Salaisen hämärän maa
Otava 1939 (2.p)
The Last Home Of Mystery 1929
Amerikkalainen Edward Powell oli lehtimies, sotakirjeenvaihtaja ja kirjailija. Hänen tuotannostaan on suomennettu ainakin kaksi teosta: Antwerpenin kukistuminen (1917) ja Salaisen hämärän maa - elämyksiä ja seikkailuja Nepalissa sekä muissa Intian valtioissa (1939). Powell oli kokenut matkailija. Hän oli ollut kirjeenvaihtajana Lähi-Idässä sekä virkailijana Syyrian ja Egyptin konsulaateissa. Matkoistaan hän kirjoitti parikymmentä kirjaa.
Tämän kirjan matkan ajankohtana osa Intiasta oli vielä Britannian hallituksen alaisuudessa. Näiden provinssien lisäksi Intiassa oli satoja intialaisten ruhtinaitten hallitsemia ruhtinaskuntia. Powell vieraili muutaman tällaisen ruhtinaan luona.
Nepalissa hallinto pyrki eristämään maan ulkomaisilta vaikutteilta. Englannin edustaja asui Katmandussa, mutta hänellä ei ollut lupaa liikkua määrätyn alueen ulkopuolella ilman viranomaisten lupaa. Suuri osa Nepalia oli yhä tutkimatonta seutua.
Salaisen hämärän maa alkaa Powellin ja hänen serkkunsa eversti Gallowhurin saapuessa laivalla Colomboon Ceylonille. ”Hyttini ikkunasta näin suunnattomia lastilaivoja lepäämässä aallonmurtajan suojassa, rannalla oli korkeita pinoja lastattavia teelaatikoita ja koprasäkkejä, puisia tullirakennuksia, jättimäisiä öljytankkeja ja ikään kuin koko satama-aluetta hallitsevana Grand Oriental Hotellin mahtava rakennus lukemattomine parvekkeineen.
Täällä itä ja länsi tapaavat toisensa, täällä valkoinen, ruskea ja keltainen mies kulkevat rinnakkain. Kaupungin asukkaat muodostavat eri rotujen ja uskontojen kirjavan sekamelskan – siellä näemme eurooppalaisia, singalilaisia, tamilaisia, malaijilaisia, kiinalaisia ja arabialaisia; kristittyjä, buddhalaisia, hindulaisia, persialaisia, Konfutsen ja Mooseksen uskolaisia.
Maailman ympäri kulkevien laivojen hikoilevat matkustajat tekevät satamassa kauppaa persialaisten kauppiaiden kanssa japanilaisista kimonoista, kiinalaisista norsunluuesineistä, intialaisista silkkikankaista, persialaisista hartialiinoista, syyrialaisista kirjokankaista. Puolialastomia, ruskeita, loistavapäähineisiä ja kirjavapukuisia miehiä seisoskelee isoissa myymälöissä, joiden lasien takaa näemme radiotarpeita, kirjoituskoneita, pariisilaisia muotitavaroita, skotlantilaista whiskyä, huonekaluja, sähköllä käyviä jäähdytyslaitteita – viimeinen uutuus!
Siistit pienet poliisit, jotka käyttäytyvät yhtä arvokkaasti ja kylmäverisesti kuin Lontoon poliisimiehet, ohjaavat liikennettä. Kaduilla vilisee niin ihmeellisiä ajoneuvoja, että luulisi niiden tulleen suoraan museosta. Ylhäisiä, kiiltäviä Rolls Royceja liukuu rinnan kantotuolien kanssa, joiden aisojen välissä hikiset alkuasukkaat juoksevat. Packardien, Cadillacien, Buickien ja Fordien ajajat painavat sadatellen jarrujaan, kun vastaan tulevat isot, lehtikattoiset ajoneuvot, joita vetää hitaassa tahdissa kaksi kyttyräselkäistä vetojuhtaa.”
Powell pestasi heille Colombosta erään Juliuksen kantajaksi ja palvelijaksi. He kävivät tutustumassa teeviljelmiin ja pääkaupunkiin Kandyyn, josta jatkoivat junalla saaren pohjoisosaan. Sieltä kahden tunnin lauttamatka vei heidät Intian puolelle Rameswaramiin. Matka jatkui Madrasin pikajunalla Intian sisämaahan.
”Jokaisessa osastossa on kummallakin seinällä matala, pitkä, jonkinlainen leposohva, mutta ne ovat niin kovia ja täynnä kuhmuja, että voisi luulla niiden sisältävän tiilikiviä. Mitään joustimia tai selkänojaa ei ole, ellei halua nojata rämiseviin ikkunalaseihin, jotka voidaan nostaa nahkasilmukan avulla niin kuin vanhanaikaisissa ajopeleissä. Kaikki metalliosat ovat niin tökerösti tehtyjä, että mestarina olisi voinut olla kyläseppä. Ja kuumana vuodenaikana tunkee pöly sisään sakeina pilvinä. Jokaisessa vaunussa on pesuhuone, jossa tavallisesti on myöskin suihku, mutta vaikka suihku oli virkistävä, sain tarpeekseni siitä ainoasta suihkusta, minkä otin, sillä se toi mukanaan kokonaisen armeijan jättimäisiä russakoita, melkein hiiren kokoisia.”
”Eräällä asemalla nousi muuan intialainen heimopäällikkö junaan. Hän oli pieni, lihava ja rasvainen mies, ja kaulassaan hän kantoi keltaisista kukista sidottuja seppeleitä. Häntä seurasi puolen tusinaa naisia ja vähintään kaksikymmentä palvelijaa ja seuralaista. Hän oli nähtävästi merkittävä mies, sillä toinen puoli kylää oli tullut asemalle häntä saattamaan. Avuliaat kädet työnsivät hänet ja hänen naiskokoelmansa junaan, ja sen jälkeen palvelijat sulloivat vaunuun uskomattomat määrät tavaroita – isoja laatikoita, myttyjä, makuuvaatteita, pesuvateja, messinkisiä kannuja, vesisäiliöitä, hedelmiä ja riisiä, kukkasvihkoja, useita sateenvarjoja, pari kultakahvaista miekkaa ja muutamia pareja eläviä, kirkuvia lintuja. Päivä oli hyvin helteinen, ja niin pian kuin perheen pää oli päässyt junaan, alkoi hän riisua päältään monia vaatekappaleitansa, kunnes jäljelle jäivät vain alushousut. Näissä mukavissa pukimissa hän sitten seisoi junan sillalla ja keskusteli ystäviensä kanssa, kunnes juna lähti liikkeelle.”
Hetken päähänpistosta Powell seurueineen jäi pois junasta Madurassa kuultuaan että siellä on näkemisen arvoinen temppeli. Madurassa ei ollut hotellia, mutta hallitus ylläpiti siellä majataloa.
”Temppelin sisäosiin kuljetaan eräänlaisen eteisen kautta, jonka seinänvieruksilla on lukuisia myymäläpöytiä, joissa kaupitellaan kukkasia, hedelmiä, viljaa, voita, lamppuja, hajuvesiä, suitsutusta ja paljon muuta, joita uhraamalla hindulaiset lepyttelevät jumaliaan. Välittämättä meitä seuraavista tungettelijoista tunkeuduimme sankan ihmisjoukon läpi esipihaan ja astuimme sieltä mahdottomaan labyrinttiin, joka oli täynnä hämäriä holveja ja heikosti valaistuja huoneita.
Näimme räikeänkeltaisiin kaapuihin pukeutuneita pappeja, joiden ajetut päät olivat kaljut kuin biljardipallot, pyhiä miehiä, joiden alastomia ruumiita peitti paksu kerros lehmänlantaa, ja muita miehiä, jotka olivat yhtä likaisia, mutta jotka eivät silti olleet yhtä pyhiä; kiihkosilmäisiä, karvaisia guruksia, jotka makasivat naulavuoteillaan tai pitivät elävien käärmeiden päitä suussaan, mankuvia kerjäläisiä, joiden ruumis oli täynnä löyhkääviä haavoja, kamalasti silvottuja raajarikkoja, spitaalitaudin runtelemia kasvoja.
Tuolla kulki epäjumalien palvojia, joiden kasvot oli maalattu kirjaviksi kuin intiaanisotilaiden, notkeita temppeliin kuuluvia nuoria tyttöjä, joilla oli jalokiviä nenässä ja heliseviä renkaita ranteiden ja nilkkojen ympärillä, hevosia ja pyhää karjaa esittäviä veistoksia, vinosilmäisiä epäjumalia ja irvisteleviä hirviöitä. Toisilla jumalankuvilla oli elefantin- tai apinanpäät, toisilla oli liian monta kättä, toisilla taas monta päätä, jumalattaria asennoissa, jotka saivat paatuneimman syntisenkin punastumaan.
Muuan hirvittävä epämuodostuma, joka oli niin puistattavan epäsiveellinen, että nopeasti veimme seuralaisemme sen ohi, oli kokonaan intialaisesta voista tehtyjen pallojen peittämä. Uskovaiset olivat heittäneet tätä voita niin kuin pojat heittelevät lumipalloja. Kivilattialla tämän hirviön edessä oli pakaten kansaa. Eräät menivät niin pitkälle kiihkossaan, että he laahautuivat vatsallaan epäjumalan kuvan ympäri.
Paitsi epäjumalien palvojia täällä oli runsaasti kerjäläisiä, joissa oli näkyviä merkkejä kaikista niistä iljettävistä sairauksista, jotka ovat niin tavallisia Intiassa. Eräs onneton, jonka alaston ruumis oli märkivien haavojen peittämä, tarttui koukistuneine sormineen vaatteisiini. Muuan spitaalinen, jonka pienet, verestävät silmät ilkeästi tuijottivat minuun jostakin, mikä kerran oli ollut ihmisen pää, mutta joka nyt lähinnä muistutti mädäntynyttä kaalinpäätä, hyökkäsi kimppuuni. Kauhistuneena katselin erästä onnetonta, jolla ei ollut käsiä, jalkoja eikä silmiä ja joka mateli kivilattialla kuin jättiläismäinen sokea toukka. Kaikki nämä kerjäläiset olivat lian ja syöpäläisten peittämiä.
Pyhät lehmät tallustelivat missä vain ja jättivät jälkeensä lantaa tiheimpään väkijoukkoon. Isoja harmaita rottia vilisi lattialla hakemassa sinne pudonneita riisinjyviä. Käärmeenkesyttäjän korista karannut täplikäs käärme kiemurteli kivisellä lattialla ja hävisi äkkiä epäjumalan kuvan alla olevaan koloon.
Käytävissä kaikui outojen laulujen sorinaa ja rukousten muminaa, kerjäläisten messinkirahojen kilinää, valittavia pillien ääniä, kaukaisten rumpujen pärinää ja tuhansien paljaitten jalkojen taukoamatonta, hiljaista töminää.
Ilma oli täynnä mitä erilaisimpia hajuja: mädäntyneitä hedelmiä, kuihtuneita kukkia, seisovaa vettä, eltaantunutta voita, verta, rikkipoljettuja kehäkukkia, savuavia kynttilöitä, lepattavia lamppuja, suitsutusta, lääkkeitä, oopiumia, lehmän lantaa ja hikoilevia ihmisruumiita – kaikkea tätä tuntui ilmassa.
Edessämme oli Danten Inferno toteutettuna. Näiden seinien sisällä näimme paljon hulluutta ja paljon syntiä ja kaiken takana asui kauhu. Tässä kauhujen talossa, keskellä pilareja ja synkkiä varjoja, hämärissä holveissa ja irvistelevien epäjumalankuvien takan ilkkui paha henki. Pelko, joka ei ollut ruumiillista laatua, tarttui kylmin käsin sydämeeni, ja minä vapisin kauhusta. Tunsin ääretöntä vastenmielisyyttä, oli kuin olisin hetken verran katsonut ikuiseen kauhujen kuiluun – ja minun sieluni oli sairas. Oli ihanaa jälleen päästä raittiiseen ilmaan.”
”Monelle on ehkä tuntematonta että – niin ainakin luulisin - Intian keisarikunta on jaettu kahteen valtiollisessa suhteessa erilliseen osaan: englantilaisten Intiaan ja alkuasukasten Intiaan. Alkuasukasten Intia, ei ole suorastaan Englannin hallituksen alainen, eivätkä sen asukkaat ole brittiläisiä kansalaisia, vaikkakin maa on välillisesti Englannin valvonnan ja suojeluksen alainen. Tähän osaan Intiaa kuuluu noin kuusisataa valtiota, suuria ja pieniä, ja jokaista valtiota hallitsee ruhtinas, joissakin myös ministerit tai neuvotteleva kokous. Nämä ruhtinaat – maharajat, rajat, nizamit, nabobit, thakurit, sawbwat, sulttaanit – ovat itsevaltiaita ja täysin riippumattomia kaikista muista paitsi eräissä suhteissa Englannista.”
"Vaikka Kalkutta on toiseksi suurin kaupunki koko Britannian valtakunnassa, ei siinä ole paljon muuta hyvää kuin sen suuret rikkaudet. Kaupungissa on tuskin ainoatakaan katselemisen arvoista rakennusta, eikä siellä ole yhtään todella hyvää hotellia eikä kaunista yksityisasuntoa. Alkuasukasten kaupunginosat ovat peloittavia – lukematon määrä ahtaita, likaisia katuja, joilla vilisee väkeä, rappeutuneita taloja, pölyä ja pahanhajuisia jätteitä.
Eräissä suhteissa Kalkutta on täysin nykyaikainen eurooppalainen kaupunki. Siellä on hienoja liikkeitä, autoja, teattereita, elokuvia ja poliiseja. Mutta koettakaa kuvitella kaupunkia, jossa on 1,125,000 asukasta ja jonka kaduilla ja katukäytävillä vapaasti kuljeskelee kokonaisia karjalaumoja. Minä olen nähnyt kirjavan hiehon pistävän uteliaan päänsä komeaan jalokivikauppaan ja poliisin seisauttavan liikenteen, jotta kolme likaista lehmää saisi häiritsemättä jatkaa matkaansa.”
”Aikaisemmin tai myöhemmin jokainen Kalkuttassa kävijä tekee retken Kali Ghatiin eli siihen kaupunginosaan, jossa pahan jumalatar hallitsee kauhujen temppelissä. Kun astuu maihin veteen johtavien portaiden kohdalla, näkee varsinkin varhaisina aamutunteina tuhansia hurskaita, jotka puhdistavat ruumiinsa ja samalla huuhtovat pois syntinsä pyhässä vedessä. Joelta temppeliin johtavan pahanhajuisen kujan molemmin puolin on vähäarvoisemmille jumalille pyhitettyjä alttareita ja myymälöitä, joissa kaupitellaan pyhiä esineitä. Kujaa pitkin kulkee lukemattomia pappeja, kerjäläisiä, temppeliin kuuluvia tyttöjä, guruja, ja pyhiä miehiä. Täällä näemme Akacamukhireja ja Urdhvatalineja, jotka seisovat liikkumattomina käsivarret kohotettuina taivasta kohti, kunnes lihakset kutistuvat ja nivelet kangistuvat, niin että käsivarret lopulta iäksi jäykistyvät. Uskonkiihkoilijat laskeutuvat teräville rautanaulavuoteilleen tai puristavat nyrkkinsä niin lujasti kokoon, että kynnet lävistävät lihan ja jänteet, ja tunkevat esiin kämmenen toiselta puolelta.
Kujan molemmin puolin kyyköttää kerjäämässä kamalia tauteja sairastavia ja julmasti silvottuja olioita, joita katsellessa kauhu tappaa luonnollisen säälin tunteen. Kaikki he ovat lian ja syöpäläisten peittämiä ja katselevat mielipuolen tavoin ohikulkijoita. Raivoisa, kauhistuttava melu on korvia särkevä, ja lopulta pää menee sekaisin ja tuntuu siltä, että loputon, hirveä melu täyttää koko maailman.
Tämä kärsimysten tie päättyy temppelin portilla. Hitaasti aukenivat mahtavat ovet, ja uskovaisten huudahtaessa kunnioittavasti ja täynnä ihailua me näimme hetken verran pahan jumalattaren julman kuvan, tuon jumalattaren, joka täyttää kauhulla miljoonien sydämet. Nainen, jolla on neljä käsivartta ja hohtavan sininen alaston ruumis seisoi polkien jalkainsa alle maassa lepäävää demonia. Hänen suustaan pisti esiin punainen kieli, ja hänen hiuksensa olivat hajallaan hartioilla. Kaulassa hänellä oli pääkalloista tehty koriste ja lanteilla verinen vyö. Toisessa kädessään hän piteli punertavaa miekkaa, toisessa veristä ihmispäätä. Kolmas käsi viittoi taivasta ja neljäs käsi manalaa kohti. Papit lauloivat synkällä äänellä, uskovaiset valittivat kiihkeästi, kellot soivat kumeasti – ja ovet sulkeutuivat. Me hävisimme huomaamatta temppelistä. Kalin asunto ei ole sellainen paikka, missä tekisi mieli viipyä kauan.”
Bengalin kuvernööri oli sitä mieltä, etteivät matkalaiset helpolla pääse Nepaliin. ”Tosiasiallisesti he kieltävät kaikilta muukalaisilta pääsyn maahansa. Nepalin asukkaat ovat hyvin epäluuloista väkeä, ja vain ani harva muukalainen on saanut luvan metsästää tiikereitä ja silloinkin ainoastaan Terain kaukaisessa maakunnassa.”
Sattui kuitenkin niin, että juuri silloin Nepalin pääministeri sir Chandra Shumshere Jung oleskeli Kalkutassa lääkärin hoidossa. Vastoin kaikkien odotuksia lupa matkaan myönnettiin. Ruhtinas lupasi myös huolehtia matkan käytännön järjestelyistä Nepalissa. Suunnitelman mukaan Powellin tovereineen piti ensin lähteä Raxauliin, koillisen rautatien pääteasemalle. Siellä heidän oli määrä tavata eräs hallituksen virkamies, joka sitten järjestäisi matkan vuorten yli.
Ganges-joki ylitettiin lautalla, sitten jatkettiin paikallisjunalla Muzzaffarpuriin, jossa vaihdettiin junaa. ”Tukahduttavia, keltaisia pölypilviä tunkeutui ovesta ja ikkunoista, vieläpä lattianraoista. Jos vähääkään liikahdimme, tuprusi vaatteistamme pölyä. Aurinko paahtoi ja muutti vaunun polttavaksi leivinuuniksi.
-Minä toivon sydämeni pohjasta, että olisin rauhassa kotona, valitteli serkkuni katkerasti.
-Toivon että olisi kylmä, kirkas talvi-ilta kotimaassa, perhe istuisi takkavalkean ympärillä päivällistä odotellessa ja hovimestari toisi minulle virkistävän cocktailin. Matkustaminen on sarja helkkarinmoisia vastuksia ja ikävyyksiä. Minä rakastan kotielämää, lapsia ja mukavuuksia."
Raxaulissa he pääsivät kylpyyn majatalossa. Nepalin puolella oli yksi ainoa rautatie, kolmenkymmenen kuuden kilometrin pituinen kapearaiteinen linja Raxaulista Amlekgunjiin. Junassa matkusti myös varakkaampia pyhiinvaeltajia matkalla Pashpattiin.
”Kainous on käsite, jota hindulaiset eivät tunne. Haluaisin tietää, ymmärtääkö suuri osa heistä edes, mitä tämä sana merkitsee. Joka kerta junan pysähtyessä jossakin kylässä, hyökkäsi kymmenkunta pyhiinvaeltajaa junasta lähimpään lammikkoon, jossa he nopeasti riisuivat yltään harvat vaatekappaleensa ja peseytyivät matkatovereittensa näkyvissä. Sitten he huuhtoivat suunsa vedellä, jonka karja oli pyhittänyt ja liannut, pukeutuivat jälleen ja hyppäsivät junaan samassa silmänräpäyksessä kuin veturi vihelsi. Koska pyhiinvaeltajien täyttämissä vaunuissa ei ollut mitään mukavuuslaitoksia, suorittivat sekä miehet että naiset ujostelematta luonnolliset tarpeensa rautatiekiskojen vieressä.
Rajan toisella puolella huomasimme melkein heti silmiinpistävän muutoksen kansan ulkomuodossa. Solakoiden, hentorakenteisten hindulaisten asemesta, joilla oli suklaanvärinen iho ja säännölliset piirteet, näimme nyt lyhyitä, rotevarakenteisia ihmisiä, joilla oli mongolilaista syntyperää osoittavat litteät nenät, vinot silmät ja keltaiset kasvot.
Amlekgunjissa, rautatien päätepisteessä, puuhailtiin parhaillaan uudenaikaisen kaupungin perustamista. Tiheikköä raivattiin järjestelmällisesti, upea kivinen asematalo oli jo valmis, ja katuja paalutettiin tarkan suunnitelman mukaan.”
Asemalta oli autotietä vain 37 kilometriä, siitä eteenpäin jatkui polku. Matka jatkui nyt ratsain. ”Vaikka polku Bimpedistä Sisagarhi-solan huipulle on verraten turvallinen ja vaikka sillä onkin mahdollista päästä eteenpäin, on silläkin omat vaikeutensa. Paikoitellen se oli niin kapea, että minä kumartuessani vähän sivullepäin saatoin nähdä neljäsataa metriä syvän kuilun. Nyt ymmärsin, miksi satulamme oli varustettu varmuusjalustimilla. Mutta todella vaikeat paikat, jotka herättivät minussa melkein alituisen sydänkouristuksen, tulivat vasta kauempana.
En olisi uskonut, että norsut voivat liikkua sellaisella polulla, ellen itse olisi sitä nähnyt. Oli todellakin mielenkiintoista tarkata niiden menettelytapaa. Kun joku näistä suurista eläimistä tuli paikkaan, jossa polku kiersi ulkonevan kalliokielekkeen, se pysähtyi ja ojensi kärsänsä kulman ympäri. Varmistuttuaan siitä, että tie oli selvä, norsu siirsi hitaasti ja varovasti yhden jalan kerrallaan eikä liikuttanut takajalkojaan, ennen kuin etujalat olivat varmalla pohjalla.”
Ensimmäinen yö Nepalissa vietettiin majatalossa, jossa oli vain yksi pitkä ja matala huone, sekä valtava tulisija. Seuraavana päivänä he yhyttivät pyhiinvaeltajien mahtavan virran.
”Pyhiinvaeltajia oli kymmeniä tuhansia, pitkä jono ei tuntunut koskaan loppuvan. Siellä oli miehiä, naisia, lapsia, vieläpä imeväisiä, joita kannettiin, siellä oli sairaita, raajarikkoja, sokeita, kaupunkilaisia ja maalaisia, pappeja, munkkeja ja kerjäläisiä, rikkaita ja köyhiä. Muutamat suhteellisen rikkaat matkustivat kantotuoleissa, joita hikiset kulit kantoivat, toiset ratsastivat hevosilla tai aaseilla, mutta suurin osa kulki jalkaisin.
Suunnattomin uhrauksin ja sanomattomin vaikeuksin oli melkein neljännesmiljoona ihmistä, joista suurin osa oli onnettoman köyhiä, jättänyt kotinsa, perheensä ja työnsä kaukaisessa Intiassa. Melkein ilman vaatteita ja ruokaa he olivat nukkuneet yönsä paljaalla maalla, väristen kylmästä ohkaisissa pumpulivaatteissaan, alttiina monenlaisille vaaroille ja kaikenlaisille sairauksille. He horjuivat eteenpäin kärsimyksen tiellään, ei aineellisen hyödyn, vaan sielunsa autuuden tähden.
Täällä oli ihmisiä, jotka palvoivat härkiä, lehmiä, apinoita, käärmeitä, lintuja, kaloja. Ihmeellisimpiä ja epämiellyttävimpiä näiden lukemattomien uskovaisten joukossa olivat niin sanotut pyhät miehet, jotka oikeastaan ovat uskonnollisia ammattikerjäläisiä ja uskonnollisen yhteiskunnan loiseläjiä. Kokonaan tai puoliksi alastomin, ruumis voideltuna tuhalla ja lehmänlannalla, kasvot maalattuina punaisilla, valkoisilla ja okranvärisillä läikillä ja juovilla, pitkä tukka värjättynä oranssin väriseksi tai helakanpunaiseksi ja sidottuna solmuille helminauhoilla ja amuleteilla, nämä pyhät miehet muodostivat luonnottoman, kauhistavan ja melkein mielipuolisen näyn. Muutamilla heistä oli leopardintalja olkapäillä, toisilla kaulan tai jalkojen ympärillä kulkusia täynnä olevia nauhoja, jotka varoittivat helisten vastaantulevia.”
Matkan vaikeampi osuus oli nyt edessä: pelottava nousu yli 2,600 metriä meren yläpuolella olevaan Chandragiri-solaan. ”Minä saatoin tuskin uskoa, että tämä kapea polku, joka mutkitellen nousi ylös kiemurtelevia ja huimaavia jyrkänteitä pitkin, ja josta monin paikoin ei erottanut mitään muuta, kuin vuoreen hakattuja jalanjälkiä, saattoi olla päätie ja itse asiassa ainoa mahdollinen tie Intiasta Nepaliin.”
Lopen väsyneinä he viimein pääsivät vuorten ympäröimään leveään laaksoon. Himalajan pääselänne kimalsi auringossa kuin joukko hiomattomia timantteja. Reilun kahdensadan kilometrin päässä kohosi yksinäinen huippu, Mount Everest, majesteettisena kohti pilvetöntä taivasta.
”Tämä Nepalin ainoa tasainen ja hedelmällinen alue onkin valtakunnan sielu ja sydän. Täällä sijaitsee pääkaupunki ja kaikki muut suuremmat kaupungit sekä lukematon määrä temppeleitä ja pyhäkköjä. Valtion koko toiminta ja sen elinhermot ovat tänne keskitettyjä. Suurimmassa osassa Nepalin sataviisikymmentätuhatta neliökilometriä käsittävää kuningaskuntaa ei valkoinen mies koskaan ole käynyt. Tätä maata ei ole tutkittu, ei kartoitettu, se on sanan täydessä merkityksessä tuntematon maa. Se on tosiaankin salaisen hämärän maa.”
Khatmandussa Powell matkakumppaneineen saivat majoittua Englannin lähetystön alueella olevaan bungalowiin. Ateriansa he saivat syödä englantilaisen insinöörin Roy Kilburnen taloudessa. Tämä oli Nepalin hallituksen palveluksessa oleva insinööri.
”Khatmandun basaarit eivät paljonkaan eroa muiden itämaisten kaupunkien basaareista – sielläkin kulkee ristiin rastiin kapeita, mutkikkaita, huonosti kivettyjä katuja, joita reunustavissa pienissä kauppakojuissa kauppiaat istuvat jalat ristissä keskellä tavarakasojaan. Ja näissä samoissa pimeissä ja meluavissa kujissa kutojat, satulasepät, asesepät, savenvalajat, metallityöläiset ja kultasepät harjoittavat ammattejaan. Mutta basaarien takana on tarjolla mitä mielenkiintoisimpia näkyjä, päivänpaisteisia pihoja, ihastuttavia pieniä pagodeja, joitten päädyissä riippuu kelloja, irvistäviä, kukilla seppelöityjä epäjumalankuvia, pronssisia tai kivisiä satuolentoja ja raskaita, raudoitettuja portteja, jotka johtavat, luoja ties mihin salaperäisiin asuntoihin.”
Powelilla oli tilaisuus kierrellä myös muissa tasangon kaupungeissa. Hämmästyttävin näistä oli Bhatgaon. Powell kuvaa kaupunkia laajasti ja tunnustaa, että superlatiivit ovat liian heikkoja, sanakirjan sanat eivät riitä, eikä hän löydä sopivia vertailuja.
”Me olisimme voineet viipyä monta viikkoa Nepalissa, sillä se on mielenkiintoinen maa, jossa on ihana ilmanala, suurenmoinen luonto ja vieraanvaraista, kohteliasta kansaa. Mutta Raxaulista saapui tieto, että Bhopalin nabob, jonka kutsusta me alkuaan olimme lähteneet Itään, odotti meitä Uuteen Delhiin hevosnäyttely- ja pooloviikoksi. Siksi jätimme vastahakoisesti hyvästi Kilburnen perheelle, jonka ystävällisyyttä minä en voi koskaan unohtaa, ja käänsimme hevosemme Intiaan johtavia solia kohti.”
Matkalaiset tulivat Uuteen Delhiin Punjabin pikajunalla. Bhopalin nabob, siis jonkinlainen kuvernööri, oli vuokrannut kaupungista suuren yksityistalon kaksiviikkoiselle oleskelulleen. Suuri talo ei kuitenkaan riittänyt hänen koko seurueelleen. Ympäröivään puutarhaan oli rakennettu kokonainen telttakaupunki. ”Tällä kertaa hänellä oli mukanaan äitinsä, kuuluisa 80-vuotias Bhopalin begumi, puolisonsa, kolme tytärtään ja lukuisia sisarenlapsia ja serkkuja. Kahta viikkoa varten hän oli Bhopalista tuonut mukanaan neljäkymmentä ministeriä, hovivirkailijoita, adjutantteja ja sihteerejä, toista sataa palvelijaa, henkivartio-osaston, noin kolmisenkymmentä autoa ja kuusikymmentä polohevosta. Voin tässä yhteydessä mainita, että nabob on koko Intian kenties taitavin polopelaaja.”
Powelille seuralaisineen oli varattu teltta, kokonainen telttakankaasta tehty talo. ”Joka ei tunne Idän elämää, voi tuskin kuvitella mielessään sitä ylellisyyttä, mitä tällaisessa telttakaupungissa näimme. Meidät vietiin isoon oleskeluhuoneeseen, jossa upea persialainen matto täytti koko ”lattian” ja jossa seiniä peittivät vihreät silkkiverhot. Siellä täällä oli mukavia, vihreällä nahalla päällystettyjä laiskanlinnoja ja sohvia, iso kirjoituspöytä kaikkine tarpeineen, tupakkapöydällä oli hienoja havannasikareja ja toisella isolla pöydällä tuoreita sanomalehtiä ja aikakauslehtiä. Viereinen huone oli ruokasali, jossa mahonkisella ruokapöydällä hopeat ja kristallit kimaltelivat ja ihanat kukat tuoksuivat. Tarjoilupöydällä oli juhlallinen kokoelma pulloja – Buchanan, Haig & Haig, Dewar, Gordon, Martini & Rossi, Chateau Yque, Irroy, Veuve Clicquot, Peres Chartreude.
Ruokahuoneesta pääsimme makuuhuoneisiin, eri huoneet serkulleni ja minulle, ja kumpaankin kuului pukeutumishuone ja kylpyhuone. Joka huoneessa oli sähkövalo, vieläpä erikoinen lukulamppu vuoteen vieressä. Mitään ei puuttunut. Ja kuitenkin on huomattava, että tämä teltta oli rakennettu yksinomaan meitä varten ja että se purettiin heti meidän matkustettuamme.”
Paluumatka Intiasta alkoi ikävästi. Joku virkailijoista oli jättänyt tilaamatta heille paikkoja Bombayhin menevästä pikajunasta. Kun juna pysähtyi asemalle, kävi ilmi, ettei siinä ollut yhtään vapaata osastoa. Seuraavaa junaa ei voitu jäädä odottamaan, koska silloin he eivät ehtisi Basraan lähtevään laivaan. He matkustivat tavaravaunussa, joka oli pimeä, ahdas ja epämukava. Kaksikymmentä tuntia kestävä matka oli kuin ilkein painajaisuni.
”Niille, jotka tulevat Euroopasta itämaille, Bombay on portti Intiaan ja yleensä Itään. Kaupungin asukasluku on suunnilleen neljännesmiljoonaa. Siellä on muutamia hyvin leveitä katuja ja monta avaraa toria, erinomainen satama ja kauniita puutarhoja. Ilmasto on sietämättömän kuuma. Parasta varata taskuunsa kaksi nenäliinaa, toisella voi niistää nenäänsä ja toisella pyyhkiä hikeä otsalta.
Väestön pääosan muodostavat parsilaiset, jotka ovat niiden vanhojen tulenpalvojien jälkeläisiä, jotka muuttivat Persiasta Intiaan silloin, kun arabialaiset kahdeksannella vuosisadalla valloittivat heidän maansa. He tunnustavat sitä uskontoa, jota muinoin sanottiin maagien uskonnoksi, ja he ovat tuoneet mukanaan kaikki ihmeelliset menonsa. Heidän kodeissaan palaa aina pyhä tuli, ja he rakentavat synkkiä hiljaisuuden torneja, joihin vainajien ruumiit, jotka eivät saa saastuttaa maankamaraa, vettä eivätkä palaa tulessa, asetetaan taivaan lintujen ruoaksi. Suezin itäpuolella näkee kaikkialla komeita parsilaisia omituisine päähineineen. He ovat käytökseltään erittäin ystävällisiä ja kohteliaita.”
”Eräänä aurinkoisena aamuna maaliskuun lopulla läksimme Bombayn satamasta moitteettoman siistissä, hienossa, öljyllä kulkevassa englantilaisessa höyrylaivassa Vasna, joka suuntasi matkansa Karachiin ja Persian lahdelle. Siellä täällä näkyi likaisia englantilaisia höyrylaivoja, kauniisti rakennettuja persialaisia feluckeja ja kömpelöitä arabialaisia pursia. Pari kertaa näimme vilahdukselta siroja, nopeakulkuisia aluksia, jotka kulkivat kovaa vauhtia; ne liikkuivat ilmeisesti asioissa, jotka eivät sietäneet lähempää tarkastelua. Näillä vesillä kukoistaa näet, huolimatta englantilaisista vartioveneistä, orjien ja aseiden salakuljetus.”
Abadanissa laivaan otettiin polttoainetta, sillä täällä johdetaan paloöljy Etelä-Persian öljykentiltä putkijohtoa pitkin rannikolle.
”Pieni joki, joka jakaa kaupungin kahteen osaan, muodostaa rajan sivistyksen ja barbaarisuuden välillä. Toisella puolella on englantilainen toimilupa-alue, jossa on ensiluokkaisia, hyvin tehtyjä katuja ja siistejä, valkoisia taloja Anglo-Persialaisen öljy-yhtiön henkilökuntaa varten sekä ryhmä hallintorakennuksia. Pitkin rantaa on näkyvissä rivi mahtavia öljysäiliöitä.
Mutta kapean sillan takana, joka johtaa pienen joen yli, on alkuasukasten kaupunki, kappale pahinta lajia vanhaa Persiaa. Täällä saa nähdä vilahduksen villistä ja kurjasta Idästä, sillä tänne kokoontuu kaikki kuona-aines rannikolta ja sisämaasta – englantilaisia ja amerikkalaisia öljynetsijöitä, kiinalaisia väärinpelaajia, arabialaisia orjakauppiaita, mesopotamialaisia aseiden salakuljettajia, intialaisia helmenostajia, baktrilaisia ryöväreitä ja kurdilaisia varkaita.”
”Laiva kulki nyt Shat-el-Arab jokea pitkin, joka on leveä ja vuolas, parin sadan kilometrin pituinen virta, joka johtaa Tigriin ja Eufratin vedet Persian lahteen. Meidän höyrytessämme pohjoiseen päin kulkivat Ala-Mesopotamian maisemat ohitsemme niin kuin elokuvissa. Alavilla rannoilla kasvoi vihantoja taatelipalmuja. Maisemat, pitkälle sisämaahan saakka ulottuvien kastelukanavien ympärillä, olivat ihastuttavia. Ohitsemme kulki pitkiä kamelijonoja lastattuina kullankeltaisilla taateleilla, joista nämä seudut ovat kuuluisia. Ja ympärillämme näkyi arabialaisia veneitä tummaihoisine soutajineen.
Kun saavuimme Basraan, oli kaupunki äärimmäisen kiihtymyksen vallassa. Edellisenä päivänä olivat nimittäin irakilaiset sotilaat ja vahabitilaiset paimenet taistelleet keskenään lähellä olevassa erämaassa. Eräs englantilainen tiedustelulentokone oli ammuttu alas, ja arabialaiset olivat hakanneet kuljettajan kappaleiksi. Ibn Saud, arabialaisten päällikkö, oli jälleen sotapolulla, ja huhu kertoi, että suuri joukko sotaisia heimoja oli kokoontunut hyökätäkseen kaupunkiin. Ryhdyttiin pikaisiin puolustustoimenpiteisiin. Kaivettiin vallihautoja, rakennettiin piikkilankaesteitä ja kaduilla marssi jalkaväki-, tykistö- ja konekivääriosastoja. Kaikenlaisia mieltäkiihottavia huhuja oli liikkeellä. Erään raportin mukaan – joka ei ollutkaan aivan perätön – olivat beduiinit hyökänneet erään kuljetuskolonnan kimppuun ja melkein tuhonneet sen. Meille vakuutettiin, että kaikki liikenne erämaan läpi oli keskeytynyt epämääräiseksi ajaksi.
Basrasta Bagdadiin on 576 km, ja laivavuoroon soveltuva juna kulkee tämän matkan noin kahdessakymmenessä tunnissa. Maisema on autio ja yksinäinen: laaja harmaankeltainen erämaa, jossa on siellä täällä hiekkakumpuja, palmulehtoja ja kyliä kurjine majoineen. Tämän tien jokaisella kilometrillä lepäävät menneisyyden varjot. Lepattavassa valossa saatoimme epäselvästi erottaa taulun, johon oli kirjoitettu: ”Urin asema.” Tämä oli Abrahamin, juutalaisista ensimmäisen, kotikaupunki.
Kello 12.45 saapui juna, ihmeellistä kyllä täsmällisesti, Bagdadiin, kalifien, tuhannen ja yhden yön, Harun-al-rashidin ja ihastuttavan Sheherazaden kaupunkiin.
Bagdad on nykyaikainen kaupunki. Sillä en tarkoita, että se tarjoaisi erikoisia nykyaikaisia mukavuuksia, vaan sitä, että ei ole enää mitään jäljellä siitä kaupungista, jota niin houkuttelevasti kuvataan Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Vaikka Bagdadin basaarit eivät olekaan yhtä suuria kuin Teheranin ja vaikka niissä ei olekaan yhtä hienoja tavaroita kuin Ispahanin torilla, ne ovat kuitenkin maailmankuuluja, ja niissä on tarjolla myöskin kaikenlaisia aasialaisia tavaroita.”
Powellin serkku lähti Bagdadista lentäen, mutta Powell matkusti kuusipyöräisen autobussin kyydissä kohti Damaskusta. Ramadin tullihuoneen jälkeen bussi liittyi saattueeseen, johon kuului muita matkustaja-autoja, kaksi postiautoa ja muutamia kuorma-autoja.
”Tasan kello neljä pysähdyimme juomaan teetä, jota ilman englantilaiset eivät voi elää. Lyhyemmässä ajassa, kuin ehdin kertoa, molemmat ohjaajamme olivat aukaisseet ison laatikon, kaataneet sen päälle bentsiiniä, ripustaneet kattilan tulen yläpuolelle ja avanneet kaksi laatikollista keksiä ja marmeladia. Uskon, että matkatoverini olisivat juoneet teensä, vaikka vihollismieliset beduiinit olisivat näyttäytyneet taivaanrannalla.”
Yö vietettiin erämaalinnoituksessa. Toisen matkapäivän iltana he saapuivat pölyisen taipaleen jälkeen Damaskukseen Syyriaan. ”Minä olin viimeksi käynyt Damaskuksessa vuonna 1925, jolloin ranskalaiset drusialaisen kapinan aikana pommittivat kaupunkia, ja katselin nyt kauhulla, mitä vahinkoa heidän kranaattinsa olivat tehneet maailman vanhimmassa kaupungissa. Hienoin kaupunginosa, sen kauniit, turkkilaiset rakennukset – muun muassa oli Damaskuksen kaunein rakennus, Azm-palatsi sijainnut siellä – olivat nyt raunioina, ja suorastaan järkyttävää hävitystyötä oli myöskin tehty historiallisen tien, ns. ”suoran tien”, varrella. Kaikkialla vilisi muukalaislegioonan sotilaita, senegalilaisia tarkka-ampujia ja algerialaisia spaheja. Alkuasukkaat tekivät alakuloisen ja äreän vaikutuksen. Pommitettu Damaskus on sellainen ranskalaisten hallintomenetelmien muistomerkki, josta heidän ei sovi ylpeillä.”
Matka Rayakin kautta Aleppoon ajettiin pitkin kapearaiteista rautatietä. ”Juna kulki hedelmällisessä laaksossa, jota molemmin puolin ympäröivät lumihuippuiset vuorenseinämät, Libanon ja Anti-Libanon. Valkoisia kyliä oli huolimattomasti heitetty vuorten rinteille, ja hedelmäpuutarhat, jotka juuri puhkesivat kukkaan, muodostivat vihreillä rinteillä ruusunhohtoisia lumihiutaleita. Talonpojat kyntivät peltojaan työkaluilla, joita varmaankin oli käytetty jo kuningas Salomon aikaan.”
Alepposta lähti pikajuna, jolla Powell matkasi Turkin halki. Elettiin Mustapha Kemalin uudistusmielistä hallituskautta ja fetsit sekä turbaanit olivat kiellettyjä. Koko pitkän matkan aikana näkyi vain yksi turbaani, eräällä vanhalla miehellä. ”Kaikkialla Turkissa tehdään työtä, ahkeraa työtä. Vaikka Vähä-Aasia on köyhää sekä maanviljelys- että teollisuusmaana, en missään huomannut todellista puutetta. Ihmiset tuntuivat olevan kylläisiä ja melko hyvin puettuja, ja kerjäläisiä en nähnyt missään. Kaikki näyttivät olevan ylpeitä siitä, että maa edistyy joka suhteessa, ja Mustapha Kemalin eli Ghazin, joksi häntä nimitetään, kuvia näkee joka paikassa. Ketään hallitsijaa maailmassa – paitsi Mussolinia – ei rakasteta lämpimämmin kuin Mustapha Kemalia.
Neljäkymmentäkahdeksan tuntia sen jälkeen, kun olimme jättäneet Aleppon, ajoimme Haidar Pashan rantalaiturille, jossa keinui alus, jonka piti viedä meidät Hellespontoksen poikki Konstantinopoliin. Kuljimme Bosporoksen poikki, sivuutimme Seraglio Pointin, jossa valtava Ghazi-patsas katselee sitä kaupunkia, jonka hän pelasti Turkille, ja saavuimme Kultaiseen Sarveen. Kellojen kilistessä aluksemme laski Galata-sillan viereen. Kun pysähdyin Tokatlianin luona ja kun lähellä olevan kahvilan kovaääninen kajahdutti tutun amerikkalaisen jazzkappaleen, silloin tiesin varmasti, että olin jälleen sivistyksen turvissa.
Palmupuut Ceylonin rannoilla, intialaiset temppelit kauhistuttavine jumalineen, Himalajan tuulenpieksämät vuoristosolat, ruhtinaiden loistavat hovit, huumaavat yöt Persian lahdella, kuutamot Tigriillä, linnoitus erämaassa – kaiken sen, mikä merkitsi seikkailua, romantiikkaa, jännitystä, olin jättänyt kauas taakseni. Niin, laulu oli loppuun laulettu. Mutta sävel kaikuu yhä korvissani.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti