A.E. Johann: Suuri Maailmanmatka

A.E. Johann
Suuri Maailmanmatka
Opas Maapallomme maihin ja sen kansojen pariin
Gummerus 1963
Grosse Weltreise 1955

Kyseessä ei ole tavanomainen matkakirja, sillä tässä vain esitellään maailman maita ja kansoja.
Saksalainen kirjailija Alfred Ernst Johann Wollschläger (1901-1996) on kyllä käynyt esittelemissään kohteissa, mutta ei kerro tarkemmin itse matkustuksesta. Matkat hän on tehnyt eri aikoina. 488-sivuinen kirja kattaa kaikki mantereet Eurooppaa lukuun ottamatta. Kirjailija haluaa tutustuttaa lukijan nimenomaan Euroopan ulkopuolisiin kaukomaihin. Hän luo katsauksen käsittelemiensä seutujen historiaan ja suhtautuu kriittisesti esimerkiksi siirtomaapolitiikkaan. Lukija voi todeta maailman muuttuneen aika tavalla kirjan kirjoittamisen ajoista.

Maailmanmatka alkaa Uudesta-Seelannista. Johann kehuu alkuasukkaita, maoreja, sitkeiksi ja urheiksi, jotka eivät jääneet löytöretkeilijöiden ja siirtomaaherrojen jalkoihin, toisin kuin monet intiaaniheimot.
”Meidän päivinämme on käytetty sanaa genocide, joukkotuhonta, kansanmurha, ikään kuin tämän laatuiset rikokset olisivat alkaneet vasta meidän ajallamme. Mutta joukkomurhia on tehty aina, kaikkina aikoina, niin kauan kuin maa on ollut olemassa, ja niitä ovat tehneet sekä niin sanotut kulttuurikansat että niin sanotut villit, jotka eivät itse asiassa ole paljonkaan villimpiä kuin me muut.”

Uuden-Seelannin Pohjoissaari on tuliperäinen. ”Kaikkialla Rotoruan ympärillä vesi poreilee ja kiehuu, ja kun lasten tulee talvella kylmä, he pulahtavat lähimpään kuumaan lähteeseen ja lämmittelevät jäseniään. Ja Whaka-Rewa-Rewan, maorien kylän, laidalla naiset pesevät pyykkiä kuumassa vedessä, jota maa herkeämättä työntää syvyydestä, soppa- tai teekattilat pannaan mutkattomasti matalaan ojaan, jota sähisten kiehuva vesi huuhtelee lyhyin väliajoin joka päivä, kuukaudesta toiseen, vuodet ympäriinsä.”

Seuraava kohde on Polynesia. ”Hiljaisten laguunien lasimaisen kirkkaassa, pohjaan saakka läpikuultavassa vedessä lapset telmivät jo ensimmäisinä ikävuosinaan; ja hyvin usein nuo pienet ruskeat tenavat oppivat ensin uimaan ja vasta sitten kävelemään; onhan uiminen itse asiassa helpompaa. Ja isommaksi varttuessaan he oppivat pian myös melomaan ja purjehtimaan. Sukupolvesta sukupolveen pojat oppivat merenkulun taitoja heimon vanhoilta miehiltä, jotka koko elämänsä ajan ovat ratsastaneet kiikkerillä, vain kylkiäispuun tukemilla veneillä tai korkeakeulaisilla kaksoiskanooteilla maapallon suurimman valtameren mahtavilla aalloilla. He oppivat tarkkailemaan tähtien liikkeitä, saavat tietää, milloin ja missä aurinko kiertää rataansa eri vuodenaikoina taivaanrannan yllä. Näin he oppivat ymmärtämään, että vaikkei meren laajoilla, autioilla ulapoilla ole tienviittoja eikä tunnusmerkkejä, osoittaa taivas sekä päivällä että yöllä merenkulkijalle hänen asemansa ja suuntansa jotakuinkin tarkoin. He tutustuvat hitaisiin, mutta tasaisiin ja luotettaviin merivirtoihin, jotka kulkevat heidän laakeiden kehäriuttojensa tai sinertävän usvan peittämien korkeiden saarten ohitse. He tietävät, millaiset tuulet on otettava lukuun, kun he lähtevät purjehtimaan pohjoista kohden tiettömänä lainehtivalle merelle häviävän pieniltä kiinteiltä pisteiltään, joilla he asuvat.”

Johann ymmärtää, ettei alkuasukkaiden elämä ollut pelkästään näin rauhanomaista. Hän valottaa maoriheimojen keskinäisiä ja raakoja sotia, sekä valkoihoisten suorittamaa alkuasukkaiden ja eläimistön teurastusta. ”Näin saamme todisteen siitä, ettei valkoinen mies suinkaan ole ainoa, joka on hävittänyt ’lempeiden villien’ perityt taidot ja luonteen. Kuvitelma alkukantaisten heimojen onnellisen levollisesta ja sopuisasta maailmasta on sentimentaalinen, romanttinen erehdys.”

Australiassa Johannilla oli tilaisuus tutustua alkuasukkaiden elämään. ”Keski-Australian koillisosassa olen asunut Australian kanta-asukkaiden leireissä. Olen tehnyt työtä heidän kanssaan. Ystävällisellä ja hiljaisella tavallaan he ovat opettaneet minulle hyvin paljon sellaista, mistä minulla ei ollut edes hämärää aavistusta. He ovat todistaneet omaavansa tietoja ja kykyjä, jotka hipovat uskomattomuuden rajaa.”
Kirjailija kehuu heitä taitaviksi, sitkeiksi, älykkäiksi ja huumorintajuisiksi. Hän hämmästelee bumerangia: ”Tuo omituisen käyrä kapine suhahtaa heittäjän kädestä, kohoaa ilmaan kuin lintu, mutta tällä kertaa se ei osu kenguruun – tummapintainen, leveänenäinen mies on tähdännyt huonosti. Korkealla ilmassa pyörivä ammus kääntyy takaisin ja leijailee heittäjän luo, ja tämä sieppaa sen taitavasti päänsä päältä tai nostaa maasta jalkojensa juuresta.”

Indonesian kautta Johannin kertomus vie Japaniin. ”Vaelsin silloin kauneimpana vuodenaikana halki erittäin hyvin hoidetun ja hedelmällisen maan, jossa kapeat, toisinaan vain mökin pohjan kokoiset peltotilkut on vaivalloisesti raivattu kolkkoon ja tylyyn vuorimaastoon. Tein retkeni syksyllä, joka myös japanilaisen käsityksen mukaan on vuoden kaunein – ja japanilaisin – vaihe. Villinä kasvavat bambut kahisevat polkujen varrella, ja siellä missä tie kiemurteli yli sammaltuneen kallioisen kukkulan, kohosivat valtameren myrskyjen mutkaisiksi tuivertamat mahtavat männyt pitkine neulasineen synkkinä varjoina silkinsinistä taivasta vasten. Kaukana laaksossa häämötti kylä, jonka asumuksia peittivät suuret ja painavat riisin oljista tai risuista tehdyt katot. Läheisellä riisipellolla viskoi vielä pari naista hirssiä tuulta vasten. Heillä oli yllään siniset kaulaan saakka ulottuvat mekot. Mustatukkainen poika, jolla oli pelokkaat silmät, ajoi kirjavaa ankkalaumaa kotiin päin. ”

Johann kertoo myös vierailusta japanilaiskotiin. Ensin kumarrellaan talon isännän tiedustellessa vieraitten vointia ja vähätellessä itseään, taloaan ja perhettään. Vieraat vastaavat samalla mitalla halveksimalla arvotonta asemaansa ja varallisuuttaan. Kun on kumarreltu riittävästi, isäntä sanoo: ”Olen iloinen, että astutte minun kehnoon talooni. Toivon, että suotte anteeksi köyhän taloni ja kehnon perheeni.”

Koreassa ja Mantsuriassa Alfred Johann matkusti ennen toista maailmansotaa, jolloin maat olivat Japanin miehittämiä. ”Koreassa ja varsinkin Mantsuriassa asuvien japanilaisten parissa ei voinut havaita jälkeäkään hienoista teeseremonioista tai suloisten kirsikankukkien palvonnasta. He matkasivat Japanin ’villiin länteen’ päättäneinä ajaa tahtonsa lävitse, toteuttaa hallituksensa käskyt ja rakentaa valtakunnan, suuren valtakunnan, jota he tahtoivat hallita – oman ylpeän kansansa hyväksi.”
”Kaikki kohtaamani korealaiset näyttivät minusta väsyneiltä, vanhoilta, hiljaisilta. He olivat alistuneet kohtaloon, joka jo kauan sitten oli riistänyt heiltä vapauden. Mutta kenties he vaikuttivat tällaisilta vain japanilaisten rinnalla, jotka piittaamattomina ja itsetietoisina liikkuivat näiden ’sarastavan aamun maan’ uupuneiden lasten joukossa. Japanilaiset näyttivät joka hetki olevan tietoisia herruudestaan.”

Kiinassa, Vanhsienin kaupungissa, Johann kohtasi kadulla erikoisen kulkueen. Kimeiden huutojen saattelemana saapui toistakymmentä puolialastonta kulia kantaen notkuvien bambuseipäiden päihin kiinnitettyjä sankoja. Kammottava löyhkä kertoo heidän olevan viemärikuleja, jotka vievät ihmisten ulosteita joella odottaviin dzonkkeihin. Lasti myydään maanviljelijöille lannoitteeksi.

Pekingin ’kiellettyyn kaupunkiin’ mennessään Johann näki erään vanhan, kuivettuneet eukon kyhjöttävän muurin juurella kerjäämässä. ”Minun kävi häntä sääliksi ja heitin hänen syliinsä pari kuparilanttia. Oli kulunut tuskin minuutti, kun maa näytti aukenevan syytäen haudoista ihmisiä, joita se ei tahtonut pitää mullassaan, niin hirvittäviä he olivat. Tällainen joukko rampoja, jotka äkkiä ontuen, hyppien, hoippuen, juosten, ryömien ilmestyivät näennäisesti tyhjyydestä, todellisuudessa pitkän, puoliksi sortuneen muurin ja lukemattomien, osittain luhistuneiden asumusten kaikista sopukoista, syöksyi minun kimppuuni vihaisesti huutaen, lisää almuja vaatien. Näin kammottavaa joukkoa – vajaakykyisiä, sairaita, rampoja, ihmisraunioita, joilla oli paiseita ja rupia kaikkialla ruumiissaan – en olisi voinut kuvitella edes pahimmassa painajaisunessa. Kerjäläiset kurkottivat kasvojeni eteen kynsiään, mätäneviä jäseniään. Minut valtasi silmitön pakokauhu, jonka kaltaista en koskaan ollut kokenut. En voinut tuntea sääliä; kuristava inho tukahdutti kaikki muut tunteet. Murtauduin jollakin tavalla kauhujen saartorenkaasta ja syöksyin yhtä häpeälliseen kuin päättömään pakoon. Onneksi tavoitin jo muutaman minuutin kuluttua yhden Pekingin harvinaisista, rämisevistä vuokra-autoista, käskin kuljettajan ajaa hotelliini ja otin – en häpeä tunnustaa sitä – perusteellisen kylvyn ja pesin itseni runsaasti vaahtoavalla saippualla.”

Tämän jälkeen kirjassa käsitellään Taka-Intiaa.
”Bangkokissa puolet väestöstä asuu sadoiksi haarautuneiden jokien laiskasti virtaavan veden päällä. He elävät ja kutovat, rupattelevat ja nauravat ja laiskottelevat, rakastavat, riitelevät ja rukoilevat edessään kulhollinen riisiä, hiukan vihanneksia ja palanen paistettua kalaa, tietämättä paljonkaan pelosta, tuntematta sitä ikuista huolien puolittain tiedotonta virtaa, joka pohjolassa sumentaa ihmisten mielen. Bangkokin virtojen yllä paistaa aurinko, ja yöt ovat aina leutoja.”

”Malaijit ovat rakastettavia ihmisiä. Mutta heidän on työläs käsittää, miksi ihmisen pitäisi tehdä enemmän työtä kuin kapean, ruskean, tanssinhaluisen ruumiin ravinnontarve vaatii. Sen vuoksi englantilaiset näkivät mielellään, että levottomasta, nälkää näkevästä Kiinasta virtasi tänne säälittäviä ja työintoisia ’taivaan poikia’, jotka ilomielin värväytyivät ankaraan työhön helteisen painostaville kumiviljelmille, telakoille, Singaporen mailien pituisiin varastorakennuksiin. Nykyisin Malaijissa ja Singaporessa on jo enemmän kiinalaisia kuin malaijeja.”

”Intiassa kohtaamme mitä erilaisimpia maisemia: pohjoisessa Kasmirin satumaisen kauniin vuorimaan, etelässä painostavan trooppisen Ceylonin saaren, idässä sateisen Assamin seudut, joiden halki virtaa leveä Brahmaputra, lännessä aavikkomaisen karu, Pakistanin eteläosassa sijaitseva Sind. Sen kautta virtaa Indus, suuri joki, joka murtautuu mahtavana ja kohisevana Himalajan vuorilta, mutta menettää tiellään etelään päin, virratessaan kohti Intian valtamerta kuivien tasankojen halki läntisessä Pandsabissa ja Sindissä niin paljon vettä, että se saavuttaa meren heikkona, laivoille kulkukelvottomana, mätänevänä vesikouruna. Suuri joki tukahtuu ja hidastuu liejuun ja hiekkaan, jotka ovat tukkineet sen suiston.

Kasmir – niitä on todellakin siellä, noita kaikkein keveimmästä villasta tehtyjä huiveja, jotka ovat tehneet tämän maan nimestä maailmankuulun. Nykyisin aivan samoin kuin muinoin voi muukalainen, joka on suorittanut pitkän ja vaivalloisen matkan Srinagriin, ostaa noita huiveja Kasmirin, Intian suurimman ruhtinasvaltion, pääkaupungin basaareista ja suorittaa kuuluisan kokeen niiden aitouden ja laadun toteamiseksi: suurenkin hartiavaipan täytyy olla niin hieno ja pehmeä, että sen voi vaivattomasti vetää kultaisen vihkisormuksen lävitse.”

”Kaksituhatta erilaista kastia pirstoo Intian kansaa. Sotilaat, rosvot ja kauppiaat, palvelijat, talonpojat ja hengelliset opettajat – kullekin heistä on osoitettu oma ’karsinansa’, jonka piiristä hän tuskin koskaan pystyy murtautumaan. Eikä siinä kyllin, näiden lisäksi on vielä 60 tai 70 miljoonaa kastitonta eli paariaa, jotka ovat sanoinkuvaamattoman kurjia, köyhiä, likaisia ja halveksittuja. Lisäksi tulee yli 100 miljoonaa muhamettilaista, joista suurin osa asuu nykyisin Pakistanissa.

Intiassa elää satumaisen rikkaita ihmisiä, kenties rikkaampia kuin missään muualla. He omistavat valtavia aarteita, helmiä, kultaa ja jalokiviä, joiden kaltaista me olemme lukeneet vain saduissa. Intiassa ne ovat todella olemassa. Mutta tässä samassa Intiassa elää myös sanoinkuvaamattoman köyhiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät omista edes bambu- tai olkimattoa, minkä voisi levittää katukiville tai paljaalle maalle nukkumista varten, ihmisiä, jotka eivät omista mitään muuta kuin pari ryysyistä puuvillariekaletta laihojen lanteittensa peittona.”

”Persiassa astumme sille Etu-Aasian alueelle – sitä sanotaan myös Keski-idäksi – joka nykyisin vaikuttaa voimakkaasti uudenaikaiseen maailmantalouteen vielä arvioimattomien suurten öljyesiintymiensä ansiosta. Keski-idässä öljy on temmannut unestaan maita ja seutuja, joihin suuren maailman tapahtumat tuskin lainkaan kajosivat moniin vuosisatoihin, ja työntänyt ne oikopäätä lentokoneiden, uudenaikaisen teollisuuden, tekniikan aikakauteen.
Mitä vielä kertoisin Persiasta? Aihetta olisi äärettömän paljon: tragiikka, kauneus ja kukoistus, loisto ja rappio ovat siellä kutoutuneet erottamattomasti yhteen. Runoilijat Firadusi ja Omar Khaijam, jota varsinkin englantilaiset arvostavat, Riikinkukkovaltaistuin ja Sirasin ruusut – nykyisin tuo kaikki kuuluu jo lähinnä satujen ja legendojen piiriin. Abadanin öljynpuhdistamo on tärkein.”

Kirjasta välittyy muutamaan otteeseen outo asenne, joka on yleistä tänäkin päivänä. Aasia ja varsinkin Afrikka nähdään valkoihoisten aarreaittana, josta pyritään hyötymään taloudellisesti alkuperäisväestön kustannuksella. Ei ajatella, että näiden maanosien rikkaudet ovat sikäläisten omia ja niiden pitäisi hyödyttää heitä itseään. Johann esittää asiasta ristiriitaisia lausuntoja.
”On varmaa, että Afrikka seisoo vasta pitkän tien alkupäässä, että valkoinen maailma, huolimatta kaikesta siitä mitä jo on saavutettu, on vasta alkanut käyttää suunnitelmallisesti hyväkseen Afrikan mahdollisuuksia.”

Johann käsittää Afrikan poliittisten rajojen olevan keinotekoisia. ”Ne ovat Afrikassa vielä paljon satunnaisempia ja mielivaltaisemmin vedettyjä kuin missään muualla, ne pilkkovat luonnollisia maastokokonaisuuksia eivätkä ota huomioon suurten neekeriheimojen asuma-alueita. Esimerkiksi korkealla kehitystasolla olevat evet (Togo) ovat lännessä ranskalaisten, idässä taas englantilaisten mandaattiherruuden alaisia, osa owamboista on alistettu portugalilaisten (Angola), osa taas etelä-afrikkalaisten (Lounais-Afrikka) hallintaan.”

Etelä-Amerikan kuvaus alkaa Brasiliasta ja Amazonista. ”Amazon on melkein enemmän kuin joki, se on osa valtamerta, ja tulviessaan se peittää sivuillaan kasvavia metsiä – rannoista voi tuskin puhua – lukemattomien neliökilometrien laajuudelta, niin että on mahdotonta erottaa, missä kiinteä maa alkaa ja missä varsinainen jokiuoma päättyy.”
Kuvattuaan sademetsien valloitusta ja kehuttuaan Rio de Janeiroa, varsinkin sen rannalla ilakoivia tyttöjä, Johann kertoo lopuksi Sao Paulosta. ”Sao Paulossa tehdään työtä, rakennetaan, tuotetaan teollisuusvalmisteita suorastaan pohjoisamerikkalaisella vauhdilla, niin että kaikki kuvitelmat eteläisestä hitaudesta sortuvat omaan onttouteensa. Sao Paulo tuottaa näet erästä määrättyä nautintoainetta, joka – lähtösatamastaan nimensä saaneena – tunnetaan kaikkialla maailmassa Santos-kahvin nimellä. Brasilian kahvinvienti ylittää monin kerroin sen kaiken muun viennin. Puuvillan, puun, tupakan, mangaanin ja banaanien vientiluvut jäävät kauas jälkeen. Kehnon valmistuksensa vuoksi (jota tosin nykyisin paljon parannetaan) Santos-kahvi ei ole laadultaan erityisen hyvää, niin että siihen Euroopassa melkein aina sekoitetaan väliamerikkalaisia tai afrikkalaisia lajeja, jotta aromi parantuisi. Brasiliassa on kahvia niin runsaasti, että sitä ’kahvikriisin’ aikana kaadettiin mereen laivalasteittain, ja vetureita lämmitettiin kahvilla.”

Kirjassa syvennytään tämän jälkeen Etelä-Amerikan historiaan, joka onkin värikäs – ja surullinen. Oman mainintansa saa Bolivian ja Perun rajalla oleva kuuluisa Titicaca-järvi. ”Tämä järvi voisi hyvinkin kuulua maailman seitsemän ihmeen joukkoon, jollei se olisi niin syrjässä, melkein neljän tuhannen metrin korkeudessa. Syvänsininen suunnaton jalokivi keskellä orvokinsinisten, purppuranpunaisten, kamelinruskeiden ja rikinkeltaisten vuorten ihmeellistä maisemaa, ympärillään lumen kruunaamat, puhtaan hopeisina kimmeltävät korkeat huiput – ihana järvi; ei ihme, että intiaanit ovat palvoneet sitä pyhänä halki lukemattomien vuosisatojen.”

Johan kertoo järvellä olevan kaksi saarta, toinen on pyhitetty kuulle ja toinen auringolle. Auringon jumalalle inkat ovat järven rannalla uhranneet tuhansia ihmisiä. ”Papit puhkaisivat laavalasista tehdyllä veitsellä nuorukaisten rinnan ja kiskoivat esiin vielä sykkivän sydämen lahjoittaakseen sen suurelle auringolle.”

Väli-Amerikka ja Meksiko saavat kirjassa myös muutaman sivun katsauksen. Siinä kerrotaan, minkälaisen tragedian siirtomaaisännät saivat aikaan silloisessa Hispaniolassa.
”Haiti, Hispaniolan eli Haitin saaren länsiosa, jonka Kolumbus löysi 6. joulukuuta 1492, oli Ranskan alusmaa jo vuodesta 1677. Hispaniolassa asuneet intiaanit kuolivat viimeistä miestä myöten kahden tai kolmen sukupolven aikana espanjalaisten säälimättömän sorron vuosina. Piispa Las Casas, punaisten kansojen ainoa todellinen asianajaja ja puolustaja, sai jo 1507 luvan tuoda Afrikasta neekereitä, jotta nämä helpottaisivat espanjalaisten ikeen alle murtuvien intiaanien elämää. Näin – yksi maailmanhistorian katalimmista kepposista – juuri tästä jalosta, lämminsydämisestä, inhimillisestä Las Casasista tuli Afrikasta Amerikkaan suuntautuneen orjakaupan perustaja; ja seuraukset vaikuttavat vielä nykyhetkellä.”

Kirja päättyy kuvaukseen Pohjois-Amerikasta. ”Kun ajaa Meksikon rajakaupungista Ciudad Juarezista Rio Granden rannikolta toiselle jännittyvän sillan yli, astuu aivan uuteen maailmaan. Ihmiset ovat avomielisiä, nopeita, puheliaita, estottomia; ainakin he vaikuttavat sellaisilta. Joen toisella puolella oleva meksikolainen kaupunki näyttää ikään kuin nukkuvan verrattuna vilkkaaseen El Pasoon Texasissa, USA:n puolella.
Heti pistävät silmään Amerikan tunnusmerkit, jotka näkyvät selvästi kaikkialla, vaikka matkustaisi Vancouveriin, Brittiläiseen Kolumbiaan, tai Montrealiin, joka sijaitsee Quebecissa. Kaikkialla näemme hauskoja säkeitä, jotka mainostavat Burma-Shavea, erästä parranajovaahdoketta; joka paikassa myydään coca-colaa, ja kaikkialla houkuttelee kilpi, jossa lukee Cafe – se ei ole kahvila, vaan vastaa meikäläistä ravintolaa. Siellä istutaan pitkän ja korkean baaritiskin ääressä, jolta tarjoillaan sekä ruokia että juomia; ja jukeboksit, musiikkiautomaatit, rämisevät ja metelöivät ja ulvovat korvia huumaavasti. Monessa paikassa näemme myös sanan Cafeteria, joka sekään ei ole kahvila, vaan ravintola jossa asiakkaat palvelevat itseään.”

Lopuksi Johann pohtii, onko Amerikka tosiaan suuri kansojen sulatusuuni. ”Näin kasvaa tässä suuressa maanosassa suuri kansa monista erilaisista aineksista, joista kaikki eivät suostu yhtä helposti ja yhtä nopeasti sulautumaan suuren kokonaisuuden osaksi – moni ei sulaudu koskaan. Mutta sittenkin suuri kansa: amerikkalaisia ensi sijassa ja vasta sitten ranskalais-kanadalaisia tai irlantilaisia tai ruotsalaisia tai saksalaisia tai, niin, neekereitä Alabaman ’Black Beltistä’ tai karjapaimenia Texasista, lammasfarmareita Montanasta, mormoneja Utahista, vehnänviljelijöitä Saskatchewanista ja Manitobasta tai hedelmänviljelijöitä Okanagan Valleysta, Brittiläisestä Kolumbiasta tai Imperial Valleysta, Kaliforniasta. He kaikki ja myös San Franciscon China-Townin kiinalaiset ja ahkerat japanilaiset Joaquinin laaksosta ja Alaskan kullankaivajat ja uraaninetsijät geigermittareineen Jukonin ja Mackenzien erämaista: kaikki he ovat amerikkalaisia, suuren mantereen herroja, mantereen, joka vielä hyvin kauan on pysyvä nuorena ja joka myöhäsyntyisen luonteensa mukaan on pitävä vapautta korkeimpana hyveenään, avaraa amerikkalaista vapautta: pysyä köyhänä tai rikastua, kuinka kukin haluaa, kuljeksia tai vakiintua. Kuinka kukin tahtoo!”

Lopputoteamuksena Johann lausuu ajatelman: ”Muissa maanosissa on hyvä matkustella. Eurooppalaisen kotiseutu voi olla vain Eurooppa.”