Kaukasia kiehtoo
Sley-kirjat 1982
Suomen Matkatoimisto ja sanomalehti Kotimaa pyysivät rovasti Toivo Rapelia lähtemään matkalle Taka-Kaukasiaan Azerbaidzaniin, Armeniaan, Gruusiaan ja Jaltaan Krimille. Hän oli käynyt Neuvostoliitossa kolme kertaa aikaisemmin, mutta mahdollisuus käydä myös Bakussa kiinnosti. Lisäksi Rapelia kiinnosti päästä katsomaan siellä toimivia kirkkoja sekä rukoushuoneita ja tutustua kansan hengelliseen elämään. Niinpä matka-ajaksi sovittiin 8-22.10.1981. Kotimaa-lehden ilmoituksella kertyneitä matkalaisia oli 25, useampikin olisi ollut halukas, mutta Moskovasta ei luvattu lisää paikkoja.
Matkan ajankohtana, vuonna 1981, Neuvostoliitolla oli enää vajaat kymmenen vuotta elinaikaa. Wikipedia: ”Neuvostotalouden kasvu hidastui 1970-luvulla, minkä takia kommunistit tiedostivat talousuudistuksen tarpeen. 1980-luvun alkupuolella kuoli lyhyen ajan kuluessa kolme vanhan polven neuvostojohtajaa. Neuvostoliiton hajoaminen alkoi edistyksellisen neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikasta 1985. Lopulta monet tasavallat halusivat irtautua Neuvostoliitosta. Baltian maat antoivat ensin itsenäistymisjulistuksen. Valta alkoi luisua Gorbatšovilta tasavalloille. Käytännössä parlamentin puhemies Boris Jeltsinin johtama Venäjäkin julistautui suvereeniksi kesällä 1990.”
Matka alkoi siis lokakuun 8. päivänä 1981. Ensimmäinen pysähdys oli Moskovassa. Siellä suoritettu tullitarkastus oli perinpohjainen ja sai Rapelin pahalle mielelle. Ryhmä tutustui kaupungin nähtävyyksiin.
”Juuri nukkumaan käydessäni huomasin sekä kylpyhuoneessa että asuinhuoneessani torakoita. Olen inhonnut niitä siitä saakka kun näin niitä ensimmäisen kerran ylioppilaana ollessani Padasjoen kappalaispappilassa. Sain nyt Moskovassa muutamia niistä tapetuksi, mutta arvasin, että niitä ilmestyy yhä uusia. Sytytin valot palamaan ja nukuin torakoiden painuessa piiloon. Tällä matkalla jouduin jokaisessa hotellissa tekemisiin niiden kanssa.
Eräs asia herätti huomiota heti ensimmäisenä iltana: sekä jalankulkijat että autot liikkuivat varsin huolimattomasti valoista välittämättä.
- Täällä on aina autoilla etuoikeus liikenteessä, sanoi eräs venäläinen mies, - olkaa ehdottoman varovaisia kadun yli kulkiessanne, muuten saattaa käydä huonosti. Otimme visusti vaarin saamastamme ohjeesta.”
Moskovasta seurue lensi Kaspianmeren rannalle Bakuun. ”Neuvostoliitossa on yleinen tapa, että oman maan väki saa odottaa sisälle pääsyä siksi, kunnes ulkomaalaiset ovat päässeet paikoilleen. Niin nytkin: minkäänlaista tyytymättömyyttä en huomannut. Sain sen vaikutelman, että venäläinen on tottunut alistumaan, se on kurinalaisuutta, joka on painunut kansanluonteeseen jo vuosisatojen jopa tuhansien vuosien aikana.
Lentokoneet eivät vastaa länsimaista tasoa. Istuimet ovat ahtaampia ja huonosti topattuja. Emme myöskään saaneet niitä mukavaan asentoon. Mutta olimme tyytyväisiä päästessämme jatkamaan matkaa. Radio vain piti suurta ääntä ja häiritsi keskusteluamme koko ajan.”
”Hotelli Azerbaidzan, johon majoituimme, on Bakun uudenaikaisin Inturistin omistama hotelli, jossa on 1500 huonetta. Omassa mielessäni ajattelin, ettemme tänä ensimmäisenä iltana viettäisikään yhteistä iltahartautta, koska emme tunteneet olosuhteita. Mutta eipäs, luokseni tuli parikin matkalaista kysymään: - Missä kokoonnumme iltahartauteen?
Saimme luvan kokoontua 7. kerroksen aulaan, jossa oli mahdollisuus viivähtää noin tunnin ajan. Sain sen vaikutelman, että ryhmämme jäsenet halusivat alusta alkaen tuoda julki myös uskonnollisen vakaumuksensa.”
Rapeli kuvaa kirjassa Bakun ja Azerbaidzanin historiaa ja nykyoloja mainiten öljyntuotannon ja maataloustuotannon tekevän Azerbaizanista suhteellisen varakkaan Neuvostotasavallan. Matkalaiset tutustuivat Bakussa myös baptistiseurakunnan toimintaan.
”Kaukasialaisia on sanottu erittäin vieraanvaraisiksi ja ystävällisiksi. Saimme siitä hyvin omakohtaisen todistuksen. Kävellessämme katua pitkin pysäkille huomasimme eräässä kadun syvennyksessä avoimen oven, kirkkaan sähkövalon ja kaksi pitkää juhlavasti katettua ruokapöytää monine herkkuineen. Nähtyämme nämä valmistelut käännyimme pois, sillä ymmärsimme, että kysymys oli jostain perhejuhlasta.
Mutta Bakulaisten ystävällisyys oli ylitsevuotavaa: he suorastaan tarttuivat käsipuolesta ja veivät meidät tarmokkaasti mutta kohteliaasti istumaan penkille ja kantoivat ruokaa eteemme.”
”Palasimme bussilla hotelliimme. Teimme matkalla saman havainnon kuin aikaisemminkin: baarit, kahvilat ja teetuvat olivat yleensä miesten kansoittamat. Samoin oli iltaisin kaduilla. Miehet seurustelivat ryhmissä istuen joko baarissa tai ulkoilmateetuvissa ja näyttivät viihtyvän hyvin. Missä olivat heidän vaimonsa?
Ilmeistä on, että Azerbaidzanissa on vielä jäljellä sitä vanhaa ajatustapaa, että naisten on paras pysyä kotona perheen piirissä.”
”Erääksi matkamme erikoisuudeksi voitaneen sanoa myös ruokailua karavaaniseraissa, vanhassa kauppiaitten suosimassa paikassa. Ympäristö oli itämainen, itse rakennus oli tiilestä. Siinä oli keskipiha, jossa oli suihkuallas; siitä sai juoda. Pihalta mentiin holviovien kautta pienehköihin huoneisiin, joiden lattiat ja seinät oli verhottu itämaisilla matoilla.
Alkuruokana oli kahta laatua kurkkua, sipulin varsia, violetin väristä maustekasvia, tomaattia, retiisiä ja lihaa. Seuraavaksi tarjottiin kahdenlaisia ohukaisia, joista toisessa oli makea kurpitsatäyte ja toinen sisälsi lampaanlihaa. Tämän jälkeen tuotiin pöytään keitto, jonka liemi oli kirkasta ja lisukkeena oli lihapaloja taikinamassassa. Sitten saimme jotain ”sultsinoita” muistuttavaa, lihapulla ohuessa taikinakuoressa ja mausteena persiljaa ja punapippuria. Yhtenä pääruokalajina saimme jo meille aikaisemmista aterioista tutuksi tulleen erilaista lihaa käsittävän vartaan, jossa oli kypsäksi paistettua, rasvaista lihaa. Tämän ruokalajin nimi oli kebash. Pöytäjuomana oli mineraalivettä, jota käytetään syödessä aivan yleisesti, ja viiniä. Viimeksi tarjottiin teetä. Teelasit olivat muodoltaan aivan omalaatuisia, muistuttaen lähinnä naisen vartaloa.”
Bakusta Rapeli seuralaisineen matkusti bussilla Armenian pääkaupunkiin Jerevaniin.
”Tunnelma kaupungissa vaikutti välittömältä. Katukahvilat ja niissä istuskelevat miehet tupakka suupielessä ja olutlasi edessään toivat mieleeni Välimeren maat, mutta muissa suhteissa vaikutelma oli samantapainen kuin Lähi-idässä.
Näytti siltä että jalankulkijat olivat miltei turvattomia: autot eivät juuri piitanneet valoista eivätkä suojateistä. Katukulttuuri oli tässä mielessä aivan kelvotonta.
Jerevanin radion vitsit ovat miltei maailmakuuluja. Armenialaiset ovat temperamentiltaan etelämaalaista väkeä. Heitä pidetään myös huumorintajuisina. Tästä ovat todisteena takavuosien suositut Radio Jerevan-vitsit. Niiden kaava oli yleensä aina sama. Radiolle oli lähetetty kysymys ja vitsi piili vastauksessa. Vastaus alkoi aina samoilla ”periaatteessa kyllä, mutta…”. Esimerkkinä vaikkapa seuraava: Kysymys: ”Onko mahdollista, että joku pieni eurooppalainen kapitalistinen valtio, esimerkiksi Hollanti, voisi tulla sosialistiseksi?” Vastaus: ”Periaatteessa kyllä, mutta mitä teillä on hollantilaisia vastaan?”
Myös Jerevanissa matkalaiset vierailivat baptistiseurakunnassa. Paluumatkalla täydestä bussista poistuttaessa sattui välikohtaus. ”Raivasin tietä, mutta äkkiä huomasin, etten pääsekään eteenpäin. Muuan roteva mies tukki tien. Toinen mies tunki lähelleni, ihmettelin mielessäni, mistä oli kysymys. Tunsin äkkiä, että vieraat kädet kopeloivat taskujani. Minun rahakukkaroni ei ollut takataskussa, josta sitä yritettiin tavoittaa, vaan se oli povitaskussa. Suojelin kukkaroa vaistomaisesti ja lujasti, työnsin vierasta miestä voimakkaasti kylkeen, vaunu lähti liikkeelle, riuhtaisin itseni irti, työnsin miehen syrjään, hyppäsin portailta alas ja olin vapaa.
Toiset olivat jo päässeet kadulle. Ulla kertoi, että pari miestä oli koettanut estää hänenkin pääsynsä, hän puristi lujasti käsilaukkuansa, työnsi miesroikaleen syrjään ja pääsi kuin pääsikin ulos. Mutta katsottuaan käsilaukkuun hän huomasi sen puolittain avatuksi, rahoja ei oltu kuitenkaan ehditty ottaa, sillä kaikki tapahtui salamannopeasti.”
Matkalaiset kävivät tutustumassa Jerevanin ympäristöön sekä Armenian vanhaan pääkaupunkiin Etsmiadziniin eli Vargarsapatiin ja siellä olevaan kirkkokunnan keskukseen. Kirkkokunnan päämiestä, katolikosta, he eivät päässeet tapaamaan, mutta arkkimandriitta Cabstian esitteli heille pääkirkkoa ja pappisseminaaria. Armenian kirkko on samankaltainen kuin ortodoksinen kirkko.
”Olimme todella viihtyneet Jerevanissa. Meitä viehätti kaupungin kauneus ja ihmisten ystävällisyys. Saimme sen vaikutelman, että armenialaisetkin pitivät suomalaisista. Silloin tällöin tuli esille myös heidän kansallistietoisuutensa.
- Me emme ole venäläisiä, olemme armenialaisia, sanoi eräs nuori mies, jolle puhuin muutaman sanan venäjää.”
”Torstaina 15. lokakuuta lähdimme pitkälle lähes 300 kilometrin bussimatkalle Jerevanista Tbilisiin. Viinirypäleviljelyksiä, lammaslaumoja, tien molemmin puolin lehteviä puita, seetrejä, kuusia, pinjoja, sypressejä, tammia, mäntyjä ym. Oli kuin olisimme ajaneet todellista puistotietä, mutta aivan omalaatuista. Mehän olimme varsin korkealla, josta näimme laajalti. Tiemme kiemurteli spiraalin tavoin alaspäin laskeuduttaessa. Ylhäältä näimme Kaukasian kauneinta luontoa: vuoria, syviä laaksoja, solisevia puroja, värikkäitä rinteitä. Oli kuin elämän runsaus olisi ympäröinyt meitä, kuin kaikki kauneus olisi ollut keskittyneenä tänne.
Erääseen seikkaan olimme kiinnittäneet huomiota jo aikaisemminkin, mutta erityisesti tällä bussimatkalla näimme runsaasti naisia työnteossa ulkosalla. Miehet taas istuskelivat ilmeisen joutilaina piippujaan poltellen katujen ja kujien varsilla. Näimme naisia peltoja muokkaamassa ja satoa korjaamassa miesten kävellessä milloin parin lehmänkantturan jäljessä, milloin muuten vain. Heillä näytti olevan aikaa.
Olimme nähneet tällä matkalla naisia myös rakennuksilla, radankorjuutöissä sekä siivoamassa kaupunkien katuja.”
”Gruusian pääkaupunki Tbilsi on saanut maansa mukana kokea monet raskaat vaiheet. Tuskin monikaan kaupunki maailmassa on joutunut niin vaikeiden kohtaloiden ruhjomaksi kuin Tbilisi: se on hävitetty 40 kertaa, mutta se on aina uudestaan noussut raunioistaan.”
Tbilisissä Rapeli ja muut matkalaiset pääsivät tapaamaan Gruusian kirkon päämiestä, patriarkka Iliyaa. Rapeli tiedusteli häneltä tarkoin Gruusian ja Neuvostoliiton kirkollisista oloista, kuten oli kysellyt Armenian arkkimandriitalta. Rapeli luo kirjassa laajemmankin katsauksen Neuvostoliiton kirkollisiin oloihin.
Käynti sirkuksessa oli mieleenpainuva. ”Klovnit olivat loistavia. Paikoin yleisö suorastaan ulvoi, esimerkiksi kun potilas oli hammaslääkärin käsittelyssä. Hammasta pakotti, lääkärillä oli välineitä, joilla hän yritti kiskoa hammasta pois. Mikään ei auttanut, hammasta ei saatu irtoamaan tongeilla, hohtimilla, ei temmillä, ei millään, lopuksi hän käytti väkipyörää, sytytti dynamiittipanoksen, ja ihme: hammas irtosi! Yleisön riemulla ei ollut rajoja. Minäkin nauroin kyyneleet silmissä ja vatsaani pidellen.
Ilmeistä oli, että koko tuo ihmispaljous nautti illan esityksistä. Niissä ei ollut mitään sellaista, jota olisi voinut pitää sopimattomana. Kaikki oli arvokasta, jos nyt niin sirkusesityksestä niin voi sanoa.
Yleensäkin lienee niin, että Neuvostoliitossa kiinnitetään moraalisiin arvoihin, esimerkiksi siveellisyyteen, suorastaan vakavaa huomiota. Julkisia rakkauskohtauksia paheksutaan. Läntisessä maailmassa varsin yleistä alastomuuskulttuuria ei Neuvostoliitossa ole.”
Gruusiasta Matkalaiset lähtivät kohti Krimiä. ”Matka Tbilisistä Simferopoliin kesti vain tunnin ja neljäkymmentä minuuttia. Lentokone oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Neuvostokansa käyttää lentoliikennettä paljon. Hinnat ovat verrattain halvat ja matkat pitkiä. Jos mieli päästä mukaan, on pidettävä huoli siitä, että tilaukset tehdään ajoissa. Meillähän ei ollut mitään huolta, sillä Inturist oli hoitanut kaiken jo kuukausia ennen lähtöämme.”
Simferopolista matka jatkui välittömästi autolla 89 kilometrin päähän Mustanmeren rannalla sijaitsevaan Jaltaan.
”Lenin määräsi jo vallankumouksen varhaisessa vaiheessa Mustanmeren rannikolla olevat Venäjän ylhäisön omistamat palatsit, huvilat ja linnat kansan omaisuudeksi.” Ammattiliittojen kautta kansalaiset saavat lomailla siellä edullisesti.
Rapeli tuo kirjassaan esiin Jaltan historiaa ja nähtävyyksiä sekä kertoo katsomansa matkailuelokuvan perusteella erilaisia tietoja Neuvostoliitosta.
”Kotimatkapäivä oli 22. lokakuuta. Herätys oli jo klo 3.30. Simferopoliin lähdimme bussilla klo neljältä. Lähdimme Moskovaan klo 6.30 ja olimme perillä kahdessa tunnissa.
Meillä oli muutama tunti aikaa katsella Moskovaa. Jo Helsingissä matkatoimistossa olimme sopineet siitä, että mahdollinen väliaika käytetään Tretjakovin galleriassa, ja mikäli vielä senkin jälkeen on aikaa käymme kuluttamassa jäljellä olevat rahamme Moskovan suurimmassa Berioskassa.”
”Onnellisina astuimme lentokoneeseen. Se oli suomalainen ja sellaisena puhdas, tilava ja viihtyisä. Matka Moskovasta Helsinkiin kesti vain tunti neljäkymmentä minuuttia.”
Kirjan viimeinen luku on nimeltään ”Mietteitä matkalta palattua.” Siinä Rapeli summaa kokemaansa ja kertoo kuinka hänen suhtautumisensa Neuvostoliittoon on selventynyt.
”Mutta suurimman vaikutuksen meihin tekivät kaukasialaiset ihmiset. Heidän hymynsä oli herkässä, he olivat valmiita opastamaan silloin kun sitä tarvitsimme. Kun kävimme kolhoosihalleissa, niin siellä meitä suorastaan kestittiin: saimme lahjaksi omenia, appelsiineja, granaattiomenia, kakihedelmiä. Ja lahjaa seurasi aina ystävällinen hymy.
- Mistä maasta te olette? minulta kysyttiin monta kertaa. Kuultuaan, että olemme Suomesta heidän ilmeensä kirkastui entisestään ja monet sanoivat: ”Suomi on kylmä maa, mutta hyvä maa.”
Me tapasimme matkallamme kaikissa Kaukasian valtioissa lämpimiä, auttavaisia, avoimia ja aurinkoisia ihmisiä.”
Moitittavaakin toki löytyi: ”Epäsiisteyttä oli sekä asuinhuoneissa että ruokasaleissa. Kylpyhuoneet eivät vastanneet sitä tasoa, johon läntisessä maailmassa olemme tottuneet. Vesihanat toimivat heikosti, eikä vesi läheskään aina ollut kuumaa. Putkia oli vedetty seinien lävitse niin, että kaakeli oli rikottu huolimattomasti ja rumasti. Avaimet ovissa reistailivat. WC-paperin riittävyydestä ei huolehdittu tarpeeksi. Jouduimme lainailemaan paperia toinen toisiltamme.
Varsinkin virantoimituksessa vaikuttivat venäläiset viranomaiset usein karkeilta – ajattelen silloin ennen kaikkea tullitarkastusta Moskovassa, se oli vähintäänkin epämiellyttävä kokemus. Tämä ihmetytti, kun kuitenkin yksityisesti saimme kokea lämmintä sydämellisyyttä, tunneherkkyyttä ja vieraanvaraisuutta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti