Kuvauksia Suomesta
Matkamuistiinpanoja vuosilta 1851-1852
Suomalaisen kirjallisuuden seura 2007
”Aleksandr Petrovic Miljukovin Kuvauksia Suomesta on viehättävä kertomus Suomesta ja suomalaisista 1800-luvun puolessa välissä. Kunnioittava suhtautuminen tavallisen kansan arkeen, toisaalta ironiset kuvaukset muista matkailijoista avaavat lukijalle yllättävän ikkunan vuosien taakse. Miljukov kuvaa tuoreesti myös matkustusoloja sekä kaupunkien elämää ja järjestystä.
A.P. Miljukov oli tunnettu kirjailija, kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkija, kääntäjä, kirjallisuuden opettaja ja kriitikko sekä useiden kirjallisten aikakauslehtien toimituskuntiin osallistunut sanomalehtimies. Hänen Kuvauksia Suomesta -teoksellaan on erityinen arvo kaskitaloudesta teollisuusmaaksi ensi askelia ottavan suuriruhtinaskunnan maaseudun, sen nuoren kaupunkikulttuurin, liikenneolojen ja omaehtoisen hengenviljelyn kuvaajana.”
Kirjassa kuvattujen matkojen ajankohta: Suomi oli liitetty Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809 autonomisena suurruhtinaskuntana. Kirjoitushetkellä oli siis kulunut neljäkymmentä vuotta valtionyhteyden katkeamisesta Ruotsiin. Oolannin sotana tunnettu selkkaus tapahtui paria vuotta myöhemmin.
Miljukovin ensimmäinen matka alkaa vesitse Pietarista Nevaa pitkin Laatokalle, jossa hän poikkeaa Konevitsassa ja Valamossa. Sortavalasta hän jatkaa hevoskyydillä kestikievarista toiseen reittiä Ruskeala – Kesälahti – Savonlinna - Rantasalmi – Mikkeli – Lappeenranta – Imatra – Viipuri. Sieltä hän palaa laivalla Pietariin.
”Konevitsan saari sijaitsee 110 virstan päässä Pähkinälinnasta. Luostari perustettiin XIV vuosisadan lopulla, kun erakkomunkki Arsenij saapui tänne Athos-vuoren luostarista. Rannikolla asuvat suomalaiset pakanat käyttivät saarta karjansa laitumena ja pitivät tapanaan uhrata joka kesä karjansa suojelushengille kiitokseksi hevosoriin suurella kivilohkareella. Perimätieto kertookin että uhrikivi sai nimekseen Orikivi ja siitä myöhemmin koko saari sai nimekseen Konevec – Konevitsa.”
”Me yövyimme Ruskealassa, joka on saanut kuuluisuutta marmorilouhoksillaan. Tämä vaihtoasema tai, kuten täällä sanotaan kestikievari, on erittäin yksinkertainen mutta siisti. Heti kuistilta tullaan puhtaaseen tupaan, jonka lattia on täkäläiseen tapaan peitetty pienityillä kuusenoksilla. Tuvan pöydällä pidetään matkustajien kirjaa, josta ilmenevät etäisyydet lähiasemille ja matkojen hinnat. Matkustavaiset kirjoittavat kirjaan nimensä sekä mistä ja mihin ovat matkalla. Tuvan seinustalla seisoo muutama koivuinen tuoli ja niiden joukossa suurikokoinen, lasten keinuhevosten tapaan seisova käyräjalaksinen nojatuoli. Suomalainen todella rakastaa keinumista näillä keinutuoleilla iänikuinen, aina palava piippu seuranaan.
Ulko-oviseinällä riippuu kestikievariasetus ja sen rinnalla aseman tarjoamien palvelujen hinnasto, joka on painettu venäjäksi, ruotsiksi ja suomeksi. Näiden ansiosta voitte hyvin kiertää koko Suomen tuntematta yhtään paikallisten kielten sanaa. Saimme allemme olkipatjat eräässä sivuhuoneessa, tuoreiden havujen peittämällä lattialla.
Laajalti tunnettu Ruskealan marmorilouhos sijaitsee noin puolen virstan päässä kestikievarista. Edessämme oli parinkymmenen sylen korkuinen vuorenseinämä. Kaivannon pohjalla ahersi satoja miehiä seinämän kimpussa. Toiset heistä porasivat jättiläismäisillä porilla reikiä porrastettuun marmoriseinämään. Toiset hinasivat etäämmälle ruutipanosten irrottamia lohkareita. Sortavalan valkeaa marmoria on jo usean vuoden ajan louhittu Iisakin kirkkoa, Eremitaasia ja pääkaupungin muita rakennuksia varten.”
Rantasalmen kestikievari saa matkailijoilta kehuja. ”Lähellä kirkkoa oli suurikokoinen kestikievarirakennus. Palvelijatar ohjasi meidät puhtaisiin, siisteihin ja hyvin kalustettuihin huoneisiin. Niissä oli runsaasti peilejä ja huonekasveja, jopa kaksi appelsiinipuuta. Näin erinomaista majataloa ette löydä meillä edes valtateiden varsilta – se oli kuin loistava keidas keskellä tätä savuavaa, synkkää erämaata.
Majataloa isännöivä venäläinen kauppias otti meidät vastaan sydämellisesti tarjoamalla teetä englantilaistyyppisten lisukkeiden kera. Valamon jälkeen nautimme tätä juomaa ensimmäistä kertaa. Suomessa käytetään yleisesti kahvia, eikä teetä juuri osata valmistaa: se keitetään joko kuparipannuissa tai kattiloissa. Samovaareja on vain venäläisissä perheissä.”
”Lähdimme tutustumaan Mikkeliin. Suomen kaupungeille on ominaista tavaton autius ja hiljaisuus: tyhjät kadut ja punaiset puutalot, joissa kaupungin asukkaat lymyilevät näkymättömissä. Vaikka olimme jo ehtineet tutustua suomalaisiin kaupunkeihin, Mikkelissä kokemamme hiljaisuus oli meille järkytys. Siellä vallitsi samanlainen rauha kuin kaupunkia ympäröivissä erämaissa. Voitteko kuvitella piskuisen ja ruutukaavaan siististi rakennetun kaupungin, jonka keskusaukiona on aidattu laihojen koivujen reunustama nurmikenttä. Aitauksen todennäköisenä tarkoituksena lienee estää ihmisiä häiritsemästä aukiolla laiduntavia lehmiä. Kaupungin kadut olivat täysin autiot: päivän ollessa yhdeksännellä tunnilla olimme jo ehtineet kiertää koko kaupungin tapaamatta niillä yhtäkään ihmistä. Palasimme majataloon, jonka siisteys, erinomainen illallinen ja meitä palvelleiden naisten rivakkuus moninkertaisesti korvasi sen kielteisen kuvan, joka meille oli syntynyt tästä kaupungista.”
”Vilmanstrand on pikkuinen Saimaan rantakaupunki, suomalaiselta nimeltään Lappeenranta. Kaupungissa on muutama kymmenen puutaloa, tori, suomalainen kirkko ja raatihuone kellotorneineen – siis kaikki niin kuin asiaan kuuluu. Lähellä kaupunkia on maavalleilla vahvistettu linnoitus, joka on aikojen kuluessa vaihtanut omistajaa monet kerrat, punertunut verestä ja räjähtänyt taivaalle.
Mikkelin jälkeen Lappeenranta tuntui jokseenkin vilkkaalta kaupungilta. Sen kaduilla näimme jopa ihmisiä, ja kun tähän asti emme heitä juuri olleet tavanneet, se tuntui aluksi jopa oudolta.”
”Aikaisin aamulla lähdimme ajamaan Imatran suuntaan, ja puolentunnin matkanteon jälkeen pysähdyimme Saimaan kanavan varrella olevaan majataloon. Saimaan kanava on yksi ihmistyön ja nykytieteen hämmästyttävistä, valtavista saavutuksista. Se on ensimmäinen Suomessa näkemämme ihmistyön muistomerkki, mutta minkälaisten mittasuhteiden saavutus se onkaan! Saimaan vedenpinta on 37 syltä Suomenlahden pinnan yläpuolella. Suurten vesimassojen pidättelemiseen kanavan yläpuolella tarvitaan 28 sulkua.”
Imatran koski oli jo tuolloin kansainvälinen nähtävyys. Vuonna 1722 jopa Venäjän keisarinna Katariina II kävi ihmettelemässä kosken voimaa. 1800-luvun lopulla sitä käytiin ihastelemassa pitkin Eurooppaa. Vuonna 1903 kosken lähelle valmistui upea Valtionhotelli. Koski valjastettiin energian tuotantoon 1929 ja ohijuoksutus lakkasi vuonna 1937 voimalaitoksen laajennuksessa. Nykyään vettä juoksutetaan näytösluontoisesti.
Miljukov ihastelee Imatraa usean sivun verran. ”Silmieni eteen avautui suurenmoinen näkymä, hillittömänä ärjyvä Imatra. Kuvitelkaapa lähes Nevan levyistä jokea. Saimaasta purkauduttuaan se törmää lyhyellä, mutta nopealla juoksulla kapeaan rotkoon, joka ylimuistoisina aikoina on muodostunut graniittikuoren halkeamaan. Hirmuisen vedenpaineen ajamana joki syöksyy tähän viettävään kapeikkoon karjuen, pauhaten ja ulvoen. Valtavat vesimassat läikehtivät ja muuttuvat lumivalkeaksi vaahdoksi. Vapaaksi päästyään joki jälleen levenee väljäksi virraksi, joka kiemurrellen virtaa Laatokkaan saakka.”
Lappeenrannasta päin Viipuriin tullaan puiden reunustamaa bulevardia pitkin. ”Suomessa tähän asti näkemämme kaupungit vaikuttivat autioilta tiheästi rakennettuine puutaloineen. Niihin verrattuna Viipuri tuntui todelliselta, kauniilta ja jopa elävältä kaupungilta. Siellä oli kivisiä kaupunkirakennuksia, kauppaliikkeitä, yleisiä puistoja, kerjäläisiä, kirjakauppoja, sokerileipomoita ja jopa päävartio, siis kaikki kunnollisen kaupungin tunnusmerkit täyttävät piirteet. Lehmät kulkevat kaupungilla vain paimenen valvonnassa.
Viipuri oli aikoinaan koko ns. Vanhan Suomen pääkaupunki. Sen jälkeen kun koko Suomi liitettiin Venäjään, sen asema aleni maakunnan hallintokaupungiksi. Tästä huolimatta se säilytti monessa suhteessa entisen asemansa.
Viipurista puheen ollen minun ehkä sittenkin pitäisi kertoa siitä, mistä se on Pietarissa parhaiten tunnettu: nimittäin Viipurin rinkeleistä. Lukija älköön ajatelko minun tarkoittavan, ettei tuo aihe olisi kyllin arvokas sulkakynällä kuvattavaksi. Minusta Viipurin rinkelit ovat paljon arvokkaampi asia kuin Viipurin pamaus."
Viipurissa Miljukov astui juuri Helsingistä saapuneelle Wellamo-laivalle, jolla hän matkusti takaisin Pietariin.
Miljukovin toinen matka noudatti reittiä Pietari – Viipuri – Hamina – Kouvola – Lahti – Hämeenlinna – Tampere – Hämeenkyrö – Kiviniemi – Turku – Helsinki. Sieltä hän jatkoi vesitse Rääveliin, eli nykyiseen Tallinnaan.
Laiva saapui Haminaan yöllä ja pian laivan piiritti joukko veneitä joita vilkkaat pojat ja tytöt soutivat. ”Hyppäsimme yhteen veneeseen, jonka soutajina olivat noin kymmenvuotias tyttö ja häntä pari vuotta nuorempi poikanen. Muutamassa minuutissa pienet soutajamme kiidättivät meidät rantaan, sitoivat veneen ja nostivat matkatavarasäkkimme päittensä päälle. Kuun ystävällisessä valossa lähdimme etsimään kaipaamaamme yösijaa. Muutaman kadun ylitettyämme oppaamme pysähtyivät pienen puutalon eteen. Palvelijatar johdatti meidät siistiin huoneeseen, ja puolen tunnin päästä minä nukuin matkamiehen autuasta unta.”
”Aamulla kipusimme postikieseihin, jotka olivat yhtä mukavia kuin aikoinaan Savossa. Lähdimme ajamaan kohti Kouvolaa, joka sijaitsee aikanaan rajana Vanhan ja Uuden Suomen olleen Kymijoen rannalla. Kouvolan vaihtoasema sijaitsee aivan Kymin partaalla. Kuumuus oli sietämätön, ja me syöksyimme suoraan matkavaunuistamme uimaan tuossa vuolaassa joessa. Saimme oitis seuraksemme kymmenkunta lasta, jotka kaikki uivat ketterästi kuin kalat. Sillä välin meille varustettiin uusi kärry. Virkistäytyneinä nousimme lautalle, jossa soutajien joukossa oli nuori, kaunisvartaloinen suomalaistyttö punaisessa villahameessa. Hänen rintamustaan koristi suurikokoinen messinkikoru, joka kooltaan olisi käynyt kilveksi keskiajan ritarille. Tämä kaunotar käytti airoja tarmokkaasti kuin paraskin miessoutaja.”
”Saapuessamme Kausalaan meille oli kehittynyt erinomainen ruokahalu. Täälläpäin Suomea kestikievarit ovat huomattavasti siistimpiä kuin Karjalassa. Täkäläinen kestikievari on tavallinen talonpoikaistalo, joka on jaettu kahteen osaan. Toisella puolella on yksinkertaisesti mutta siististi kalustettu kievaritupa, jonka pöydällä on matkustavaisten kirja. Siihen jokainen matkustaja kirjoittaa nimensä. Seinällä kehyksissä riippuu postiasema-asetus eli stadgar. Tässä säännöstössä on yksi venäläistä matkaajaa hämmentävä asia – hän kun on tottunut meillä vallitsevan käytännön mukaan selvittämään asiansa nyrkkeilyoikeudessa. Suomen lain mukaan kievarinpitäjän tai jopa kuskin kanssa aiheettomaan riitelyyn syyllistyvä matkustavainen vetää 97 ruplan sakon.
Talon toisessa puoliskossa majailee isäntäväki. Täällä voitte tutustua Suomen asukkaan kotioloihin. Huoneessa on valtava, yleensä rappaamaton kiviuuni ja seiniä kiertävät penkit. Yhdessä nurkkauksessa on suuri astiakaappi, toisessa nurkassa uuninkokoinen vuode. Suomalaiset nukkuvat mieluimmin totutuissa paikoissa. En ole täällä koskaan nähnyt ihmisten nukkuvan lattioilla tai penkkien alla, kuten venäläisissä kylissä on tapana. Kaikissa asuinhuoneissa olemme nähneet suomenkielisiä kirjoja: nämä ovat enimmäkseen rukouskirjoja tai muuta hengellistä lukemistoa. Näimme usein vanhoja eukkoja lukemassa tai opettamassa lukemista lapsille.”
Lahteen matkalaiset saapuivat illalla. ”Täälläkään palvelijatar ei ymmärtänyt meidän keskusteluamme, mutta ilmeisesti hänen vaistonsa sanoi, että tänään nauttimamme päivällinen oli jäänyt niukaksi. Sijattuaan vuoteemme hän toi meille tarjottimen, jolla oli voita, hienoksi leikattua lihaa ja karahvillinen ulkomaista sherryä. Hänen poistuttuaan ja oven sulkeuduttua talossa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että voi kuulla taskukellojemme tikityksen.”
”Vaikka Hämeenlinna kaukaa katsoen viehättikin, tuotti se lähietäisyydellä meille pettymyksen, sillä Suomen muiden kaupunkien tavoin se oli autio ja synkkä. Sen puutalojen reunustamat kadut viettivät järven rantaa kohti, ja talojen väri oli sama punainen.
Aamulla heräsimme hirvittävään meteliin. Torin varrella oli maaherran kolmikerroksinen virkatalo, joka oli maalattu valkoiseksi kaupungin muista taloista poiketen. Sen edustalla seisoi kolme messinkisiin, aamuauringossa välkehtiviin kypäriin sonnustautunutta yövahtia. Yksi heistä rummutti aamuherätystä sellaisin pärrytyksin, ettei moiseen olisi pystynyt yksikään oman pääkaupunkimme virtuoosi.
Aloitimme tutustumisen kauppapuodeista. Maaseutukaupunkien tapaan niille oli ominaista tietynlainen universalismi, tavaravalikoiman ensyklopedistinen runsaus: samasta liikkeestä saattoi ostaa verkaa, tappuraa, hiusvoiteita, makkaraa, kirjoja ja pelikortteja. Ostin itselleni rautakaupasta mokkanahkaisen matkatyynyn, mutta paperosseja ei löytynyt mistään. Meitä neuvottiin kysymään niitä apteekista ja tosiaan: sieltä niitä saimme, tosin ei raspalevilaisia vaan tavallisia, ruotsalaisesta tupakasta valmistettuja.”
Miljukov pysähtyi Kangasalan harjulla tunniksi ihailemaan kuuluisaa maisemaa ja jatkoi sieltä Tampereelle. (Keisari Aleksanteri I kävi ihastelemassa samoja maisemia vuonna 1819).
”Tampere on pieni, mutta siisti kaupunki, joka sijaitsee kahta järveä yhdistävän vuolaan virran rannalla. Nottbeckin tehtaita (Finlaysonin tehtaat) lukuun ottamatta kaikki muut kaupungin rakennukset ovat puisia, vaikkakaan niissä ei näy erityisiä vanhuuden merkkejä. Kaupungin paras ja erikoisin nähtävyys on sen äänekäs koski. Nousimme tämän hornankattilan ylittävälle sillalle. Mikä näkymä! Siinä jalkojeni alla ärjyivät kallioiden pirstomat vesimassat. Kävimme istumaan sillalla olevalle penkille, joka tuntui varta vasten tähän tuodulta kaikkien koskia rakastavien iloksi. Sillalla oli pylväs, jossa oli Turun ja Hämeenlinnan vaakunat: Tampere on luultavasti ainoa kahden maakunnan rajalle rakennettu kaupunki koko Venäjällä.
Katseltuamme kylliksemme tätä näkymää lähdimme katsomaan vesihoitolaitosta, joka on perustettu tämän kosken rannalle sillalta ylävirtaan. Laitos on suuri puinen rakennus, siisti ja ulkoasultaan vaikuttava. Priesnitzin hoito-ohjelman mukaiset höyrysaunat, kylvyt ja kylmät suihkut ovat nykyisin tulleet jo tunnetuiksi. Täällä tapahtuneiden ihmeparantumisten maine on kiirinyt jopa Pietariin saakka.”
”Todellakin Helsinki on upea. Muiden pääkaupunkien tapaan sillä ei ole rähjäisiä esikaupunkeja, sellaisia kuin Viipurinpuoli (Pietarin luoteinen laitakaupunki) tai Vuohisuo Pietarissa. Se on kokonaisvaltaisesti kaunis. Torikauppa levittäytyy rantakadulle, ja siellä seisovat sadat hevoskärryt täynnä mitä erilaisimpia elintarvikkeita. Torille levitetyissä kasoissa on tarjolla vihanneksia, marjakoreja, ammuttua riistaa ja eläviä kanoja häkeissä. Niiden ympärillä hyörivät sekä myyjät että ostajat kaiken maailman kirjavissa vaatteissaan, torilla vallitsee monikielinen meteli. Torin rannassa keikkuvat laineilla pienveneet pitkinä riveinä, kalansuomujen hopeasta hohtavina. Koko satama-alue on täynnä edestakaisin liikkuvia veneitä ja sluuppeja, rantalaiturissa höyrylaivat savuavat valmiina lähtemään Turkuun, Rääveliin tai Pietariin. Näkymä on mielenkiintoinen ja erikoinen: toisella puolella Senaatintori ja palatsi, toisella puolella Ullanlinnan puisto ja kauempana veden ylle kohoavat Viaporin uhkaavat varustukset.”
Helsingistä Miljukov jatkoi matkaansa Tallinnaan.
”Kymmenen täyteen ahdettua toimetonta päivää vierähtivät Helsingissä kuin huomaamatta. Viaporissa käyntiämme seuraavana päivänä olimme matkatoverini kanssa jo matkalla Rääveliin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti