Maapalloa ristiin rastiin
WSOY 1953
Jorden rundt med Holger Rosenberg 1951
Tanskalainen Holger Rosenberg (1869-1960) oli todellinen maailmanmatkaaja. Vuosien 1896 ja 1939 välisenä aikana teki toistakymmentä pitkää matkaa ympäri maailman. Hän elätti itsensä kirjoittelemalla matkoistaan kuvauksia lehtiin. Maapalloa ristiin rastiin on ainoa suomennettu Rosenbergin matkakirja. Käsittääkseni hän kirjoitti tämän lisäksi vain kolme muuta kirjaa.
Koska tässä kirjassa on selostettu useita pitkiä matkoja, jäävät kuvaukset jo tilan puutteen vuoksi pintapuolisiksi. On kuitenkin ainutlaatuista, että lukija pääsee monelle ympäri maailmaa suuntautuvalle nojatuolimatkalle saman kirjan puitteissa.
Rosenberg toimi muutamia vuosia Svendborg Folkebladetin toimitussihteerinä. Vuonna 1896 hän sanoutui irti tehtävästään ja lähti maailmalle. Parikymmentä maaseutulehteä lupasi vastaanottaa matkakirjeitä ja maksamaan niistä taalerin kappaleelta. Lisäksi Berlingske Tidning ja Dannebrog antoivat hänelle luvan lähettää muutamia matkakirjeitä, mutta niiden julkaisemista ei luvattu.
Ensimmäinen matka
”Äärimmäisen säästäväisesti eläen ja matkustaen neljännessä luokassa ja jonkin Välimeren-laivan kannella saavuin vihdoin Ateenaan. Olin jonakin päivänä Wienissä huomannut Neue freie Pressestä, että Kreikassa pidettäisiin Olympian kisat ensi kertaa vanhan ajan jälkeen, ja mielessäni välähti ajatus, että siinähän oli ainesta, jolla voisin ansaita kannukseni.
Kirjoittelin artikkeleita oikein voimien takaa, kisoista ja tanskalaisista urheilijoista, jotka – Jumalan kiitos – suoriutuivat komeasti, kisakaupungin tunnelmista ja tietenkin kreikkalaisista, jotka eivät tahtoneet pysyä nahoissaan, kun maratonjuoksun voittajaksi tuli kreikkalainen. Eivätkä nuo kirjoitelmani liene olleetkaan aivan arvottomia, sillä eräänä päivänä sain Themistokles-kadun varrella sijaitsevaan vaatimattomaan majapaikkaani sähkeen Dannerbrogin päätoimittajalta, että minut oli valittu lehden vakinaiseksi kirjeenvaihtajaksi ja että saisin lähettää toimitukselle niin paljon matkakirjeitä kuin vain suinkin ehtisin kirjoittaa.
Koko vuoden kiertelin Levantissa ja Lähi-idässä. Välimeren itäisimmän pohjukan ympärillä olevissa maissa ilmeni levottomuutta ja kuohuntaa. Monin paikoin oli jo puhjennut verisiä kahakoita. Kreikan ja Turkin välit olivat kiristyneet melkein taittumispisteeseen asti. Kreetalla turkkilaiset ja kreetalaiset surmasivat säälimättä toisiaan. Kaneaan saapumiseni jälkeisenä päivänä olin erään tuollaisen katukahakan sattuessa vähällä tulla ammutuksi.
Sitten matkustin Turkkiin, jossa murhanhimoisen Abdul Hamidin sairaalloinen epäluulo ja hillitön ihmisviha kohdistui yhtä hyvin syyllisiin kuin syyttömiinkin. Se oli oikea kultakaivos sanomalehtimiehelle. Kävin myös Armeniassa, jossa paraikaa riehuvat kristittyjen vainot olivat kiinnittäneet koko maailman huomion puoleensa.”
Matka Siamiin
Vuonna 1899 Rosenberg päätti lähteä Bangkokiin. Port Saidissa ”yhdessä maailman pahamaineisimmassa ryövärien pesässä” hän sairastui malariaan. Hän pääsi kuitenkin kuumeen kourissa jatkamaan matkaansa saksalaisella rahtilaivalla, joka saapui kolmen viikon kuluttua Singaporeen. Siellä sattui olemaan tanskalainen höyrylaiva lähdössä Bangkokiin. Perillä eräs laivayhtiön johtajista kuljetti Rosenbergin suoraa päätä sairaalaan. Oltuaan kymmenen päivää vuoteen omana hän pääsi lopulta sairaalasta ja asettui Bangkokiin asumaan.
”Siam oli satu, mutta siitä oli maksettava kallis hinta. Terveydenhoitomääräysten täydellisesti puuttuessa Siamin pääkaupungissa oli todellakin alituinen vaara olemassa. Malariaa esiintyi siellä yhtä mittaa, ja miljardit moskiitot huolehtivat sen leviämisestä. Kolera puhkesi raivoamaan kuin itsestään, ja WC:n virkaa toimittava joki ja siitä saatu juomavesi auttoivat sen tarttumista toisesta toiseen. Välistä syntyi kaduilla hurja pakokauhu, kun vesikauhuinen ihminen riehui väkijoukossa, suu kuola valuen, koko ajan haukkuen ja yrittäen purra lähelle tulevia.”
Rosenberg asui kuitenkin turvallisesti Bangkokin tanskalaisyhteisössä. Eurooppalaiset perustivat tuolloin idän suurin kauppakaupunkeihin omat asuinalueensa.
”Luulen suunnilleen pääseväni lähelle totuutta sanoessani, että niistä valkoisista kansoista, joilla vuosisadan vaihteessa oli huomattavampia etuja valvottavana Siamissa, ranskalaiset olivat vihattuja, englantilaiset pelättyjä, saksalaiset kunnioitettuja ja tanskalaiset suosittuja.”
Paluumatka taittui vuonna 1900 tanskalaisella höyrylaiva s/s Siamilla.
Siperia, Japani, Kiina ja Korea
Rosenbergin seuraava matka alkoi vuonna 1902 ja suuntautui aluksi Siperiaan.
”Kahdeksan kuukautta samoilin Siperiaa ristiin rastiin. Uralista Tyynelle valtamerelle, napapiirin seuduilta Altaille ulottuivat matkani. Rautatietä seurasin päästä päähän lännestä itään, mutta voimakkaimmat elämykseni tulin kuitenkin kokemaan tehdessäni retkiä syrjään pääreiteistä, milloin matkustaessani jokia ja järviä pitkin, milloin ratsastaen tai nelipyöräisissä vankkureissa ajaen.”
Siperiasta Rosenberg jatkoi Japaniin. Hän halusi päästä eroon Siperian mieltä raastavista kokemuksista, kolerasta, syöpäläisistä ja raskaista ihmiskohtaloista.
”Nagasakista en löytänyt sitä mitä olin etsinyt. Nämä pienet kukkulat pienine paperitaloineen muistuttivat operettinäyttämön kulisseja. Nuo oudon pienikasvuiset ihmiset, orjamaisesti kumartelevat miehet ja veikeästi hymyilevät naiset ja litteänenäiset lapset, jotka kantoivat vieläkin litteänenäisempiä sylilapsia selässään, tekivät mieleni alakuloiseksi.”
Vielä samana iltapäivänä matkalaisemme jatkoi Nagasakista pienellä saarella sijaitsevaan kalastajakylään. Hänestä tuntui kuin olisi tullut vanhojen ystävien pariin.
”Nämä tavalliset japanilaiset kansanmiehet ja –naiset tekivät minun hyvin voimakkaan vaikutuksen. He olivat kovin välittömiä ja näyttivät elävän täydellisessä sopusoinnussa sekä itsensä että ympäristönsä kanssa, mikä on onnen edellytyksenä.”
Rosenberg matkusti Japanista Sanghaihin. Pari vuotta sitten päättynyt boksarikapina löi leimansa kaikkiin Kiinan oloihin.
”Sanghain eurooppalaiskortteleissa, näissä pienissä muukalaistasavalloissa näyttäytyi valkoisen miehen kopeus röyhkeämpänä kuin koskaan aikaisemmin, samalla kun miljoonaan nouseva keltaihoisten lauma pesiytyi vanhaan kiinalaiseen kaupunginosaan, jota ympäröivät luhistumaisillaan olevat, sammalen peittämät muurit. Komeissa huviloissa, varjoisten puistokatujen varrella, rehentelivät vierasrotuiset samaan aikaan kun maan omat lapset saivat ahtautua haiseviin murjuihin ja lahonneisiin puuhökkeleihin, joiden lomitse kiemurteli ahtaita teitä ja kujia.”
Rosenbergia kiusasi eurooppalaisissa ”se henkinen rutto, jonka he olivat saaneet vereensä heti sivuutettuaan Suetsin kanavan, nimittäin värillisten rotujen halveksiminen, inho niitä kauheita ihmisolentoja kohtaan, joita he nimittivät sekarotuisiksi, ja suunnattoman luja usko omaan vallantäydellisyyteensä ja erehtymättömyyteensä.”
Onneksi Rosenberg tutustui nuoreen englantia taitavaan kiinalaisnuorukaiseen nimeltä Ching Li. Hän tutustutti matkalaisemme tavallisen kiinalaisen elämään.
”Ensi kertaa minulle todella selvisi millaista pötyä kouluissamme aikoinaan opetettiin Kiinasta ja kiinalaisista. Vietimme yhdessä päiväkausia. Ajoimme kauas maaseudulle ja katselimme talonpoikien raatamista pelloillaan, raskasta orjan ahertamista, vailla sitä työn iloa, joka oli tehnyt minuun niin voimakkaan vaikutuksen pienellä japanilaisella kalastajasaarella.
-Heidän työtapansa on liian alkukantaista, sanoi Chung Li. He ovat kyllä ahkeria, mutta saavat liian vähän työstään, ja raskaat verot rasittavat heitä.”
Rosenbergille tuli yllättäen tilaisuus päästä Koreaan. Puolen tunnin varoitusajalla hän pakkasi laukkunsa ja astui s/s Mongoliaan.
”Saavuin maahan, joka pikemminkin muistutti kuolemanleiriä. Tapasin kansan, joka istui ja odotti – voimattomana alistuen – isänmaansa kadottamista. Voidaanko kuvitella mitään murheellisempaa! Välinpitämättöminä kohtalostaan ryömivät miehet, naiset ja lapset savukanavien altapäin lämmittämillä savilattioilla lantakasoja muistuttavissa hökkeleissä, joissa tuoksui kaalilta, suolasilavalta ja paprikalta.
Kirjoitin lehdilleni muutamia artikkeleita, joissa esitettyjä asiatietoja myöhemmin Venäjän-Japanin sodan puhjettua siteerailtiin sangen paikalleen osuvina. Ja kun kuusi vuotta myöhemmin jälleen kävin Koreassa, oli Japani jo hyvällä alulla pyyhkimässä erakkovaltakuntaa lopullisesti maailmankartalta ja japanilaistamassa erästä ikivanhaa itämaista kansaa.”
Rosenbergin paluumatka kulki Pekingin kautta. Hän halusi päästä pois ennen Siperian ankaraa talvea. ”Ja niin nousin eräänä aurinkoisena, mutta pakastavana talviaamuna junaan, joka lähti hitaasti vierimään tuosta sekä boksarien että valkoihoisten sotilaiden hävittämästä kiinalaisesta keisarikaupungista. Edessäni oli maailman pisin rautatiematka, ja olin päättänyt taivaltaa sen Pekingistä Kööpenhaminaan yhteen menoon. Se kävi päinsä, vaikka Mantsurian rautatie ei vielä ollutkaan avattu virallisesti liikenteeseen, ja vaikka Baikalin takainen rata yhä edelleen toimi sangen puutteellisesti, mutta siitä huolimatta viisikolmatta vuorokautta Pekingistä lähdettyäni minun onnistui jälleen astua jalkani Tanskan maaperälle.”
Matka Keski-Amerikkaan
Jo seuraavana vuonna, siis 1904, Rosenberg suuntasi kulkunsa länteen, päämääränään Meksiko.
”Siirtyminen USA:n kalsean money-hengen kyllästämästä miljööstä Meksikon ritarillisen ystävälliseen ilmapiiriin oli tuntunut minusta miellyttävältä, ja hiukan kaihomielin erosin Meksiko Citystä, jossa olin löytänyt sekä lukuisten tanskalaisten että meksikolaisten joukosta paljon ystäviä. Nyt aioin siis matkustaa Tyynen meren rannikolle päästäkseni Manzanillossa erääseen Pacific Mail-yhtiön laivaan, joka välitti liikennettä San Franciscon ja Panaman välillä poiketen matkallaan sangen moniin Keski-Amerikan länsirannikon satamiin.
Amerikkalaisten ryhdyttyä rakentamaan Panaman kanavaa mielenkiinto tätä rannikkoa kohtaan, joka siten tulisi tuhansia meripeninkulmia muuta maailmaa lähemmäksi, oli voimakkaasti lisääntymässä. Ilmeistä oli niin ikään, että se tarjosi runsaasti aiheita matkustavalle sanomalehtimiehelle.”
Rosenbergin meksikolaiset ystävät varoittivat häntä ratsastamasta Tyynen meren rannikolle.
”Ette totisesti koskaan pääse Manzanilloon.”
”Aseettomana! Sanoitteko tosiaankin ettette tahdo mitään asetta mukaanne? Tehän ette taida olla ihan täydessä tolkussanne? Ostakaa toki joka tapauksessa vanha pistooli, vaikka sillä ei voisi ampuakaan, ja jättäkää sen perä näkyviin housuntaskusta.”
Oppaakseen matkalainen sai intiaanin. ”Pian ilmestyikin näkyviin pelottavan näköinen murjaani. Suunnilleen kärrinpyörän kokoinen sombrero varjosti tummanruskeita kasvoja, joiden ominaisimpina piirteinä jäivät mieleen taaksepäin kallistuva otsa, pari pikimustaa silmää ja kotkannenä.”
He ratsastivat halki kukoistavan ja kauniin seudun. Rosenberg ihasteli värikkäästi pukeutuneita meksikolaisia, kukkaloistoa, papukaijoja, kolibreja ja leguaaneja.
”Oppaani ja minä olimme muuten jo aikoja sitten tulleet hyviksi ystäviksi. Heitettyään serapensa harteiltaan hän oli samalla pyyhkäissyt roiston ilmeen olemuksestaan. Lurjusmaisuuteen viittaava piirre oli vaihtunut melankolisuuteen ja jöröyteen, mikä on tunnusomaista Meksikon puhdasverisille intiaaneille. Mutta hän oli ylpeä ja itsetietoinen, ja sain heti sellaisen vaikutelman, että hän tunsi velvollisuudekseen saattaa minut kunnialla ja ehyin nahoin matkan päämaaliin saakka.”
”Myöhemmin iltapäivällä saavuimme paikkaan, jossa aioimme yöpyä. Paikan nimittäminen majataloksi, puhumattakaan hotellista, olisi ylenmääräistä kaunomaalailua. Koko levähdyspaikka käsitti vain suurehkon puuvajan ja muutamia pieniä hökkeleitä. Pihalla oli nuori intiaaninainen polvillaan ja alusti paraikaa taikinaa paistaakseen ”tortillas” nimisiä maissileipiä, ja vähän loitompana hääri kyykkysillään kaksi tavattoman rumannäköistä eukkoa keittopuuhissa maahan kaivettuun kuoppaan sytytetyn nuotion ääressä. Pari intiaaniukkoa istua kyyhötti viikunapuun alla serapeihinsa kääriytyneinä ja liikkumattomina kuin lähellä olevat kivet.
Sisällä vajassa, jonka lattiana oli pelkkä maa ja jonka seinät olivat niin harvat, että viileää ja raikasta ilmaa pääsi tunkeutumaan huoneeseen, oli kymmenkunta puulavitsaa, joille oli heitetty karkeasti punottuja olkimattoja.”
Kaikki makuupaikat tulivat illan mittaan täyteen ja yöstä tuli levoton. ”Maailmasta on vaikea löytää ulkoasultaan kirjavampaa ja sotaisempaa miesjoukkoa kuin se, joka auringonlaskun aikoihin oli kokoontunut Jaliscon laaksoon, Coliman juurella sijaitsevaan majapaikkaan. Siellä oli hopeaan pyntättyjä ”hacendanoja”, kirjaviin lumppuihin verhoutuneita maankiertäjiä, jotkut muistuttivat teatterirosvoja, ja pari pitkiin, mustiin kaapuihin pukeutunutta kuului ilmeisesti kirkonmiehiin. Mutta kaikki olivat hampaisiin saakka aseistautuneita miekoin, kiväärein ja pistoolein.”
Remuamiseen tuskastuneena Rosenberg lähti yöllä kävelylle ja kohtasi metsässä ainutlaatuisen näytöksen. Jonkinlaisen soihdun valaisemalla aukiolla istui ympyrässä intiaaneja alakuloisina ja äänettöminä. ”Näytti siltä kuin koko kansan kärsimyshistoria olisi ollut kirjoitettuna noihin lepattavan soihdun valossa häämöttäviin kasvoihin.”
Rosenbergia säälitti intiaanien kohtalo. Hän tiesi minkälaisen sorron kohteeksi nämä olivat joutuneet vuosisatojen aikana.
”Kuinka ihmeellistä olikaan seisoa täällä metsän pimennossa ja seurata tuota näytelmää, tuntui melkein siltä kuin olisi istunut teatterin hämärässä katsomossa ja silmäillyt valaistulle näyttämölle.”
Ohjelmassa oli kitaransoittoa, laulua ja tanssia. ”Nämä luonnonlapset, jotka, jos he olisivat tienneet vieraan silmäparin tarkkailevan heitä, ehkä olisivat menettäneet jotain luonnollisuudestaan, ilmensivät tanssiessaan näitä tunteita niin viehättävästi ja välittömän liikuttavasti, ettei edes kuuluisalla Pavlovallakaan hänen esittäessä kuolevaa joutsenta ole koskaan ollut haltioituneempaa yleisöä kuin se, joka tänä kuutamoyönä katseli metsänreunasta kahta meksikolaista intiaanityttöä, kun he sirosti vaipuivat maahan toistensa viereen sanattoman tuskan valtaamina.”
Matkan loppuosa kulki kuuman ja epäterveellisen, loputtomien soiden täyttämän maaston halki. ”Haisevasta lammikosta, jonka rantaa seuraillen ratsastimme, kohosi inhottavia höyryjä ja pöllähti kokonaisia moskiittopilviä. Ja kun sitten neljäntenä päivänä saavuimme Manzanilloon, tunsin itseni jo niin sairaaksi, että minun oli viipymättä mentävä vuoteeseen, kun näet kuumettakin tuntui olevan aika tavalla.
Kuvaamattoman likaisesta ja moskiittojen täyttämästä talosta, jonka otsikossa komeili nimi hotelli, minulle luovutettiin tukahduttavan kuuma huone, jollaista kukaan maanmieheni Tanskassa ei rohkenisi tarjota porsaillekaan.”
Neljä päivää sairastettuaan Rosenberg pääsi kuumeisena ”City of Panama” –laivaan ja matkalle kohti Panamaa. Raikkaat merituulet karkottivat kuumeen ja matkalainen saattoi nauttia ihanasta merimatkasta.
”Saavuin Panamaan kolme kuukautta sen jälkeen kun amerikkalaiset olivat ottaneet haltuunsa ranskalaisten konkurssipesän ja aloittaneet rakennustyöt Panaman kannaksella.”
”Lukuun ottamatta Kongon rämeikköjä ei koko maapallolla ollut olemassa pirullisempaa ilmastoa kuin Panaman kannaksella ennen amerikkalaisten aikaansaamaa perusteellista muutosta. Yöt olivat melkein yhtä helteisiä kuin päivätkin. Ei ainoakaan nykypäivänä Panaman kanavan läpi kulkeva matkustaja osaisi kuvitella, millaisissa olosuhteissa panamalaiset elivät siihen aikaan, jolloin Gorgas aloitti raivaustyönsä, ja minkälaiselta itse Panaman kaupunki näytti, ja ennen kaikkea miten se tuoksui. Sen löyhkän saattoivat maatuulen vallitessa laivat tuntea jopa neljän meripeninkulman päähän.”
Ei ollut kehumista nykyisissäkään olosuhteissa. ”Noilla kujilla mellastelivat paljaskaulaiset korppikotkat ja syyhytautiset koirat, kaupungin ainoat puhtaanapitäjät, raatojen ja rikkatunkioiden kimpussa, ja alkuasukkaiden viheliäisten, pakkilaatikoista kyhättyjen ja sardiinirasioiden kansilla paikattujen hökkelien vaiheilla näkyi vihreän liejun täyttämiä lammikoita, joissa sorastaan kuhisi moskiitontoukkia. Veden jakelua toimitettiin tynnyrillä, jota mahdottoman rähjäinen ja avohaavojen peittämä mies kuljetti kärryillä talosta taloon ja jonka hän oli täyttänyt hautuumaan vieressä olevasta, epäilyttävän näköisestä kaivosta.”
Kirjassa tehdään selkoa alkeellisista oloista ja niistä toimenpiteistä, joilla amerikkalaiset kanavanrakentajat koettivat parantaa paikallisväestön elinehtoja.
Tanskalla oli hallinnassaan tuolloin (vuoteen 1917 asti) Pienet Antillit Karibianmerellä. Sinne Rosenberg suuntasi seuraavaksi saksalaisella höyrylaivalla. Oleskelu siellä osoittautui leppoisaksi. ”Ellei minulle olisi ollut muuta hyötyä ensimmäisestä käynnistäni Tanskan Länsi-Intiassa, niin opin tietämään ainakin sen, että tanskalaisetkin tilaisuuden sattuessa voivat vajota samaan dolce-far-niente-tilaan kuin etelän kansatkin, ja tämän mainion kokemuksen esittäminen on koko elämäni ajan toiminut oivallisena hillitsijänä, kun ihmiset täällä kotimaassa kiiruhtavat kovin kärkkäästi moittimaan etelän kansoja laiskoiksi ja uneliaiksi.”
Taka-Intia, Kiina, Korea ja Japani
Rosenberg matkusti vuonna 1907 Färsaarille, mutta siitä ei tässä kirjassa ole mainintaa. Seuraava matka vei hänet vuosina 1908-1909 Taka-Intian viidakkoihin, patikkamatkalle Kiinan halki sekä Koreaan ja Japaniin. Nyt hänellä oli mukanaan puuseppämestari J.P.Andersenin valmistama kuvienottolaite ja parituhatta metriä filminegatiiveja.
”Bangkokissa vain kahdeksan vuoden kuluessa tapahtunut muutos pisti ikävällä tavalla silmään. Vilkas ja iloinen elämä joella oli huomattavasti hiljentynyt, ja kaupanteko oli miltei tyystin siirtynyt kovalle maaperälle. Kiinalaiskorttelin Sampengin lahonneet röttelöt ja löyhkäävät tunkiot olivat antaneet tilaa leveille kaduille ja kunnollisille ihmisasunnoille. Ihmisten ja eläinten ruumiita ei enää näkynyt ajelehtimassa edestakaisin virrassa. Kookkaat sikh-poliisit eivät enää seisoneet raitiovaunuissa ladattuine kivääreineen estämässä ihmisiä ampumasta vaunujen läpi, kun ne tulla huristivat Bankolemin halki. Eurooppalaiset puvut olivat tulleet yhä yleisimmin käytäntöön. Ja tehtaiden piipuista tropiikin tummansiniselle taivaalle tupruavat mustat savupilvet julistivat nekin puolestaan, että uusi aika teki tuloaan Idän Venetsiaan.”
Rosenberg lähti junalla Bangkokista ja jatkoi pienellä jokilaivalla pohjoiseen Rahengiin. Englantilainen teakpuuyhtiö ”Borneo Company” oli luvannut sieltä eteenpäin kyydin yhtiön omilla jokilaivoilla. Alkumatkan hän matkusti tanskalaisen ylimetsänhoitajan seurassa.
”Vene muistuttaa kaunista vanhanaikaista kastikekulhoa. Litteä keula on kuin astian nokka ja rohkeasti kaartuva perä, korvaa vastaava, on kuin kalanpyrstö. Se on rakennettu virheettömistä teakpuulaudoista, juuri samasta metsästä peräisin olevista, jonka halki paraikaa etenimme.
Gjern ja minä olemme sijoittuneet veneen perään, pieneen kajuutan tapaiseen huoneeseen, joka on tehty bamburuo’osta. Istumme lattialla ainoana verhonamme vain ohuet kiinalaishousut, ja saatan vähääkään kurkottamatta katsella auki työnnettyjen ikkunaluukkujen alitse molemmille sivuilleni.”
Jokimatkan loppuosan taittui Irlantilaisen tohtori Kerrin veneellä. ”Kahdentenakymmenentenä päivänä, sen jälkeen kun olin lähtenyt Pak-nam-po’sta, saavuin tri Kerrin veneessä laoskansan pääkaupunkiin, Chiengmaihin, kauniilla, hedelmällisellä tasangolla sijaitsevaan suureen, ikivanhaan kaupunkiin. Sitä ympäröi korkea muuri, jossa näkyi siellä täällä jälkiä birmalaisten tykinluodeista ja kaikista maan käymistä taisteluista, viimeksi sen nykyisiä herroja, siamilaisia vastaan käydyistä.”
Rosenbergin tarkoitus oli ollut kulkea suoraan pohjoiseen aarniometsien halki Kiinan rajalle. Kaikki vakuuttivat sen olevan mahdotonta, siellä asuvien Wa-valtioiden julmien pääkallonmetsästäjien vuoksi. Niinpä hän jatkoi matkaansa länteen päin Salween-jokea kohti päästäkseen Birmaan.
”Kolme viikkoa yhteen menoon matkustin muulin tai elefantin selässä istuen suunnattoman rämeikköisessä aarniometsässä, joka peittää koko Taka-Intian rotkoisen vuoristomaaston. Ainoastaan muuli- tai härkäkaravaanien tai elefanttien polkemat tiet johtavat pienestä, viidakkoon hautautuneesta kylästä toiseen. Usein ruohon kasvu on kuitenkin nopeampaa kuin mitä elävät olennot kykenevät tallaamaan, niin että polut peittyvät ja kylät hautautuvat viidakkoon, ja ihmiset unohtuvat ja katoavat jäljettömiin.”
Karennin pienen kuningaskunnan halki kulkiessaan Rosenberg tapasi maan hallitsijan, karenien ruhtinassuvun puhdasverisen prinsessan.
Rosenberg viipyi kahdeksan päivää pohjois-Birmassa, Kiinan rajan läheisyydessä olevassa Bhamon kaupungissa valmistellen matkaa Kiinan halki. Suunnitelma oli kulkea tuo 2500 kilometrin matka Jangtskiang-joelle asti kävellen. Hän arveli selviävänsä matkasta alle kolmessa kuukaudessa.
”Ainoina ruokatavaroina halusin ottaa mukaani vain sokeria, suolaa, currya riisin mausteeksi, pakkauksen liemikuutioita ja kaksi pulloa konjakkia. Muita varusteita olivat: telttasänky patjoineen, kaksi villahuopaa ja moskiittoverkko, kenttätuoli, keittoastiat ja ruokailuvälineet, omat vaatetustarvikkeeni, pieni kenttäapteekki, kirjat, kirjoitustarvikkeet, valokuvauskoneet ja filmit sekä rahani.”
Brittiläinen virkamies olisi välttämättä lähettänyt saattojoukoksi neljä sikh-sotilasta, mutta Rosenberg ei halunnut ottaa edes asetta mukaansa. Hänen tarkoituksensa oli mennä Kiinaan niin vaatimattomasti ja huomaamattomasti kuin suinkin saadakseen tutustua kiinalaisten elämään heidän arkioloissaan.
Rosenbergin mukaan lähti siis vain neljä muulia, ponihevonen, palveluspoika ja muulinajaja. Kolmantena päivänä pieni karavaani saapui Kiinan rajalle. ”Kunnollinen tie vaihtui pelottavaksi poluksi, vuorenrinteiden viidakot muuttuivat riisipelloiksi, jotka pengermittäin kohosivat aivan taivaaseen asti, metsien helmaan peittyneiden pienten kylien tilalla näin avaran laakson bambumetsiköiden ympäröimine suurine kylineen, ja laiskojen ja välinpitämättömien tropiikin ihmisten asemesta, joiden asuma-alueiden läpi olin matkustanut, näin kellertävän ruskeita miehiä ja naisia, jotka olivat jotakin kiinalais-shanilaista sekarotua, ja jotka ahersivat riisivainioillaan kuokkien maata tai kiskoen raskasta käsi-auraa.”
Yhdeksässä päivässä Rosenberg pääsi Tengyuehiin ja vaihtoi siellä muulit kantomiehiin. ”Emme olleet taivaltaneet kovinkaan monta päivää, ennen kuin huomasin, etten parempia kantajia ja luotettavampia matkaoppaita voinutkaan toivoa. Kulini eivät milloinkaan äksyilleet tai olleet tyytymättömiä, vaan olivat aina ystävällisiä ja avuliaita.
Tengyuehin käskynhaltija oli lisäksi komentanut sotilassaattueen suojaamaan matkalaisia. Sen jälkeen Rosenberg ei onnistunut vapautumaan saattajista, yrittipä hän mitä temppua tahansa.
”Saattueeni miesvahvuus vaihteli jonkun verran aina sen kaupungin suuruuden mukaan, johon kulloinkin pysähdyimme, ja samoin vaihteli myös sen laatu. Kerrankin siihen kuului vai nuori poikanen, muuan vanhus ja eräs struumaa poteva mies, kaikki yhtä likaisia, paljasjalkaisia ja aseettomia rääsyläisiä. He kohtelivat minua kuin omaa poikaansa, mutta raatelivat hermojani maiskuttelemalla suutaan, ynisemällä ja päästelemällä muita epämiellyttäviä ääniä, levittämällä ympärilleen pahaa hajua ja kiekumalla jotakin laulun tapaista.”
Vuoriseudulla matkanteko oli raskasta. Lähes 3000 metriin kohoavien vuorenharjanteiden välissä oli ylitettävänä neljä mahtavaa jokea: Irawadi, Salween, Mekong ja Jangtsekiang. Mekongin laakso oli valoisa ja lempeännäköinen, Salweenin laakso sen sijaan pimeä ja uhkaavalta vaikuttava. ”Tapaamamme ihmiset olivat melkein järjestään kaikki struumatautisia, ainakin joka toisella oli teekupin, muutamilla jopa kaalinpään kokoinen kasvain kaulassa. Kretiinejä, joilla oli surkastuneet raajat, mutta jättiläismäinen pää, ja jotka muistuttivat enemmän eläinhirviöitä kuin ihmisolentoja, seisoskeli tienvieressä hoilaten käsittämättömiä sanoja jälkeemme, ja puiden latvoissa riippui sellaisten onnettomien matkamiesten päitä, joiden kimppuun kylän asukkaat olivat hyökänneet harjoittamaan omankäden oikeutta. Useimmat näistä vuoristokylistä olivat palveluspoikani kertoman mukaan kerrassaan oikeita rosvonpesiä.
Mutta miten hurmaavan kaunista olikaan täällä. Pienet maalaiskylät, joihin yövyimme, riippuivat kuin kotkanpesät tunturien kylkeen painautuneina. Kukkivien villien aprikoosi- ja granaattiomenapuiden, orapihlajien ja tuomien ja kameliapensaiden peittämä vastakkainen vuorenrinne muistutti vaaleanpunertavaa iltapilveä. Ilma oli täynnä juovuttavaa mantelintuoksua. Mutta lumoavimman näyn tarjosivat rhododendron-pensaat, jotka peittivät satojen kilometrien pituudelta vuorenharjanteita kuin jokin viininpunainen itämaalainen matto.
Yöt olivat purevan kylmiä. Usein oli pakko nousta vuoteesta keskellä yötä, pukeutua täysiin tamineisiin ja jatkaa sitten nukkumista kaksi villahuopaa vedettynä korviin saakka. Mutta aamut olivat raikkaita ja suorastaan hurmaavia, aurinko paistoi lämpimästi, leivoset livertelivät, käki kukkui, metsäkyyhkyset kuhersivat ja tuhannet pikkulinnut yhtyivät niiden kuoroon.
Maantiellä kalkattivat puuvillakaravaanien ja kulkukauppiaiden aisakellot, kantokulit huutelivat vastaan tullessaan toisilleen ystävällisen hyvän huomenen, ja vieläpä kantotuolien, sotilaiden ja opaspoikien muodostaman saattueen etunenässä ratsastavat silkkipukuiset mandariinitkin alentuivat hymyilemään vastaantulijalle, samalla kun vinosilmäiset, valkoisiksi liidutut posliininukenkasvot tähyilivät kantotuoleista veitikkamaisesti ympärilleen.
Sellaisissa paikoissa, missä laaksot laajenivat viljelyskelpoisiksi peltoaukeiksi, näkyi sadoittain ihmisiä hyörimässä vainioilla. Miehet kyntivät peltoa käyttäen vetojuhtina vesipuhveleita, ja naiset istuttivat riisintaimia. Teehuoneiden ulkopuolella elämä oli aina kovin meluavaa. Isäntä kulki ympäriinsä höyryävä kattila kädessään ja kaateli kiehuvaa vettä kulhoihin teelehtien ylle.
Tien varrella tapasin mitä merkillisimpiä ihmisiä hieromassa kauppa ohikulkijoiden kanssa. Silloin tällöin jouduin sivuuttamaan naisia, jotka myivät omaa maitoansa. Vanhat miehet ja naiset heittäytyivät polvilleen ja saivat rovollaan kulauksen maitoa tältä luonnon alkuperäisimmältä huoltoasemalta.
Monista sivuuttamistani taloista kuului itkua ja valitusta. Pienten tyttöjen jalat oli puristettu siteiden avulla kokoon, jotta he saisivat kiinalaisen naisen kauneimman tunnusmerkin, ”kolmen tuuman kultaliljat”, ja minun täytyi vain purra hampaitani ja kiiruhtaa kuulemasta heidän tuskanhuutoaan.
Toisinaan tapasin tiellä kuleja, jotka olivat nääntyneet raskaan taakkansa uuvuttamina. Ei kukaan vaivautunut korjaamaan pois ruumiita.”
Rosenbergin tulo kaupunkiin herätti aina suurta huomiota. ”..tungeksi koko illan ympärilläni ihmisiä, jotka kovaäänisesti keskustelivat ilmeisesti juuri minun henkilöstäni jättämättä minua hetkeksikään rauhaan. Jopa aterianikin minun oli pakko nauttia koko vierasjoukon läsnä ollessa, ja lisää väkeä kutsuttiin kadultakin katselemaan outoa ihmettä. Paitsi ihmisiä ympärilläni vilisi kanoja, koiria, sikoja, hevosia ja muuleja, jotka nekään eivät koskaan aikaisemmin olleet nähneet valkoista miestä.
Suurin kurjuus vallitsi Tongtsuanin ja Tsaotungin seuduilla. Nälänhätä oli siellä ankarimmillaan. Ihmisiä kuoli sadoittain joka päivä joko aivan luonnollisesti nälkään tai nauttimalla liian suuria annoksia oopiumia – sitä oli kaikkien saatavissa, ja sillä pääsi kevyesti ja mukavasti hengestään! Tyttölapsien myyntiä ja surmaamista ilmeni kummassakin kaupungissa. Tsaotungin muurien ulkopuolella näin joka aamu koirien syövän pikku tyttölasten ruumiita.
Mitä lähemmäksi Setsuanin maakuntaa saavuimme, sitä vilkkaammaksi muuttui liikenne tiellä. Satoja muuleja ja hevosia käsittäviä karavaaneja tuli vastaamme ja samoin loputtomia jonoja kuormakuleja, joilla kantotangon asemesta oli selässään kuormasatula ja niissä suurempia taakkoja kuin koskaan olin nähnyt.”
”Sui-fussa pyysi mr. McEntyre, jolle toin terveisiä parilta matkan varrelta tapaamaltani lähetyssaarnaajalta, ystävällisesti minua asumaan ”China Inland Missionin” lähetysasemalla siihen asti, kunnes saisin jokimatkani järjestetyksi.”
Rosenberg kehuu erikoisesti matkalla ollutta palveluspoikaansa. ”Hänen uskollisuutensa ja rehellisyytensä ja altis uhrautuvaisuutensa ilmeni mitä kauneimmalla tavalla. Hän ei ollut mikään ruudinkeksijä, mutta hänessä oli sitä mikä on paljon arvokkaampaa hyvässä palvelijassa: luonteen synnynnäistä jaloutta ja hienoutta.”
Sui-fu oli siis jokimatkan lähtöpiste. Lurjusmaisten, oopiumia polttavien miesten ohjaama pieni, lahoamaisillaan oleva jokivene vei Rosenbergin neljässä päivässä Tsunkingiin. Sikäläisessä Englannin konsulinvirastossa oli kuultu hänestä ja sieltä hän sai majapaikan.
Neljän päivän kuluttua Rosenberg astui konsulinviraston hankkimaan lujatekoiseen jokiveneeseen. Laivuri sitoutui kuljettamaan hänet 700 kilometrin pituisen matkan Isang-fuhun kuudessa päivässä. Siellä Jangtse oli jo niin leveä ja syvä, että virralla liikkui höyrylaivoja. Sellaisen kyydissä Rosenberg pääsi puolessatoista vuorokaudessa Hankauhun.
”Täällä, missä vain kaksi vuotta myöhemmin Kiinan vallankumous ensimmäisenä puhkesi, nousin komeaan englantilaiseen laivaan, joka kahdessa ja puolessa vuorokaudessa kuljetti minut matkani päämäärään, ja 83. päivänä sen jälkeen kun olin pienen muulikaravaanini etunenässä lähtenyt taivaltamaan Bhamosta, saavuin vihdoin Sanghaihin.
Komea 2000 tonnin valtamerihöyry vei Rosenbergin Kiinan rannikkoa ylöspäin Kiautschouhun, saksalaiseen siirtokuntaan. Sieltä hän jatkoi Tientsiniin mennäkseen junalla Pekingiin.
”Miten toisenlaiselta kuin seitsemän vuotta aikaisemmin näytti jo Tientsinin-Pekingin rautatiekin. Sillä kertaa istuin ainoana eurooppalaisena kehnossa matkustajavaunussa, ja pitkin ratalinjaa, jota englantilaiset sotilaat vielä siihen aikaan vartioivat, näkyi joka paikassa boksarien hävityksen jälkiä. Nyt matkustin pikajunassa, jonka sekä salonki- että ravintolavaunut olivat täynnä Cookin matkatoimiston huoltamia turisteja.
Pienestä, pahoin kolhiutuneesta maaseutukaupungista, jollaista Peking muistutti välittömästi boksarikapinan jälkeen, se oli muuttunut – varsinkin lähetystökorttelien ja Hattamonin kadun tienoilla – uudenaikaiseksi suurkaupungiksi. Oli rakennettu uusi, moderni rautatieasema ja sen läheisyyteen ”Wagon-Lits” –yhtiön komea loistohotelli, sähkövalo oli karkottanut pimeyden peikot, autot hurisivat pitkin katuja, joilla rämisevät vankkurit ja raskaasti kuormatut aasit aikaisemmin tukkivat auttamattomasti tien, ja maalauksellisiin kansallispukuihin pyntätyt, jäykkäilmeiset englantilaiset kotiopettajattaret ja lastenhoitajat tuulettivat ruusujen ja köynnöskuusamien reunustamilla lehtokujilla lähetystöjen nuorinta polvea.
Mutta jos mentiin laitakaupungille ja syrjäkujille, voitiin havaita, että Peking oli entisellään. Tuollainen tuhatvuotinen kulttuuri ei ollut noin vain käden käänteessä typerän eurooppalaisen hävitettävissä.”
Pekingistä matka jatkui Mukdeniin ja siellä Japanin rautateiden toimilupa-asioita hoitava herra Tanabe tarjosi Rosenbergille junamatkan kohti Koreaa. Kyseessä oli höyryjyrän kokoisen veturin vetämänä yksi ensiluokan vaunu, kaksi matkatavaravaunua sekä kolme vaunua täynnä kiinalaisia ja japanilaisia kuleja, joiden tehtävänä oli korjata rataa aina tarpeellisissa paikoissa.
Matka päättyi Jalu-joelle, jonka toisella puolella alkoi japanilaisten miehittämä Korea. Ensimmäisenä oli Vidjun kaupunki, joka yhtä hyvin olisi voinut olla jossain Japanissa.
”Kaikki oli japanilaista: sotilaat ja poliisit, kaduilla liikkuvat ihmiset, talot, postitoimistosta ostamani merkit, vaihtamani rahat, junaliput, jotka japanilainen rautatievirkamies ojensi minulle. Ainoat näkemäni korealaiset olivat kuleja.
Juna oli erinomaisen mukava ja sen kulku esikuvallisen täsmällistä. Matkustajavaunut olivat paljon suurempia kuin Japanissa, korkeita, ilmavia ja moitteettoman siistejä. Istuin mukavassa sohvassa ja katselin peililasi-ikkunoiden läpi ohitse kiitävää maisemaa: peninkulman laajuisia vehnä- ja hirssipeltoja, joilla pienikokoiset, litteänenäiset, suurimahaiset korealaisnaiset raatoivat ja ahersivat kuin vetojuhdat, jollaisia he aina olivat olleet. Siinä suhteessa ei ollut mitään muutosta havaittavissa. Eikä liioin sivuuttamissamme maalaiskylissä, asumukset olivat samoja ränsistyneitä, lantakasoja muistuttavia savimajoja, jotka kovin hyvin tunsin ennestään, ja talojen ulkopuolella seisoskeli valkopukuisia miehiä, rauhallinen ilme naisellisilla kasvoillaan ja päässään musta, kukkaruukkua muistuttava hattu, imeskellen ahnaasti pitkää piippuaan, ja niin laiskan näköisinä, että tuskin vaivautuivat raapimaan itseään, mihin varmasti olisi ollut riittävästi aihetta, miehet kun näet olivat yhtä likaisia ja täynnä syöpäläisiä kuin heidän esi-isänsä olivat olleet kautta lukemattomien sukupolvien.
Mikadon valtakunnan pienikokoiset, tohveleissaan sipsuttelevat pojat ja tyttäret, joita kuhisi kuin rottia takapihalla, olivat ottaneet Söulin valtaansa, niin että erakkovaltakunnan omat lapset olivat melkein kodittomina omassa vanhassa pääkaupungissaan.
Kun jälleen istuin mukavassa junassa huristaen tunnelien läpi, terässiltojen yli ja pienten, sievien asemien ohi, en voinut muuta kuin ihmetellä sitä määrätietoisuutta, millä japanilaiset olivat muuttaneet vuosisatoja takapajuisena eläneen Korean tärkeäksi sivistys- ja teollisuuskeskukseksi sikäläisellä Aasian kulmalla.”
Japanissa Rosenberg hämmästeli sitä muutosta, joka oli tapahtunut hänen viime Japanin-matkansa jälkeen.
”Kävin kaikissa Hondon saaren suurissa kaupungeissa, ja ensimmäisen Japanin-käyntini synnyttämä tunnelma hävisi hetki hetkeltä yhä täydellisemmin.
Isänmaanrakkaus, joka vanhassa Japanissa niin ylevällä ja kauniilla tavalla kohdistui rakkaaseen Nipponiin, ilmeni nyt kohonneena itsetuntona, joka lähenteli korskeutta, ja kansallisominaisuudet, jotka olivat herättäneet minussa ystävyyttä, niin melkeinpä rakkautta japanin kauneutta palvovaa kansaa kohtaan: raitis elämäntapa, itsehillintä, ystävällinen kohteliaisuus, kaiken raakuuden vieroksuminen, olivat ikään kuin haalistuneet. Runsas väkijuomien käyttö varsinkin pisti kaikkialla silmään. Lehdistö oli muuttunut sisällöltään karkeaksi ja raakasanaiseksi. Epärehellisyys oli pesiytynyt liike-elämään. Matkailijoita nyljettiin ja petettiin yhtä kursailematta kuin missä tahansa Levantin satamakaupungissa.
Pettyneenä jatkoin jälleen matkaani etelää kohti. Tehtaiden satojen savupiippujen tupruttamaan savuun verhoutuneen, mustana ja meluavana tapasin Osakan, tämän jättiläismäisen tehdaskaupungin. Suurenmoisuuden vaikutelma hävisi heti minun saavuttua paikoille, missä työläiset asuivat, laitakaupungin työläiskortteleihin. Silloin ihailu kansakuntaa kohtaan, joka parissa vuosikymmenessä oli kyennyt tekemään maastaan vaarallisen kilpailijan maailman vanhoille teollisuusmaille, haihtui olemattomiin, ja minä kauhistuin kurjia, suorastaan epäinhimillisiä olosuhteita, joita se tarjosi työntekijöilleen, ja mieleni täytti syvä myötätunto kansaa kohtaan, joka elettyään aikaisemmin huolettoman ja iloisen talopojan ja kauneutta rakastavan käsityöläisen elämää oli joutunut tällaiseen koneiden polkumyllyyn.”
Matka Panamaan ja Länsi-Intiaan
Vuonna 1913 Carl Aller lähetti Rosenbergin Panamaan tekemään juttua ”Illustreret Fanilie-Journal” lehteensä. Kanavan rakennustyöt olivat loppuvaiheessaan ja koko seutu oli muuttunut suuresti siitä kun Rosenberg kävi siellä yhdeksän vuotta aikaisemmin.
”Colonin entisistä liejukasoista ja lantatunkioista ei näkynyt jälkeäkään. Rutonpesät ja moskiittojen munimislätäköt olivat hävinneet. Samoin kuin Colon, oli myöskin Panama City suuresti muuttunut. Tuo Espanjalainen kaupunki oli siisti ja puhdas ja täysin vapautunut moskiitoista. Kaupunkia tuskin saattoi tuntea entisekseen. Mutta vielä suurempi muutos oli tapahtunut asujaimistossa. Ei ainoastaan sen terveydentila ja hyvinvointi ollut parantunut, sen ihmisarvokin oli vuosien kuluessa kohonnut.
Jos tämä kaikki oli eversti Gorkaksen aikaansaamaa, niin täytyi häntä jo siitä syystä pitää eräänä ihmiskunnan suurimpana hyväntekijänä. Kaikkialla puhtaita katuja, erinomaisia teitä, viljelykselle raivattua maastoa, joka muistutti englantilaista puistoa, kauniita huviloita onnellisine asukkaineen ja tuskin ainoatakaan moskiittoa näkyvissä. Panaman kanavavyöhyke, eräs maailman epäterveellisimpiä seutuja, oli muuttunut niin viehättäväksi ja terveelliseksi tropiikin keitaaksi, että vilunarat amerikkalaiset saattoivat käyttää sitä lomanviettopaikkanaan.”
Rosenberg sai tutustua myös kanavan laitteistoihin ja sulkukammioihin. ”Kuten hermosäikeet ja sydänkammiot ihmisruumiissa, toimi täälläkin lukemattomien sähkömoottorien ja sähköjohtojen tiheä verkosto, ja tämän ainutlaatuisen järjestelmän aivot oli sijoitettu sulkukammioiden yläosassa olevaan pieneen rakennukseen, jossa yksi ainoa mies painelemalla muutamia nappuloita, vääntämällä eräitä katkaisijoita ja tekemällä muita taikatemppuja saattoi tyhjentää ja täyttää sulkukammiot, avata ja sulkea portit, nostaa ja laskea puomit ja suorittaa kymmeniä muita tärkeitä tehtäviä.”
Muita matkoja
Maailmansota 1914-1918 katkaisi pitkäksi aikaa kaiken matkustelemisen.
Vuodesta 1921 lähtien Rosenberg jatkoi kaukomatkojaan. En tässä selosta niitä lyhyitä mainintoja seikkaperäisemmin.
Rosenbergin ensimmäinen sodan jälkeinen matka suuntautui vuonna 1921 Etelä-Amerikan länsirannikolle. Nyt hän sai itsekin ajaa läpi valmiin Panaman kanavan Tyynelle Valtamerelle. Pysähdyspaikkoja olivat mm. Guayaquil Ecuadorissa, Lima Perussa sekä Antofagasta ja Valparaiso Chilessä.
Matka mantereen poikki lumisten Andien yli oli jännittävä ja oli koitua kohtalokkaaksi. Oleskeltuaan kolme viikkoa Argentiinan Buenos Airesissa, Rosenberg huomaa satamassa tanskalisen laivan ja matkustaa sillä kotiin.
Vuoden 1923 Egyptin matkaa ei kirjassa mainita.
Vuosina 1927-1928 Rosenberg matkusti Afrikan halki samaa reittiä jota kuuluisa Stanley oli matkustanut puoli vuosisataa aikaisemmin. Matka taittui jalkaisin sekä jokilaivalla. Kigomassa, Tanganjika-järven rannalla hän sairastui malariaan.
Myöskään vuoden 1928 Egyptin ja Pyhän maan matkaa ei kirjassa selosteta. Intia ympärysmatkan Rosenberg teki yhdessä vaimonsa kanssa. Matka tehtiin vuosina 1929-1930 ja reitti kulki tunnettujen kaupunkien kautta: Bombay, Delhi, Agra, Kalkutta, Madras ja vielä Colombo Ceylonilla.
Vuosina 1931-1932 Rosenberg matkusti jälleen Afrikkaan. Matka alkoi Kairosta Niiliä pitkin ja jatkui junalla Khartumiin. Sieltä oli parin viikon laivamatka Valkeaa Niiliä pitkin Jubaan. 200 kilometrin kävelymatkan jälkeen Rosenberg saapui Nimuleen josta jatkoi laivalla Albert-järvelle. Eri kulkuneuvoja käyttäen hän pääsi Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan, jossa joutui taas malariakuumeen kouriin. Loppumatkalla Etelä-Afrikan halki Rosenberg kävi buurisodan taistelukentillä, Johannesburgin kultakaivoksissa ja Kimberleyn timanttikaivoksissa. Viisi kuukautta kestänyt matka päättyi Kapkaupunkiin.
Matkustakaa etsimään maailman onnellisimpia ihmisiä! Tällaisen toimeksiannon myötä Rosenberg matkusti maailman ympäri vuosina 1934-1935. Hän tiesi ettei heitä löydy Euroopasta, vielä vähemmin Amerikasta. Hän matkusti aluksi Sundasaarille, muttei löytänyt etsimäänsä sieltä. Ei myöskään Australiaa lähellä olevasta Melanesiasta. Hän poikkesi myös Australiassa, vaikkei uskonut kaikkein onnellisimpia ihmisiä sieltäkään löytävänsä. Uudessa Seelannissa hän totesi jo olevansa oikeilla jäljillä.
Rosenberg poikkesi monilla Etelämeren saarilla ja saapui lopulta Tahitille. Papeete satamakapakoineen oli pettymys, mutta kuljettuaan edemmäs alavalle rannikolle, jonne Tahitin varsinainen väestö oli muuttanut, hän löysi etsimänsä. Kuukauden päivät hän asui palmumajassa huolettomien ja viehättävien polynesialaisten keskuudessa, joiden hän totesi olevan maailman onnellisimpia ihmisiä.
Familie Journal halusi lähettää Rosenbergin Amazon-virralle, mutta hän epäröi, koska arveli uuden maailmansodan olevan syttymässä. Elettiin vuotta 1938 ja sodan aikana olisi epävarmaa, miten päästä takaisin kotimaahan. Hän kuitenkin matkusti Rio de Janeiron ja Buenos Airesin kautta Boliviaan ja sieltä, Titicaca-järven pohjoispuolelta löytyi kaksi vuoripuroa, joista toinen virtasi Amazonin vesistöön.
5000 kilometrin pituinen jokimatka taittui parissa kuukaudessa. Paraan saavuttuaan Rosenberg sai sanomalehdistä sellaisen käsityksen, että olot Euroopassa olisivat hiukan rauhoittuneet. Ensimmäinen tilaisuus kotiinpaluuseen tarjoutui pienessä flensborgilaisessa höyrylaivassa. Laiva joutui kymmeneksi päiväksi hirmumyrskyn kouriin, mutta selvisi lopulta turvaan Englannin kanaaliin.
Pian alkoi toinen maailmasota ja tämä matka jäi Rosenbergin viimeiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti