Matka Mongoliaan vuosina 1253-1255
Faros 2010
Itinerarium 1255
”Vilhelm Rubrukin Itinerarium (”Matkakertomus”) vuodelta 1255 on oppinut, tarkka ja eloisa kuvaus vastamuotoutuneesta mongolivaltakunnasta, maailmanhistorian laajimmasta mannerimperiumista. Flaamilainen fransiskaani Vilhelm Rubruk osallistui Ranskan kuninkaan Ludvig IX:n johtamalla ristiretkelle (1248-1254), ja Pyhältä maalta kuningas lähetti hänet mongolien pariin. Rubruk kertoo kuninkaalle pitkästä matkastaan Euroopan ja kristikunnan ulkopuolelle, aina nykyisen Mongolian alueelle Karakorumin kaupunkiin. Mongolien lisäksi Rubruk tarkastelee muitakin idän kansoja ja näiden asuinseutuja, selvittää sanatarkasti suurkaani Möngken kanssa käytyjä keskusteluja ja tarjoaa mm. ensimmäiset laajat latinankieliset kuvaukset Aasian nestoriolaisesta kristinuskosta sekä buddhalaisuudesta.
Kronologisesti, ensimmäisessä persoonassa etenevä teos muistuttaa hämmästyttävästi nykyaikaista matkakertomusta, ja Itinerarium-teosta onkin pidetty usein läntisen keskiajan hienoimpana matkakertomuksena.”
Kirjan johdannon ja viitteet on kirjoittanut Antti Ruotsala.
”Rubrukin lähetystö lähti matkaan Palestiinasta Jaffasta maaliskuussa 1253. Ensin kuljettiin meritse Konstantinopoliin, mistä 7.5.1253 matkaa jatkettiin Krimille ja sieltä lopulta Batun pojan Sartakin leiriin Volgan alajuoksulle. Koska Rubruk oli lähetystehtävänsä ohella myös Ranskan kuninkaan edustaja, Sartak lähetti hänet lähistöllä sijainneeseen Batun leiriin. Sieltä Rubrukin ja Bartholomeuksen oli taivallettava kahdestaan Aral- ja Balhasjärvien sivuitse silloisen suurkaanin Möngen puheille. Muiden kolmen seurueen jäsenen oli jäätävä odottamaan heitä Batun leiriin. Möngen he tapasivat ensi kerran 4.1.1254, ja seuraavat seitsemisen kuukautta Rubruk ja Bartholomeus viettivät Karakorumissa ja sen ympäristössä. Sairastuneen Bartholomeuksen oli jäätävä lopulta Karakorumiin Rubrukin lähtiessä paluumatkalle heinäkuussa 1254. Rubruk seurasi tuloreittiään, mutta kulki loppumatkan Kaspianmeren itäpuolitse sekä Kaukasuksen ja Antiokian vuoriseutujen kautta Tripoliin, jonne hän pääsi 15.8.1254.
Rubrukin matka epäonnistui poliittisesti, sillä hänen ei onnistunut luoda diplomaattisia suhteita Ludvig IX:n ja mongolihallitsijoiden välille. Matka epäonnistui myös uskonnollisesti, sillä hän ei saanut juurikaan levitettyä läntisen kristinuskon sanomaa mongoli-imperiumissa – kasteen häneltä sai vain kuusi henkeä. Jälkipolville tärkein saavutus onkin hänen matkakuvauksensa, teos Itinerarium.”
Rubrukin matka ajoittuu parikymmentä vuotta Marco Polon samoille seuduille tehtyä matkaa aiemmaksi.
Rubruk kuvaa Mongolien eli Tartarien elämää monipuolisesti. Heillä ei ole pysyviä asuntoja eikä asuinpaikkoja, vaan he vaeltavat talveksi etelään päin ja kesäksi pohjoisen kylmemmille seuduille. ”Heidän yöpymisasuntonsa on rakennettu kehämäiseksi ristikoksi sidotuista oksista. Katon kannattimet ovat keppejä, jotka kohtaavat toisensa huipulla. Tuon kehikon he peittävät valkoisella huovalla.” Kyseessä on siis jurtta.
”Tartarien ruokaan ja muonaan liittyen todettakoon, että he syövät erottelematta kaikki kuolleet elikkonsa. Koska karjaa ja kotieläimiä on valtavat määrät, paljon eläimiä tietenkin kuolee. Kesällä he tosin eivät välitä nauttia juuri mitään muuta kuin kumissia eli tammanmaitoa, jota silloin onkin yllin kyllin.”
”Tartarien vaatteista ja ulkoasusta mainittakoon, että heille saapuu Kiinasta ja muista idän maista sekä Persiasta ja muista eteläisistä maista kultaa, silkkiä ja puuvillakangasta, joita he pitävät yllään kesäisin. Pohjoisilta seuduilta tartareille tuodaan talvivaatteiksi monenlaisia arvoturkiksia, jollaisia en ole milloinkaan nähnyt meillä päin. Talvisaikaan he pukevat päälleen vähintään kaksi vaatekertaa. Toisen asun karva on ihoa vasten ja toisen ulospäin ja lunta vasten. Nämä vaatteet ovat useimmiten sutta, kettua tai paviaania (Rubuk käyttää sanaa papio, paviaani, mutta on arveltu että kyseessä on ilves.) Kotona istuessaan he pitävät yllään ohuempaa kotiasua. Köyhien päällysvaatteet ovat koiraa tai vuohta. Turkiksista tartarit valmistavat myös housuja. Varakkaat vuoraavat vaatteensa silkkivuorilla, joka tuntuu ylellisen pehmeältä, keveältä ja lämpimältä.”
”Miehet ajelevat päälaelleen neliömäisen alueen, jonka etunurkista he jatkavat ajelua pitkin päälaen sivun painaumia ohimolle asti. He ajelevat myös ohimot ja korvantaustat aina niskakuoppaan asti, mutta jättävät siihen kulmakarvoihin ulottuvan hiustupsun. Takaraivolle he jättävät pitkät hiukset, jotka he letittävät kiinni korvien tienoilta alkaen.”
”Tyttöjen vaatetus on muuten samanlainen kuin miesten paitsi hiukan pitempi. Häitä seuraavana päivänä nainen kuitenkin ajelee päänsä etuosan päälaen keskivaiheilta otsaan asti. Hän pitää tunikaa, joka on leveä kuin nunnan kaapu, mutta etukappale on vielä leveämpi ja halki koko pituudeltaan. Sen he sitovat kiinni oikealle puolelle.
Naiset ovat uskomattoman lihavia. Ja mitä pienempi nenä, sitä kauniimpana naista pidetään. Lisäksi he rumentavat itsensä tuhrimalla kasvonsa suttuisiksi.
Naisten tehtäviin kuuluvat vankkureiden ajaminen, telojen pakkaaminen vankkureille sekä alas purkaminen, lehmien lypsäminen, voin ja grutin (juuston) valmistaminen sekä nahkojen käsitteleminen ja yhteen ompeleminen. He ompelevat myös saapikkaita, kenkiä ja muita vaatteita. He eivät koskaan pese vaatteita, sillä he uskovat, että Jumala suuttuu sellaisesta ja aiheuttaa vielä ukonilmankin, jos vaatteita edelleen ripustetaan kuivumaan. Jos joku pesee pyykkiä, he pieksevät hänet ja vievät pyykin pois. Heidän ukkosenpelkonsa meneekin kerta kaikkiaan liiallisuuksiin. Ukonilmalla he ajavat vieraat ulos ja kääriytyvät itse mustiin huopiin, joissa he piileskelevät, kunnes ukkonen on ohi. Astioitakaan he eivät pese.”
”Miehet valmistavat jousia, nuolia, suitsia, jalustimia ja satuloita. He myös rakentavat asunnot ja vankkurit, paimentavat hevosia ja lypsävät tammoja, kirnuavat kumissinkin (= hevosen maidosta valmistettu mieto alkoholijuoma) sekä valmistavat leilit, joissa kumissia säilytetään. He katsovat myös kamelien perään ja lastaavat ne.”
Rubrukilla oli monenlaisia vaikeuksia. Heidän kohtaamansa tartarit vaativat usein itselleen matkalaisten tavaroita. Aina he eivät saaneet luvattuja vetojuhtia ja usein he kärsivät nälkää, vilua ja uupumusta. Myös tulkki oli epäluotettava ja aiheutti usein suuria väärinkäsityksiä.
”Eniten minua ärsytti, etten voinut lainkaan saarnata tartareille, sillä tulkkini sanoi vain: - Älkää pyytäkö minua tekemään niin, kun en kuitenkaan tunne sellaisia sanoja.
Tottahan se oli. Sitä paitsi myöhemmin alettuani hiukan ymmärtämään paikallista kieltä huomasin, että tulkkini saattoi kääntää sanani aivan miten sattui. Ymmärrettyäni miten vaarallista oli antaa hänen kääntää, päätin ennemmin olla hiljaa.”
Möngke–kaanin luona Rubukilla oli hyvää aikaa tutustua tartarien tapoihin ja uskomuksiin. ”Sain kuulla, ettei Möngke ryhdy minkäänlaisiin toimiin ennen kuin hän on kysynyt neuvoa luilta. Luista ennustetaan seuraavaan tapaan. Jos Möngke on aikeissa ryhtyä johonkin, hän käskee tuoda itselleen kolme polttamatonta luuta. Sitten hän pitelee niitä ja ajattelee asiaa, johon on ryhtymässä. Saadakseen sitten tietää, kannattaako toimeen ryhtyä vai ei, hän ojentaa luut orjilleen poltettaviksi. Kun luut on poltettu aivan mustiksi, ne annetaan takaisin Möngkelle. Sitten hän itse tutkii, ovatko ne tulen kuumudessa haljenneet suoraan pituussuunnassa. Jos ne ovat, tie on silloin auki ja aikeen voi toteuttaa. Mutta jos luut ovatkin rapsahtaneet poikki tai jos niistä on singahtanut pyöreitä lastuja, silloin Möngke luopuu aikeestaan.”
”Möngke-kaanin päävaimo oli synnyttänyt pojan, ja ennustajat oli kutsuttu paikalle kertomaan pojan tulevaisuudesta. Kaikki he olivat ennustaneet menestystä sanoen, että tuo poikalapsi eläisi pitkään ja tulisi suureksi päälliköksi. Mutta vain muutaman päivän kuluttua poika oli kuollut. Silloin pojan raivostunut äiti oli kutsunut ennustajat paikalle ja raivonnut heille: - Ilmoititte, että poikani eläisi, mutta tuossa hän nyt lojuu hengettömänä.
Tähän ennustajat olivat vastanneet: - Valtijatar, Tsirinan hoitaja on noita, sillä me näemme hänet, vaikka hänet teloitettiin tässä eräänä päivänä. Juuri hän surmasi poikanne.
Ennustajat pilaavat jopa sään loitsuillaan. Kun pakkanen on luonnostaan kireänä eivätkä he saa sitä lauhtumaan, he etsivät leiristä ihmistä, joita syyttää pakkasesta. Nämä ihmiset tapetaan viipymättä”
”Papit hoilasivat juovuspäissään täyttä kurkkua. Päihtymystä pidetään sielläpäin aivan sopivana eikä siitä moitita naisiakaan.”
Rubrukin paluumatka alkoi 8.7.1254. Matka Batun leiriin kesti kaksi kuukautta ja kymmenen päivää. ”Kuljimme joskus kaksi tai kolmekin päivää pelkän kumissin voimalla. Olimme toisinaan suuressa vaarassa, kun ruoka oli lopussa, hevoset uupuneita emmekä löytäneet mistään ihmisiä.”
Batun luota matkalaiset jatkoivat kohti Saraita 18.10.1254. Paluumatkalla heitä viivästytti lumi ja monet pysähdykset. He saapuivat 14.2.1255 Turkin sulttaanin maille, Kappadokian Kesareaan 4.4.1255 ja Kyprokselle 16.6.1255. ”Nikosiassa tapasin esimiehemme (veli Thomas) ja samana päivänä menin hänen mukanaan Antiokiaan, joka oli kovin kehnossa kunnossa. Matkustimme sieltä Tripoliin, jossa sääntökuntamme kokoontui 15.8.1255.”
Paluumatka kesti siis vuoden päivät. Koko matkaan kului aikaa yli kolme vuotta. Tämän jälkeen Rubrukin esimies määräsi hänet Akkoon lehtoriksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti