Paikallisjunalla Patagoniaan
WSOY 1980
The Old Patagonian Express 1979
”Hyisenä talviaamuna Bostonin maanalaisen väentungoksessa istui mies, joka suuresta matkalaukusta päätellen ei ollut menossa töihin. Hän oli Paul Theroux. Se oli ensimmäinen vaihe matkalla, joka ulottui etelään läpi Amerikoiden niin pitkälle kuin rataa riitti. Yli kaksi kuukautta myöhemmin, kymmenien tuhansien ratakilometrien päässä, hän astui junasta maailman laidalla Patagoniassa Esquilin kaupunkipahasessa. Rata loppui siihen.
Nyt meillä on luettavana tuon junamatkan kuvaus. Paul Therouxilla on kaikkinäkevä silmä ja ilmiömäinen kyky välittää näkemänsä. Hän loihtii lukijan eteen henkeäsalpaavat Andien maisemat, Guatemalan viheliäiset kotterokylät, kolonialisimin rappeutuneen prameuden, Bogotan ja Liman slummien kuvaamattoman kurjuuden, hylätyn aseman yksinäisyyden, ja ennen kaikkea ränsistyneiden junanvaunujen käsinkosketeltavat tunnelmat, kanssamatkustajien ilmeet ja puheet.
Paul Therouxin kirja Suuri junamatka toi matkakirjallisuuden parhaan perinteen meidän aikaamme. Ne joille "raiteiden mestarin" ensimmäinen matka on tuttu, saavat kokea odotukset ruhtinaallisesti palkitsevan lukuelämyksen. Ne jotka nyt lähtevät ensimmäistä kertaa Therouxin mukaan, toteavat hämmästyneinä, miten vastustamattomasti kirjailija kykenee viemään lukijan maanosien läpi.”
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 3 / 1981: "Suuren junamatkan" valloittava tekijä astuu tällä kertaa junaan talvisessa Bostonissa tavoitteenaan etelän lämpö. Hän matkustaa jälleen etupäässä junilla ja päätyy kahden kuukauden kuluttua kahden Amerikan läpi Patagoniaan, jonka kaupunkipahaseen Esquiliin matka päättyy, koska junilla ei enää kauemmas pääse. Theroux on jännittävä matkakirjailija siinä suhteessa, ettei hän välitä kuvata oleskelua jossakin vaan lähinnä kulkemista, liikkeellä oloa, perillepääsyä, "lähtemisen runoutta", kuten hän itse määrittelee. Hän on valpas ja avoin havaintojen tekijä, jonka korvaan tallettuu yhtä hyvin sivusta kuultu jutustelu kuin vieraan matkatoverin kanssa käyty oma keskustelu. Näköhavaintoihin kuuluu junan ikkunasta ohi kiitäviä yksityiskohtia tai vaeltelua vieraan maan oudossa kaupungissa lepovaiheissa tai pakkopysäköinneillä, jos matka ei pääse suoraa päätä jatkumaan. Matkaeväinä on kirjoja, joista tekijällä on omintakeiset ja terävät mielipiteet. Havaintoja siivittää elävä kulttuuritietämys maista, joissa kulloinkin viivähdetään, mutta oppineeseen esitelmöintiin hän ei koskaan sorru.”
Mielestäni Therouxin aiempi junakirja ”Suuri junamatka” on paljon tätä kirjaa parempi.
Theroux lähti Bostonista USA:sta ja jatkoi läpi Meksikon Keski-Amerikkaan. Siellä olivat junamatkailijan silmin köyhät ja kurjat valtiot Guatemala, Honduras ja Nicaraqua. Costa Ricasta ja Panamasta Theroux antaa hieman valoisamman kuvan, mutta ankeus jatkuu Etelä-Amerikan puolella junien kulkiessa läpi Kolumbian, Equadorin, Perun ja Bolivian.
Noissa maissa junissa matkusti vain kaikkein köyhin väki. Bussit olisivat olleet nopeampia ja viihtyisämpiä. Kaksi kertaa Theroux joutuu kuitenkin turvautumaan bussiin: Kolumbiassa hänen junansa ei mennytkään Ibaqueen asti ja Perussa, matkalla Titicaca-järvelle, rautatieläisten lakko pakottaa hänet bussiin. Järven ylitys tapahtuu höyrylaiva M.V.Ollantalla. Theroux kuvaa köyhän kansan melankoliaa, alistuneisuutta ja kurjuutta. Korkeilla seuduilla häntä vaivasi vuoristotauti, tasangoilla tunkeutui pöly vaunuun sisälle, vuoristossa oli sumua ja kosteaa, välillä oli polttava helle ja välillä jäätävän kylmää.
Boliviassa ensimmäinen pysähdys oli heti hallinnollisessa pääkaupungissa La Pazissa. ”Se oli niin äärimmäisen surkuteltavan ruma että se oli suorastaan rakastettava, ja tarkemmin tutkiessani havaitsin sen miellyttäväksi paikaksi. Se oli korkealla puurajan yläpuolella Andien solaan rakennettu sementin ja homeisen leivän ja jäätävien myrskyjen kaupunki, myrskyjen jotka aiheuttivat samanlaisen märkien villavaatteiden lemun kuin Bulgariassa.
La Pazin asukkailla oli vakavan arvokkaat kasvot, eikä niissä ollut lainkaan sitä petoeläimen valppautta jota olin nähnyt Kolumbiassa ja Perussa.”
Argentiinaan menevä juna pysähteli tuntemattomasta syystä, niin kuin monet muut aiemmatkin junat. ”Nukuin kellon ympäri. Heräsin uudelleen kuudelta aamulla ja näin että olimme jollain asemalla. Ikkunan takana oli kolme poppelia. Alkuiltapäivästä heräsin taas. Nuo kolme poppelia olivat yhä ikkunan takana. Emme olleet hievahtaneet. Paikka oli Humahuaca, pikkukaupunki Pohjois-Argentiinassa. En ollut tottunut näkemääni: kukkapuutarhoja, krysanteemeja penkkikaupalla, ja jonkinlaista itsepintaista vaurautta. Tämä oli ensimmäinen näkemäni rautatieasema moneen viikkoon ilman yhtäkään sikaa nuuskimassa kiskojen tienoilla tai kanoja kaakottamassa asemapäällikön konttorissa.
Maimarassa näin ramman koiran ja muistin etten ollut Yhdysvalloista lähdettyäni nähnyt koiraa, joka ei olisi ollut rampa, naista joka ei olisi kantanut jotakin, intiaania ilman hattua eikä ainuttakaan kissaa – ei niin missään.”
”Buenos Aires on ensi silmäyksellä ja vielä päiviä jälkeenpäin mitä sivistynein muurahaiskeko. Sen rakennuksissa ja kaduissa on koko vanhan maailman eleganssi, asukkaissa taas koko uuden maailman rahvaanomaisuus ja horjumaton terveys. Kaikki nuo lehtikioskit ja kirjakaupat – onpa literaatti paikka, sitä ajattelee, mikä vauraus, miten hyvän näköistä. Buenos Airesin naiset olivat hyvin pukeutuneita, huolellisen tyylikkäitä tavalla, joka Euroopassa on jo hylätty.”
Buenos Airesissa Theroux käy useana päivänä tapaamassa ihailemaansa kirjailija Borgesia. Monien muidenkin tavoin tämä kummastelee Therouxin halua matkustaa sellaiseen paikkaan kuin Esquel – tai ylipäätänsä koko Patagoniaan.
”Borges mietti tovin, sitten hän sanoi: Patagoniassa ei ole mitään.
Jos niin on, minä ajattelin – jos siellä ei tosiaankaan ole mitään – silloin se on täydellinen paikka tämän kirjan lopettamiseksi”
Buenos Airesista alkaa matkan toiseksi viimeinen junaosuus. Expreso Lagos del Sur eli Etelän järvien pikajuna kiitää 1600 kilometriä halki Pampan ja yli Patagonian suuren tasangon. Theroux jäi pois junasta Ingeniero Jacobaccin pienellä asemalla, koska sieltä lähti juna Esqueliin, matkan päätepisteeseen.
”Juna oli iäkäs, ja vaikka minun tähän mennessä olisi pitänyt tottua Etelä-Amerikan rautateiden ihmeellisyyteen, tämä juna tuntui minusta silti ihmeelliseltä. Jos rata olisi ollut suora, tämä matka olisi vienyt vaivaiset kolme tuntia, mutta meidän oli määrä saapua Esqueliin vasta kello 20.30 – lähes neljätoista tuntia.
Junaa veti höyryveturi, ja ensimmäistä kertaa sitten kotoa lähdön toivoin että olisin ottanut kameran mukaan saadakseni veturista kuvan. Se oli kuin jonkinlainen mieletön samovaari pyörien päällä; sen kattilassa oli rautapaikkoja, sen alla oli vuotavia putkia ja tihkuvia venttiilejä ja metallimutkia, jotka suihkuttivat höyryvanoja sivuille. Se oli öljykäyttöinen, joten se ei tupruttanut mustaa savua, mutta sillä oli keuhkoputki kipeä; nousuissa se hengitti läkähtymäisillään, läähättäen, ja alamäissä, joissa se tuntui riistäytyvän valloilleen, se vinkui omituisesti. Rata oli kapearaiteinen, pienet vaunut puurakenteisia.”
Esqueliin tuloansa seuraavana päivänä Theroux käveli hotellista ”...ohi yksikerroksisten talojen ja yksihuoneisten majojen, sinne missä tie muuttui pölyiseksi uraksi. Siellä oli kivikkoinen rinne, muutama lammas, loppu oli pensaikkoa ja korsia. Jos tarkkaan katsoi, noissa pensaissa näkyi pieniä vaaleanpunaisia ja keltaisia kukkia.
Pensaiden läpi ei ollut polkua, mutta saatoin katsella niiden yli, yli tämän okaiden valtameren, joka kaukaa näytti niin lempeältä, läheltä niin julmalta. Oli täydellisen hiljaista ja hajutonta.
Tiesin etten ollut missään, mutta kaikkein suurin yllätys oli, että kaiken tämän ajan jälkeen olin yhä maailmassa, kartan alaosassa näkyvässä pisteessä. Maisemalla oli ankea ilme, mutta sitä en voinut kiistää, ettei sillä ollut tulkittavia piirteitä ja että minä olin siinä olemassa. Tämä oli löytö – sen näkö. Minä ajattelin: Ei missään on olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti