Tuulikki Korpinen: Seitsemän vuotta sotaisessa Japanissa

Korpinen, Tuulikki
Seitsemän vuotta sotaisessa Japanissa
WSOY 1949

Japani oli täydellisesti eristäytynyt ulkomaailmasta 250 vuoden ajan aina vuoteen 1859. Tuona aikana oli kristittyjä järjestelmällisesti vainottu. Ensimmäiset suomalaiset lähetit saapuivat maahan 1900 Evankelisen herätysliikkeen lähettäminä.
Kirjan tapahtumien aikana niin Suomi kuin Japanikin kävivät sotaa. Japanin - Kiinan sota oli syttynyt 1937, marraskuussa 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, Japani hyökkäsi joulukuussa 1941 Pearl Harbouriin, Thaimaahan, Filippiineille ja Malesiaan valloittaen lopulta suuria alueita Tyynellä valtamerellä. Japanin sota päättyi atomipommin pudottua Hiroshimaan 1945. Kirjassa kuvataan myös tätä tapahtumaa.

Arvo ja Tuulikki Korpinen matkustivat pienen Arto-poikansa kanssa Japaniin joulukuussa 1938. Ensimmäiset etapit olivat Tukholma ja Southampton. Sieltä valtamerilaiva Normandie vei heidät New Yorkiin, jossa he viettivät joulun ajan.
”Ei joulu joululle tuntunut. Ei ollut kotoista, suomalaista joulurauhaa. Pilvenpiirtäjiä töllistelimme pää kenossa. Hirvitti seisoa niiden juurella, sillä tuntui kuin ne olisivat voineet kaatua päällemme.”

Pitkä junamatka mantereen halki vei heidät valtameren rannikolle San Franciscoon. Siellä he ihmettelivät kauan sitten Suomesta Amerikkaan muuttaneiden puhetta. ”Usein jäimme ymmällämme miettimään, mitä emäntämme tarkoitti, kun hän esimerkiksi sanoi näin: ”Otetaanko katukaara tunnelin kautta piitsille?” (Otetaanko raitiovaunu tunnelin kautta merenrantaan?) Tai näin: ”Meidän tainiruuma on täällä kitsin takan. Siellä on jo pleitit pöydässä ja tästä saa ottaa orensseja, äpyliä ja pinanoita, ja ostin minä muutakin vestapyyliä siitä stoorista, kun hillillä käytiin.” (Meidän ruokasali on täällä keittiön takana. Siellä on jo lautaset pöydässä ja tästä saa ottaa appelsiineja, omenoita ja banaaneja, ja ostin minä muitakin vihanneksia siitä kaupasta, kun kukkulalla käytiin.)

San Franciscosta matka jatkui japanilaisella Tatsutamaru-valtamerihöyryllä. Laiva pistäytyi Havaijilla, Honolulun satamassa. ”Toisaalla avara meri, toisaalla jylhät vuorenseinät – olipa ihmeellistä käyskennellä palmujen varjostamia teitä ja tuntea olevansa Honolulun kaupungissa. Suloinen kesä, kukkia, kukkia, kukkia, tulipunaisia tienoot tulvillaan. Tienvieret, talojen seinät ja katot, kaikki kalliojyrkänteetkin olivat suurten hehkuvien kukkien peitossa. Palmut huojuivat, hiekkarannat hivelivät silmää. Näimme, miten rohkeat uimarit laskettelivat suksilla hyökyaaltojen harjalla pitkin heleänsinistä vettä ja miten kuparinvärinen kalastaja huuhteli rannalla verkkojansa. Nuori, pirteä mies soitteli kaislamajan ovella outoa soittokonetta. Istuuduimme viheriälle nurmelle, henkäilimme syvään ja ihmettelimme, näimmekö unta vai oliko tämä kaikki tosiaankin totta.”

Kirjailija luo seuraavaksi lyhyen katsauksen Japanin silloiseen lähihistoriaan. ”Sotia edeltänyt 20 vuoden aika oli nopeassa tempossa tapahtuvaa amerikkalaistumisen aikaa. Uudenlaista Japania rakennettiin sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Upeita rakennuksia kohosi lakkaamatta, kadut tehtiin juhlallisiksi valtateiksi, maailman komeimpia siltoja rakennettiin. Mutta juuri vuosien 1938-1939 vaiheilla alkoi myös ilmetä määrätietoista itsenäistymistä, jopa voimakasta vastustusta ulkomaalaista sivilisaatiota kohtaan, taantumuksellisuutta, vanhoillisuutta, joka vaati hylkäämään uudet muodot epäjapanilaisina, kansan luonteeseen ja historiaan sopimattomina. Ulkomaalaistunut japanilainen on epäisänmaallinen ja epäluotettava, hän ei ole kylliksi vankka osallistumaan Suur-Japanin rakentamiseen. Sen tähden palatkaamme esi-isiemme aikaisiin käsitystapoihin ja eläkäämme niin kuin muinaiset, juurevat kunnian perikuvat, samurait. Eräänlaista ristiriitaisuutta oli siis ajan hengessä Japaniin saapumisemme aikoihin. Toisaalla pitkälle kehittynyt ulkomaalaisihailu, toisaalla yhä synkkenevä rotuviha. Tekniikan valtasaavutukset olivat kyllä tunnetut ja käytännössä, japanilaiset ajelivat junillaan, sähkövaunuillaan, ilmaradoillaan, maanalaisillaan niin kuin konsanaan New Yorkissa tai Lontoossa, käväisivätpä silloin tällöin lentokoneella Shanghaissa saakka ostoksillaan, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla he olivat kuitenkin nimenomaan japanilaisia, olivat oma itsensä – sen sain kokea heti ensimmäisinä tunteina, jotka Nipponilla vietin.”

Tuulikki Korpinen kertoo mielenkiintoisesti vierailustaan japanilaisessa kodissa. ”Japanilaiset ystävämme lankesivat heti kynnyksen yli astuttuaan kasvoilleen maahan ja tervehtivät yli äyräittensä kuohuvin kohteliaisuuksin.
-On kulunut aikaa siitä, kun tapasimme!
-On todellakin kulunut aikaa!
-On todellakin tervetullutta, että laskeuduitte alas vaatimattomaan talooni!
-Että ylhäältä alaspäin kutsuitte minun vaatimattomuuttani luoksenne, siitä todellakin kiitokseni!
-Mitä teille mahtanee kuulua?
-Kysymästänne paljon kiitoksia, vaimoni on hiukan sairastellut.
-Todellakin mielenmyrkkyä teille! Kuinka lapsenne voivat?
-Kiitoksia paljon, teidän suosiollisella avullanne lapseni kyllä voivat hyvin.
Jokaisen lauseen jälkeen sekä vastaanottaja että vieras kumarsivat otsansa aivan käsiinsä, jotka olivat tatamilla rinnakkain kämmenpuolet alaspäin.

Kun teekupitkin oli kaksin käsin asetettu leivosten viereen lattialle – Japanissa ei milloinkaan hieno ihminen nostellut esineitä yhdellä kädellä – kumarsi emäntä otsansa käsiinsä ja sanoi:
-Todellakaan ei minulla ole mitään tarjoamista, mutta olkaa hyvät ja alentuen ottakaa!
Vieraat kumarsivat ja sanoivat:
-On pelkkiä herkkuja! Ylhäältäpäin saaden nautimme!
-Tavattoman herkullista! Vieraat puhkesivat jälleen ylistelemään, nostivat kaksin käsin teekupin otsansa korkeudelle ja tekivät kunnioittavan kumarruksen kohti teekuppia. Sitten he vetivät huultensa läpi toisen kuuluvan horauksen maiskutellen suutaan sen jälkeen.

Kun tehtiin poislähtöä ja kiiteltiin, sanottiin kumarrellen: -Oli oikein herkullista!
Isäntäväki vastasi: -Oli peräti mitätöntä!
Jo sisäpuolella kumarrettiin hyvästit ja kiitokset useaan kertaan. Mutta koska isäntä ja emäntä tulivat kynnykselle polvillaan siinä istuen hyvästelemään, niin vieraatkin kumartelivat uudet kerrat ovella ja mutisivat kohteliaisuuksiaan.
-Todellakin olimme häiriöksi!
-Todellakin likainen kotimme oli epäkohteliasta teille!
-Monenlaisesta kestityksestä kiitokset lausumme!
-Taas pian tulkaa, olkaa niin hyviä!
-Kiitoksia, kiitoksia!
Huokasimme helpotuksesta, kun vihdoinkin olimme saaneet kumartelut loppumaan ja voimme vapaasti ajatella omia ajatuksiamme.”

Bussimatkatkin olivat erikoisia. ”Takadanobabassa käytimme bassua silloin tällöin. Se oli jo aseman kohdalle pysähtyessään täynnä, mutta vielä sinne ahdettiin määrätön määrä pyrkijöitä. Bassutyttö hosui auton sivulla molemmin käsin viittoen sisällä olevia siirtymään taemmaksi, taemmaksi.
-Anteeksi suokaa, mutta sisemmälle pyydän! Olkaa hyvä, vielä vähän sisemmälle pyydän! Anteeksi, mutta vielä hiukan tehkää itsenne pienemmiksi! Pyydän, pyydän! Kiitoksia paljon, oi, kiitoksia paljon!
Kun vihdoin päästiin liikkeelle ja tuskin voitiin hengittää likistyksissämme, niin bassutyttö, joka ei mahtunut autoon, vaan killui käsiensä varassa oviaukossa, huuteli edelleen ohjeitansa niin kimakasti, että toisin ajoin oli vaikeata kuvitella sitä ihmisääneksi:
-Seuraava pysäkki Rokuchoo, Rokuchoo! Onko joku, joka pyrkii alas? On, on! Valmistautukaa lähtemään, kohta ollaan pysäkillä! Toimikaa nopeasti, pyydän, nopeasti, pyydän! Nyt käännytään kadunkulmassa, vaunua heittää vähän, olkaa varovaisia, pyydän! No, nyt se on ohi, kiitoksia, kiitoksia!
Kun auto oli pysähtynyt ja matkustajat astuneet alas, tyttö piipitti: -Oo rai! Oo rai!
Se oli olevinaan englannin kieltä ja merkitsi samaa kuin all right! Sitten hän taas jatkoi laulamistaan:
-Seuraava on Ichibamae, Ichibamae! Nyt mennään raitiovaunuradan yli, siinä tärisee hiukan, olkaa hyvä, olkaa varovaisia, pyydän! Kiitoksia, kiitoksia! Onko joku, joka pyrkii alas? Ei ole, ei ole! Oo rai, oo rai!”

Yllättäen Arvo Korpinen kuoli sydänhalvaukseen 30.4.1939 ja Tuulikki Korpinen jäi leskenä pienen Arto-poikansa kanssa Japaniin jatkamaan kieliopintoja. Tokiossa oli hänen lohtunaan ja turvanaan muitakin suomalaisia.
Vuoden kuumimmaksi ajaksi ulkomaalaiset matkustivat vilpoisempaan Karuizawaan. Japani valmistautui sotaan ja Karuizawassakin pidettiin ilmapuolustusharjoituksia. Amerikkalaisia matkusti laivalasteittain pois Japanista.

Marraskuussa saatiin kuulla Neuvostoliiton hyökänneen Suomeen. ”Sitten tuli aika, jolloin Japanin radio pauhasi varhaisesta aamusta aina yö uutisiin saakka: Sovietto – Fuinrando – Herushinki – Viipuri… Kun matkustin aamulla kouluun, oli ihmisiä tiet tulvillaan ja kaikki tutkivat aamulehtiä. Sähkösanomapojat huusivat asemilla ja miehet lukivat lehtisiä juostessaan alas tunneleihin. Suomen kohtalo oli Japanin miljoonien mielessä.”

Tokioon palattuaan suomalaiset saivat kuulla ulkomaalaisten aseman tulleen uhatuksi Japanissa. Liikkui huhuja, että kaikki ulkomaalaiset ajetaan pois maasta. Amerikan luterilaiset lähetyssaarnaajat oli määrätty palaamaan kotimaahansa. Postia sensuroitiin tarkasti. Ruokatavarat loppuivat äkisti.

”Lukemattomat kerrat sai ulkomaalainen tutuissakin kaupoissa käydä hellyttelemässä kauppiaitten mieltä saadakseen pienen erän ruokaa. Jos hiukankaan tuskastuit ja valitit onnetonta tilannetta tai nälkääsi, sinulle hymyiltiin ylimielisesti ja singottiin vasten kasvoja: Mitä tänne tulitte! Menkää pois Japanista!”

Tuulikki Korpinen sairasteli, hänen hermonsa pettivät ja hän joutui vuoteen omaksi. Eräs suomalaisista oli lähdössä kotimaahan ja Tuulikki olisi halunnut päästä hänen mukaansa. Lähetyksen esimies vastusti ajatusta, eikä matkaa järjestynyt.

Kevättalvella 1941 Tuulikki ja Arto Karppinen matkustivat Tokiosta kuuden tunnin junamatkan päähän Iidaan. Siellä oli vapaana suomalaisten lähetyssaarnaajien talo samassa pihassa pastori Oguchin asunnon kanssa. Siellä he oppivat lisää japanin kieltä ja japanilaisia tapoja. Kirjassa tehdäänkin monipuolisesti selkoa japanilaisesta elämästä. Iidassa kirjan kirjoittaja pääsi japanilaisen lastentarhan apuopettajaksi.

Joulukuun 7. päivänä 1941 Karppinen sai viimeiset kirjeet Suomesta Japaniin. ”Tästä lähtien olin neljä vuotta elävä tietämättömänä omaisteni kohtalosta ja isänmaani vaiheista.” Seuraavana aamuna tuli tieto: ”Yöllä oli alkanut sota Japanin ja Amerikan välillä. Japanilaiset ovat pommittaneet seitsemän amerikkalaista sotalaivaa meren pohjaan Havaijilla.”
Helmikuun 18. päivänä 1942 Japanissa juhlittiin joukkojen maihinnousua Singaporeen.

Tuulikki ja Arto Karppinen viettivät viluisina, nälkäisinä ja yksinäisinä, japanilaisten ylenkatsomina painajaismaista elämäänsä sotaa käyvässä Japanissa. Vuonna 1945 he pääsivät Ruotsin lähetystön palvelukseen Karuizawaan, ensin ministerin kokiksi ja sitten tämän omaisuuden vartijaksi ministerin matkustettua Ruotsiin. Nälkä vaivasi sielläkin japanilaisten petollisuuden ja ylenkatseen seurauksena.

”Jotenkuten siirryttiin päivästä toiseen. Vähitellen oltiin elokuussa. Toisen maailmansodan historiallisin elokuu. Viidennen päivän iltapuolella asiallisista asiallisin sihteeri syöksyi haltioituneen keittiöön:
-Kuulkaa, kuulkaa! Nyt on tapahtunut jotakin tavatonta! Jotakin ennenkuulumatonta! Amerikkalaiset ovat pudottaneet atomipommin Hiroshimaan!
-Mitä? Mitä?
-Niin, te ette tietenkään ymmärrä! ettehän te käsitä, miten suurta tämä merkitsee – Hiroshiman kaupunkia ei enää ole!

Karuizawassa emme olleet kuulleet mitään erikoista, sillä Hiroshima oli satojen kilometrien etäisyydellä, ja ainainen pommitusten jyminä oli turruttanut huomiokykymme. Sen sijaan lähempänä asuvat olivat luulleet sitä salaperäiseksi tulivuoren purkaukseksi – miksipä muuten japanilaiset olivat osanneetkaan sitä kuvitella! Jotkut olivat päässeet pakenemaan itse Hiroshiman laitamilta, ja he olivat niin perusteellisen järkytyksen vallassa, että he olivat aivan mielettömiä.
Oli ollut kirkas sää. Ihmiset olivat istuskelleet iltapäiväteetänsä juomassa, kun he olivat kuulleet lievän hälytysmerkin ja samalla havainneet yksinäisen lentokoneen kaupungin yläpuolella. Ahaa, ei taida olla meilläkään enää montaa päivää jäljellä, he olivat tuumineet. Mutta juuri silloin taivaat revähtivätkin auki ja ihmissilmin ennen kokematon kirkkaus levisi kuin pitkäisen tulet yli maailman. Kuului korviahuumaava pamaus, joka iski heidät tainnoksiin.
Havahduttuaan he kuulivat rakennusten luhistumisesta syntyvää meteliä, ja katso, jokaiselta, joka oli istunut Hiroshiman keskustaan päin, oli valo polttanut nahan pois kasvoista ja kaulalta, vaikka he eivät olleet tunteneet minkäänlaista kuumuutta ihossaan. Kauhun valtaamina he syöksyivät ulos ja kaupungista poispäin, mutta tiet olivat kaikenlaisen kaman peitossa ja luhistuneitten talojen alta kuului sydäntä särkeviä avunhuutoja. Ei silloin kukaan silmäillyt oikealle eikä vasemmalle, ei silloin enää mahtunut ajatuksiin armeliaisuus ja sääli, vaan ajatuksettomina mielipuolina he rynnistivät eteenpäin.

Myös Tokiosta he kertoivat kauhukuvia. Eräälle asemalle, jolla juuri suunnattomat ihmismassat liukuivat edestakaisin ja loputtomat jonot johtivat lippuluukuilta moneen kertaan ympäri rakennuksen, oli pudonnut pommi. Tuhansia ihmisiä oli yhtenä ainoana lihakasana ja veri virtasi mahtavana purona katuojia alas. Kesä oli kuumimmillaan ja kuolleitten haju kamala.

Uskomattomia huhuja kierteli ympäri valtakuntaa, vaikka viranomaiset olivat antaneet asetuksen, ettei Hiroshiman tapahtumasta saanut kukaan suutaan avata. 60 000 henkeä oli siellä hävinnyt jäljettömiin, 100 000 haavoittunut, 200 000 jäänyt vaille kotia, 10 mailin säteellä olivat maalaistalojen olkikatot lysähtäneet maahan. Kun muutama päivä oli kulunut, menivät ihmiset tutkimaan tuhon jälkiä, mutta mikä kauhu, he sairastuivat ja kuolivat!
Pari päivää myöhemmin putosi atomipommi Nagasakin kaupunkiin. Elokuun 9:ntenä pelätty Neuvostoliitto julisti sodan.”

Elokuun kymmenentenä päivänä tuli Siiri Watanabe tapaamaan poikansa Akeon kanssa Tuulikkia. Tämän suomalais-japanilaisen perheen poika oli apeltansa, entiseltä ministeri Hatoyamalta kuullut suuren salaisuuden.
”Nyt on niin, puhui Akeo hitaasti tapaillen suomalaisia sanoja, että Japani tekee ylihuomenna rauhan. Me olemme lähettäneet antautumisemme amerikkalaisille, ja ylihuomenna keisarin pitäisi puhua kansalle ja ilmoittaa, että tehdään rauha.”
Ministeri Hatoyama vastusti sotaa ja hänet syrjäytettiin. Nyt hänet kutsuttiin kiireesti takaisin, sillä tarvittiin amerikkalaisille myötämielisiä miehiä.

Tuulikkia kiellettiin kertomasta asiasta kenellekään, ei edes lähetystössä. Lähetystösihteeri istui ahkerasti radion ääressä ja kuunteli kuulokkeet korvilla uutisia ulkomailta. Nyt hän katseli kummissaan kun suomalainen oli riisunut sisäkönvaatteensa ja tarjoili päivällisen valkoisessa kesäpuvussa ja hymyili.
”Toisaalta ei ollut tuntuvinaan miltään, ei ainakaan niin riemulliselta kuin olisi pitänyt, toisaalta taas kutkutteli sydänalassa aivan kipeätä tehden. Päivällistä tarjoillessa en sitten enää malttanutkaan mieltäni, vaan kysäisin, oliko San Franciscon uutisissa mitään erikoista.
–Ei oikeastaan. Kuinka niin?
–Ajattelin vain. Minusta tuntuu että siellä pitäisi vähitellen olla erikoisempaakin. Olisikohan syytä kuunnella myöhäisuutisetkin tänä iltana?
Hän kohautti olkapäitään ikään kuin karistaakseen piikalikan neuvot harteiltaan.
-Mitä tämä nyt on olevinaan? Oletteko menossa jonnekin juhliin?
-Minnekäpä minä juhliin menisin! Itsekseni minä vain.
Omituisesti hän silmäili jälkeeni. Luuli kai, että järkeni mahdollisesti oli sekoamaisillaan – ja olisiko mikään ihme ollutkaan. Mutta ahkerasti hän kuitenkin istui radionsa ääressä kaiken iltaa, kunnes kello 9:n tienoissa karkasi keittiöön.
-Te tiesitte sen! Mistä te voitte sen tietää!”

”Sitten tuli päivä, jolloin keisari puhui ensi kerran kansalleen radion välityksellä. Hänen äänensä oli heikko, mitättömän tuntuinen, mutta se, mitä hän sanoi, oli kolmas atomipommi, järisyttävin kaikista mahdollisuuksista, mitä nipponilaisille lausua saattoi. Kansa istui tatameillaan juhlallisuudesta väristen, kumarruksissaan, kun heidän oli jumalansa suusta kuultava ankara totuus: he olivat hävinneet. Nipponin voittamaton armeija oli antautunut, Suur-Aasian ja koko maailman herruus oli menetetty. Hän, jota palvottiin valkoisen ratsun selässä istuvana, hän, joka ei koskaan kuollut, ainoastaan hetkensä tultua piiloutui ihmissilmiltä, hän oli sen julistanut.”

”Aina taistelulaiva Missourilla tapahtuneeseen rauhan allekirjoittamishetkeen ja ehtojen julkituloon saakka japanilaiset uskoivat sovittelevan rauhan mahdollisuuteen, uskoivat, että he itse saisivat sanella rauhanehdot, että he vain jalomielisesti jakaisivat liittoutuneitten kanssa ne alueet, jotka he olivat anastaneet!
Mutta peräti toisin kävi. Voittaja purjehti mahtavan sotalaivaston kanssa satamiin ja täysissä sotavarustuksissaan astui ensi kerran Nipponin pyhälle maankamaralle. Vieraan maan lippu heitti ensi kerran varjonsa nousevan auringon maahan. Ei kulunut kuin pari viikkoa, ja etäisimmilläkin seuduilla hurisivat jeep-autot täynnä reippaita, amerikkalaisia sotilaita. Japanilaiset oli voitettu, vaikk’eivät he jaksaneet sitä uskoa.
Amerikkalaiset tulivat jo Karuizawaankin. Kun Arto eräänä päivänä palasi koulusta, hän uhosi silmät säteillen: ”Äiti, äiti! Siellä on amerikaaneja.”

Japanista ei kuitenkaan ollut kovin helppo vieläkään päästä Suomeen. Ulkomaalaisille luvattiin kuljetus marraskuun puolivälissä. Suomalaisille ei vaan tullut matkustuslupaa. Washington ei edes vastannut kyselyihin. Vasta helmikuun 15. päivänä valtamerihöyry Uruguay lähti Yokohaman laiturista kohti Kaliforniaa ja Panamaa mukanaan kovia kokeneet Tuulikki ja Arto Korpinen.

Kotimatkakaan ei sujunut vaikeuksitta, mutta Panaman, Le Havren, Southamptonin, Göteborgin ja Tukholman kautta matkalaiset pääsivät vihdoin Turkuun ja edelleen kevätyönä 29.3.1946 Helsinkiin.