Paul Theroux: Suuri junamatka

Paul Theroux
Suuri junamatka – kiskot vievät Aasiaan
WSOY 1977, 1997
The Great Railway Bazaar 1975

"Paul Theroux oli poikkeuksellisen rakastunut juniin jo pikkupoikana Bostonissa. Kun ikää karttui muutama kymmenen vuotta, hän toteutti Suuren haaveensa. Hän nousi eräänä päivänä junaan Lontoon Victoria-asemalla ja päätti kokeilla Lontoon ja Tokion välillä jokaista junaa joka puksutti näköpiiriin. Siitä tuli neljän kuukauden seikkailu. Ensin Idän pikajunalla läpi Euroopan, sitten seurasivat Turkki, Iran, Intia, Ceylon, Kaukoitä ja lopulta Tokion keskusasema. Siellä hän päätti kestää leikin loppuun ja palasi Siperian pikajunalla Eurooppaan. Matka oli jännittävä, joskus vaarallinenkin mutta ei koskaan ikävä. Vain Afganistanissa hän koki todellisen pettymyksen: maassa ei ollut metriäkään rautatietä.

Paul Theroux ei ole tavallinen turisti eikä Suuri junamatka tavallinen matkakirja. Häntä eivät kiinnosta tavanomaiset matkakohteet. Hän esimerkiksi kulki kahdesti kuuluisan Taj Mahalin ohi, mutta kirjassa ei puhuta palatsista sanaakaan. Sen sijaan hänelle merkitsevät tapahtumat, kanssamatkustajat, tunnelmat, ränsistyneet junat joiden loiston päivät ovat jääneet taakse, ihmiset asemilla ja ratojen varsilla, näkymät jotka hän oli vanginnut tarkemmin kuin mikään kamera. Komiikan taju, terävä silmä ja vastustamaton kertomisen taito valmistavat lukijalle nautinnollisen matkan, jollainen suihkukoneiden aikana on ylellisyyttä."

Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 5 / 1978: ”Lontoossa asuva amerikkalaiskirjailija toteutti pikkupojanhaaveensa junista viettämällä yhtäjaksoisesti neljä kuukautta erilaisissa junissa matkalla yhä kauemmas itään. Lontoon ja Tokion välillä koetun junamatkan kuvauksesta on turha etsiä tavanomaisia turistinähtävyyksiä, sillä kerronnan ytimenä ovat lähinnä junissa ja asemilla koetut sattumukset, käydyt keskustelut eri kansallisuutta edustavien tuntemattomien kanssamatkustajien kesken, junakäyttäytymisen erilaiset kuviot, tapaamiset eri maiden kirjailijoiden kanssa luentotilaisuuksissa, hauskat kommellukset ja uhkaavat tilanteet pitkän matkan mennen. Koko kirjaa värittää tekijän persoonallinen tapa kokea lähimmäisiään, tehdä omaperäisiä havaintoja näkemästään yhä uusissa kaupungeissa ja maissa, samalla kun erilaiset junat ja poikkeukselliset junayhteydet pitävät yllä kiitävän liikkeen vaikutelmaa. Lukemistani matkakuvauksista eloisimpia.”

Tämä kirja tarjoaa mukavasti kertausta lähihistoriasta. Theroux matkusti vuonna 1973, ja valtiollinen kartta on niistä päivistä muuttunut. Enää ei ole Jugoslaviaa, Etelä-Vietnamia, eikä Neuvostoliittoa. Matkan aikana Vietnamin sotaa vielä käytiin - se päättyi vasta huhtikuussa 1975.

Therouxin kirjoissa on juuri sellaista matkakuvausta, jota matkakirjoilta odotan. Luin tämän ensimmäisen kerran joskus 1970-luvun lopulla. Kirja tempaa mukaansa jo heti ensimmäisellä matkaosuudella Therouxin kuvatessa ikkunasta näkyviä maisemia ja kuulemiaan satunnaisia keskustelunpätkiä. Kirjailija totesikin: ”Minä etsin junia. Löysin matkustajia.”

Ensimmäinen kiehtova junamatkailija on herra Duffill. ”Hän seisoi jonossa minun edelläni Victoria-aseman seitsemännellä asemasillalla, jossa luki: Mannermaalle lähtevät junat. Hän oli iäkäs mies, ja hänen vaatteensa olivat hänelle aivan liian isot, aivan kuin hän olisi lähtenyt matkalle kovassa kiireessä ja siepannut päällensä väärät vaatteet, tai ehkä hän oli juuri päässyt sairaalasta. Hänen lahkeensa viistivät takaa maata ja olivat kulumassa puhki ja hän kantoi mukanaan monia ruskeaan paperiin ja naruun käärittyjä kummallisen muotoisia paketteja.”

Pariisin Gare de Lyon –asemalla Therouxin vaunu kytkettiin Idän pikajunaan. ”Duffill oli pannut silmilleen lasit, joissa oli ohuet metallikehykset ja linsseissä paljon teippiä. Mahtaisiko hän koskaan nähdä kunnolla Sinistä moskeijaa? Hän kokosi pakettinsa ja veti esiin matkalaukun, jonka ympärillä oli valikoima nahka- ja kangasvöitä varmistamassa ettei se pelmahtaisi auki. Muutamaa vaunua kauempana tapasimme jälleen, luimme makuuvaunun kyljessä olevan kirjoituksen: Direct Orient Express ja sen reitin: Pariisi – Lausanne – Milano – Trieste – Zagreb – Belgrad – Sofia – Istanbul. Seisoimme siinä ja tuijotimme kirjoitusta. Duffill hypisteli lasejaan kuin kiikaria, lopulta hän sanoi: - Minä matkustin tällä junalla vuonna kaksikymmentäyhdeksän.”

Sattumalta Duffill ja Theroux joutuivat samaan osastoon makuuvaunussa. ”Duffill seisoi käytävässä osastoni kohdalla. Hän oli hengästynyt – hän sanoi, että hänellä oli ollut vaikeuksia löytää oikea vaunu, koska hänen ranskansa oli päässyt ruostumaan. Hän veti syvään henkeä ja riisui gabardiinitakkinsa ja ripusti sen ja lakkinsa minun vaatteideni viereen. – Minä olen täällä, hän sanoi ylävuodetta taputtaen.”
Duffill kertoi viettävänsä kaksi kuukautta Turkissa, muttei sanonut mitä siellä tekisi. ”Hän oli kaikkea muuta kuin pirteä vanhus. Enkä voinut kuvitella, että kukaan muu kuin pakomatkalla oleva kavaltaja viettäisi kaksi kuukautta Turkissa.”

Idän pikajunassa ei ollut ravintolavaunua, ja matkustajat ostivat Italian puolelle saavuttaessa Domodossolan asemalta evästä. Siellä oli työntökärryissä kahvia, sämpylöitä, lounaspusseja ja viiniä. Juna alkoi yllättäen liikkua ja Theroux nousi heti junaan, mutta Duffill ei ennättänyt. Konduktööri arveli Duffillin ottavan taksin ja saavan junan kiinni Milanossa. Duffillia ei kuitenkaan Milanon asemalla näkynyt. Theroux ja muuan Molesworth ostivat asemalta lisää lounaspusseja. ”Vaunun no. 99 kohdalla Molesworth sanoi: -Meidän taitaa olla parasta nousta junaan. Minä en tahdo tulla duffillatuksi.”
Näin syntyi uusi sana kuvaamaan junasta jäämistä.
Duffillin vaiheista kerrotaan lisää Therouxin mainiossa kirjassa ”Saarivaltakunta: Brittein saarten ympäri junalla ja jalkaisin” (The Kingdom by the Sea).

Junan puuskuttaessa Jugoslavian halki Theroux kuvaa elävästi ikkunasta näkemiään maisemia. Sattuipa hän näkemään myös erikoislaatuisen tapahtuman: ”Nitsin lähellä näimme pienen näytelmän. Lähellä rataa kulkevalla tiellä joukko ihmisiä tunkeili katsomaan kuollutta hevosta, joka oli yhä kiinni aisoissaan. Hevosen perässä olivat ylikuormatut vankkurit, ja hevonen lojui kyljellään mutalätäkössä, johon vaunut olivat ilmeisesti juuttuneet. Kuvittelin, että sen sydän oli haljennut, kun se oli yrittänyt vetää vankkureita kuiville. Se oli tapahtunut aivan äsken - lapset huusivat paikalle tovereitaan, joku mies jätti pyöränsä maahan ja juoksi takaisin katsomaan, ja mies, joka kauempana virtsasi aidanvierellä, kurotti yläruumistaan nähdäkseen paremmin. Kohtaus oli sommiteltu kuin flaamilainen maalaus, jossa virtsaava mies oli elävä yksityiskohta. Sen rajasi maalaukseksi junan ikkuna, jossa kohtaus jonkin aikaa viipyi.”

Pariisista lähtenyt Idän pikajuna muuttui Turkissa paikallisjunaksi, joka pysähtyi joka asemalla. Junan lähestyessä päätepistettään, oikealla puolella näkyi Marmarameri. ”Istanbul alkaa kohdassa, jossa juna ohittaa kaupungin muurin Kultaisen portin eli Theodosiuksen riemukaaren kohdalla – joka on rakennettu vuonna 380, mutta ei ole kovinkaan paljon kuluneempi kuin ne turkkilaiset vaatteet, jotka heiluvat narulla sen juurella. Tässä juna jostain syystä kiihdytti vauhtia ja lähti ryntäämään itään pitkin Istanbulin kärsämäistä niemeä, ohi Sinisen moskeijan ja Topkapi-Seraljin ja kiersi sieltä Kultaisen sarven rantaan. Sirkecin asema ei ole mitään verrattuna sisarasemaansa Haydarpasaan, joka on suoraan vastapäätä Bosborin toisella puolella. Mutta sen ympäristö on jo toista! Aivan lähellä on vilkas Eminönum aukio ja yksi kaupungin kauneimmista moskeijoista, Yeni Valide Camii, puhumattakaan Galatan sillasta jolle on sijoittunut kokonainen yhdyskunta katukaupustelijoita, kalakauppiaiden kojuja, puoteja ja ravintoloita sekä kaupustelijoina ja hotelliasiakkaiden kalastajina esiintyviä taskuvarkaita. Ympäristön ansiosta Istanbuliin saapuminen Idän pikajunalla on yhtaikaa sokeeraava ja riemastuttava: joutuu päätäpahkaa basaariin.
-Tuo kaikki näyttää ihan kaamealta, Molesworth sanoi. Mutta hän hymyili. –Minusta tuntuu, että tulen pitämään siitä.”

Seuraavalle matkaosuudelle Theroux nousi Istanbulin Haydarpasan juna-asemalta. Reitti kulki kolmen päivän ajan halki Turkin, aina Van-järvelle asti. “Kävellessäni Haydarpasan asemalla seisovalle Van-järven pikajunalle huomasin, että siinä oli ravintolavaunu. Etsin osastoni, menin ravintolavaunuun ja katselin asemasillan elämää. Hippiryhmiä, jotka muistuttivat pieniä alkuasukasklaaneja menossa heimokokoukseen tai uusille laidunmaille, tunkeili hillitysti pukeutuneiden turkkilaisperheiden ohi. Hetken kuluttua turkkilaiset ja hipit löysivät uudestaan toisensa samoista kolmannen luokan osastoista ja alkoivat riidellä ikkunapaikoista. Höyryvetureihin, joita Turkin rautatiet käyttävät lyhyillä matkoilla, täydennettiin asemasillalla hiiltä: ne syytivät nokea junaan nousevien päälle ja pimensivät taivaan savulla.
Oli miellyttävä syödä, juoda, lukea Pikku Dorritia ja olla taas liikkeellä kohti itää rautatiebasaarissa, joka veisi minut Turkin suurimman järven rannalle. Palasin osastooni ja etsin lepuuttavan asennon ikkunapaikan viileästä nurkkauksesta – ja minua alkoi tuudittaa tunne, että pyörien alla jyrisi Aasia.”

”Malatyasta käsin ylitimme tuona kolmantena matkapäivänä Eufrat-joen latvat, jatkoimme Elazigiin ja siitä eteenpäin kolkuttelimme hitaasti kohti Van-järveä. Talot olivat neliskulmaisia, mutta ne oli rakennettu pyöreistä kivistä ja näyttivät rajapyykeiltä, jotka viittaavat tietä huolellisesti kasteltuun keitaaseen. Kauempana kumpuilevalla tasangolla oli lampaita ja vuohia. Olisi voinut sanoa, että ne ovat laitumella, jos ruohosta olisi näkynyt pienintäkään merkkiä.
Kun katselin tätä lohduttomuutta, osastoni ovi lennähti auki. Siellä oli se naapuriosaston kellertävänaamainen mies, jolla oli suuri perhe. Hän heilautti kättään, sävähti takaisin ja sulki oven. Hän piteli päätään. Hänen lapsensa itkivät, itku kuului tänne ulkoikkunan kautta. Miehellä oli kapeat viikset ja surullisen koomikon ilme, joka kertoi: minulle tapahtuu aina kaikkea hullua. Hän heilautti toisen kerran kättään hiukan anteeksipyytävästi ja sytytti savukkeen. Sitten hän istuutui polttelemaan sitä. Hän ei puhunut mitään. Hän huokasi, veti loppuun savukkeensa, painoi sen sammuksiin, läimäytti polveensa kämmenellään ja veti oven auki ja katsomatta taakseen käveli kirkuvien lastensa suuntaan.”

Matka jatkui lautalla Van-järven yli, jonka itärannalta Teheranin pikajuna lähti Quoturin raja-aseman kautta Iraniin. Sikäläinen junailija sijoitti Therouxin toiseen luokkaan Australialaisten kanssa väittäen, ettei ensimmäisen luokan makuuvaunupaikkoja ole.
”Osoitin tyhjää osastoa: -Haluan tämän. Hänen virnistyksensä kohdistui käteeni. Se piteli kolmeakymmentä Turkin puntaa. Madalsin ääntäni ja kuiskasin sanan, joka tunnetaan kaikkialla idässä: Baksis.”
Lahjus auttoi ja yllättäen ensimmäisen luokan paikkakin löytyi, tosin yhdessä suuren kaljupäisen turkkilaisen Sadik-nimisen miehen kanssa.

”Junaamme oli liitetty kolmekymmentä tavaravaunua ja se liikkui hyvin hitaasti läpi Luoteis-Iranin kohti Teherania, kaikkein karuimman maan läpi, jonka olen koskaan nähnyt. Täällä, kuumuudessa halkeilevassa autiomaassa, on kiitollinen hyvästä junasta, ja Teheranin pikajunassa ei todellakaan ollut toivomisen varaa. Ravintolavaunu oli siisti, viihtyisä paikka, ja jokaisella pöydällä oli tärkätyillä liinoilla punaisia gladioluksia. Ruoka oli erinomaista, valikoima vain oli hieman niukka. Makuuvaunu oli ilmastoitu – niin tehokkaasti, että yöllä oli tarpeen kaksi huopaa. ”

Teheranista Theroux antaa melko tylyn kuvan, syynä ovat öljy ja ulkomaalaiset. Sieltä hän jatkoi yöpostijunalla Meshediin, josta edelleen bussilla Heratiin, Afganistaniin. Junaan hän pääsi vasta Khaiber-solassa, Pakistanin rajalla. Khaiberin postijunassa oli hieno saksalaista valmistetta oleva makuuvaunu, jossa Theroux matkusti Lahoren risteysasemalle asti.
”Tunsin lievää pettymystä siitä, että matka oli lyhyt – vain kaksitoista tuntia Lahoreen. Toivoin, että se olisi ollut pitempi: minulla oli kaikkea mitä tarvitsin. Osasto oli suuri, hyvin valaistu ja mukava: viereisessä huoneessa oli wc ja pesuallas, kääntölevypöytä, hyvin pehmustettu istuin, peili, tuhkakuppi, kromattu pullonpidin ynnä muuta. Olin yksin. Mutta jos halusin seuraa, voin mennä ravintolavaunuun ja vetelehtiä käytävässä upseerien kanssa. Junamatkustajalta ei odoteta mitään. Lentokoneessa matkustaja on tuomittu tunneiksi ahtaaseen istuimeen, laivoissa vaaditaan hyvää tuulta ja seurallisuutta, henkilöautot ja bussit ovat ala-arvoisia. Makuuvaunu oli kivuttomin matkustamisen muoto.”

Lahoresta ei ole junayhteyttä Intian puolelle, joten Theroux matkusti taksilla Amritsariin, jossa hän tapaa sikhejä ja rautatieasemalla asuvia köyhiä ihmisiä.
”Intian rautatieasemat ovat suurenmoisia ajantappopaikkoja ja ne ovat kuin pienoismalleja Intian yhteiskunnasta kasti-, kuokka- ja sukupuolijakoineen: Naisten toisen luokan odotushuone, Kolmannen luokan uloskäynti, Ensimmäisen luokan Wc, Vegetaarinen ravintola, Ei-vegetaarinen ravintola, Lepohuoneet, Pukeutumishuone.”

Intiassa Theroux käy Delhissä, Simlassa, Madrasissa, Kalkutassa ja myös Intian eteläkärjen saarivaltiossa Ceylonilla. Etelä-Intian junasta hän näki erikoisen näytelmän. ”Koska aamu oli yhä varhainen ja koska Intian maakylien ihmiset näyttävät pitävän junanratoja maailmansa äärireunoina, pitkin radan vartta kyykki ihmisiä ulostamassa. Aluksi luulin, että he olivat pelkästään mukavasti kyykkysillään katselemassa, kun juna menee ohi, mutta sitten huomasin heidän allaan olevat kirkkaankeltaiset kiemurat. Ensin näin yhden kyykkijän, mutta hän enteili sataa muuta, jotka kyykkivät kasvot junaan päin ja kiirettä pitämättä likasivat radanvartta.”

Theroux rahoitti matkaansa luennoimalla eri kaupungeissa. Eräs luento oli Ceylonin eteläkärjessä olevassa Gallen kaupungissa. ”Minusta tuntui lähes mielipuoliselta, että maassa joka oli kuolemassa nälkään, edes kolmekymmentä ihmistä halusi osallistua siihen kolmipäiväiseen Amerikan kirjallisuuden seminaariin, jossa minä olisin pääasiallisena puhujana. Kun seinaari alkoi, näin että huoleni oli ollut aiheeton. Seminaaria valvova älykäs mies oli vakuuttanut minulle, että kaikki seminaaripaikat tulisivat täyteen, eikä hänen menetelmänsä eronneet paljoakaan siitä, jota intialaiset perhesuunnittelijat käyttävät antaessaan uuden transistoriradion jokaiselle, joka suostuu siemenjohtimen katkaisemiseen. Täällä nälkäisellä Ceylonin saarella Amerikan kirjallisuuden seminaarin ohjelmaan kuului kolme valtavaa ateriaa, iltapäivätee, ilmainen huone Gallen New Orient-hotellissa ja niin paljon viskiä kun jaksoi juoda. Ei ihme, että osanotto oli runsasta.”

Ceylonilta Theroux matkusti Madrasin (nyk. Chennai) kautta Kalkuttaan. ”Kävelin ulos asemalta Hauran sillan länsipään keskipäivän kaaokseen. Simlassa riksoja säilytetään niiden maalauksellisen vanhanaikaisuuden takia. Kalkutassa resuisissa vaatteissa juoksevien laihojen miesten vetämät riksat ovat välttämätön liikennöintimuoto, halpa ja helppo ohjata kapeilla syrjäkujilla. Ne ovat Intian yhteiskunnan julma vertauskuva. Mutta Intiassa kaikki vertauskuvat ovat julmia: komean kaupunkiasunnon ovella nukkuvat kodittomat, junalle juokseva virkamies, joka vahingossa survoo jalkoihinsa asemalla nukkujan, pyyleviä asiakkaitaan juosta kiikuttava riksamies. En ollut koskaan nähnyt sellaista kulkuneuvojen kirjavuutta: vankkureita, skoottereita, ikäloppuja autoja, kärryjä, purilaita ja kummallisia vanhanaikaisia, nelipyöräisiä kuomuvaunuja.”

Theroux vietti Kalkutassa neljä päivää ja kuvaa värikkäästi näkemäänsä. Sitten hän päätti lähteä sieltä ja saman tien Intiasta. Hän lentää Rangooniin, Burmaan (nyk. Myanmar).
”Minulla oli Burmassa ainoastaan yksi tavoite: matkustaa pohjoiseen menevillä junilla Rangoonista Mandalayn kautta Mymoon, San-valtiossa olevaan Gokteik-rotkoon, jonka toisella puolella levittäytyy Kiina. Tämän rotkon yli vie upea teräksinen pukkisilta, Gokteikin viadukti, jonka Pennsylvania Steel Company vuonna 1899 rakensi brittiläiselle radzille.”

Asemalla hän sai tietää, että juna Mandalayhin lähtisi kello seitsemän aamulla. ”Junassa oli vain yksi luokka, he sanoivat. Tulin huomaamaan, että se vastasi Intian kolmatta luokkaa – istuimet olivat puuta, ikkunat rikki, makuupaikkoja, vuodevaatteita tai ravintolavaunua ei ollut, ei mitään Intian rautateiden mukavuudesta, ei peseytymishuoneita, päivälliskortteja, vastalipulla saatavia vuodevaatteita, kuittia ensimmäisen luokan matkatavarasta, lipputositetta eikä aamuteetä.
-Haluaisin lipun Mandalayhyn.
-Valitan, luukku on suljettu.
Mutta luukku oli auki. Huomautin tästä.
-Kyllä se tavallaan on auki, mutta se on suljettu myynniltä.
-Tulkaa kello kuudelta aamuaikaa, toinen mies sanoi.
-Oletteko varma, että saan lipun?
-Ehkä. Vielä parempi on jos tulette kello viisi kolmekymmentä.
-Kuinka kauan kestää matka täältä Mandalayhyn?
-Kaksitoista tuntia. Mutta se menee välillä epäkuntoon. Voi olla, että saavutte Mandalayhin kahdeksalta.”

”Ostin lounaslaatikon ja kaksi pulloa soodavettä ja nousin junaan. Rangoonista on miellyttävä lähteä junalla: juna kiertää nopeasti ulos kaupungista, ja viidessä minuutissa ollaan maaseudulla, Pazandaung-puron varrella matalalla, riisiä kasvavalla alueella, jossa munkit rukoilevat luostarinpihoilla ja peltojen poikki kulkee ihmiskulkueita – koululaisia laukkuineen, valkeissa paidoissa töihin lähteviä toimistotyöläisiä, maanviljelijöitä kädessään kaksiteräinen kuokka – tropiikin aamuvarhaismarssi, joka tapahtuu temppelinkellojen säestyksellä.
Myös junien sisällä oli musiikkia. Tämä oli uutta. Sitä vingutettiin kaiuttimista, eikä se päättynyt kertaakaan kolmetoistatuntisen matkan aikana. Musiikki esti minua lukemasta, jäseniä kouristava penkki esti minua kirjoittamasta, ja toiset matkustajat olivat unessa.”

Theroux sai tutustua Burman sosialistiseen buddhalaisuuteen, jossa silmiinpistävänä oli pahamaineinen byrokratia sekä veltto ja hymyilevä välinpitämättömyys.
”Burmassa ei tapahdu mitään, mutta mitään ei myöskään odoteta tapahtuvan. Kahdeksan tuntia oli kulunut siitä, kun olimme lähteneet Rangoonista, ja junailija, joka missä muussa junassa tahansa olisi tarkastanut lippuja tai käskenyt jotakuta lakaisemaan roskatut lattiat, istui istumistaan pienessä kopissa katalanhajuisen wc:n vieressä ja syötti kasetteja nauhuriin. Junassa ei ollut vettä, ovet olivat irtoamassa saranoistaan ja paukkuivat hirvittävästi, tuulettimet olivat epäkunnossa, ja junan käytävä oli yhtenä kananluiden, ravunkuorien ja tahmeiden palmunlehtien kaukalona. Kaiutinjärjestelmä toimi kuitenkin sitä päättäväisemmin ja valutti käheää soittoa ja laulua koko matkan Mandalayhin.”
Lashion postijunalla hän lopulta pääsi katsomaan viaduktia – tosin turvallisuusupseerin ja sotilaiden valvonnassa.

Bangkokista käsin Theroux pistäytyy Laosissa ja palaa pian takaisin. Päämääränä on nyt Singapore, ja sinne päästäkseen hänen on matkustettava Thaimaan läpi kolmella junalla: kansainvälisellä pikajunalla Bangkokista Butterworthiin, sieltä Kultaisella nuolella Kuala Lumpuriin ja edelleen Pohjantähti -yöpikajunalla Singaporeen. Matkaa oli runsaat kaksituhatta kilometriä - viidakkoa, riisipeltoja ja kumiviljelyksiä.

”Thaimaan valtionrautatiet tarjoavat paljon mukavuutta, ja niitä hoidetaan asiantuntevasti, ja nyt tiesin jo sen verran matkustamisesta Kaakkois-Aasiassa, että osasin välttää ilmastoituja makuuvaunuja, jotka olivat hyytävän kylmiä ja joista puuttuivat kaikki puisten makuuvaunujen edut: leveät vuoteet ja suihkuhuone. Maailmassa ei ole toista junaa, jonka kylpyosastossa on iso ihmisen seisottava kiviruukku. Siinä voi ennen päivällistä seisoa alastomana ja valella itseään vesikauhallisilla. Jokaisessa maassa juuri juna sisältää maan kulttuuriin kuuluvat olennaisimmat varusteet. Thaimaan junissa on suihkuruukku, jonka kyljessä on lasitettu lohikäärmeen kuva, Ceylonin junissa on buddhalaisille munkeille varattu vaunu, Intian junissa vegetaarinen keittiö ja kuusi luokkaa, Iranin junissa rukousmatot, Malesian junissa makaronin myyntikoju, Vietnamin vetureissa on luodinkestävät ikkunat ja Neuvostoliiton junien jokaisessa vaunussa on samovaari.”

Theroux ei kauaa Singaporessa viihdy, vaan lentää Saigoniin. ”Menin Vietnamiin matkustaakseni siellä junalla. Vietnamin halki kulkeva rautatie, josta ranskalaiset käyttivät nimitystä Transindochinois, vaati valmistuakseen yli kolmekymmentäkolme vuotta, mutta vuonna 1942, kuusi vuotta valmistumisensa jälkeen, se räjäytettiin pirstaleiksi, eikä sitä ole sen jälkeen korjattu. Nyt se on kappaleina niin kuin syötiksi pätkitty mato, pätkä siellä toinen täällä, muutamia elämän merkkejä nytkähdellen. Vietkong miinoittaa sitä – tulitauon jälkeen entistä kiivaammin.”

Matkamiehemme kulkee kahdella eri junalla Vietnamissa ja käy Danangissa ja Huessa asti. ”Saigonissa ei ole yhtään asemalle osoittavaa tienviittaa, ja vielä parinkymmenen metrin päässä siitä kukaan ei tiennyt, missä se on. Löysin sen puhtaasti sattumalta, kävelemällä Vietnamin lentoyhtiön toimiston läpi, mutta vielä asemalaiturillakaan en ollut varma siitä, että olin rautatieasemalla. Ilmeni, että minun junani oli jonkin matkan päässä radalla, mutta sen piti lähteä vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Vaunut olivat kolhiintuneita vihreitä laatikoita, jotkut puisia, jotkut metallisia. Istuimina oli kapeita seinänvieripenkkejä, jotka eivät olleet enempää mukavia kuin käytännöllisiäkään, ja suurin osa matkustajista seisoi. He hymyilivät puristaen käsissään hervottomia, kohtaloonsa alistuneita ankkoja ja kanoja ja auringon paahtamia, miltei kärventämiä, puoliamerikkalaisia lapsia.”
Theroux ohjattiin kuitenkin junan peräpäähän liitettyyn rautateiden ylijohtajan vaunuun. Danangissa hän näki pommitettuja siltoja ja muita sodan jälkiä. Paikalliset asukkaat olivat ryöstäneet ja vallanneet amerikkalaisten jälkeensä jättäneet sotilasparakit ja leirit. Pariin otteeseen Therouxin huostaan tarjottiin vaaleatukkaista lasta.
”Oli kummallista kuulla näiden amerikkalaisen näköisten lasten puhuvan vietnamia. Junassa voin kääntää silmäni vuorille ja melkein unohtaa maan nimen, mutta totuus oli lähempänä ja se oli julma: vietnamilaisille oli tuotettu iso vahinko ja sen jälkeen heidät oli jätetty oman onnensa nojaan.”

Vietnamista Therouxin matka jatkui lentoteitse Japaniin. Tokiosta hän osti talvivarusteita tulevaa Siperian junamatkaa varten. Sattumalta hän meni viimeisenä iltana Nitsigeki-varieteeseen katsomaan kaksituntista esitystä, jonka nimenä oli: Vaalealle iholle varisee punaisia kukkia. Aluksi kymmenen tyttöä tanssi bikineissään. Tätä seurasi elokuva, jossa kaksi naista tappelee liukastuttuaan öljylammikkoon. Siinä näytettiin väläyksinä verta tippuvia kynsiä, öljyistä tukkaa, takapuolia, rintoja, polvia ja väliin leikattiin räikeitä efektejä. Elokuva muuttui yhä sadistisemmaksi ja samalla lavalle tuli alastomia japanilaisia tyttöjä apinoimaan elokuvan sadistisuutta ja olivat repivinään ja riuhtovinaan toisiaan. Yhtaikainen esitys jatkui ja kamera zoomasi näyttämään haavoja ja öljyyn sekoittunutta verta. Lopuksi seisoi kaksi murhaajatarta voitokkaina uhrinsa maassa makaavan ruumiin ääressä ja sitten seurasivat runsaat kättentaputukset.

Seuraavassa numerossa valkokankaalla mies ja nainen harjoittivat sukupuolista yhteyttä ja näyttämöllä kaksi tyttöä teki vertauskuvallisesti samaa. Lopuksi mies valkokankaalla veti esiin miekan ja katkaisi rakastettunsa kurkun. Tappava raatelu näytettiin läheltä: veri valui pitkin kuolleen naisen rintoja.
Viimeisenä numerona Onna-niminen alaston tyttö silpoi ruumistaan miekalla. Hänestä purskahteli verta näyttämölle ja välillä hän kaatui tuskissaan. Samaan aikaan näyttämön sivussa mies luki runoa. Tyttö survoi itseään miekalla veren pulputessa pienistä sellofaanipusseista.
”Mitä tekivät teatterin edessä samat japanilaiset miehet, jotka olivat katselleet esityksiä raukein, vaateliain ilmein ja sitten taputtaneet kappaleiden raa’alle eroottisuudelle – ja taputtaessaan paljastaneet hampaansa? Nämä miehet kumarsivat syvään toisilleen, mutisivat ystävilleen kohteliaita hyvästejä, tarttuivat vaimojaan käsipuolesta niin kuin ainakin vanhanaikaiset rakastavaiset ja keskellä kadun räikeitä valoja hymyilivät kerta kaikkiaan enkelimäisesti.”

”Hatsukari erikoispikajuna, jossa on luodinmuotoinen nokka, lähtee joka iltapäivä Uenon asemalta täsmälleen kello neljä. Pysähdyksiämme edelsi kaiuttimien voimistama soittorasiaääni ja nauhalta tuleva kuulutus. Pysähdykset olivat niin lyhyitä, että niistä oli joka kerta erikseen varoitettava. Minami-Urawaan pysähdytään viideksitoista sekunniksi, Utsunomijaan minuutiksi ja Fukusimaan kaksi tuntia myöhemmin kahdeksi minuutiksi. Valmistautumaton matkustaja saattaa jäädä oven ruhjomaksi tai myöhästyä kokonaan määräasemaltaan. Jo hyvissä ajoin ennen sävelsignaalia ja kuulutusta kokeneet japanilaiset kantavat ostoskassinsa ulko-ovelle, ja heti kun juna pysähtyy ja ovi raottuu, he aloittavat silmittömän töytäyksen asemalaiturille.”

Aomorissa kovaääniset antoivat matkustajille ohjeet siirtyä satamassa odottavaan lauttaan. ”Kymmenessä minuutissa oli tuhat kaksisataa matkustajaa siirtynyt junasta lautalle, ja viidentoista minuutin kuluttua Hatsukarin saapumisesta Aomoriin Towada Maru -lautan sireeni ulvahti ja lautta irtosi laiturista ja lähti ylittämään Tsugarun salmea. Rameswaramin satamassa Intiassa vastaava operaatio, jossa oli mukana juna ja laiva, oli kestänyt lähes seitsemän tuntia.
Kello neljältä kaiuttimista kuului linnunlaulua. Ulkona oli kuitenkin edelleen hyvin pimeää. Kaiuttimesta kuului muutamia sanoja, ja heti kaikki matkustajat ryntäsivät salongin oville. Lautta lähti liukumaan sivuttain, laskuportaat kiinnitettiin ja ovet lennähtivät auki, ja kaikki lähtivät kohti odottavaa junaa pitkin Hakodaten aseman jalankulkuluiskille satanutta pakkaslunta. Nyt minäkin juoksin. Pistin japanilaista vauhtia. Olin oppinut Aomorissa, että minulla oli vajaat viisitoista minuuttia aikaa nousta Sapporoon menevään pohjoisen junaan, enkä missään tapauksessa halunnut tulla duffillatuksi näin lohduttomassa paikassa.”
Pidettyään Sapporossa luentonsa Theroux matkusti luotijunalla Kiotoon. ”Loistopikajuna Hikari, maailman nopein juna, joka taittaa Tokion ja Kioton väliset lähes viisisataa kilometriä vajaassa kolmessa tunnissa, ei itse asiassa hetkeksikään poistu jättiläiskaupungin ahdistavasta ilmapiiristä, joka yhdistää näitä kahta kaupunkia. Junailija tuli, ja kun hän oli lopettanut lippujen leimaamisen, hän käveli takaperin pitkin käytävää ja kumarteli ja sanoi: ”Kiitos! Kiitos!” kunnes pääsi ovelle. Japanilaiset ovat vieneet kohteliaan käyttäytymisen asteelle, jossa sitä on mahdoton erottaa töykeydestä.”

Japanista Theroux matkusti moottorilaiva Habarovskilla Nahodkan kaupunkiin. ”Linjan itäpäässä Siperian rata on ummehtuneen hajuinen venäläinen laiva, joka purjehtii kaksi kolme kertaa kuukaudessa Jokohaman hiekansekaisesta savu-usvasta tuulisen Tsugarun salmen ja Japanin meren poikki – merivirtojen seassa, jotka hotkaisevat kokonaisia lumimyrskyjä – hyytävässä Primorskissa sijaitsevaan Nahodan kaupunkiin, joka on kivenheiton päässä Vladivostokista. Tämä on ainoa reitti länteen, Nahodkaan, varsinainen keuhkokuumereitti vihurien läpi rautatien päähän. Niin kuin junassa niin myös laivassa noudatetaan neuvostoliittolaista tapaa: se oli täynnä niin hienojakoista luokkaerottelua, että sitä ei voi täysin ymmärtää muu kuin koulutettu marxilainen.”

”Venäläiset matkustajat, jotka olivat tähän asti kuhkineet pitkin laivaa vanhoissa vaatteissa ja huopatohveleissa, pukeutuivat rantaan saapumista varten rypistyneisiin pukuihin ja painoivat päähänsä turkislakin, ja tyyrpuurin puoleisella kannella näin heidän kiinnittävän rintataskuunsa mitaleita ”Esimerkillinen työläinen”, ”Jakutskin Osuuskunta”, Blagovestsenskin nuorisoliitto.”

”Siperialainen Nahodkan satamakaupunki näyttää joulukuussa olevan aivan maailman äärilaidalla, ilmastossa ja ilmapiirissä, joka ei kunnolla pysty kannattelemaan elämää. Hoikat puut ovat lehdettömiä, kamara on kovaksi iskostunutta eikä siinä kasva ruohoa, kaduilla ei ole liikennettä, katukäytävillä ei ole kävelijöitä.
Etsin osastoni ja ajattelin: kuinka kummallista. Mutta sitten huojennuin. Minä lähes juovuin puhtaimmasta ilosta, jota matkustaja voi tuntea: näin uhkeimman ja mukavimman huoneen, jonka olin tavannut tähänastisissa kolmessakymmenessä junassa. Täällä, Vostok -junassa, joka odotti lähtöä asemalla kaupungissa, joka näytti Neuvostoliiton kaukoidän jumalanseläntakaisimmalta, oli vaunuosasto, jota ei voi kuvata muuksi kuin korkeaviktoriaaniseksi. Se oli epäilemättä peräisin vallankumouksen edeltä. Vaunu itse näytti jonkin ylellisen lontoolaisen klubin kapealta salongilta. Käytävän lattialla oli matto, ja vähän joka puolella oli peilejä. Osastoni oli numero seitsemän. Siinä oli nojatuoli, johon oli kiinnitetty siististi neuloilla antimakasseja, lattialla oli paksu matto ja wc:ssä toinen, pesualtaan vierellä oli kääminä hohtava suihkunletku. Tömäytin nyrkillä pielukseeni: se oli täynnä lämpimiä hanhensulkia. Ja minä olin yksin. Heittäydyin pitkäkseni vuoteelle, ja onnittelin itseäni siitä, että Nahodkan ja Moskovan välillä oli yli seitsemäntuhatta kilometriä. Maailman pisin junamatka.

Habarovskin kaupunki ilmestyi lumen keskeltä puolipäivällä, ja pitkin seuraavaa viikkoa totuin samanlaiseen ankeaan näkyyn: neuvostoliittolaisen kaupungin lähestymiseen Siperian radan varrella paksun pilvitaivaan alla. Ensin tuli muutaman kilometrin verran yksikerroksisia puutaloja, ja sen jälkeen, siellä missä rata haaroittuu tavara- ja pistoraiteiksi, naistyöläisten ryhmiä hakkaamassa jäätä vaihteista, vierusraiteilla näkyy puuskuttavia höyryvetureita ja lumi käy vähän kerrassaan mustemmaksi maahan laskeutuneesta noesta, rakennukset tulevat vastaan tiheämpinä, kunnes varsinainen kaupunki ympäröi junaa hirsimökkeineen ja betonitiilitaloineen.”

Habarovskissa vaihdettiin junaa. ”Rossija ei ollut samanlainen kuin Vostok. Se oli uusi. Itä-Saksassa valmistetut makuuvaunut olivat teräsputkia, jotka oli eristetty harmaalla muovilla. Niitä lämmitettiin hiiliboilereilla, joihin oli kytketty lämmityskattila ja samovaari. Vaunun provodnik unohti usein lisätä hiiliä uuniin, ja silloin vaunuun hiipi kylmyys.”
Novosibirskissä Therouxin osastoon tuli mies jolla oli ärsyttäviä maneereja ja vastenmielisiä tapoja. Theroux oli tulla sekapäiseksi miehen seurassa. Niinpä hän yritti duffillata miehen.
”Koska pelkäsin, että jäisin junasta, en ollut poistunut lyhyiden pysähdysten aikana kertaakaan. Nyt kun tämä ahdistava olento oli asettunut taloksi osastooni ja varjosti minua kaikkialle, muutin mieltäni. Suunnittelin mielessäni, miten voisin karistaa hänet kannoiltani Omskissa. Juttu oli puhdasta duffillausta: nousisin junasta ja vetäisin hänet perässäni jonkin matkan päähän, ja juuri kun juna lähtisi liikkeelle, pinkaisisin vaununi portaille ja nousisin junaan. Portailla pysähtyisin siksi hetkeksi, että hän ei ehtisi saada jalansijaa. Yritin tätä Barabinskissa. Hän seurasi minua ovelle, mutta ei pitemmälle. Kolme tuntia myöhemmin Omskissa oli parempi tilaisuus. Houkuttelin hänet perääni, vein hänet kioskille, jossa tehtiin vilkasta pullakauppaa, ja sitten kadotin hänet näkyvistäni. Nousin junaan viime minuutilla ja uskoin että hän oli tullut duffillatuksi, mutta tapasin hänet osastossa nuuskimassa karttojaan.”

Therouxilla oli lippu Moskovasta Varsovan ja Berliinin kautta Hollantiin menevään junaan. Odottaessaan junaa Moskovan asemaillalla ulkomaalaistoimiston virkailija tuli tarkastamaan hänen papereitaan. Puolan viisumi puuttui. Vaikka Theroux vakuutti, ettei hän pysähdy Puolassa, virkailija ei päästänyt häntä junaan.
”En voi jäädä tänne! Silti annoin miehen pidellä hihastani ja katselin, kuinka Hollannin pikajuna tuuttasi pois asemalta. Ikkunassa näkyi matkustajien kasvoja. He olivat onnellisia, turvallisesti lähdössä. Tämä on loppu, ajattelin, kun näin junan loittonevan ja vievän mukanaan sydämeni. Tämä oli loppu: minut oli duffillattu!
Kahden päivän kuluttua pääsin lähtemään Moskovasta, mutta matka Lontooseen ei ollut ulkonaisesti mitenkään merkittävä. Yritin terästää järkeni saapumista varten; nukuin Varsovan läpi, mulkoilin Berliiniä pahantuulisesti, ja saavuin Hollantiin kuin kiven nielleenä.”