Toivo Rapeli: Matkustin Nipponiin

Toivo Rapeli
Matkustin Nipponiin
SLEY 1954

”Matka maailman ympäri kuulunee nykyisenä matkustamisen aikakautenakin harvinaisuuksiin. Siihen tarjoutui minulle tilaisuus syksyllä 1953. Sain nähdä Rooman, ikuisen kaupungin, sain elää unohtumattomat hetket pyhimmän historian tapahtumapaikoilla Pyhässä maassa, sain viivähtää tuokion salaperäisessä Intiassa. Pääosan noin kolme ja puoli kuukautta kestäneen matkani ajasta olin kuitenkin auringonnousun maassa, Japanissa, ja pysähdyin vielä paluumatkallani Amerikassa.”

Evankeliumiyhdistyksen johtokunta lähetti rovasti Toivo Rapelin Japaniin tutustumis- ja tarkastusmatkalle. Rapeli kuvaa matkaansa seikkaperäisesti. Hän luettelee tapaamansa ihmiset nimeltä, mainitsee kaikki kulkemansa paikkakunnat ja tekee selkoa jokaisesta matkapäivästään. Hän jopa kertoo puheiden sisällön pääpiirteissään. Tällainen raportti on raskasta luettavaa, ellei tunne erikoista mielenkiintoa Rapelin matkaa kohtaan.

Matka alkoi Seutulan lentokentältä syyskuun 2. päivänä vuonna 1953. Kirjassa on paljon kuvia ja Seutulasta lähtenyt kone näyttää olevan DC 3. Rapelin vieressä istui nuori rouva, jonka kanssa sukeutui keskustelu. Puhe kääntyi myös uskon asioihin. ”Minulla oli uskovainen äiti. Hän oli hyvä, mutta hän on kuollut. Minä olen kulkenut monia teitä ja kokenut paljon. Usein olen kaivannut äitini sisäistä rauhaa. Minä en ole uskovainen. Kyllä te olette onnellinen ihminen, kun pääsette matkalle maailman ympäri. Minä haluaisin olla teidän sijassanne.” Sanoin: ”Ei tämä matka minua onnelliseksi tee, vaikka mielelläni lähdenkin. Luulen, että matkustaminen ei tee ketään onnelliseksi. Onni on siinä, että synnit ovat anteeksi Jeesuksessa.”

Kolmen tunnin kuluttua oli koneen vaihto Kööpenhaminassa. Sieltä Rapeli vaihtoi SAS:n koneeseen joka lensi Frankfurtin, Zürichin ja Rooman kautta Lyddan lentokentälle Israeliin. Kenttä tunnetaan nykyään nimellä Ben Gurion International Airport ja sijaitsee 15 kilometrin päässä Tel Avivista. Rapeli kävi Jerusalemissa, Tiberiassa, Nasaretissa, Haifassa ja Tel Avivissa.
”Olin viipynyt Israelissa vain seitsemän päivää. Kuitenkin olin nähnyt paljon. Yleisvaikutelmana sanoisin, että maassa tehdään voimakasta jälleenrakennustyötä ja paljon on saatu aikaan. Kansa kamppailee kuitenkin suurten vaikeuksien kanssa, joista huomattavimmat ovat taloudellisia. Maa on köyhä ja siirtoväenkysymys on vakava. Maa on alituisessa jännitystilassa, koska Jordanian joukot seisovat aseistettuina maan rajoilla. Israelin täytyy olla valmiustilassa, sillä sota voi puhjeta uudelleen milloin tahansa.”

Matka jatkui 10.9. Pakistanin kautta Kalkuttaan. Lentokoneessa Rapelin vierustoverina oli saksalainen kauppias, joka neuvoi: ”Muistakaa aina, että Orientti on Orientti. Itämaat ovat aivan toista kuin länsimaat. Älkää arvostelko niitä milloinkaan länsimaisen mittapuun mukaan! Toista on niiden siisteyskäsitys, toista käsitys rehellisyydestä ja toista on kaikki. Pitäkää silmänne auki!”

Kalkutassa: ”Kun menin kadulle, huomasin joutuneeni ihmismeren keskelle. En ole koskaan enkä missään nähnyt niin paljon ihmisiä. Olin tyrmistynyt. Mutta sain pian muuta ajattelemista. Tuskin olin ottanut pari askelta, ennen kuin kerjäläiset piirittivät minut. Nuo rääsyiset laihat olennot ojensivat kätensä niin pyytävä ilme silmissään, että se pakostakin järkytti. Siinä oli äitejä puolialastomina imevät lapset sylissään, vanhoja miehiä, joiden kasvot olivat vääntyneet, ihmishylkiöitä vain kapea vyövaate yllään. Minulla oli Intian rahaa, sillä olin vaihtanut sitä hotellissa. Mutta havaitsin, että minun oli mahdotonta antaa, sillä joukko olisi vain kasvanut. Koetin päästä eroon tuosta parvesta, mutta kerjäläislauma lisääntyi yhä. Muutamat ihmiset huomasivat, että olin ahdistuksessa ja he karkottivat kerjäävän joukon, mutta kohta se oli taas ympärilläni. Huomasin mahdottomaksi jatkaa kävelemistä kaupungilla ja pelastauduin hotelliini.”

Kalkutasta matka jatkui brittiläisen BOAC:n Comet-suihkukoneella. Se oli tuolloin maailman nopein matkustajalentokone. Välilaskut olivat Rangoonissa, Manilassa ja Okinawalla. Kone laskeutui Tokioon 14.9.1953. Tästä alkava Japanin kuvaus on erittäin seikkaperäinen. Rapeli matkusti laajasti Japanissa tutustuen lähetysseuransa työalueisiin. Hän tekee kirjassa selkoa eri alueiden olosuhteista, tarpeista ja tulevaisuuden näkymistä.

”Aivan oman tonttimme vieressä on Ikeburossa kettu-jumalan temppeli, pieni katos, noin 1,5 metrin korkuinen. Siinä on kivestä tehty ketun kuva. Katsoimme hämmästellen, kun muuan nuori tyttö tuli portista sisälle, meni kettu-jumalan eteen, laski alttarille uhrinsa ja rukoili siinä. Pakosta nousi sydämestä kysymys: uskooko hän todella, että kettu-jumala voi auttaa?”

”Väsyttävää, mutta hyvin mielenkiintoista oli tutustua jättiläismäiseen Tokioon. En voinut olla tekemättä vertailuja Kalkuttan kanssa. Intiassa minulla oli suuri ja jatkuva turvattomuuden tunne. Tokiossa oli rauhallista, kerjäläisiä ei näkynyt missään ja kukaan ei näyttänyt kiinnittävän erityistä huomiota ulkomaalaiseen.”

Japanilaisessa kodissa: ”Kengät oli eteisessä jätettävä pois ja jalkaan pantiin tohvelit. Ja sitten kumarreltiin ja lausuttiin tervehdyksiä. Tervehdyssanoissaan japanilainen aliarvioi omaa kotiansa ja ylistää vierasta, joka suo heidän halvalle kodilleen niin suuren kunnian, että suvaitsee tulla sinne. Tultuamme ns. tatami-huoneeseen, tämä huone on saanut nimensä tatami- eli olkimatosta, joka peittää lattian, lankesimme polvillemme painaen kämmenpohjat ja otsankin lattiaan. Isäntäväki lausui taas kohteliaisuuksia. Minun täytyy sanoa, että kaikki tuntui luontevalta. Istuimme japanilaisen pöydän ääreen pienille tyynyille omat jalkamme tuolin alla. Pöytä oli hyvin matala, aivan kuin leikkipöytä. Melko pian rupesi väsyttämään. Meille vierasmaalaisille oli sallittua ottaa mukavampi asento, jota oikeutta jokainen meistä käyttikin kuka ennemmin kuka myöhemmin.
Japanilaiset eivät väsyneet istumaan jalkojensa päällä. Erityisen notkeita olivat sekä talon pyylevä emäntä että hänen siro tyttärensä. He kulkivat kumarassa aivan kuin hiihtäen ja polvistuivat laskiessaan ruoat pöydälle tai lattialle. Kaikki kävi kauniisti ja sulavasti! Paperiseiniä, joissa vain kehykset olivat puusta, siirrettiin syrjään tarpeen mukaan.
Ruoka käsittää lientä, jossa on munaa, juureksia ja ehkä sientä, kalaa erilaisia vihanneksia, papukeittoa, leväkasveja, meriruohoa, kirpeitä mausteita ja munia ja tietysti ennen kaikkea riisiä monessa eri muodossa. Ruoan jälkeen oli kuuluisa japanilainen teeseremonia.”

”Geisoista on yleensä väärä kuva ulkomailla. He eivät ole huonomaineisia naisia, vaan erityinen säätyluokka. Geisat ovat taiteilijoita, joita on kasvatettu seurustelemaan kaikkien kanssa. Heidän palkkansa on huomattava, ja monet liikkeet pitävät heitä palveluksessaan. Kuka tahansa kunniallinen japanilainen voi palkata geisoja esim. vieraiden tullessa.”

”Yokohaman kaupungissa meille annettiin pysähtymismerkki. Pysäköimme pääkadun kulmaukseen, jossa olimme hyvällä näköalapaikalla. Kaksi moottoripyöräilijää ajoi kovaa vauhtia pilliin puhaltaen. Sitten tuli auto, joka oli täynnä poliiseja. Olimme jännittyneitä, taas auto. Se oli uusi ja vaalea ja liikkui hiljaa. Silmät tarkkoina katselimme autoa, jossa istui solakka silmälasipäinen mies. Hän oli keisari Hirohito, 53-vuotias hienonnäköinen mies, 90-miljoonaisen Japanin kansan hallitsija. Hän oli kokenut, mitä merkitsee olla jumaloitu olento. Hän oli myös kokenut kunnian ja maineen katoavaisuutta. Hän oli saanut juoda Japanin suurimman kansallisen tappion karvaan kalkin. Keisari silmäili kiinteästi autoamme, kumarsi ja tervehti meitä kohteliaasti hymyillen. Olimme haltioissamme.”

”Junassa sattui tapaus, jonkalaista tuskin muualla sattuu. Minä kysäisin opettaja Kubotalta, oliko junassa toilettia. Hän kiiruhti tiedustelemaan asiaa junailijalta. Tämä tuli kohta paikalle sanoen kohteliaasti: - Olkaa hyvä ja menkää asemalle, siellä on toiletti. Minä kyllä seisotan junaa niin kauan kuin se on tarpeellista. – Sanoin: Olen hyvin kiitollinen, mutta minun takiani teidän ei tarvitse vaivautua niin paljon. - Vielä junailija jatkoi: Mutta ottakaa huomioon, että matka Iidaan kestää vielä 35 minuuttia.  Tällainen kohteliaisuus on mahdollista vain Japanissa.”

Marraskuun 3. päivänä 1953 Toivo Rapeli lähti Japanista kohti Amerikkaa. Ensimmäinen välilasku oli Tyynen meren Wake saarella ja toinen Havaijilla. ”Havaiji! Honolulu! Jo näkyivät kuuluisan saariryhmän ja kaupungin värikkäät valot. Pian olimme palmujen, hiekkarantojen ja loistavien kukkien Honolulussa. Laskeutuessamme koneesta Havaijin neitoset kukittivat jokaisen matkustajan. Suuri seppele kiedottiin kaulaamme. Se oli maan tapa. Koristettuina marssimme tulliin. Honolulu oli jo Amerikkaa, siellä tarkastettiin passit ja tavarat. Tullitarkastus vei aikaa lähes kolme tuntia, vaikka meitä matkustajia oli vain noin 40.”

”Lennettyämme yön, päivän, yön ja vielä enemmän kuin puoli päivää, Amerikan rannikot alkoivat näkyä. Edessämme kohosi merestä kallioita. Siellä oli Kalifornia. Jo alkoi erottua rakennusten ääriviivoja, San Francisco!
Matkalla tapahtui kummallisia ajan muutoksia. Läksimme Tokiosta marraskuun 3. päivänä kello 24, olimme Wake-saarella 4.päivänä kello 10.30. Kun tulimme Honoluluun oli taas marraskuun 3. päivä kello 22.30 ja San Franciscoon tullessamme oli taas 4. päivä kello 13. Tämä merkillinen lento valtameren yli lahjoitti elämäämme yhden päivän jota ei ole kirjoissa eikä kansissa.”

Amerikassa Rapelilla oli hyvin tiukka ohjelma, joka vei hänet eri puolille Amerikan suomalaisten pariin. Monet siirtolaiset kaipasivat kotimaataan. ”Pistäydyimme muutaman 85-vuotiaan leskivaimon kodissa. Hän oli tullut Kauhavalta Amerikkaan jo nuoruusvuosinaan. Siellä hän solmi avioliiton, josta oli kahdeksan lasta. Hänen miehensä oli kuollut kymmenen vuotta sitten. Poikansa luona hän vietti vanhuutensa päiviä, neljä lasta oli kuollut. Koti keskuslämmityksineen, sähköhelloineen, jääkaappeineen ja jäähdytyslaitoksineen oli siisti. – Muistatteko enää ollenkaan Kauhavaa ja Suomea? kysäisin vanhukselta. Kyyneleet silmissä hän vastasi: - Näen Suomesta unta harva se yö. Juuri ennen tuloanne olin ajatuksissani Suomessa.”

Minneapolisin pappisseminaarissa hän tarkasteli amerikkalaisia opiskelijoita. ”En voi sanoa mitään yleispätevää, mutta joitain huomioita tulin pakosta tehneeksi. Japanilaisiin verrattuna ero on tavaton: japanilaiset ovat hillittyjä, kohteliaita, vaatimattomia, sulkeutuneita, amerikkalaiset tekivät itsetietoisen, varman, puheliaan, jopa epäkohteliaan vaikutuksen. Oli kuin heissä heijastuisi jotakin siitä mahtavasta asemasta, mikä Amerikalla on nykyisessä maailmassa. Tuntui siltä, että nämä pojat voivat tehdä vieraankin läsnä ollessa melkein mitä vain. He melusivat tavattomasti, seurasivat omia mielijohteitaan pöydässäkin ja tekivät mitä moninaisimpia kysymyksiä.”

New Yorkin luonnetta eivät paljasta mielestäni parhaiten pilvenpiirtäjät, ei edes Empire State Building eivätkä kaikkialla kiitävät loistoautot, vaan sen paljastaa mielestäni parhaiten maanalaisen rautatieaseman porttilaite. Se rämähtää kiinni aina, kun matkustaja menee siitä, eikä sama portti enää laske takaisin. Tokiossa oli jotakin pehmeätä, matalaa, inhimillistä, sillä oli sielu. New Yorkin luonne on kova, kylmä, teräksinen, vaativa, ankara. Se on sieluton kaupunki.”

Paluumatka alkoi New Yorkin lentokentältä, välilaskut olivat New Foundlandissa ja Glasgowissa. ”Siirsimme kellon viisareita yhtä mittaa eteenpäin. Jouduimme viipymään Oslossa myrskyn takia yli kaksi tuntia. Mutta sitten läksimme liikkeelle ja lento Tukholmaan Bromman lentokentälle kesti vain kaksi tuntia. Siellä oli vaimoni terveenä ja reippaana. Kotona kaikki hyvin! Jumala on hyvä ja hänen armonsa pysyy iankaikkisesti.
Yhdessä lensimme sitten 11. päivänä joulukuuta Helsinkiin. Olin kulkenut lentäen maailman ympäri. Lentojen pituus oli 39 730 kilometriä ja aikaa oli kulunut 103 päivää. Jouduin kulkemaan kolmessa eri maanosassa ja lukuisissa maissa, joissa ilmasto, ruoka, asunto-olot ym. vaihtelivat; kuitenkin Jumala antoi minun pysyä terveenä koko ajan.”