Pyhiinvaellus arabin asussa
Savukeidas 2014
A Personal Narrative of a Pilgrimage to Al-Madinah and Meccah 1855
“Englantilaisen diplomaatin sir Richard Burtonin nuoruudenseikkailu Pyhiinvaellus arabin asussa seuraa 1800-luvun puolivälissä muslimeja heidän tärkeimmällä matkallaan. Päästäkseen perille ja voidakseen tehdä havaintoja incognito Burton naamioitui vaeltavaksi arabiksi ja sulautui osaksi pyhiinvaellusta tekevien ihmisten virtaa. Hän tarkkaili muslimimaiden tapoja ja elämää sekä matkustamisen ideaa kulkiessaan kohti länsimaalaisille silloin vielä lähes tuntematonta paikkaa.
En tuhlannut juurikaan aikaa ystävieni hyvästelyyn. Kerroin heille varmuuden vuoksi, että matkustaisin Jeddaan ja sieltä Mekkaan, mutta päätin vakaasti, että menisinkin Jambun kautta Medinaan, jos mahdollista. Arabialainen sananlasku sanoo: ”Kätke aarteesi ja matkasi määränpää.”
Burton teki matkansa vuonna 1853. Kuningatar Victorian hallitsema Britannia oli tuolloin siirtomaavalta, joka touhusi Euroopassa, Intiassa, Afrikassa, Australiassa ja Amerikassa. Krimin sota alkoi samana vuonna ja Britannia liittyi siihen 1854. Suomalainen G.A.Wallin oli tehnyt matkan Mekkaan muutamaa vuotta aiemmin.
Esipuheessaan kirjan suomentaja Ville-Juhani Sutinen valottaa kirjan taustaa. ”Pyhiinvaellus Mekkaan ja Medinaan vaati kattavia valmisteluja: valkoihoinen ei olisi päässyt Suezia pidemmälle ilman suunnitelmaa. Burton tutustui arabikulttuureihin, opiskeli lisää kieliä ja ennen kaikkea otti käyttöönsä soveliaan valepuvun, jotta voisi liikkua muslimien parissa mahdollisimman vapaasti ja luontevasti. Hän valitsi naamiokseen dervissin asun, sillä päätteli kulttuurituntemuksensa perusteella sen toimivan parhaiten. Burton laati matkansa pohjalta laajan teoksen “A Personal Narrative of a Pilgrimage to Al-Madinah and Meccah (1855).” Käsillä oleva teos, Pyhiinvaellus arabin asussa, on suomennettu lyhennelmä kirjasta.”
Alkuperäisteos on kolmiosainen: I ”al-Misr”, II ”al-Madinah” ja III ”Meccah”. Sutisen suomentama teos on lyhennelmä ensimmäisestä osasta.
Burtonin matka kohti Aleksandriaa alkoi Southamptonin satamasta höyrylaiva Bengalilla. Laiva oli valmistunut samana vuonna ja oli siihen aikaan maailman suurin höyrylaiva. Siinä oli paikat 135:lle ensimmäisen luokan matkustajalle.
”Alus oli kaikin tavoin mukava, kokki ihme kyllä osasi asiansa, ja reissu kesti riittävän pitkään, muttei liian kauan. Lähdöstä lukien kolmannentoista päivän iltana roimahousuinen luotsi, joka oli kaikkine epämuodostumineen perin ihastuttava läntiselle silmälle, ilmaantui paikalle, ja kelpo höyryalus Bengal oli pian ankkurissa mutaisella niemellä.” Välillä oli poikettu brittien hallitsemilla Gibraltarilla ja Maltalla.
Aleksandriassa Burton valmistautui matkaan tutustuen maan tapoihin.
”Herättelin muistikuviani rituaaleista, luin Koraania sekä sukeuduin taas näppäräksi kumartelun jalossa taidossa. Vapaa-aikani vierähti kylpylöissä ja kahviloissa, basaarireissuilla ja ostoksilla – hanke, joka täällä tarkoittaa sitä, että istutaan kamakasan tiskillä, tupakoidaan, siemaillaan kahvia ja sormeillaan rukoushelmiä alituiseen, jotta kävisi ilmi, ettei kumpikaan lukeudu niihin orjiin, joita varten aika on keksitty. Tosiasiassa kyse on siitä, että asiakas asettaa oman kärsivällisyytensä myyjän – vihollisensa kärsivällisyyttä vastaan.”
Burtonin lääkepullot ja pillerirasiat herättivät paikallisten kiinnostuksen. ”Minun mahtilääkärin persoonassani yhdistyivät taikurin, tohtorin ja fakiirin erikseenkin ihailtavat luonteet, ja siinä oli paikallisten mielestä jotain tavattoman houkuttelevaa. Miehet, naiset ja lapset piirittivät oveani, ja sen ansiosta sain tilaisuuden tavata kasvokkain monia ihmisiä, etenkin kauniimman sukupuolen edustajia, joista eurooppalaiset joutuvat yleensä näkemään vain kelvottomimmat yksilöt. Jopa kunnia-arvoisemmat paikalliset olivat ”mandalin” ja taikapeiliesityksen nähtyään sitä mieltä, että muukalainen oli pyhä mies, jolla oli yliluonnollisia voimia ja joka tiesi kaiken. Eräs vanhus lähetti tyttärensä minulle vaimotarjokkaaksi.”
Aleksandriasta matka jatkui höyrylaivalla Kairoon. ”Olin ostanut kolmannen luokan kansipaikan, minkä vuoksi matkan ikävyydet olivat pahinta laatua. Paahtava aurinko lävisti kangaskatoksen kuin kuuma vesi verkkohunnun, ja yöaikaan kylmä kaste lankesi skotlantilaisen usvan lailla raakana ja paksuna kaikkialle. Appeet olivat luotaantyöntäviä, eikä dervissihupun muassaan tuoma arvokkuus sallinut minun istua lihan ääreen epäuskoisten kanssa tai syödä ruokaa, jonka he olivat saastuttaneet. Näin ollen tämä pyhiinvaeltaja kyykisteli muista matkalaisista erillään, tupakoi alituiseen ja keskeytti polttamisen toisinaan lausuakseen rukouksensa ja sormeillakseen mahtavan nauhansa helmiä. Join kanavan kuravettä nahkanyssäkästä ja mutustelin leipää ja valkosipulia toivottoman tekopyhyyden vallassa.”
Kairossa Richard Burton asettui wakalahiin, kuten karavaanisuojaa Egyptissä kutsutaan. Siinä yhdistyy hotellin, majatalon ja puodin palvelut. Wakalahin majoitushuoneet ovat kurjia. ”Ulommassa huoneessa on yleensä hella ruoanlaittoa varten, peseytymissoppi ja muita vastaavia välttämättömyyksiä. Sisempää huonetta ei ole kalustettu millään lailla, ja jopa vaatenupit on vedetty seinistä polttopuiksi. Seinät ovat paljaat lukuun ottamatta tahroja sekä paksuja hämähäkinseittejä, jotka riippuvat kuin seppeleet katon mustuneista hirsistä, ja kivilattia häpäisisi jokaisen sivistyneen ihmisen. Ikkunat ovat valtavia reikiä, jotka ovat peitetty huolellisesti puu- tai metallipalkein. Joskus harvoin kehikoissa näkyy rippeitä siihen kiinnitetystä paperista tai lasista. Sisäpihalla köyhemmät kulkijat pitävät seuraa liekaan sidotuille työeläimille, kerjäläiset ulvovat ja orjat makailevat nautiskellen ja itseään raapien vuorenkokoisten puuvillapaalipinkkojen tai muiden myyntituotteiden päällä. Kuva ei ole mitenkään puoleensavetävä, mutta siitä huolimatta wakalah on tavattoman viihdyttävä paikka.”
Burton kuvaa laajasti ramadanin viettoa ja sen vaikutusta paastoajiin. ”Miehet kiroavat toisiaan ja pieksevät naisia. Naiset läpsivät ja kiusaavat lapsia, ja lapset vuorostaan kääntävät julmuutensa koiriin ja kissoihin, ja nimittelevät otuksia ikävästi. Kaupungin ruuhkaisimmissa kolkissa ei voi viettää kymmentäkään minuuttia kuulematta ankaraa riitaa. Karakumit, toisin sanoen poliisiasemat, ovat täynnä miehiä, jotka ovat jaelleet tarpeettoman paljon oikaisevia rangaistuksia vaimoilleen, sekä naisia, jotka ovat raapineet, purreet tai muutoin vahingoittaneet miestensä vartaloa. Moskeijat ovat pullollaan nyrpeitä, murisevia ihmisiä, jotka taivaan valtakuntaa tavoitellessaan loukkaavat toisiaan maan päällä. Basaareissa ja kaduilla katse sattuu kalpeisiin, penseisiin kasvoihin, jotka näyttävät yleensä vain sietämättömän ärtyneiltä.
Paastoamisen heikentämä keho kokee kuumuuden kolminkertaisena, ja myllertävä maha miltei nujertaa aivot. Jokainen minuutti lasketaan herpaantumattomasti ja mitään muuta ajattelematta siunatun auringonlaskun hetken lähestyessä. Näin tekevät etenkin ne, joiden kauheana osana on ahertaa ruumiillista työtä siihen aikaan vuodesta. Jotkut koettavat unohtaa iltapäivän kärsimykset nukkumalla. Kun auringonlaskun hetki lähestyy – ja kuinka hitaasti se saapuukaan! – kaupunki tuntuu havahtuvan horroksesta. Ihmiset parveilevat ikkunoihin ja parvekkeille nähdäkseen vapautuksen hetken koittavan. Jotkut rukoilevat, toiset näpläävät helmiään ja muut kokoontuvat yhteen tai lähtevät vieraisille keksiäkseen jotain tekemistä verkkaisesti kuluvan ajan tappamiseksi.
Voi riemua! Lopulta tykin pamaus kiirii linnoituksesta. Samalla ilmoille kohoaa rukouskutsun laulajan ääni, ja toinen tykki jyrähtää Abbajahin palatsista. Al Fitar! Al Fitar! Paaston voi rikkoa, paaston voi rikkoa, ihmiset huutavat, ja ilon metakka kajahtelee keskeltä hiljaista kaupunkia. Tarkat korvat eivät hukkaa hetkeäkään toimittaessaan riemastuttavan tiedon kuivalle kielelle, tyhjälle vatsalle ja turtuneille jäsenille. Lähin vesiastia kipataan saman tien kurkkuun. Touhukkaita käsiä läpsytetään yhteen, jotta piippu saapuisi paikalle, kahvia tilataan, ja näiden mukavuuksien kera istahdetaan alas ja mietitään tyynesti illalla odottavia iloja.
Köyhä väki syö saman tien vatsansa täyteen. Vauraammat rikkovat paaston kevyemmällä aterialla – hieman leipää, tuoreita tai kuivattuja hedelmiä, etenkin vesimelonia, sekä makeisia tai muita helposti sulavia ruokia. Sitten he polttavat piippua, juovat kupin kahvia tai lasin hedelmäjuomaa ja lausuvat iltarukouksensa. Sen jälkeen vauraampi väki istuu faturille, joka on vuorokauden tärkein ateria. He syövät runsaasti välttääkseen sairastumisen.
Ramadanin illan voi viettää monella tapaa. Silloin kadut täyttyvät hyväntuulisten kävelijöiden joukoista. Monet ovat alttiita huvitteluille ja vain harvat suuntaavat moskeijaan. Yleensä paikalliset käyskentelevät ympäriinsä tavanmukainen piippu mukanaan, tekevät ostoksia myöhään auki olevilla kojuilla tai istuvat rykelmissä kahviloiden sisäänkäynneillä poltellen vesipiippua, jutustellen sekä kuunnellen tarinankertojia, laulajia ja matkasaarnaajia. Jokainen puhua pulputtaa, ja puhuminen tapahtuu täällä aina jommassakummassa ääripäässä, joko kuiskaamalla tai huutamalla. Tarmokas elehdintä yllyttää keuhkoja entisestään, eikä muukalainen saata uskoa, että ihmiset voivat keskustella sillä lailla ilman, että ovat raivoissaan. Kaikki kadun huudot kuuluvat lisäksi sopraanossa.
Ajuri piiskaa aasiaan raskaalla nuijalla ja kiroilee eläintään kurkku suorana ”parittajaksi”, ”juutalaiseksi”, ”kristityksi” ja ”ikuiseen kadotukseen tuomitun yksisilmäisen pojaksi”.
”Hoi kikherneitä! Hoi siemeniä!” hoilaa kuivattujen jyvien myyjä helisyttäen haisevaa lastia korissaan.
”Makea vesi riemastuttaa sielujanne. Hoi limonaatia!” piipittää kyseisen ylellisyystuotteen myyjä kilkutellen messinkikuppejaan yhteen. Sitten saapuvat kerta kaikkiaan itämaiset kerjäläiset. ”Illalliseni on Allahin käsissä, illalliseni on Allahin käsissä! Annatte mitä hyvänsä, se on omaksi hyväksenne.”
Kairosta Burton matkusti kamelikyydillä Sueziin. Pyhiinvaellukselle lähtijöitä kuljettava laiva lähti Suezilta kohti Jambua (Yanbu). ”Lähdön tapahtumarikkaalla hetkellä vallitsi suunnaton hämminki. Kuvitelkaa meidät kokoontuneena rannalle polttavan kuumana heinäkuisena aamuna. Vahdimme tarkoin kiireessä pakattuja tavaroitamme ja henkilökohtaista omaisuuttamme, ja meitä ympäröi joukko lorvailijoita, jotka eivät ole liian ylpeitä napatakseen jotain katulapselta tai vaikka kulkukoiralta. Samaan aikaan pyhiinvaeltajat kiirehtivät sinne tänne kuin mielipuolet, ystävät kyynelehtivät ja tuttavat huutelevat hyvästejä, laivurit vaativat maksuja ja puotipuksut tivaavat velkoja, naiset parkuvat ja puhuvat käsittämättömän kovalla äänellä, ja lapset itkevät – lyhyesti sanottuna seisomme suurin piirtein tunnin ajan ihmismyrskyn pyörteissä. Hämmennyksen lisäämiseksi aluksen miehistö on kiinnittänyt veneensä noin viiden metrin päähän rannasta, jolloin kantajat voivat vaatia kaksinkertaista maksua pyhiinvaeltajilta. Turkkilaiset naiset pitävät kovaa metakkaa ja kamppailevat turhaan väkevien käsien otteessa, kun heidät kannetaan paattiin, lapset ulvovat, koska heidän vanhempansa ulvovat, ja miehet soimaavat heitä ja kiroilevat siksi, ettei sellaisen näytöksen keskellä yksinkertaisesti voi olla hiljaa.
Noin kymmeneltä aamulla, heinäkuun kuudentena, purjeet nostettiin ja livuimme kanavaa pitkin ankkuripaikkaa. Siinä vaiheessa saimme esimakua siitä, mitä saatoimme odottaa matkatovereiltamme maghrabeilta. [Maghreb tarkoittaa Pohjois-Afrikan länsiosaa ja Burtonin mainitsemat maghrabit ovat siis kotoisin Libyan, Tunisian, Algerian tai Marokon seuduilta.] Näiden kelmien täyttämä paatti lipui veneemme rinnalle, ja ennen kuin ehdimme järjestäytyä puolustusasemiin, noin kaksikymmentä miestä ryskäsi kyytiin. He käyttäytyivät muutenkin röyhkeästi, nauroivat meille ja tuntuivat olevan valmiita tappeluun.
Pyhiinvaellusaluksemme Silk al-Zahab, toisin sanoen Kultainen lanka, oli noin 50 tonnin sambukki, jossa oli kapea, kiilamainen kokka, selkeä vesiraja ja terävä köli. Siinä ei ollut kunnollista kantta, paitsi perätuhdolla, joka oli riittävän korkea toimiakseen vaikka purjeena tuulenpuuskassa.
Laivan ahne omistaja Ali Murad oli luvannut kuljettaa ruumassa kuusikymmentä matkustajaa, mutta oli saanut korotettua määrän aina yhdeksäänkymmeneen seitsemään. Me olimme ottaneet paikkamme tuhdolta, ja sekin oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Lisäksi joukko pyhiinvaeltajia oli asettunut sinne pelkästään vahvimman oikeudella. Saad oli tarmokas kaveri ja heti valmis toimintaan. Pienen seurueemme tukemana hän tyhjensi tuhdon pikavauhtia tunkeilijoista ja heidän kamppeistaan yksinkertaisesti työntämällä tai pikemminkin viskaamalla heidät alas ruumaan.”
”Heti paikan varmistamisen jälkeen oli syytä ryhtyä kamppailemaan suuremman mukavuuden takaamiseksi.
Maghrabien vieressä oli pari turkkilaista, resuisia vanhoja ukkoja Anatoliasta tai Karamaniasta, ja he aloittivat taistelun tyrkkimällä lähimpänä olevia kyynärpäillään. Maula Ali vastasi sen verran auliisti, että hetken päästä näimme vain myllertävän ihmismassan, jonka jokainen erillinen osanen löi ja kiskoi, raapi ja puri tai töni ja talloi. Ilman täyttivät raivoisat huudot ja kunnon riidan muutkin ominaispiirteet. Vihollinen ei tuntunut kunnioittavan reilun pelin sääntöjä, eivätkä maghrabit olleet tyytyväisiä, ellei viisi tai kuusi heikäläistä päässyt hyökkäämään yhden vastustajan kimppuun. Se pahensi tilannetta entisestään. Alakynnessä olevat vetivät tietenkin tikarinsa esiin, ja pian taistelijoilla oli jokunen paha haava. Muutamassa minuutissa viisi miestä oli siinä kunnossa, ettei voinut tapella ollenkaan, ja voittajat alkoivat pelätä menestyksensä seurauksia. Siinä vaiheessa tappelu tyssäsi.”
Pian alkoi kuitenkin uusi tappelu kun puolen tusinaa maghrabia halusi päästä tuhdolle. Nyt joutui myös Richard Burton tappeluun mukaan. Nujakka päättyi pian sen jälkeen kun Burton oli pudottanut tuhdolta raskaan vesiruukun maghrabien päälle.
Epämukava ja hidas matka Punaisella merellä loppui aikanaan laivan saapuessa Jambuun. Kirjan suomennetussa lyhennelmässä Burton kuvaa hieman kaupunkia sekä arabisheikin matka-asua aseineen. Vielä niukempi on kuvaus kamelikyydistä karavaanin mukana Medinaan. Ohut kirja loppuu töksähtäen, aivan kuin kesken kaiken siihen, kun matkalaiset näkevät Median kameliensa selästä.
Mielestäni lyhennelmä ei ole oikein onnistunut. Nyt tarina on liian suppea ja varsinkin loppu tuottaa pettymyksen. Paljon mielenkiintoista jää pois, eikä matkaosuuksista saa oikein selvää kuvaa.
Suosittelen tämän kirjan sijasta suomalaisen Georg August Wallinin mielenkiintoisempaa ja seikkaperäisempää kertomusta samoilta seuduilta muutamia vuosia aikaisemmin. Kirjassa ”Tutkimusmatkoilla arabien parissa” kuvataan myös Mekassa käynti. Wallin kävi siis Mekassa ennen Burtonia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti