Serp: Kiinassa kuukin on kummempi

Seere Salminen (Serp)

Serp
Kiinassa kuukin on kummempi
WSOY 1935
Kirja kerrallaan 2003

”Tähän kirjaan kootut matkapakinat Kaukoidästä on aikaisemmin julkaistu joko Helsingin Sanomissa, Kansan Kuvalehdessä, Suomen Kuvalehdessä tai Suomalaisessa Suomessa. Ne eivät pyydä olla muuta kuin mitä ovat – persoonallisia näkemyksiä, elämyksiä ja kokemuksia, vailla sen yleispätevämpää ja asiallisempaa painolastia. Lukijaini kehoituksesta olen rohjennut ne kirjaksi koota.
Helsingissä, syyskuussa 1935, SERP.”

Seere Salminen eli Serp oli kirjailija, näytelmäkirjailija ja pakinoitsija. Hänen miehensä Akseli Salminen toimi konsulina Shanghaissa ja hänen kautensa kesti helmikuun 1935 loppuun. Seere kirjoitti Kiinan ja Japanin matkaltaan pakinoita lehtiin, ja ne koottiin kirjaksi ”Kiinassa kuukin on kummempi.” WSOY julkaisi sen 1935 ja näköispainos on vuodelta 2003, kustantajana Kirja kerrallaan.

Tilanne Kiinassa ja Japanissa oli tuolloin uhkaava. Japani oli valloittanut Mantšurian vuonna 1931 ja seuraavana vuonna Shanghain välikohtaus johti taisteluihin ja pommituksiin. Tulitaukosopimus allekirjoitettiin toukokuussa 1932. Japanilaiset asettivat vuonna 1934 Mantšukuon nukkehallitsijaksi Qing-dynastian viimeisen keisarin Pu Yin. Heinäkuussa 1937 puhkesi Japanin ja Kiinan välille sota, joka loppui vasta Japanin antautumiseen vuonna 1945.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis Mantšurian miehityksen aikaan, ennen täysimittaista sotaa. On mielenkiintoista lukea Serpin vaikutelmia hänen verratessaan Kiinaa (lähinnä siis Shanghaita) ja Japania.

Serpin matka alkoi talvisesta Helsingistä Tukholman kautta Berliiniin, missä kadut olivat valkoisina lumesta, jatkui edelleen Sveitsin kautta Etelä-Ranskaan, Marseilleen. Siellä hän astuu Peninsular & Orient-linjan Chitral matkustajalaivaan. ”Pidän mielessäni pienen tervehdyspuheen tälle jättiläismäiselle rautakuorelle, joka sisällyttää itseensä loisteliaat salongit flyygeleineen ja avonaisine takkoineen, kampaamot ja parturit, baarit ja latomot, sairaalan ja uima-altaan, ja pyydän, että se onnellisesti keinuisi halki monien merien ja koralliriuttojen.”

Laivamatka kesti kuukauden ja Serp kuvaa hauskasti kanssamatkustajia sekä elämää laivalla. Hän osaa myös hyvin välittää lukijalle näkemänsä maisemat ja vaikutelmat.
”Port Saidiin saavutaan eräänä aamuna kello 7. Koko laiva on jalkeilla breakfastia syömässä. Satama on täynnä suuria valtamerilaivoja, jotka odottavat vuoroaan Suezin kanavaan. Ja niiden ympärillä vilisee pieniä soutuveneitä, joista suurella äänellä ja vilkkain elein tarjoillaan kaikenlaista tavaraa: mattoja, silkkimekkoja, kenkiä, savukkeita, turkkilaisia makeisia ym.
Port Saidin kaduilla tuoksuu mirhami ja turkkilainen tupakka. Näen ensimmäisen hunnutetun naisen ja töllistelen häntä niin, että hän peittää päänsä mustaan vaatteeseen. Ja kuinka sirosti se käykään! Tuossa tulee vastaan vanha valkopartainen mies, vitivalkoinen kaapu yllä, sauva kädessään, kuin profeetta.”

Seuraava pysähdyspaikka on Aden. ”Suezin kanava on läpäisty, neljä päivää on halkoiltu Punaisen meren tyyntä pintaa, ja nyt ollaan Arabian niemimaan eteläkärjessä Adenin pienessä kaupungissa. Mahtava, lämpimän ruskea vuoristoryhmä kohoaa sinisestä ympäristöstään. Valkoiset, laatikkomaiset pikku talot loistavat sen kupeella silmiä häikäisevästi. Missään ei näy puuta eikä vihreää pilkkua. Ei muuta väriä kuin sinistä, ruskeaa ja valkoista. Aden kuuluu tietenkin Britannian imperiumiin. Laivaan nousee hellekypäräisiä ja lyhythousuisia englantilaisia.
Anglo-Persian Oil Co., Hotel l’Europe, National Bank of India, Union Club, Post Office, Police Station – mustin suurin kirjaimin nämä nimet ilmoittavat, että sivistyneeseen yhteiskuntaan kuuluvat laitokset toimivat tässäkin helvetillisen kuumassa paikassa. Jollakin lailla käy sääliksi noita eurooppalaisia, joilla on toimipaikkansa täällä.”

Laiva pistäytyy Ceylonilla, nykyisellä Sri-Lankalla. Tuolloin se oli vielä Britannian alusmaa, jolla tosin oli itsehallinto.
”Colombon satamasta, jonne moottorivene tuo meidät, sillä Chitralin on ankkuroitava puolen mailin päähän merellä, ei ole kuin 50 metriä Grand Oriental-hotelliin. Mutta silläkin välillä ehtii kolme hampaatonta rikshakulia kiivaasti tarjota kulkuvälineitään, kaksi rahanvaihtajaa tyrkyttää rupeitaan ja colombolainen poliisi hosua ja huutaa jotakin, koska kuljemme väärää puolta, ja keskeltä taivaanlakea hehkuva aurinko ennättää lyödä selän märäksi.”

”Colombossa on loistavia valkoisia ja vaaleanpunaisia palatseja, on ihania palmu- ja magnoliabulevardeja, on kullankeltaisia hiekkarantoja upeine ravintoloineen ja leveine auringonvarjoineen. Mutta ne tuntuvat eksotiikkaa hakevan mielestä liian sivistyneiltä ja eurooppalaisilta. Vasta alkuasukkaitten kaupunginosissa alkaa kaikin aistein tajuta olevansa Intiassa. Kadut ovat kapeat, tuskin kaksi autoa mahtuu rinnakkain kulkemaan. Molemmin puolin on matalia, kaksikerroksisia taloja ja jokaisen alakerrassa on kauppoja, jotka avomielisesti esittävät tavaroitaan. Ihania silkkikankaita riippuu rinnan kuivattujen kalojen kanssa – viimeksi mainittujen aiheuttama haju sekaantuu valtavana kaikkeen muuhun mahdolliseen lemuun. Kauniisti kaiverrettuja Buddhan kuvia nököttää Singerin ompelukoneitten päällä ja alla.
Pitkin katuja liikkuu siroja intialaisia loistavan värisissä sareissaan, kiinattaria leveine housuineen, pieniä hentoja hinduja, mustia, villin näköisiä afganistanilaisia ym. Ja lapsia kihisee kaikkialla kuin muurahaisia. Se on tosiaankin loistava värien ja tyyppien panoraama.”

Seuraavat pysähdyspaikat ovat Penang Malesiassa ja Hong Kong. Kuusiviikkoisen matkan jälkeen laiva saapuu vihdoin Shanghaihin. ”Mitä lähemmäksi Shanghaita saavutaan, sitä mustemmiksi ja teollistuneimmiksi muuttuvat rannat. Tehtaiden korkeat piiput savuavat ja valtavat nostokurjet vääntelehtivät jyristen kuin ei pyhäpäivä olisikaan.”


Shanghaissa
 
”Shanghain katu ei ole koskaan äänetön. Aina sitä on kulkemassa joku katukaupustelija, joka laulavalla äänellä ilmoittaa olevansa palveluksiin altis. Jokaisella erikoisliikkeellä ja ammattikunnalla on oma laulunsa. Kattilanpaikkaaja helisyttää pieniä rautalevyjä ja huutaa hoo-ih! ja vimeinen tavu nousee hauskasti kurkunpäästä nenään. Ruokakauppias, joka kantaa ravintolaansa arinoineen ja astioineen bambutangon varassa olkapäällään, lyö yhteen kahta bambukeppiä ja laulaa lyhyen lurituksen. Kengänpaikkaaja päästelee omituisia narisevia ääniä, ja kuumanveden kauppias kurluttelee kuin hampaitaan pesevä. Tyhjien pullojen ostaja laulaa kirkkaasti Ali-a-laa. Eniten minua miellyttää kastanjakauppiaan aaria. Hän kulkee joka päivä asuntoni ohi klo 16 ja laulaa aina samalla lailla kuusi säveltä, jotka esitetään erinomaisen kitasointisesti. Hän pysähtyy aina samaan paikkaan ja kohentaa tulta kastanjakattilan alla. Pian on hänen ympärillään lauma ostajia ja kuparilantit kolisevat hänen laatikkoonsa.
Istuin eräänä päivänä ikkunani ääressä ja laskin, että vajaan tunnin kuluessa kulki siitä sivu 12 erilaista kaupustelijaa. Se oli hauska ja elävä näytelmä, jota olisin voinut katsella koko päivän, ellei kuuma aurinko olisi vaatinut poistumaan ikkunasta.
Shanghain katu ei koskaan nuku. Keskiyölläkin, varsinkin lämpiminä vuodenaikoina, se elää yhtä vilkkaana ja elämänhaluisena kuin päivälläkin. Kaikissa pienissä työpajoissa aherretaan himmeitten lamppujen valossa, vaimot istuvat pienillä jakkaroilla kadulla ja paikkaavat vaatteita, ja lapset juoksentelevat kaikkialla iloisina ja likaisina. Riisikuppeja täytetään katuravintoloitsijan keittiöstä, ja syömätikut liikkuvat taitavasti käsissä, kulkien nopeassa tahdissa ruokakupin ja suun väliä.”

”Ulkomaalaisilla on täällä valtavia alueita hallussaan ja näitten välille ja liepeille on ryhmittynyt alkuasukkaitten asutuksia. Tshapei, jossa vieläkin japanilaisten pommituksen jäljiltä törröttää suuria rauniokasoja, on eräs tällainen ja toinen on ”Chinese City”, joka on kansainvälisen ja ranskalaisen settlementin välissä. Tämä city, joka vuoteen 1911 oli muurin ympäröimä, on se alkuperäinen Shanghai, jonka ympärille on noussut kansainvälistä asutusta laajalle alalle pitkin tätä alavaa suistomaata.
Tshapeissakin asuu ulkomaalaisia, japanilaisillakin on siellä omat katunsa ja korttelinsa, ja köyhemmät eurooppalaisetkin ovat majoittuneet sinne, mutta Chinese Cityssä asuu yksinomaan kiinalaisia. Ja se on paikka, johon eurooppalaiset tekevät löytöretkiä ja seikkailumatkoja.

Käännymme suurelta bulevardilta pienille kujille ja olemme kohta kiinalaisessa cityssä. Kuinka osaisinkaan kuvata tätä ääretöntä sekamelskaa ja meteliä, tavarain kirjavuutta, loppumattoman ihmismassan pyörryttävää vilinää ja kiinalaisten tuoksujen tukahduttavuutta? Se on melkein yhtä ylivoimaista kuin parin tunnin samoileminen noissa aasialaisissa labyrinteissä. Kapeat, kivetyt kujat, joilla tuskin kaksi rikshaa mahtuu sivuuttamaan toisensa, joissa on aina puolihämärä, sillä isot liput, kiinalaiset kyltit, lepattavat päitten yläpuolella ja rakennukset kallistuvat toisiaan vasten kuin kainalosauvojen varassa seisova rampa. Molemmin puolin avonaisia myymälöitä, joissa on hyvässä sovussa tarjolla taiteellisia jade- ja norsunluutöitä, peltiastioita, ruumisarkkuja, eläviä lintuja ja löyhkääviä sianraatoja ym. Jos pysähdyt hetkeksi ihailemaan jotakin kaunista norsunluuveistosta tai muuta, josta silmäsi iloitsee, on ympärilläsi kohta lauma risaisia, rupipäisiä olentoja.

Sitten avautuu eteemme äkkiarvaamatta järvi tai oikeammin se on vain iso vesiallas. Sen keskellä on kuuluisa ”Willow Tea House”, joka esiintyy motiivina englantilaisissa fajanssitöissä. Sinne johtaa kahdelta rannalta valkoinen polvitellen kulkeva silta. Kiinalainen ei koskaan rakenna suoraa siltaa, sillä paholainen pääsee helpommin kulkemaan sellaista pitkin. Kuvassa järvi ja teehuone näyttävät ihastuttavilta, mutta oh, näkisittepä veden likaisuuden ja sen ihmismassan, joka kiertelee siltaa pitkin. Kiinalaiset, jotka rakastavat syljeskelemistä, antautuvat tähän mielityöhönsä täällä täydellä antaumuksella. Ja liikkumaton musta vesi säilyttää tuloksia kauan pinnallaan!”

”Joka kerta, kun avaan alaoveni ja astun kadulle, jostakin näkymättömyydestä ilmestyy viereeni rikshanvetäjä, joka toiveikkaana esittää: ”Missii, riksha, o-oh.” Ja hän laskee palvelushaluisesti aisansa maahan ja viekotellen tarjoaa kulkuvälineitään. Ja vaikka minua alussa nolottikin istua ihmisen vetämänä, on se nyt minusta mitä hauskin nautinto. Jos sattuu saamaan hyvän juoksijan, keinuvat nuo kumipyöräiset ajopelit pehmeästi ja tasaisesti katuja pitkin, saa mukavasti nojata taaksepäin ja katsella kadun alati vaihtumaa panoraamaa edessään. Rikshassa ajaen oppii paljon paremmin tuntemaan tämän kaupungin mutkittelevat avenuet, routet ja roadit kuin ikinä autolla ajaessa. Ja sitä on helppo hoitaa. Koputus oikealla jalalla merkitsee: käänny oikealle, koputus vasemmalla: mene vasemmalle. Jos tämä ihmishepo laukkaa liian kovaa – mikä tosin on harvinaista – tai liian uhkarohkeasti sivuuttaa autoja ja raitiotievaunija, sanot: Man-man, ja kone jarruttaa silmänräpäyksessä; jos taas vauhti on liian hidas, komennat: O-so; kun haluat hänen odottavan kaupan ulkopuolella, sanot vain kilisevän Ding-e-ding, ja kun vihdoin olet matkan päässä, ilmoitat Ho-ho, jolloin aisat varovasti laskeutuvat ja voit ylväästi astua maahan ja maksaa hänelle senttisi. Sen vaikeampia vaihteita ei tässä itämaisessa fordissa ole.”

”Se kieli, ns. pidgin-english, jota kiinalaisten palvelijoitten kanssa puhutaan, on hauskaa lapsenkieltä. Sen pääasiallisin sanasto on englannista, joukossa ranskasta, portugalista ja kiinasta lainattuja sanoja. Tuntuu hieman hassulta, kun aikaihminen lepertelee tällaista puolivalmista lapsenkieltä. Mutta aikaa myöten se alkaa tuntua aivan asiaankuuluvalta ja täkäläisten eurooppalaistenkin englanninkielessä tuntuu siitä selviä vaikutteita. ’No can do more. Two piece foreign men come chow, Missy no bälomg plopel dless, look-see changee dless. Maskii.’ Tietenkin jokainen englanninkielentaitoinen ymmärsi minun sanovan, etten nyt tällä kertaa enempää ennätä, koska päivälliselle tulee kaksi ulkomaalaista ja rouvan täytyy mennä pukeutumaan.”

”Kuinkahan monta kieltolakia lienee säädetty näinä 22 vuotena, jolloin Kiina on ollut tasavaltana, ja kuinka monia niitä noudatetaan ja kuinka monia kierretään? Palmikko pois, sidotut jalat kielletään – siinä on ainakin kaksi kieltolakia, joita on toteltu. En ole vielänähnyt ainoatakaan pitkäpalmikkoista miestä enkä sidottuja jalkoja – miellyttävää kylläkin – muilla kuin keski-ikäisillä ja vanhemmilla naisilla.
Mutta on paljon muita määräyksiä, joita kierretään ja unohdetaan. Kuukausi sitten hylättiin – teoreettisesti - yhdellä iskulla kaikki vanhat mitat ja otettiin käytäntöön metrijärjestelmä. Mutta kaikkialla ostetaan vielä kangasta kyynäröittäin, riisiä nauloittain ja ’pikulittain’, kuumaa vettä, jonka kauppoja on joka kadulla, mitataan ’keisarilisella kauhalla’ ja maitoa myydään kannuittain. Metrinauhaa tiedustelin eräänä päivänä turhaan kymmenestä kaupasta.

Mutta kaikkein ankarinta vastarintaa on synnyttänyt hallituksen jo monia vuosia sitten julkaisema laki uuteen kalenterivuoteen siirtymisestä. Kiinalainen seuraa vuotensa kulumista edelleenkin ”kuukalenteristaan”, jonka mukaan vuoden 1. päivä on esim. tänä vuonna helmikuun 14:ntenä. Uusivuosi on ammoisista ajoista ollut kiinalaisten suurin juhlapäivä, silloin hän on viikoksi heittänyt työvälineet käsistään, sulkenut kauppansa ja levännyt, syönyt ja huvitellut. Eikä sitä hallituksen määräykset ole voinut muuttaa. Se on varmaankin samaa kuin meiltä suomalaisilta kiellettäisiin juhannuksen tai ehkä vielä paremmin joulun juhliminen.”

Kaikki yksityiset liikkeet olivat kuitenkin kiinni kolme päivää, vaikka hallitus oli kieltänyt kaikkinaisen uuden vuoden juhlimisen ja lomapäivät. Uutta vuotta juhlittiin hirvittävän paukkeen säestyksellä. ”Kiinalainen rakastaa pauketta, ja kyllä hän nyt ainakin täysin innoin tälle rakkaudelleen antautui. Viikon päivät, joka ilta ja yö oli koko laaja Shanghai kuin tulinen taistelukenttä. Ja moni ulkomaalainen nousi väsyneenä aamuisin vuoteeltaan, sadatellen mielessään kiinalaisten paukkuja, jotka olivat hänen unensa vieneet.” Kiinalaiseen uuteen vuoteen liittyy myös joukko uskomuksia, joita Serp kirjassaan selvittää.

Japanissa
 
Serp tekee Shanghaista käsin matkan Japaniin. Laivamatka Kobeen kestää 48 tuntia. ”Itse kaupunki on aika ikävän näköinen, tavallinen mauton sekoitus länttä ja itää, isoja liiketaloja ja pieniä kaksikerroksisia japanilaisia majoja, joille ei oikein voi rehellisen rakennuksen nimeä antaa. Kiinalainen tassuttelee aina kadullakin pehmeissä huopatohveleissaan, kuulumattomasti ja hipsutellen, mutta japanilaisilla kaduilla kuuluu yhtämittainen klop-klop-kopina. Japanilaiset käyttävät nimittäin ulkokenkinään merkillisiä puutohveleita. Pitkänomaisen puulevyn alle on poikkipuolin kiinnitetty kaksi noin viiden sentin korkuista puupalikkaa. Levyn yläpuolella on kaksi hihnaa, jotka etuosassa yhtyvät, ja tähän tienhaaraan sijoitetaan peukalon ja isovarpaan väli. Askelta otettaessa nousee kantapää vapaasti yläilmoihin ja kenkä laahautuu kopisten perässä. Sukat ovat myös merkilliset: ne on valkoisesta kankaasta tehty ja ulottuvat vain hiukan nilkan yläpuolelle ja niissä on järjestetty erikoinen lokero peukalovarpaalle – se on kuin mikäkin jalkinekinnas.”

Kobesta Serp matkustaa junalla Tokioon. ”Japanilainen junakin on pieni, kuten kaikki Japanissa, ja sähköllä kulkeva. Se pysähtyy asemalle vain sen verran, että matkustaja ennättää laukkuineen juuri työntäytyä vaunuun. Kun junailija saapuu, ottaa hän ensin lakin päästään ja luultavasti hyvin kohteliain sanoin ilmoittaa haluavansa nähdä kunnioitettujen matkustajien matkalippuja. Ja lävistettyään sen ojentaa hän sen takaisin hyvin syvään kumartaen ja voimakkaasti henkeään sisään vetäen – tällainen sihisevä sisäänveto kuuluu nimittäin myös kuuluisaan japanilaiseen kohteliaisuuteen; kun kaksi oikein kohteliasta henkilöä tapaa toisensa, on toinen puoli keskustelusta pelkkää sihinää; sitä on huvittava kuunnella. Ja kaikki myötämatkustajat ovat tavattoman kohteliaita toisilleen, kumartelevat, hymyilevät ja sihisevät.”

”Ensivaikutelmani Tokiosta? Kuin mikä tahansa iso länsimainen kaupunki mahtavine rakennuksineen ja bulevardeineen, toinen: kuin suunnattomasti ylipaisunut kylä.”

”Japanilainen vaeltaa katsomaan kukkivia kirsikoita mailien päähän. Valtion rautatiet ilmoittavat, missä kulloinkin ”sakurat” kukkivat ja silloin se tietää saavansa kytkeä lisävaunuja sähkövetureittensa perään. ”Kirsikkasunnuntai” huhtikuussa on suuri juhlapäivä. Silloin pukeutuvat tytöt kauniinpiin kimonoihinsa, isä kerää perheensä jälkijoukokseen, nuoret miehet varustavat sakepulloja mukaansa ja niin lähdetään suuriin puistoihin, missä kirsikkapuut kukkivat valtavina näkyinä. Kaikkialla on pieniä, viehättäviä teetaloja, joiden ulkopuolella on mataloita, pitkiä lavitsoja, tavallisesti punaisella huovalla peitettyjä, ja niihin asettuvat seurueet kantapäittensä varaan, sillä eihän japanilainen osaa tuolilla istua. Tai ryhmitytään puiden alle omat sapuskat mukana. Syödään outoja japanilaisia herkkuja ja juodaan sakea, riisiviiniä, - joka minusta maistuu huonolta sherryltä, jota on pidetty olutpullossa – lauletaan ja tanssitaan. On erikoinen kirsikkatanssi, sakura-ondo, jota mennään isossa piirissä ja tehdään käsillä siroja liikkeitä.

Vanhoihin, hyviin tapoihin kuuluu, että kirsikkapuiden alla myös runoillaan. Eikä japanilaisen runoilijan tarvitse välittää heksa-, penta-, eikä muista metreistä eikä loppusoinnuista, joiden parissa länsimaisen runoilijaparan täytyy sieluaan ja kättään rasittaa. Hänen tarvitsee vain järjestää ensimmäiseen jakeeseen viisi ja toiseen seitsemän tavua – siinä kaikki. Jos luomiskykyä (ja sakea) riittää, voi hän taas lisätä vuorotellen viisi ja seitsemän tavua vaikka metrikaupalla. Tähän tapaan esimerkiksi:
Rakkwa eda ni
Kaeru to mireba
Koeha kana!
Joka kuuluu merkitsevän seuraavaa: Näin pudonneen lehden palaavan oksalleen. Mutta, ah, se olikin perhonen!
Kukat, linnut, vuorten usva ja putoilevat lehdet – ne ovat japanilaisen muusan mieliaiheita. Sellaiset länsimaiset näyt kuin auringonnousu tai lasku, tähtitaivas ym. eivät pane japanilaisen runosuonta kiihkeämpään sykkeeseen, puhumattakaan siitä, että hän viidellä tavulla raadeltua sieluaan keventäisi tai että hän sommittelisi tavujaan armaansa silmille tai mustille kutreille – suusta puhumattakaan, joka on tietenkin aivan sopimaton ja epäpyhä aihe.

Teen merkillisen havainnon: nuoret miehet istuvat keskenään lavitsoillaan ja lojuvat puitten alla, ja nuoret tytöt kulkevat hempeinä ja orpoina käsi kädessä. Harvoin, tuskin koskaan, näen nuoren parin yhdessä. Jos on kysymyksessä perhe, niin pappa kulkee aina edellä ja mamma perässä lapsi niskassaan. Ja missä tahansa liikun kansanpuistoissa ja –huveissa, samanlainen jyrkkä erilläänolo.”

Kirjailija kiinnittää huomiota naisen asemaan Japanissa. ”Hän on ensin isänsä, sitten miehensä ja leskeksi jäätyään poikansa orja. Mies on yhtä korkealla naisesta kuin taivas maasta. Kuinka kykenee sama kansa, joka varustautuu valloittamaan toisen puolen maapalloa, ja jossa sotilas on miehen ihanne, säilyttämään naisensa niin liljanhohtoisina ja maidonmakuisina?”

Serp kertoo kirjassaan vielä Geishoista, hupitytöistä. Japanilainen mies ei lähde huvittelemaan vaimonsa kanssa, vaan siihen tarkoitukseen tilataan geishoja. Nämä tanssivat laulavat ja keskustelevat henkevästi. Geisha on siis kaikin puolin hyväksytty seuralainen ja kunniallinenkin tyttö.
Japanin kuvauksen lopuksi selvitetään monimutkaista – ja pitkäpiimäistä – teeseremoniaa. Sitten Serp toteaa: ”Sajonara, kaunis Nippon – sinä salaperäinen sekoitus satua ja totta.”