei lue lakia. Minulle ilmoitetaan, että lentokenttä Catanissa on veden vallassa. Lennän siis suoraan Välimeren yli Tunikseen.”

Matka jatkui Kairoon ja sieltä edelleen kohti Wadi Halfaa. Oli niin kuuma, että Bremer alkoi tuntea pahoinvointia. ”Mitä oli tehtävä? En halunnut joutua saman kohtalon alaiseksi kuin monet muut lentäjät, jotka olivat ilmassa saaneet auringonpistoksen; pelastuneitten kertomuksista tiesin, miten juttu jatkui – pahoinvointia seurasi kuvotus, tainnostila ja pam! ohjaton kone putosi kuin kivi maahan. Jos onni oli hyvä, saattoi lentäjä herätä ja pelastaa henkensä – muuten kaikki oli lopussa.”
Hän pelasti tilanteen sitomalla rätin lentopäähineeseensä.

Victoria-järven tienoilla Bremer ihasteli villieläimiä. ”Useimmat pakenivat kauhuissaan – vain kamelikurjet eivät näyttäneet vähääkään pelkäävän konetta. Pikemminkin ne osoittivat halveksumista. Ihme ja kumma, tuumin, jollen saa teitä liikkeelle.
Kun seuraava kamelikurkiparvi tuli näkyviini, laskeuduin metrin päähän maasta ja valitsin maalitaulukseni kamelikurjen, joka kulki reunimmaisimpana oikeassa sivustassa. Puskin täydellä vauhdilla jyrisevin moottorein niin läheltä sen ohi, että vasen siipeni miltei kosketti linnun ruumista. Pelästyikö se? Läksikö se pakoon? Manööverilläni en saanut mitään muuta aikaan, kuin että kamelikurki käänsi päätään ja kiinnitti minuun majesteettisen halveksivan katseen vähääkään muuttamatta kävelytahtinsa juhlallista rytmiä. Sen jälkeen en koettanut enää pelotella kamelikurkia.”

”Viktoria-järven eteläpuolella näin suuren krokotiilisiirtolan, joka vietti ihanteellista perhe-elämää matalikolla – näin sen jo varsin kaukaa, suljin kaasun, laskeuduin alas ja hiivin niiden kimppuun niin ääneti kuin mahdollista. Päästyäni niiden kohdalle työnsin lusikan taas alas – ja kylläpä ne saivat jalat alleen. Näytti siltä kuin maanalainen tulivuoren purkaus olisi pannut veden ja mudan liikkeeseen. Maasto kiehui pelästyneitä krokotiileja, jotka vinhalla vauhdilla kiitivät toisten yli ja alitse ja sivuitse syvempään veteen. Näky oli kuvaamattoman hullunkurinen räikeässä sekamelskassaan.”

Tanganjikajärven tienoilla piti olla Abercornin lentokenttä, mutta sitä ei Bremer löytänyt. Satoi rankasti ja polttoainekin alkoi olla vähissä. Lopulta hän päätti laskeutua sumun keskellä näkemälleen tasaiselle alueelle. Lähempää katsoen se vaikutti niityltä. ”Tunsin koneen vajoavan yhä syvemmälle ja syvemmälle, mutta en mitään kolausta maata vasten! Ympärilläni pimeni, mutta se ei enää ollut sumua - ja sitten – jysähdys! Ensin kosketti kannus maata ja sitten pyörät. Siinä seisoin ruohomeren pohjalla korsien hulmutessa pääni yläpuolella.”

Kävi ilmi, että Bremer oli kuin olikin laskeutunut Abercornin lentokentälle, mutta koska kentälle ei koskaan laskeutunut koneita, sitä ei viitsitty niittää kolmemetrisestä ruohosta. Kentällä oli Shellin edustaja ja Junkersin bensiini- ja öljytankit saatiin täytettyä. Paikalle tuli myös muutamia härkiä vetämään niittokonetta ja ruoho leikattiin.

Kapkaupungin pohjoispuolella Bremer joutui vaikeuksiin imevien vihurituulien vetäessä konetta alaspäin, kun hänen piti nousta ylittämään vuoristoa. Lennettyään erään solan läpi hän kuitenkin selviytyi uhkaavasta tilanteesta. Sitten vastaan tuli niin voimakas ylöspäin kohoava ilmavirta, ettei kone totellut mitään ohjausliikkeitä.

”Junkers ei tottele. Sen sijaan että se laskeutuisi, se kohoaakin! Varsin hyvällä vauhdilla nousen vielä tuhat metriä korkeammalle – alaspäin en pääse. Ilmavirtojen lait ovat itsevaltaisia – turha on yrittää niitä vastustaa. Etelästä tuleva ilmavirta puskee suoraan jyrkkää vuoriketjua vastaan ja rekyyli kääntyy viistosti ylöspäin, kohottaen tason korkeampia ilmapiirejä kohden – samantekevää miten konetta ohjaisin ja vaikkapa kääntäisin sen nokalleenkin.”

”Kello oli neljä, kun saavuin Kapkaupunkiin – 1400 km pitkä etappi oli kierroksineen ja polvineen vienyt minulta lähes yksitoista tuntia. Mutta onnellisempaa poikaa ei ollut missään kuin Väinö Bremer, kun hän vaimonsa syntymäpäivänä, huhtikuun 14:ntenä laskeutui Etelä-Afrikan pääkaupungin mainiolle lentokentälle.”

Takaisin Helsinkiin Bremer saapui sumussa ja sateessa. ”Toukokuun 21 päivänä laskeudun kello kolme satojen sateenvarjojen keskelle maailman kurjimmalle – Suomen pääkaupungin – lentokentälle. 31 050 km pitkä Afrikan lento on suoritettu täsmälleen yhdeksässä viikossa.”


Matka maapallon ympäri

Bremerin lento maapallon ympäri alkoi toukokuun 11 päivän aamuna 1933. Sitä edelsi kuuden kuukauden valmistelu. Täytyi hankkia lentoluvat ja viisumit eri maihin, järjestää polttoainehuolto matkan varrella ja monta muuta asiaa.
Matkalla tuli vastaan monenlaisia vaikeuksia: hiekkamyrskyjä, vaarallisia vuorten ylityksiä, vihamielisiä viranomaisia, vilua ja polttavaa hellettä.

Esimakua tulevista vaikeuksista Bremer sai Syyrian autiomaan yllä. ”Lentoa erämaan yli vaikeutti kuumuus, usva ja hiekkamyrsky. Tähystys oli inhottavaa ja ilmakuoppia oli loputtomasti. Väliin putosin parisataa metriä sellaisella vauhdilla, etten pysynyt istuallani, vaan lensin korkealle ilmaan. Jollen olisi ollut sidottu, niin ties miten minun olisi käynyt.

Bagdadilla on loistava lentokenttä Tigriin toisella puolella, täysin uudenaikainen joka suhteessa, mutta niinpä myös englantilainen lentoyhtiö Imperial Airways vastaa järjestelystä. Vuoden 1933 Bagdad ei ole juuri muuta kuin surkuteltava jäännös Itämaitten häikäisevästä patoviljelysalueesta. Kaikki on siellä rappeutunutta ja likaista. Loistavat värit ovat haalistuneet, hurmaava loisto on kadonnut. Vanhoissa basaareissa käydään tosin vielä kauppaa, mutta laimeasti. Uudenaikaisen kauppatalon ikkunoissa prameilevat Bechstein-flyygelit, gramofonit ja radiokoneet. Ford panee näytteille viimeisen mallinsa ja mainoskilpien kirjaimet loistavat punaisina ja sinisinä, mutta basaareissa arabi puhuu kuiskaavalla äänellä. Uusi Bagdad saattaa vanhan hautaan.”

Seuraavalla osuudella uhkasi jälleen myrsky ja Bremer oli pakotettu laskeutumaan Busirin lentokentälle. ”Minua kohdeltiin miltei kuin pahantekijää, joka matkustaa väärennetyt paperit taskussaan. Suomesta ei kukaan ollut koskaan kuullut puhuttavan – väitettiin suoraan, että se oli satumaa. Erittäin kompromettoivana pidettiin sitä seikkaa, etten osannut heidän jaloa kieltään, mutta merkkikielelläkin voi tulla ymmärretyksi, ja se pelasti tilanteen.

Hotelli ei muistuttanut Bagdadin hotellia – se ei yleensä muistuttanut ainoatakaan ennen tai jälkeenpäin näkemääni majataloa. En ole erikoisen tarkka ruokani suhteen, mutta muhennetut rotanhännät voivat käydä liian vaikeasti sulaviksi minunkin vatsalleni. Leipä oli ohutta ja kuivaa kuin paperi ja tuntui olevan leivottu liisteristä, sillä kun se tarttui kitalakeen, oli sitä mahdoton saada irtaantumaan. Entäs kylpy, josta olin iloinnut niin suuresti taisteltuani hiekkamyrskyssä! Puhukaamme mieluummin jostain muusta! Amme oli niin täynnä ryömiviä ja matelevia elukoita, että hyönteistutkijan kielelle olisi vesi kihahtanut – mutta minä paha olen yksinkertainen lentäjä. Keskellä yötä heräsin kaameaan tapahtumaan: luulin kovalla rytinällä pudonneeni koneineni kaikkineni Tauruksen korkeimmalle huipulle. Mutta onneksi vain sänky meni murskaksi. Olin unissani kääntynyt, eivätkä hotellisängyt Busirissa ole tottuneet sellaisiin hurjasteluihin. Lopun yötä nukuin hyvin lattialla.”

Karachin jälkeen, Indus-virran yläpuolella Bremer joutui taas vaikeuksiin. ”Ukkonen alkoi jyristä ja salamat risteilivät ilmassa. En nähnyt maata allani, joten oli viisainta laskeutua alemmaksi ja tutkia maastoa. Nyt jouduin keskelle hurjaa helvettiä. Jyrisevän ukkosen pamaukset vaimensivat moottorin äänen – tuntui siltä kuin olisi lentänyt suoraan pauhaavan Niagaran läpi. Sain ponnistaa kaikin voimin kyetäkseni pitämään tasoni jotakuinkin tasapainossa. Äkkiä tunsin iskun selässäni! Siinä oltiin! Tiesin heti mitä oli tapahtunut – olin saanut lihaskouristuksen! Olin jo aikaisemmin tuntenut oireita, mutta olin luottanut hyvään onneeni. Toiselta puolen tavattoman epämukavan istuma-asennon pienoiskoneessani täytyi ennemmin tai myöhemmin aiheuttaa kipua lihaksissa – on muistettava, että itse tuoli ei ole kuin seitsemän tai kahdeksan sentin korkuinen ja istuin siis oikeastaan koneen pohjalla, voimatta muuttaa jalkojen asentoa, ne kun nojaavat ohjauslaitteeseen. Sanalla sanoen: liikuntatilaa ei ole, lihaksia on jännitettävä samalla tavalla tunti toisensa jälkeen, eikä se menettele ajan pitkään.”

Kipu ei sallinut Bremerin jatkaa Delhiin asti, vaan hän joutui laskeutumaan Jodhpurin lentokentälle.
”Omin voimin en päässyt kömpimään ulos koneesta – kipu selässä teki tenän – mutta paikalle kiiruhtavat ystävälliset ihmiset tulivat avukseni, ja päästyäni pystyyn saatoin paremmin liikkua. Hiukan vaikeata oli suorittaa tavanmukaisia tehtäviäni, tarkastaa kone, puhdistaa moottori ja täyttää bensiinisäiliö. Mutta se kävi kuitenkin.”

Seuraavia pysähdyspaikkoja olivat mm. Kalkutta, Bangkok, Hanoi, Hongkong, Shanghai, Keijo ja Tokio. Japanista matka jatkui laivalla kohti Amerikkaa. Junkers purettiin ja lastattiin mukaan.

”Heinäkuun 1. päivänä starttasin Friskosta. Suuntasin aivan suoraan Los Angelesia kohti – 700 km:n taival ei vienyt kuin hiukan yli neljä tuntia. Kymmenen tienoissa laskeuduin eräälle maailman hienoimmista lentokentistä. Mieleni oli aivan erikoisen jännittynyt saapuessani juuri sinä päivänä Los Angelesiin. Heinäkuun 1-4 päivinä pidettiin näet siellä kansainväliset lentokilpailut, joihin oli saapunut kuudetta sataa kaikenkokoista ja –merkkistä lentokonetta ja neljä zeppeliiniä.”

Bremer kuvailee tämän varhaisen lentonäytöksen ihmeitä ja tunnelmaa. Matkalle halki Amerikan mantereen hän ei onnistunut hankkimaan kunnollisia karttoja, vaikka oli olettanut niitä olevan saatavilla helpostikin. El Pason, Kansas Cityn ja Chicagon kautta Bremer saapui Washingtoniin. Hänelle oli järjestetty tapaaminen presidentti Rooseveltin kanssa, mutta tämä sairastui ja tapaaminen peruuntui. Presidentin sihteeri kuitenkin välitti presidentin terveiset.
”Teissä, kapteeni Bremer, sanoi sihteeri, presidentti Roosevelt ei olisi tahtonut tervehtiä vain urheilijaa ja lentäjää, vaan ensi sijassa sen maan edustajaa, joka huolimatta pienuudestaan ja vähäisistä mahdollisuuksistaan on tahtonut ja voinut täsmälleen suorittaa velkansa Amerikalle.”

New Yorkissa Bremer vietti pari päivää ennen toista laivamatkaa. ”Suoritettuani nopean ja mieluisan laivamatkan Atlantin yli Eurooppaan ja Bremerhaveniin, lensin sieltä heinäkuun 29 p:nä Lontooseen lievimmin sanoen pirullisessa ilmassa. Suoraan silmiini pieksävät sadekuurot ja hirmuinen vastatuuli hidastuttivat matkaa siinä määrin, että käytin kahdeksan tuntia 700 km:n matkaan. Lontoosta lensin elokuun 1 p:nä Pariisiin ja sieltä 5 p:nä suoraan Berliiniin. Sitten edelleen Dessauhun ja Kööpenhaminaan kovassa vastatuulessa. 12:nnen ja 13:nnen välisen yön nukuin Malmössä ja viimeksi mainittuna päivänä suoritin loppuetappini Malmö-Tukholma-Helsinki. Siellä odotti minua palkinto – sain syleillä vaimoani ja tutustua poikaani, Carl Ottoon, joka hymyili ensi kerran eläissään nähdessään isänsä. Niin ainakin hänen äitinsä väitti.”