1.painos ilmestyi Eero Erkon kustannuksella 1903
2.painos Ilmari Kianto-seura ja Kiannon Turjanlinna Oy 2005
Kirjan koko nimi on:
Kiannan rannoilta Kaspian poikki
Päiväkirjani kesämatkalla kotimaassa ja Venäjällä
- alas Oulujokea - alas Volgavirtaa - yli Kaukasus-vuorten - läpi Krimmin niemen v. 1902
"Kirjailija Ilmari Kianto (1874-1970) opiskeli maisteriksi tultuaan kaksi stipendiaattivuotta Moskovassa ja teki loppukesällä 1902 toverinsa kanssa kahden kuukauden kiertomatkan Kaukaasiassa. Kesälomansa kotonaan Suomussalmella viettänyt 28-vuotias nuorukainen laski tervamiesten veneellä kosket päästäkseen Ouluun, sieltä junalla Helsingin ja Moskovan kautta Volgaa pitkin Astrahaniin, josta laivalla Kaspian meren poikki Petrovskiin, siitä nykyisen Tshetshenian halki Vladikavkasiin, yli Kaukasus-vuorten Tiflisiin ja Batumiin, mistä laivalla Mustan meren yli Krimille ja junalla takaisin Moskovaan jatkamaan opintoja. Calamniuksen – hän muutti nimensä Kiannoksi vasta neljä vuotta myöhemmin – päiväkirjamerkinnät kertovat eksoottisten paikkojen sen ajan todellisuutta turistin silmin nähtynä, vaikka oman mielen haikeus ja koti-ikävä välillä vaivasikin.
Silloinen Päivälehden päätoimittaja Eero Erkko kustansi päiväkirjanmuotoisen matkakertomuksen heti seuraavana keväänä 1903. Tämä on toinen, hieman lyhennetty painos.”
Kiannon matka ajoittui juuri ennen Venäjän suuria levottomuuksia. Suomi kuului suurruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Elettiin ensimmäistä sortokautta ja kenraalikuvernööri Bobrikov käytti saamiansa diktatorisia valtuuksia Suomessa.
Terva oli aikoinaan suomalainen vientituote ja kirjan alussa kuvataan tervatynnyreiden kuljetusta Hyrynsalmen vesireittiä pitkin Oulunjärvelle. Tervaveneessä Kianto matkusti vielä Muhokselle asti ja sieltä höyryaluksella Ouluun. Sitten junalla kohti etelää: ”Kummallista näin yhtäkkiä tavata itsensä istumassa jyrisevässä junassa, joka kiitää Limingan yksitoikkoisten, ihan sielua näännyttävästi ikävien seutujen läpi – kun muutama tunti takaperin vielä istui suomussalmelaisen tervalastin päällä, ympärillä Pyhäkosken ihana jokiluonto. Tämä ylimeno erämaan elämästä liehuvaan rautatiemaailmaan tapahtui niin äkkiä etten ehtinyt Oulussa edes muuttaa matkapukuani ja istunpa siis ylläni punanen paita ja jaloissani Tolosen tekemät keltaiset pieksusaappaat.”
Ilmari Kianto tekee mutkan Oulu-Helsinki osuudella ja viettää 7-15.8.1902 Pyhäjärven rannalla Tuuloksessa, Hämeessä.
”Yhden päivän olen vasta ollut täällä Hämeessä ja jo nyt tunnen, mitä aina olen tuntenut Etelä-Suomessa ollessani: ahtautta! Ihmiset asuvat täällä liian liki toisiaan. Tokko voin koteutua taloon, johon kuuluu rähinää naapurin pellolta tai näkyy mökkejä ja rannassa räpisteleviä kakaroita.”
Välillä Kianto kuvaa hyvin runollisesti Suomen luontoa ja panee myös merkille vastaan tulevat neidit. Hämeessä hän jättää hyvästit pieksuillensa ja pukee kaulukset kaulaansa. ”Kurkkuani kuristaa panna nuo vehkeet kaulaani nyt – kirotut kulttuurin länget!”
Lauantaina 16.8. Kianto lähtee pikajunalla Helsingistä ja saapuu jo seuraavana päivänä Pietariin. Sieltä toisella junalla Moskovaan ja edelleen junalla Nishnii-Novgorodiin. Tässä junassa sytytettiin illan tullen kynttilät, mutta tulevilla matkaosuuksilla laivoissa oli sähkövalo.
Elokuun 19. päivänä matkalainen olikin jo Volgan rannalla valitsemassa sopivaa laivaa. Volgaa ei seilata purjeilla eikä höyryllä, vaan naftalla kulkevilla siipirataslaivoilla.
”Hiisi vieköön, ei Volga sentään minusta ole mitään Kiannanjoen rinnalla!” Hiekkarannat ovat yksitoikkoisia, eikä missään ole lahtia, poukamia eikä saaria. ”Ja vesi on joka paikassa kellertävän sameaa, öljytahraista tai muuten likaista, sillä nuo tuhannet laivat, jotka alati edestakaisin kyntävät Volgaa, heittävät joka päivä epäsiisteytensä virtaan. Volga on rehellisesti sanoen Venäjän suurin lokaviemäri, sillä siihenhän sivujokia myöten valuu kaikki Moskovankin saasta ja satojen kaupunkien ja kylien moska.”
Samaran jälkeen alkaa ilma lämmetä ja arot ympäröivät Volgaa. Kianto potee yksinäisyyttä, mutta puhelee satunnaisesti joidenkin tapaamiensa ihmisten kanssa. ”Tämä on jo seitsemäs yö Suomesta lähdettyä. Jos mulla vain olisi… Jos vain olisi… Hullu se, joka yksin lähtee!”
Astrahanissa hän vaihtaa laivaan joka vie hänet Kaspian merellä odottavaan merilaivaan. Päivän kestävän matkan jälkeen hän astuu maihin Peetrovskissa. ”Nyt istuu poika paitasillaan Kaukaasian rannalla. Tämä on näet uimalaitos. Olen likomärkä hiestä. Onpa hävyttömän kuuma paratiisiksi tämä Kaspian ranta. Jahka jäähdyn, heittäydyn tuohon loiskuttelevaan elementtiin ja irti uin koko pohjoismaisen pessimismin!”
26.8. Kianto tapaa Vladikavkasin Eurooppa – hotellissa suomalaisen ystävänsä, jonka kanssa on määrä samoilla Kaukasus-vuorilla. Matkaan lähdetään seuraavana päivänä kaksivaljakon vetämissä nelirattaissa. He seuraavat Terek-jokea etelään, näkevät Tamaran linnan rauniot ja Kasbekin ikilumisen huipun. Matkalaiset ihastelevat jylhää vuoristomaisemaa ja kansallispukuisia gruusialaisia.
”Siellä vuoren rinteellä tapasin minä kivellä istumassa gruusialaisen neidon, jonka silmistä loisti samankaltainen puhdas hohto, jonka olin nähnyt aamulla anivarhain Kasbekin lumihuipulta. Kuinka mainiosti vuoriluonnon kauneus sointuikaan tämän immen ihanuuteen.”
He saivat seurata vanhaa gruusialaista uhrijuhlaa erään kirkon pihamaalla. Sitten he laskeutuivat yhä etelää kohti Gudauriin ja Mletiin tien laskeutuessa 7 virstan matkalla yli 2000 jalkaa.
Aragva-jokea seuraten saavutetaan Passanur. ”Usein kohtaamme matkustavia gruusialaisia miehiä ja naisia hevosten seljässä, kaikki kaukaasialaisissa kansallispuvuissansa: miehet tikari vyöllä, karvalakki päässä, kaukaasialainen karva-viitta (burkka) satulaan käärittynä, naiset kullankirjavissa päähineissä ja heleissä vaatteissa.”
Tämän matkaosuuden päätepiste on Tiflisi ”kansalliskirjavuudestaan ja ilman kuumuudestaan kuuluisa Kaukaasian pääkaupunki.” Kyseessä on siis Tbilisi. Siellä matkamiehet käyvät itämaisessa saunassa ja tapahtuma kuvataan lennokkaasti. He käyvät myös Armeenialaisessa basaarissa: ”Ei täällä lännen eurooppalaiset vielä paljon ole jalansijaa saaneet. Armeenialaiset suutarit ja parturit, gruusialaiset lakki- ja korukauppiaat, persialaiset mattopohatat ja hedelmäin myyjät, tsherkessiläiset asemestarit ja tikarisepät, mingrelit, guurit, kudrit, abhasit ja muut – ne ne ovat näiden katujen itsevaltiaita herroja."
Matka jatkuu yöjunalla Mustan meren rannalle Batumiin, jossa käydään myös itämaisessa basaarissa. ”Siellä kohtaa meitä sama värien kirjavuus ja kansallisuuksien vilinä kuin Tiflisissäkin. Venäläisistä ei täällä tunne hajuakaan. Kaukaasian vuorelaisen tulinen silmä ja välkkyvä tikari hohtaa täällä kadunkulkijaa vastaan, oudot kielet sorahtelevat korvissa.”
Matka Krimille alkaa 4. syyskuuta kun matkalaiset astuvat Suuriruhtinas Aleksei – nimiseen laivaan. Kianto sairastuu kovaan meritautiin. Hän ei kykene sairaudeltaan matkustamaan kajuutassa vaan viettää yönsä kannella. Kahden päivän kuluttua laiva pistäytyy Novorossiskissa ja Jaltaan saavutaan 8.syyskuuta. Matkalaiset viettävät ”Krimmillä” kolme viikkoa, Alushtan kaupungissa ”huvila-pansioonissa.”
Päiväkirjamerkintä 29. syyskuuta: ”Ajamme pulskasti troikan vetämissä vaunuissa yli vuorten kohti Sinferoopolin kaupunkia.” Sieltä Bahtshisaraihin jossa tataariopas vie heidät katsomaan dervishien menoja. ”Menot olivat vasta alkaneet, laulun sävy oli vielä melankolista ja muistutti koiran haikeata ulinaa talviyössä. Kävi äärettömän yksitoikkoiseksi sitä kuunnella. He olivat lakkaamatta äänessä. Nousivat sitten seisaalleen ja alkoivat hytkyttää ruumiitaan. Hytkyttivät ruumiitaan ja vääntelivät päitään ja jätkyttivät satoja kertoja samoja sanoja, niin kuin ne minun suomalaisessa korvassani kuuluivat: Hei illall haa! lari lari lari… Heidän ruumiinhytkytyksensä kävivät yhä hurjemmiksi ja hurjemmiksi, muutamalta lensi lakkikin päästään, mutta hän ei sitä huomannut kiihkeässä tahdissaan, päät retkahtelivat kuin juopuneilla, silmät pullottivat puoli-ummessa, kuuma hiki virtasi pitkin kasvoja, vaahtoa näkyi suupielissä, mutta yhä he hokivat kuin hullut: Hei illal haa, lari lari lari… Lopuksi alkoivat he haukkua kuin tappelevat koirat, raivoissaan ihan takoen päitään yhteen. Kaikista viimeisimmäksi, lopen näännyksissään huutamisesta ja hytkyttämisestä, puristuivat he ahtaaksi kehäksi, jonka keskellä hurjasti pyöri ympyrää heidän huumautunut pääpappinsa. Tämä olikin huippukohta muhamettilaisten munkkien tanssissa – ja me läksimme pois.
Kaikilla tavoilla sitä jumalaa palvellaan! ajattelin takaisin astellessani lyhdyllä valaisevan tataarin jäljessä. Pyllistelemällä, hytkyttämällä, pyörimällä, jätkyttämällä – kaikki luetaan Korkeimman kunniaksi. Mutta sitten muistin että onhan kaikilla kristillisillä kirkkouskonnoillakin määrätyt temppunsa ja huumauskeinonsa niin kutsutussa jumalanpalveluksessaan, jos kohta hienommassa muodossa. Ja sentähden minusta tuntuukin, että sen oikean Jumalan edessä olemme useimmat meistä vielä – vain hytkyttäviä ruumista väänteleviä dervishejä.”
Matka jatkui Sevastopoliin jossa he näkivät keisarillisen junan saapuvan ja teatterikiikareilla erottivat itsensä Imperaattorin astuvan junasta ja kiiruhtavan höyryveneeseen joka vei hänet suureen keisarilliseen laivaan. Seuraavana päivänä Kianto näki Imperaattorin pikkutytöt ajelemassa kaupungilla.
Moskovaa kohti matkalaiset lähtivät postijunalla 3.lokakuuta ja saapuivat perille 6.10.1902. ”Moskovan raa’assa ilmassa, vilussa väristen, tuntuu etelän seudussa käynti kadotetulta paradiisilta. Siitä kun Lehtolaisen tervavenheessä Kiannan rannoilta läksin, olen vaeltanut ehkä liki tuhannen peninkulmaa. Sillä matkalla näkee jo monellaista naamaa, kuulee monellaista ihmispuhetta, huomaa monellaista luontoa. Kesämatkani Suomesta – Volgan, Kaukaasian ja Krimmin kautta – kiertäen Moskovaan maksoi kaikkineen 750 markkaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti