Timo Kylmälä: Yön valojen maat

Timo Kylmälä
Yön valojen maat
WSOY 1953
Sininen nauha - sarja

Timo Kylmälä (1922-2004) oli opiskellut kuuluisassa Sorbonnen yliopistossa Pariisissa. Myöhemmin hän myös asui ja työskenteli Ranskassa. Niinpä tässä kirjassa kuvattu matka Turkkiin, Syyriaan ja Irakiin alkoi Marseillesta. Kirjan lehdiltä välittyy Lähi-Idän levottomuus, joka ei ole vieläkään laantunut.

”Nopeat junat olivat tuoneet meidät eri tahoilta syksyn uhmaa henkivän mistralin alle. Rämisevät taksit olivat kuljettaneet meidät kaukana Skandinavia-aukion luona sijaitsevalle laiturille n:o 51. Siellä öljyn tahraamassa altaassa lojui turkkilainen matkustaja-alus ”Ankara”. Meitä matkustajia oli vähän, saattajia rannalla vielä vähemmän.”

Matkan edetessä Kylmälä selostaa seutujen historiaa. Näkemäänsä hän kuvaa usein runollisin sanankääntein. Näin hän kuvaa ensivaikutelmiaan Istanbulista:
”Aurinko oli kohonnut esiin Karacaahmetin, Mustan puun hautausmaan takaa Aasian puolelta. Säteet olivat purppuroineet ensin Kultaisen sarven pohjoisrannalla törröttävän Galatan tornin. Uuden päivän parku ja uninen huohotus oli leijunut ensimmäisten savujen mukana ylös sineä kohti. Sitten valo oli tavoittanut Islamin sadat majakat ja kuin räjäyttänyt ne pystysuoriksi säkenöiviksi miekoiksi.
Sitä mukaa kun päivä syttyi, työnsi sininen ja kitkerä savu tieltään pimeyden kosteat sumut. Kahvi kärysi, tupakka tuprusi, leipä paistui, piirakat höyrysivät, tunkiot ja taudit tuoksuivat idän ihanien parfyymien kera. Viemäreiden saasta yhtyi kuulakkuuteen Karaköyn kuvetta hipovissa virroissa. Vihamielisten kujien varjot kurkottivat bulevardien ilmavuuteen. Elämä, elämä puhalsi miljoonan verran sinisiä savuja mullistusten aikakausien synnyttämien syvien salmien ja muurien ja suunnattomien hautausmaiden ympäröimän inhimilliseen hornaan.
Se oli Istanbulin taivas, suurkaupungin katkeran sininen tunkio, missä elämän hauraiden toimintojen jätteet mätänivät ikuisuudeksi. Sen alla oli niin paljon merkillisyyksiä, että väsymystä ja nälkää tuntematta saattoi tuntikausia tarpoa kortteleiden kauneutta ja rumuutta pitkin. Siellä saattoi syödä mitättömällä hinnalla niin sikamaisesti kuin halusi. Jos halusi. Helposti, vain muutaman harppauksen tehden pystyi siirtämään majansa isänmaalliselta patsaalta homeelta ja virtsalta tuoksuvaan himon ja rikoksen tunkkaan. Lahonnut puu, kansainvälisten pankkien upeat toimitalot, lutkat ja ylimykset, kaunottaret ja lumppukauppiaat, viserrys ja röhä, pursuava terveys ja veneeriset taudit esiintyivät rinta rinnan silmän kantamalla.”

”Tunkeutuessani näin yhä syvemmälle karheiden muurien halkeamiin, joissa kulipäät kurdit, idän kapinallisen heimon jälkeläiset tallustivat taakkoineen, näin ensi kertaa palan palaamattomana pitämästäni ajasta. Ensin ajattelin, ettei tämä voinut olla muuta kuin unta. Äärettömien ja synkkien kujien sokkeloissa asui lian syventämä kauneus.
Melu, rähinä, vasarain kalke ja turhalta vaikuttava kiirehtiminen purivat tiensä hämäryyteen kuin säteet. Tuhannet neliömetrin ja parin kokoiset liikehuoneistot, jotka hullunkurisesti riippuivat ja harottivat yhä ahtaampiin portaisiin ja käytäviin syvenevien muurien seinämissä, sisälsivät pinkan papereita ja rihkamaa ja niiden keskellä komeilevien viiksien välistä hyökkääviä ehdotuksia. Papereitaan selaten he puhuivat minulle hinnoista niin kuin olisivat lukeneet ilmestyskirjaa. Monet heistä tarttuivat kiinni takinrinnuksiini ja röyhkeästi vaativat almua. Jos annoin sen, hyökkäsi röttelöiden varjosta esiin puna- ja valkohuivinen lauma, joka parkuen, selittäen ja tönien piiritti minut. Kun he tulivat liian lähelle, nappasin lujasti kyynärpäällä lähimpänä räyhäävien kylkiluihin, jolloin koko joukko umpimielisen hiljaisena antoi tietä ja vasta turvallisen välimatkan päästä alkoi heitellä minua kohti kirouksen katkuisia huutoja.
Eräässä pimeässä kulmauksessa oli baari kävellyt vastaani. Mustapartainen ukonkämpyrä, jonka turvonneen vatsan päällä kiikkui kiillotettu teline viisine kuppeineen ja sokereineen. Hän väänsi hanaa ja kuppi täyttyi- Selkään ripustetussa säiliössä oli parisen kymmentä litraa haaleaa teetä. Sieltä korea putki johti eteen eikä muuta kuin väänsi ja tarjoilu sujui. Kuppeja ei epäilemättä ollut pesty kuin edellisenä iltana. Mutta olivathan ne varsin kiiltäviä ja kauniita basaarin hämärässä. Juotuani baari nilkutti tiehensä käheästi hoilaten.”

Istanbulista Timo Kylmälä jatkoi junalla Izmiriin, johon hän saapui Turkin tasavallan 29-vuotispäivänä. Sieltä hän jatkoi edelleen maan nuoreen pääkaupunkiin Ankaraan.
”Kun Ankara 29. pnä lokakuuta 1923 valittiin Turkin tasavallan pääkaupungiksi, se oli pölyinen kyläpahanen. Ainoa, mikä siinä silloin oli arvokasta, oli sen sijainti. Suuri Turkki ulottui aivan liian kauas itään, jota sitä kunnollisesti olisi voinut hallita Istanbulista käsin. Niinpä päätettiin: hallintopaikka oli nouseva tuohon. Ja se nousi.
Parisataa metriä tungosta suurten runsasparvekkeisten vuokrakasarmien välissä. Eurooppalaisittain pukeutuneita ihmisiä huopahattuineen ja korsetteineen. Jääkaappi- ja autoliikkeitä, suuria kirjakauppoja ja apteekkeja, verstaita ja majataloja. Suuri vapaudenpatsas Ulus-nimisellä aukealla ja paljon viivasuoria bulevardeja pitkin huristavia linja-autoja. Hehtaareittain sateenmärkää asfalttia ja sadoittain tupakka- ja virvoitusjuomakojuja. Amerikkalainen turistiryhmä metelöi Wagons-Lits Cookin edustalla: lentolippuja ja yhteyksiä, dollareita ja Camelia.

Ankaran keskuskorttelit muistuttivat melkein minkä tahansa pääkaupungin vastaavia alueita. Ravintoloiden ja yökerhojen mainoslaatat kimaltelivat kulmauksissa. Humpuukiin perehtyneet vetelehtijät seisoskelivat niiden alla ja syljeskelivät katuun. Jossakin näin kantajan, joka kevyesti kuljetti selässään flyygelin kokoista piironkia. Siellä täällä jokin raajarikko kerjäläinen, talonpoika hevoskaakkeineen ja nelipyöräisine kärryineen. Mustiin pukeutunut vanha nainen, joka kiireesti veti huivin kuivien huuliensa peitoksi kulkiessani ohi.
Siellä täällä paistoi pääkaupungin alta sen kansallisuus ja ikäkin. Viitisenkymmentä metriä ilmavan tien reunasta tuprusi hiekka hoitamattomalla kentällä. Packardinsa ikkunasta saattoi ohitse ajava diplomaatti nähdä vuohia astutettavan. Jossakin saattoi nähdä pillastuneen hevosen tai rääsyihin pukeutuneita äijänvetkaleita, persoonallisen likaisia miehiä, jotka näyttivät tulleen jostakin toisesta aikakaudesta.”

Ankarasta lähtevässä junassa Kylmälä tapasi ylimielisen amerikkalaisen. Tämä kaivoi savukkeen rasiastaan ja heitti sen Kylmälän eteen lattialle. Kylmälä ei noukkinut sitä.
”-Kokeilin teitä. Olen liikkunut maissa, missä melkein kuka tahansa on valmis nuolemaan käsiäni. Kuulkaahan! Mistä olittekaan? –Kouvolasta.
–Ah, sieltäkö te olittekin! Se on suurenmoinen maa. Suokaa anteeksi, että erehdyin.”

Episodi eräällä asemalla: ”Neljä silmää oli saapunut ikkunani alle tinkiäkseen minut nälkäiseksi ja anteliaaksi. Poika myi vettä ja koira kerjäsi. Heitin koiralle palan leipää ja poika täytti penkin alta löytämäni pullon. Sen jälkeen annoin hänelle rahaa ja käskin noutamaan savukkeita. Kun hän alkoi juosta kannu kainalossaan, huusin hänelle tiukasti: -Kannu pantiksi!
Niin nopeasti en vielä koskaan ollut kenenkään turkkilaisen nähnyt ymmärtävän suomen kieltä. Kuin salaman iskusta poika pysähtyi, toi vesikannun ikkunan alle ja läksi toimittamaan asiaa. Äsken hänen mukanaan lönköttänyt koira käsitti tilanteen muuttuneen ja jäi vartioimaan kannua. Tupakat saatuani ostin vielä hedelmiä, peseydyin kuin juhlaa varten ja aloin odottaa, milloin pölyn kantamat kiskot alkaisivat taas narista pyörien alla.”

Bagdadiin saavuttuaan Kylmälä tapasi epärehellisen taksimiehen. Tämä väitti puolentoista kilometrin matkan maksavan 10 dinaria. Kylmälä epäili asiaa, eikä päästänyt kuskia lähtemään vaan tarttui tätä rinnuksista. Röyhkeästi tämä kuitenkin väitti hinnan olevan oikea. Annettuaan muutaman navakan korvapuustin Kylmälä kysyi uudestaan. Selvisi, että kuljettaja oli petkuttanut häntä 9850 filisillä. Matkan hinta oli vain 150 filisiä. Hotellissa matkalaisemme tilasi kylvyn. Ennen sinne lähtöään hän siveli matkalaukkunsa saranat rasvalla eikä lukinnut laukkua. ”Palattuani silmäsin sinettiä. Aivan oikein: paksuun voiteeseen ilmestyneet pienet terävät kohoumat todistivat epävirallisen tarkastajan käyneen luonani. En viitsinyt katsoa, oliko mitään viety. Siellä ei ollut mitään viemistä.”

Kylmälä meni Bagdadissa siistinpuoleiseen ravintolaan syömään. ”Vain jokunen eurooppalaisittain pukeutunut, mutta fetsiä päässään kantava mies istuskeli raukeana höyryävän vadin ääressä. Outojen mausteiden kirpeä lemu, tuulettajan liikkumattomat siivet. Satakiloinen, rasvankiiltävä mies laskukoneen ääressä. Pari laihaa tarjoilijaa, jotka kumarsivat minulle syvään ja kohteliaasti niin kuin olisin saapunut kutsusta.
Valittuani pöydän otin ruokalistan käteeni. Ymmärsin siitä vain hinnat: junassa olin päntännyt päähäni arabialaiset numerot. Tarjoilijan tullessa kokeilin hänen kielitaitoaan, mutta hän pyöritteli päätään häkeltyneesti nauraen. Silloin nousin ylös ja kehotin häntä näyttämään tien keittiöön. Hän käsitti heti ja me kuljimme lihavan miehen sivuitse ummehtunutta rasvankatkua kohti.
Jo eteisessä aavistin, että ruokahaluni oli mennyttä. Siinä seisoa körötti lihava surumielisen näköinen rasvahäntälammas papanoissaan. Luultavasti se odotti teurastusta.
Keittiön ovella pysähdyin hätkähtäen. Suurien patojen äärellä tehtiin parhaillaan selvää siitä lampaasta, jonka lihaa kenties olisin joutunut syömään, jos äsken olisin ymmärtänyt tekstin. Merkillisiä loitsuja höpöttävä ukkeli oli juuri sipaissut poikki eläimen kaula- ja reisivaltimot. Lammas katsoi silmät levällään johonkin hyvin kauas ja sen sakarat pinnistäytyivät epätoivoisiin potkuihin. Mutta mies rähmötti sen päällä ja takoi vimmatusti eläinparan rasvan pöhöttämiä pakaroita, ja kaikki mitä oli eläimen sisällä, roiskui tai pursusi ulos permannolle. Välillä amatööriteurastaja työnsi rähmäiset kasvonsa yhä rimpuilevan lampaan kaulassa ja reidessä hehkuviin haavoihin. Murahdellen kuin peto hän imi niistä verta, ja kun sai tarpeekseen, kohotti kokonaan veren peittämät kasvonsa ja ulvoi Allahin nimeä punaisen kuolan tippuessa suupielistä. Räkättävä nauru saatteli lampaan autuaammille kedoille.”

”Bagdad oli matala kaupunki, suurin osa rakennuksista oli kaksi-, kolme- tai yksikerroksisia. Yllättävän harvat pääkadut jakoivat punaisenharmaan alueen laajoiksi kortteleiksi, joissa monissa risteili eksyttävän tiheä ja katkonainen kujien seitti. Viimeksi mainittuja saattoi hyvin pitää kaupunkiruumiin hiussuoniverkostona, siellä vuoti ulos tuhansista huokosista eritteiden ja tekojen saasta. Vaikka bagdadilaiset naiset olivatkin niin hienotunteisia, että katsoivat oikeaan ja vasempaan, ennen kuin tyhjensivät likavesiämpärin ikkunasta kadulle, oli parasta kulkea keskiväylää pitkin. Varmuuden vuoksi. Ainakin yksi tummanpuhuva eukko arveli minun kuuluvan lantaravinnon tarpeessa olevien elollisten ryhmään. Kun juoksin nopeasti pois alta ja vain lahkeeni kastuivat, aukeni vihasta ja ylenkatseesta vääristynyt hampaaton suu honottaviin manauksiin.”

Matka läpi hiekka-aavikon Bagdadista Damaskoon taittui parissa vuorokaudessa. Nairn Transport Company kuljetti matkustajia reitillä Bagdad – Damasko – Haifa - Beirut. ”Aavikkobussi oli jymeästi pauhaava kaksiosainen jättiläinen. Junanvaunua muistuttava kori oli jonkinlaisella nivelellä yhdistetty voimakkaalla diesel-moottorilla varustettuun keulaosaan. Se ajoi lujaa, ja vaikka aavikko oli yhtä tietöntä tietä, kumpuilevaa, koukeroista ja salakavalaa, ei kaasua tarvinnut koskaan vähentää, sillä nivel jousti. Raskaan etuosan jyrytessä eteenpäin, takahuone tosin heittelehti ja vaappui kuin aalloille kölitön paatti. Mutta se pysyi pystyssä eikä kaatunut.” (kuva ajoneuvosta löytyy täältä)

Ilmapiiri Bagdadissa oli ollut levoton ja uhkaava. Syy siihen selvisi Damaskossa. Kylmälä luki iltapäivälehdestä: ”Parisenkymmentätuhatta revolvereilla, tikareilla ja rautatangoilla aseistautunutta mielenosoittajaa hyökkäsi tänään Baghdadissa Amerikan tiedoituslaitoksen huoneistoon ja sytytti sen tuleen. Kommunistisia iskulauseita huutavien mellakoitsijoiden onnistui tuhota myös kaupungissa ilmestyvän englanninkielisen aikakauslehden Irak Time’in toimitus. Englannin suurlähetystön rakennus joutui ankaran kivityksen kohteeksi. Laukauksia on vaihdettu ja useat henkilöt ovat saaneet surmansa. Mielenosoittajat vaativat vaaliuudistusten toimeenpanemista ja ulkomaalaisten poistumista maasta.”
Kylmälä ja hänen kanssaan matkustaneet ranskalaiset olivat häipyneet juuri ajoissa levottomuuksien tieltä.

”Suuren moskeijan ulkopuolella jouduin metrin ja parin levyisiin kujasokkeloihin, joiden laitaseinämiin koverretuissa syvennyksissä sadat umpimielisen vaiteliaat miehet nikkaroivat alkeellisine, jousen muotoisine sorveineen. He olivat koristepuuseppiä. Jalat käsittelivät talttaa yhtä tottuneesti kuin kädetkin. Jousen kaarelta kaarelle kulkeva naru oli kietaistu sorvattavan puukappaleen ympärille, ja kun kaarta nyt liikuteltiin edestakaisin, pyöri kappale varpaiden tanakasti pitelemän taltan alla ja lastut lentelivät ympäriinsä. Kupillinen makeaa kahvia oli jokaisen vierellä. Pikkupojat kantoivat virvokkeita isille ja veljilleen, puusepille, jotka työskentelivät elämää ja kuolemaa varten. Eräät heistä valmistivat jaloista aineksista runsaskoristeisia ruumisarkkuja sellaisia sieluja varten, joilla oli varaa maksaa tomullekin. Muut valmistivat sängynjalkoja.
Toiset askaroivat romun parissa. Toiset nahan – koko Damaskos oli tulvillaan nahkaa ja nahka-artikkeleita – toiset jalometallien, jotkut norsunluun, jotkut silkin. Silkkibasaarin nimi oli Souk el Harir, ja sieltäkin johtivat ympäriinsä kymmenet samanlaiset tiet ja tuhannet mysteeriot.”

Damaskoksesta Kylmälä matkusti taksilla Beirutiin Libanoniin.
”Rue de Damas’in melu oli korviahuumaava tavoittaessamme hitaasti eteenpäin mönkivän ajoneuvotungoksen hännän lääketieteellisen tiedekunnan uljaiden rakennusten luona Achrafiehin kaupunginosassa. Aikaisemmin, ennen säännöllisiä korttelirivistöjä, olimme ohittaneet taajan pehmeäneulasisten mäntyjen muodostaman metsän, jonka alueella tasavallan presidentin hallituspalatsin sanottiin sijaitsevan.

Idän matalien kaupunkien jälkeen Beyrut vaikutti valtavalta. 7-12 – kerroksiset kolossit syvensivät kadun kuilua. Mutta aurinko paahtoi korkealta ja toinen puoli kadusta väreili paahteen alla. Ilma oli hiostava ja kostea.
Central-hotellin sisäänkäynti oli erään kultaseppien täyttämän basaarin puolella, mutta osa ikkunoista antoi suoraan kovaäänisen liikenteen sekasortoisen metelin täyttämälle Tykkiaukiolle. Se oli parisensataa metriä pitkä ja viitisenkymmentä metriä leveä. Muhkeat palmut kasvoivat sen keskellä välkehtivien lähdelammikoiden ympärillä. Pankkien, hotellien ja elokuvateattereiden mainoskyltit täyttivät sen laitakortteleiden päättyjä. Useat raitiolinjat yhtyivät aukealle ahdetun vuokra-autojen parkkeerauspaikan edustalla. Kaikki muutkin linjat tuntuivat johtavan sinne, ja melu oli sen mukainen. Aivan etelälaidassa kohosi muutaman metrin korkuinen patsas. Se esitti kahta naista, kristittyä ja muslimia, jotka sisarellisesti siunasivat libanonilaisten marttyyrien tomua.

Istuuduin parvekkeella odottavaan korituoliin ja aloin katsella beyrutilaista elämää.
Jo ensi silmäyksellä saattoi todeta jonkin rajan jääneen taakse. Ehkä se oli Euroopan ja Aasian välinen raja; länsi tuntui lohkaisseen itselleen pienen sillanpääaseman ns. pyhien maiden rantakaistaleelta. Leveitä jalkakäytäviä pitkin soluva ihmisten virta oli tosin eksoottinen ja idän värien täplittämä, mutta sen yleistä persoonallisuutta laimensi tutunomainen välittömyys, eleganssi ja jonkinlainen puolitahallinen välinpitämättömyyden sävy, joka niin kernaasti liitettiin käsitteeseen ”mannermainen”.

Sinne tänne aukean laitaan tarrautuneiden rahanvaihtajain kojujen luona oli tungosta. Libanonissa vaihdettiin vapaasti kaikkia maailman valuuttoja, jopa verivihollisenkin, eteläisen rajan takana olevan Israelin rahaa. Kiillottajien ja rinkelinmyyjien parkuessa kulkivat kiiltävätukkaiset miehet saumat suorina ja paidan rinnus auki. Kireisiin hameisiin pukeutuneet kauniit ja runsaasti maalatut naiset keinuivat asfaltilla lavat paljaina. Palmut, parkkeerausasema upeine autoineen, kiskot, sadat kirkuvat mainokset ja vetelehtijäin järjestelmällinen lauma näyttivät kuuluvan Tykkiaukean kalustoon. Liikenne, jota häiritsevät ohjeet eivät näyttäneet kahlehtivan, oli kiihkeää ja hädänomaista. Jalankulkijatkin kiiruhtivat vaikka hiki virtasi pitkin kasvoja. Kaikkialla näki mukavuuden ja hyvinvoinnin palvelukseen asennettuja kojeita ja koneita, lännen tehdasleimalla varustettuja unohtamisen laitteita. Vastapäisessä seinässä leimusi valtava valomainos pimenneeseen iltaan. Se oli menestysfilmin mainosvalo. Siinä luki: Quo vadis? Minne menet? Mihin olet matkalla, ihminen, maailma?”

Beirutista Kylmälä matkusti ranskalaisella matkustajahöyryllä ”Champollionilla” Aleksandriaan.
”Jo tunteja ennen ensimmäistä etappia muuttui sininen meri mädänkeltaiseksi. Se oli Niilin väri. Port Said, Suezin kanavan länsipäässä sijaitseva ”paheiden kaupunki” hehkui etäisyydessä helteen alla.
Aallonmurtajan luona – ensimmäisten poliisiveneiden ilmestyessä näkyviin fetsipäisine virkailijoineen – ilmoitti kovaääninen, että valokuvaus oli ankarasti kielletty. Maa oli sotatilassa Israelin kanssa. Huolimatta surkuteltavasta tappiosta Egypti otti sen hyvin tärkeästi. Entisen ja uuden Egyptin tapoihin kuului julistaa suurimpien taisteluiden olevan vasta odotettavissa, vanhan ja sairaan kansan hashishin jyrsimää selkärankaa pitivät koossa uhkausten pönkät.
Laiva seisoi satamassa kaksikymmentäneljä tuntia, mutta monia ei laskettu lainkaan maihin. Minä olin yksi heistä.”
Satakiloinen Egyptin tullipoliisin päällikkö nousi laivaan ja torjui kaikki maihinnousua koskevat kysymykset rähisten kasvot punaisena.

Aluksen jatkaessa kohti Marseillea meri oli tyyni, mutta Korsikan kohdalla alkoi myrsky. Matkustajat olivat peloissaan ja kärsivät kovasti merisairaudesta. Sillä kertaa laiva selvisi Marseilleen.
Puolisentoista viikkoa myöhemmin Kylmälä kuuli saman laivan ajaneen karille Beirutin lähellä. Kova merenkäynti esti aluksi pelastustoimet, mutta vuorokautta myöhemmin katkenneesta aluksesta saatiin pelastettua eloonjääneet. 26 ihmistä sai surmansa matkan keskeydyttyä äkillisesti.