Ernst Lampen: Meiltä ja muualta

Ernst Lampen
Meiltä ja muualta
Otava 1919
Näköispainos ntamo 2012

”Aikansa kulttuurivaikuttajan matkakuvauksia mm. Suomesta, Sveitsistä, Unkarista ja Nordkapista. Ernst Adolf Lampén (vuodesta 1936 Lampén-Iso-Keisari; 1865-1938) oli suomalainen opettaja, matkakirjailija ja toimittaja.”

”Ernst Lampén teki elämäntyönsä kieltenlehtorina, mutta hänet tunnetaan erityisesti savolaisuuden apostolina, matkailijana, humoristisena kirjailijana, lehtimiehenä ja vapaa-ajattelijana. Lampénin elämä ja toiminta sivuavat monella tavoin Savoa ja Rantasalmea, jossa hän vietti lapsuutensa. Hänen teksteistään huokuvat rehevä elämänilo ja arjen kommellukset, mutta myös julkaisuaikana radikaalit ajatukset.” (kirjasto.mikkeli.fi)

Lampen on koonnut tähän kirjaan kuvauksia matkoistaan niin kotimaassa kuin Euroopassakin. Ensimmäinen tarina on nimeltään Keisari Aleksanteri III:n luona vieraisilla. Kyseinen keisari kuoli 1894, joten tässä kuvattujen tapahtumien aikana Lampen on ollut alle 30-vuotias. Tapahtumat ajoittuvat siis ennen postimanifestia ja ensimmäistä sortokautta Suomen ollessa osa Venäjän keisarikuntaa.

”Keisarinna se oli, joka meidät hoviin kutsui. Tanskan prinsessa Dagmar ei koskaan voinut viihtyä Venäjän aasialaista loistoa vaativassa hovissa. Hän muisteli nuorena tyttönä ihastuksella kuulleensa ylioppilaiden serenadeja Bernstorffin linnan edustalla ja Köpenhaminan kuninkaallisen palatsin ikkunoiden alla. Niitä aikoja hän halusi uudelleen elää. Hän muisti, että kirjavassa alamaistensa joukossa oli kansa, joka oli hänen kansansa henkistä heimoa. Eräällä käynnillään Helsingissä 1885 hän kuuli Yliopistossa taas pitkästä aikaa ylioppilaslaulua. Silloin hän teki päätöksen. Venäjän mahtavana keisarinnanakin hän tahtoi nimipäivänään herätä ylioppilaslauluun, siirtyä hetkeksi takaisin lapsuutensa aurinkoisiin päiviin pyökki- ja tammipuistojen siimeksessä.

Hovin viranomaiset ryhtyivät toimiin, ja Suomen viranomaiset eivät vitakastelleet hankkiessaan laulajia kokoon. Koko Suomen onni ja menestyshän riippui siitä, oliko itsevaltias suopea meille vai ei. Siten muodostuivat meidän laulumatkamme puolivirallisiksi vastaanotoiksi mahtavan tsaarin hovissa. Mutta keisarinnan erinomaisen ystävällinen kohtelu teki ne meille laulajille etupäässä mitä hauskimmiksi vierailuiksi harvinaisen perheen luona.

Marian päivä, elokuun 3:s, oli keisarinnan venäläinen nimipäivä. Päivää ennen läksimme junassa Helsingistä Pietariin. Senaattori oli saattamassa ja pisti valtion rahoja tilapäisen kasöörin käteen. Junassa meillä oli erityinen vaunu. Kun Pietarin asemalle saavuttiin, olivat hovivaunut odottamassa. Kuski kullassa ja hopeassa, niin ikään lakeija. Tästä korskeudesta huolimatta voi katukäytävältä kuulla haukkumasanan: tshuhnii. Haukkujat olivat panslavisteja tai nihilistejä, joita kismitti, että suomalaiset ylioppilaat pääsivät hoviin.

Seuraavana aamuna ani varhain läksimme nimipäiväserenadille keisarin huvilalle. Serenadi tapahtui kaikkien ikivanhojen, suomalaisten tapojen mukaan. Asetuimme, 16 miestä, puoliympyrään parvekkeen eteen, jonka takana keisarinnan asuinhuone oli. Lauloimme pari kolme laulua, niin keisarinna tuli parvekkeelle. Ypö yksin. Puettuna mitä yksinkertaisimpiin kesäpukimiin. Aivan kuin meillä kuka tahansa rouva, joka perheensä kesken viettää nimipäiviään. Ei mikään muistuttanut mahtavaa hallitsijatarta. Täytyi väkisin johdattaa mieleensä, että nyt seisoimme henkilön edessä, jota 160 miljoonaa henkilöä kumartaen lähestyy, jopa polvistuen puhuttelee.”

Kello viideltä iltapäivällä oli suuri vastaanotto Mon Plaisir’in huvilassa. Laulajat näkivät siellä paljon kuuluisia henkilöitä. Ranskan lähettiläs tirkisteli laulajia nokkavasti monokkeli silmässä. ”Kiinan lähettiläs, Hänen ylhäisyytensä Fy-Fan-Fu-Ling, hymyili meille vinoilla silmillään, mutta kunnioittavan matkan päästä. Tyytyväisimmän näköinen oli Montenegron kuningas, Nikita, käyrine turkkilaisine miekkoineen. Ilotulituksen sähistessä, pärskäessä ja paukkuessa keisari koko ajan seurusteli ja puheli meikäläisten kanssa, vuoroin venäjäksi, vuoroin ranskaksi.”
Epäilyttää tuo kiinalaisen ylhäisyyden nimi. Liekö nimen etuosa Lampenin ylioppilashuumoria?

Toisen kerran laulajille tuli käsky, että heidän piti saapua Pietariin laulamaan keisarin syntymäpäiville. Tällä kertaa he menivät Nevskin varrella olevaan Anitskoffin palatsiin.
”Kuinka lähellä Helsinkiä Pietari onkaan. Mutta kuinka perin erilaiset menot! Suuri juopa on kiinnitetty meidän ja venäläisten pääkaupunkien välille. Jäätävässä pakkasessa ihmiset paljastivat päänsä kulkiessaan pyhimysten kuvien ohi, tekivät ristinmerkkejä, parrat jäässä, mustat rasvaiset tukat kuurassa, pitkäkaulaiset hevoset jäähileissä, ajurit pulleat kuin heinäruot. Työläisluokkaan kuuluvat ihmiset likaiset, saastaisen näköiset ja haisevat, sivistyneistö taas koreissa, helakoissa puvuissa, tuoksuen väkeville hajuvesille. En missään ole nähnyt niin tarkkaa rajaa eri säätyluokkien välillä kuin täällä, en missään niin paljon todellista likaa ja kurjuutta toiselta puolen ja toiselta puolen taas niin räikeää loistoa.”

Kolmannen kerran Lampen komennettiin kesken varusmiespalveluksen Helsinkiin keisarille laulamaan.
”Keisarillisten oli tapana joka kesä majailla huviloissaan meidän saaristossamme. He ankkuroivat laivastonsa milloin mihinkin suojaiseen lahteen ja salmeen, viettivät siellä päiviä muutamia, muuttivat sitten toiseen ja sieltä taas uuteen paikkaan.” Vastaanotto oli Tsarevna –laivan kannella ja siellä laulettiin myös Maamme-laulu.
Ajat muuttuivat Postimanifestin ja ensimmäisen sortokauden myötä. Kun sitten myöhemmin keisarilliselta taholta kysyttiin, tulevatko laulajat kunniatervehdykselle, vastattiin surunvoittoisesti: ”Suomessa ei enää lauleta.”

Toinen tarina kertoo 9-vuotiaan Lampenin koulumatkoista. Tuolloin elettiin noin vuotta 1875.
”Siihen aikaan kuin sisämaassa ei ollut rautateitä, tehtiin talvisaikaan matkoja, jotka eivät olleet vain muutamien peninkulmien pituisia eivätkä päivän kestäviä, vaan kymmenien peninkulman pituisia ja viikkokauden kestäviä. Kävin koulua Kuopiossa, vaikka vanhempani asuivat etelässä. Minulla oli siis 360 km ajettava ennen joulua Kuopiosta Lahteen tai Taavetin asemalle, joissa paikoissa tavoitin rautatien ja lämpimät vaunut. Ja juuri yhtä pitkä matka oli joulun jälestä rautatieltä takaisin koulukaupunkiin. Ja tämä paluumatka se oli pelottavin, sillä niihin aikoihin, tuossa tammikuun puolivälissä, voi pakkanen olla armoton.”
Lampenin kuvaus monipäiväisestä talvisesta rekimatkasta saa lukijan kiittämään onneaan, ettei ole joutunut moista itse kokemaan. Hevoskyyti 36 asteen pakkasessa ei nykyajan matkaajaa houkuta.

Tarinassa Murheellinen matka Unkariin, Lampen kertoo närkästyksensä katoliseen kirkkoon. Hän matkusti Prahan kautta ja kyseli majapaikassa kaupungin nähtävyyksistä.
”Missä Hussin muistopatsas on?
– Ikävä kyllä ei Hussille ole pystytetty muistopatsasta.
– Kuinka ei? Husshan on Böömin suuri nimi.
– Niin kyllä, mutta katolinen kirkko ei ole sallinut pystyttää hänelle muistomerkkiä. Hussin sijalle on kirkko korottanut pyhän Nepomukin”
Lampen kertaa tshekkien historiaa ja toteaa: ”Mikä ihmeellinen voima onkaan typeryydellä tässä maailmassa. Jos kansan saa pidetyksi tietämättömyyden kahleissa, voi siihen ahtaa mitä hullutuksia tahansa. En lakkaa ihmettelemästä tuota katolisen kirkon käsittämätöntä voimaa ja vaikutusta ihmissieluihin. Kun läksin Pragista, kysäisi valistunut edeskäypä:
- Milloinka palaatte Pragiin?
- Sitten kun olette Hussille patsaan pystyttäneet.”

Matka jatkui Wieniin, jossa Lampen vietti viikon päivät ja nautti keväisestä kaupungista. ”Lukiessani Wienissä sanomalehtiä näin aina tuon tuostakin ilmoituksia suuresta juhlasta, joka oli lähestymässä. Sen nimenä oli Frohnleichnamsfeier. Minun piti juuri itse suuren juhlan aamuna lähteä Wienistä Budapestiin. Edellisenä iltana utelin ravintolan tarjoilijalta, mikä se Frohnleichnamsfeier oikeastaan on juhliaan.
- Ooo! Se on katolisen kirkon loistavin juhla. Suuria juhlakulkueita pannaan toimeen ja kirkoissa on menoja koko päivä, vastasi tarjoilija.
- Minkä muistoksi juhlaa vietetään?
- Tjaa, tjaa, tjah! En tällä haavaa satu muistamaan. Jahka ensin vähän ajattelen.” Tarjoilija kysyi hovimestarilta eikä tämäkään tiennyt, mutta jälleen vakuutettiin että se on suurin kirkollinen juhla. Junassa matkalaiset näkivät eräässä kaupungissa vietettävän tuota juhlaa kaikella värikkäällä komeudella.
”Tukkukauppias huudahti: - Katsokaa, miten komeasti tuolla juhlaa vietetään!
– Saisinko luvan kysyä, minkä muistoksi juhlaa vietetään? kysyin kohteliaasti.
– Tjaa, tjaa, sanoi tukkukauppias ja mietti, mietti, mietti. En todellakaan räkkä haavaa osaa sitä selittää. Mutta kyllä se on kirkkomme loistavin juhla.” Kysyttiin vielä toiselta ja kolmanneltakin kanssamatkaajalta, mutta kukaan ei tiennyt syytä tuohon loistavaan ja tärkeään juhlaan.

Lampen osti lipun Berliinin junaan ja vierailu Unkarissa jäi lyhyeksi. ”En saanut unta junassa. Ajattelin onnistumatonta Unkarin-matkaani. Nuo matkatoverini Wienistä Budapestiin olivat ystävällisillä neuvoillaan repineet rikki sen kuvan, minkä unkarilaisista olin itselleni luonut. Nuo avopäiset palvelijat herrainsa edessä Pestin asemalla olivat loihtineet eteeni venäläisten kuvat, ja ne minua tympäisivät auttamattomasti. Muutamat itsessään vähäpätöiset sattumat kaupungissa olivat lisänneet vastenmielisyyttäni. Olisihan ollut hullutusta sellaisessa mielentilassa jäädä Unkariin pitemmäksi aikaa. Sivistyneet unkarilaiset huomasin erittäin ystävällisiksi ihmisiksi, eikä kansakaan millään tavalla minua loukannut eikä pahoittanut. Mutta tuo venäläisyys monessa menossa se minut karkoitti. En pääse siitä että kaikki aasialaisuus minua vaivaa. En viihdy kansan keskuudessa, joka valittaa, ettei sillä ole omaa naispyhimystä, ja joka piispalleen maksaa miljoonan markkaa vuodessa. Mieluiten matkustelen protestanttisissa maissa. Siellä ei aasialainen taikausko menoineen niin räikeästi pistä silmään. Näemmehän missä tilassa meidän karjalaisemme ovat, jotka ovat hattu kädessä vapisseet venäläisten satraappien edessä ja kumartaneet Pyhän Antreaksen vinoa ristiä.
Sitten kun Hussille on Pragissa muistopatsas pystytetty ja unkarilaiset hieman vähentäneet piispojensa vuotuisia tuloja, teen matkan uudelleen.”

Tämän jälkeen kirjassa selvitellään elinoloja Finbyn saaressa ja matkaa turistilaivalla Nordkapiin.
 
Kohtauksia pääsiäismatkalla on lyhyt kertomus jossa Lampen tapaa täpötäydessä junassa romaaninaisen.
”- Mistä kaukoo vieras? kysyin.
- Savonlinnasta tulen.
- Minnekkä matka?
- Maailmalle vaan. Minä olen romaani.”
Käy ilmi, että naisen mies, pientilallinen Savonlinnan läheltä oli juuri kuollut, eikä romaanitar ollut jäänyt edes hautajaisiin, vaan lähtenyt oitis kulkemaan pienen lapsensa kanssa. Kymmenen vuotta oli vaimo ollut avioliitossa miehen kanssa, joka ei ollut kulkuri. Siis kymmenen vuotta kuritushuonetta. Mieli oli palanut ulos maantielle, mutta tuo kirottu talo oli kuin rautakahle sitonut hänen jalkansa. Ei ollut kymmeneen vuoteen ulos ihanille maanteille. Mutta toissa päivänä oli vapauden hetki lyönyt. Hänen kuritushuone-rangaistuksensa oli loppuun suoritettu, miehensä kun kuoli. Ja heti seuraavana päivänä hän sitoi imeväisensä kiinni povelleen, osti piletin Mäntyharjulle ja lähti kulkemaan. Hänen silmänsä loistivat ilosta.
”- Onko teistä hauskaa kuljeskella talvellakin?
- Ei pakkasella, mutta lämpimällä ilmalla.
- Mistä olette kotoisin?
- Orimattilasta.
Nainen puhui parasta kirjakieltä. Oli käynyt koulua tyttönä ollessaan. Hän toi esille suuren kulkijanhimonsa niin valituin sanoin, että minäkin lämpesin, ja Suomen kesäiset maantiet rupesivat sukeltamaan esille minunkin sieluni silmiin. Rupesin tutkimaan.
- Oletteko kulkenut Salpausselkää pitkin?
- Olen, olen monta kertaa.
- Oletteko nähnyt Utin kankaat?
- Aivan pienestä tytöstä ne muistan.
- Oletteko nähnyt ne elokuussa, kun kanerva kukkii? Muistatteko sitä puutonta aukeaa, jossa on silmänkanto näköalaa, kanervankukka kanervankukan vieressä ihanimmassa sinen ja punan kirjavassa loistossa? Siinäkös on suloista levähtää maantien reunalla, kun päivä paistaa lämpimästi ja ruisrääkkä kurnuttaa kaukana.
- Muistan, muistan minä, sanoi vaimo ja huokasi haikeasti.
- Kanerva-aukean läpi kulkee polku. Ihanin polku maailmassa.”
(Tässä kohtaa minäkin muistelin lapsuuteni maisemia Utissa. Juuri noita avaria mäntymetsiä ja kanervakankaita minäkin kaipaan. Nykyisellä kotiseudullani metsät ovat ryteikköjä, eikä niihin tee mieli lähteä samoilemaan.)

Seuraava kertomus on Polkupyörällä Preussin ja Baijerin kuningaskunnassa. Lampen lähti Berliinistä toveriensa kanssa Potsdamiin. He katselivat Frederik II Suuren rakennuttamaa Sanssoucin linnaa ja polkivat yöksi Buccolziin, brandenburgilaiseen majataloon. Seuraavana päivänä he saapuivat Wittenbergiin ja etsivät tietysti kuuluisan linnankirkon.

Matka jatkui Keski-Saksaan. ”Teki mielemme mennä Elbeen uimaan. Helle oli tuskastuttava. Ei ollut luvallista. Elbe oli tulvillaan, ja poliisi vahti uimapaikkaa. Oikein! Saksassa on vähän uimapaikkoja. Jos suomessa uimapaikat olisivat poliisin valvonnan alaisia, ei peltotöihin riittäisi miehiä. Kaikki olisimme poliiseja.
Eräässä majatalossa pyydettiin vettä, sillä kurkkua kuivi sietämättömästi. Emäntä toi pesuastian ja pyyheliinan sisään. Hämmästys suuri meidän taholtamme.
–Saisiko juotavaa?
–Ravintolasalista saa olutta useampia lajeja.
Vesi on Saksassa elukoitten juoma. Niin kuin Suomessakin. Suomessa tarjotaan vieraalle maitoa tai piimää, Saksassa sen sijaan olutta pienille lapsillekin.”

Sitten jatkettiin Lützeniin. ”Nyt tulivat jo ensimmäiset mäet vastaan. Oli kuljettu yli 20 peninkulmaa aivan tasaista mäetöntä taivalta. Thüringerwaldin ensimmäiset reunavuoret nostivat tiet pystyyn. Ne eivät olleet meidän pieniä nystyröitämme. Ne nousivat yhtä hyrkyä 6 km ja antoivat yhtä pitkän alamäen. Erästä tällaista alamäkeä laskettiin neljään mieheen alas joen laaksoon. Meihin oli yhtynyt saksalainen pyöräilijä, jolla oli sama matka kuin meilläkin, Jenan ylipistokaupunkiin. Jarrutettiin minkä jaksettiin, sillä alamäki oli pitkä ja jyrkkä. Laakson pohjassa oli pienoinen kylä, ja alamäki loppui juuri kylän torin laitaan. Tori oli täynnä väkeä. Soittokunta seisoi pienen torin laidassa.
Soitimme kiihkeästi kelloamme, että väki tekisi tietä, sillä oli mahdotonta tai ainakin vaikeaa hypätä pyöriltä niin jyrkässä ahteessa. Kansa totteli ja jätti meille pienen solan, josta muka piti mahtua ajamaan. Olisi siitä mahtunut yksin erin, mutta me ajoimme aina kaksi vierekkäin. Mutta juuri ahtaimmassa solassa toverini ajoi pyöränsä minun pyörääni kiinni. Tuntui kuin joku väkevä käsi olisi pyyhkäissyt minut satulasta maahan. Otin noita pitkiä, toivottomia askeleita, joita ihminen ottaa ennen varmaa lankeemustaan. Puskin läpi väkijoukon. Sivuni sattuivat pehmeihin naisruumiisiin. Huih, huih, huih! huusivat nämä kimakoilla, kirkuvilla äänillään. Ruumis etukumarassa harppailin vielä muutamia epätoivoisia askeleita, kunnes kaatua mätkähdin juuri soittokunnan keskelle, niin että pöly pakeni ilmaan. Nousin samalla ylös ja hiivin häpeissäni juuri vasta aukaistua väylääni pitkin pyörälleni, kaappasin sen ja läksin juoksujalkaa hanhilauman läpi, joka myöskin oli kokoontunut torille kaakottamaan.
Jenassa erosimme saksalaisesta toveristamme, joka oli jo pyörinyt kanssamme kaksi päivää. Hän oli elättänyt henkeään näinä kahtena päivänä vain makkaralla ja kahvilla.”

Saavuttiin Baijeriin ja siellä tuli tietenkin ensimmäisenä vastaan polvihousuinen, töyhtöhattuinen mies, jonka mahdottomasta murteesta matkalaiset eivät saaneet selvää. ”Huomasin heti, että tämä oli Saksan savonmurretta.”
Tonavan virta tavattiin Ingolstadtin kaupungin kohdalla. Se oli ainoa epäsiisti paikka koko matkalla. Jopa Tonavan vesikin oli liejuinen ja samea, eikä kirkas ja sininen, niin kuin laulussa sanotaan.
Müncheniin tultiin loputtoman pitkää lehtikujakatua pitkin. ”München on Saksan suruttomin ja iloisin kaupunki, niin kuin baijerilaiset ovat sen kansan iloisin ja puheliain heimo.”

Toiseksi viimeinen matkakuvaus vie lukijan kanoottimatkalle Savon saloseudulle Lampenin ja kumppanien seurassa.
”Kanoottimatkamme piti alkaman Iisalmen kauppalasta ja kulkeman vesistön kapeita järviä, jokia ja puroja myöten aivan sen lähteille saakka. Sieltä piti hevosella vietämän kanootit olemattoman Karjalanselän yli Nilsiän reitille. Tätä reittiä myöten sitten aioimme laskea mäkeä alas aina Kallaveden suurille ulapoille. Olimme varanneet kaksi viikkoa matkaa varten.”
Liikutaan Paavo Ruotsalaisen asuin seuduilla ja Lampen tekee selkoa herännäisyydestä.

Lopuksi seurataan Lampenin edesottamuksia Sveitsissä. Vierwaldstätter-järvi on näyttämönä jännittävässä seikkailussa Lampenin joutuessa Föhn-tuulen yllättämäksi souteluretkellään.