Paul Theroux: Saarivaltakunta

Paul Theroux
Saarivaltakunta
Brittein saarten ympäri junalla ja jalkaisin
WSOY 1984
The Kingdom by the Sea
A Journey Around the Coast of Great Britain 1983

“Sumuisena vapunpäivänä 1982 Paul Theroux, Lontoossa asuva kirjailija ja maailmanmatkaaja, lähti tutustumaan Brittein saarivaltakuntaan. Hän siirtyi rannikolle ja alkoi edetä sitä kellon käynnin suuntaan. Hän kulki junalla ja jalkaisin ja yöpyi halvoissa pikku hotelleissa kaukana turistien valtaväyliltä. Hän ei ollut tullut katsomaan linnoja tai katedraaleja, vaan sitä miten tavalliset englantilaiset elävät ja mitä he elämästään ajattelevat. Saarivaltakunta on mestarillisen tarkkailijan ja loistavan kirjailijan näkemys ”vanhasta iloisesta Englannista” ja sen asukkaista. Se on kirja, jollaista kukaan britti ei olisi koskaan voinut kirjoittaa. He pyytävät anteeksi kun astut heidän varpailleen. He tapetoivat jopa kattonsakin. He ottavat aurinkoa alusvaatteisillaan. He tupakoivat bussissa – silti he pitävät meitä huvittavina.”

Therouxin matkan aikana Britannia kävi Argentiinan kanssa sotaa Falklandin saarista. Se oli tietysti yleisenä puheenaiheena. Heti matkan alettua, syödessään aamiaista tyhjässä hotellissa Theroux näki The Sun-lehden otsikon ”Gotcha.” Sillä uutisoitiin argentiinalaisen sotalaiva General Belgranon upottamista. Muutama päivä myöhemmin hän istui muutaman kauppamatkustajan kanssa katselemassa hotellin televisiosta Falklandin uutisia.
”Kysymys oli Sheffieldin upotuksesta. Uutinen ilmoitettiin televisiossa. Se hiljensi huoneen – Britannian ensimmäiset menetykset, upouusi laiva. Monia miehiä oli kuollut, ja laiva oli edelleen tulessa. Niin kauan kuin Falkalandin sodassa ei ollut kuollut brittejä, se oli ollut kekseliäs sotaretki, taitavaa jalkatyötä, seikkailu. Sitä ihailtiin: vikkelä vastaisku, ei verta, ei kuolleita. Mutta tämä oli kauheaa ja raskauttavaa; tähän täytyi vastata. Tämä velvoitti Britannian taisteluun, jota kukaan ei oikein näyttänyt haluavan.”

”Hovessa ja monissa muissa paikoissa Englannin rannikolla on chaleteja. Nimi on harhaanjohtava. Mökkejä ne olivat. Ja chalet äännettiin sekin väärin – englantilaiset sanovat ”shally”. Niitä oli sadoittain rinta rinnan rantatien varrella. Hoven shallyt ovat samankokoisia kuin englantilaisten puutarhavajat. Joskus niissä oli polkupyöriä, mutta useammin nämä yhden huoneen shallyt on sisustettu kuin nukketalo tai leikkibungalow. Niistä näkee mikä englantilaisten mielestä tekee päivän hiekkarannalla viihtyisäksi. Shallyt ovat maalattuja, seinillä on kehystettyjä painokuvia (kissoja, hevosia ja purjeveneitä) ja hillotölkkimaljakoissa muoviruusuja. Kaikissa oli sisällä kokoon taittuvia kansituoleja ja perällä hylly, jolla oli keittolevy ja kuhmuinen kattila ja posliinikuppeja. Ne on varustettu teenjuontia ja nokkaunia varten – monissa oli kenttävuoteita, muovityynyjä ja huopia; joissakin kalastusvälineitä; muutamissa leikkikaluja. Sangen usein näki hedelmäkakun puolikkaan, sateenvarjon ja Agatha Christien, ja useimmissa oli vanha hämmentyneen näköinen ihminen.
Ne vuokrattiin vuodeksi tai useiksi vuosiksi tai ne omistettiin. Niissä oli pieniä kehystettyjä valokuvia lapsista ja lastenlapsista. Kun satoi, asukkaat istuivat sisällä polvet yhdessä, toinen luki, toinen neuloi tai torkkui, ja koko ajan he kolhivat toistensa kyynärpäitä. Paremmalla säällä he olivat samoissa puuhissa ulkopuolella, muutaman kymmenen sentin päässä ulko-ovesta. En koskaan nähnyt olutpulloa enkä viskipulloa shallyssä. Nämä ihmiset olivat kokeneet sodan. Rahaa heillä ei ollut mutta sen sijaan runsaasti aikaa. Shallyt ovat hyvin lähekkäin, mutta paradoksaalisesti ne ovat hyvin eristäytyneitä. Englannissa läheisyys luo näkymättömiä muureja. Jokainen shally näyttää olevan yksin, eikä kukaan kiinnitä huomiota siihen mitä naapurissa tapahtuu. Kaikki keskustelut käytiin kuiskaten. Shallyt eivät ole yhdyskunta. Jokin sääntö määrää ettei kukaan saa yöpyä shallyssä, joten se on päiväsajan turvapaikka ja sitä käytetään kiihkeän keskittyneesti ja kaiken torjuvasti ja eristäytyneesti niin kuin englantilaiset suhtautuvat kaikkeen omaansa – kukaan ei aiheuta häiriötä, ei tunkeile kenenkään muun shallyyn eikä jaa mitään.”

Tällaisten kuvausten lisäksi kirjan parasta antia ovat pienet keskustelunpätkät ja tuokiokuvat Therouxin kohtaamien ihmisten kanssa.
”Kompuroituani päivän pitkin liukasta Undercliffiä löysin Yawliin vievän tien varrelta talon, jonka ikkunassa oli taulu Vapaita huoneita. Se oli Skeatien talo. ”Meiltä saa yösijan ja aamiaisen”, Margaret Skeat sanoi.
Vesta Skeat oli kolmentoista ja näpisti huulipunaa kun äidin silmä vältti. Hänellä oli äänekäs nauru ja marmorinvalkea iho ja T-paita, jossa luki Adam and the Ants.
”Eikö sinulla ole tuon enempää kamppeita?” hän sanoi seistessään huoneeni ovella kun riisuin repun selästäni. Muilla vierailla oli ollut makuupussi, joillakin teltta, ja yhdellä oli suunnilleen viisi paria kenkiä. Vesta nyppi kyynärpäätään ja sanoi että hän inhosi koulua.
”Sinä olet niitä yösijan ja aamiaisen miehiä”, Vesta Skeat sanoi sitten.
”Sano muuta”, minä sanoin. Vesta räväytti silmänsä selälleen ja sanoi: ”Madness!”
Hänen äitinsä kiljui hänen nimeään. Vesta sanoi hiljaa: ”Turpa tukkoon, senkin typerä ämmä”, iski sitten minulle silmää ja meni tottelevaisesti alakertaan.
Lukitsin oven. Yösija ja aamiainen? Madness? Hän tarkoitti popsävelmää, joka kertoi talosta taloon matkaavasta, sohvilla nukkuvasta kulkurista. Sen lauloi yhtye joka oli ottanut nimekseen Madness.
Seuraavana päivänä menin maalaisbussilla Axminsteriin. Sinne ei ollut pitkä matka, mutta minun täytyi ehtiä junaan. Eräs mies, joka jäi bussista, tarjosi kuljettajalle sanomalehteään. Se oli Sun, jossa oli Falkland-otsikko: Nyt mennään! – mikä vihjasi että britit pian hyökkäisivät saarille ja että tuloksena olisi alueen nopea takaisin valtaaminen.
Bussinkuljettaja sanoi: ”Se on toryjen lehti.”
”Minä olen lukenut sen”, herra Lurley sanoi.
Dan, bussinkuljettaja sanoi: ”En minä sitä halua.”
”Miksi et?” herra Lurley sanoi.
”Toryjen lehteä!”
”Kaikki ne on samanlaisia”, herra Lurley sanoi ja jätti sen pikku hyllylle tuulilasin alle Danin eväiden viereen (kaksi juusto- ja chutneyvoileipää, pieni ylikypsä tomaatti ja Club-keksi). Dan otti lehden ja heitti sen ulos bussin ovesta.”

”Suunnilleen puoli tuntia Newquayhin saapumiseni jälkeen istuin talon kadunpuoleisessa huoneessa, kenkääni söi koira, ja minä join teetä seuranani Florence Puttock (”Minähän sanoin että anna sen kengän olla!”), joka kertoi minulle polvileikkauksestaan. Minun mainintani kävelystä oli kääntänyt puheen jalkoihin, sääriin, polviin ja hänen leikkaukseensa. Ja televisio oli auki – nykyisin osoitti jonkinlaista kunnioituksen puutetta jos sitä ei avattu Falklandin uutisten ajaksi. Ja Queeniellä, toisella pekingeesillä, oli maha sekaisin. Eikä rouva Puttockin Bill-serkku ollut soittanut koko päivänä; hän soitti yleensä heti lounaan jälkeen. Ja Donald Puttock, joka sammalsi ja oli kuudenkymmenenyhden – hän oli jäänyt varhaiseläkkeelle selkänsä takia – hän katseli Falklandin kartalla liikkuvia nuolia ja kuunteli kuinka Florence puhui nivelsiteistä, ja hän sanoi: ”Mä oon viettäny koko ikäni Hornchurchissa.”
Jotenkin tunsin oloni kotoiseksi.”

”Useimmissa rannikkokaupungeissa vaihtoehtoina olivat joko hotelli tai täysihoitola tai perhemajoitus. Viimeinen vaihtoehto houkutteli minua aina, mutta se vaati myös luonteenlujuutta. Nämä bed-and-breakfast –paikat olivat yleensä esikaupunkikadun bungaloweja, jonkin matkan päässä rannasta ja kävelykadusta ja hotellista. Perhemajoitus on aina epämääräisen harrastelijamaista, talon rouva sanoo tekevänsä sitä, koska pitää ruoanlaitosta eikä ylimääräinen pikkuraha ole pahitteeksi (hilloraha), ja koska hän on seurallinen ja lapset aikuisia ja talo aika tyhjä ja kolkko. Parhaimmillaan se on kuin täydellinen avioliitto, pahimmillaan kuin ilta vaimon kamalien sukulaisten kanssa. Yleensä minuun suhtauduttiin hiukan ujosti ja hiukan epäluuloisesti; mutta se on perinteistä englantilaista vieraanvaraisuutta – varovaista ja säästeliästä uteliaisuutta.”

Britannian rannikolla on myös lomaleirejä. Theroux päätti tutustua Mineheadin Butlinin leiriin (Butlin’s Minehead Resort).
”Lomaleirejä ympäröivät vankilan aidat, joiden päällä oli piikkilankavyyhtejä. Niitä vartioivat koirapartiot ja varoitus-kilvet pääkalloineen. Pääportteja valvottiin, niissä oli kääntöportit ja juovikas puomi joka nostettiin tiettyjen ajoneuvojen tieltä. Butlinin vieraiden täytyi näyttää kulkulupa päästäkseen sisään.”

Leiri oli hyvin suuri, se oli suunniteltu 14 000 ihmistä varten. Leirin sisällä oli parakkimaisia, hatarannäköisiä rakennuksia. Asuntoja nimitettiin yksiöiksi ja parakkihehtaareja majoitusalueeksi. Siellä oli krikettikenttä, jalkapallokenttä, itsepalvelupesula, valintamyymälä, pankki, vedonlyönninvälitys ja useita paikkoja joista voi ostaa ruokaa mukaan.
Leirillä olo ei ollut kallista, 178 puntaa viikko nelihenkiseltä perheeltä ja siihen sisältyi kaksi ateriaa päivässä. Urheilukentällä ja ongintajärvellä ei näkynyt ketään Therouxin käynnin aikana, mutta molemmissa biljardi- ja pöytätennissaleissa oli vilskettä.
Esitteessä sanottiin lähes kaiken olevan ilmaista.

”Mutta se mitä useimmat ihmiset puuhasivat ei ollut ilmaista. He syöttivät kolikoita hedelmäautomaatteihin ja yksikätisiin rosvoihin Huvisalissa. He pelasivat flipperiä. He kävivät myös kaupoissa valikoimassa täytettyjä leikkikaluja ja koriste-esineitä tai ostivat turkiksia turkiskaupasta tai laitattivat tukkaansa Kampaussalongissa. He söivät. Leirillä oli neljä kalaperunakauppaa. Siellä oli teehuoneita, kahvibaareja ja makeiskauppoja. Se kaikki maksoi, mutta ihmiset näyttivät tuhlaavan melko reippaasti. He myös joivat. Baareja oli puolisen tusinaa. Embassy Bar (kreikkalaisia patsaita, valekynttiläkruunuja, punaista tapettia) oli aivan täynnä vaikka se oli ladon kokoinen. Exmoor Barissa oli sata viisikymmentäseitsemän pöytää ja luultavasti sinne mahtui tuhat juojaa. Vaikuttava oli leirin mittakaava; mittakaava ja rähjäisyys.

Useimmat tapahtumat olivat lapsia varten, paitsi visti ja bingo. Päivävieraana sain valita Nuorten Corona naamiaispukukilpailun, Lasten visailun, Trampoliinitestin, Aasiratsastuksen tai Majava-pelin ja Nuorten kykyjen katselmuksen välillä.
On helppo pilkata Butlinin leirin kolkkoutta ja aivottomia huveja. Se ei tarjoa ratkaisua vapaa-ajan viettoon, mutta joka puolella rannikkoa on kymmenittäin samanlaisia leirejä, joten niiden suosiota ei voi kiistää. Niissä yhdistyy vankilan turvallisuus ja tasa-arvo huvipuiston rahvaanomaisuuteen. Kyselin lapsilta mitä heidän vanhempansa tekivät. Yleensä isä pelasi biljardia ja äiti oli ostoksilla, mutta monet sanoivat että heidän vanhempansa nukkuivat – olivat nokosilla. Nukkua puoleenpäivään tarvitsematta laittaa ruokaa tai hoitaa lapsia ja olla muutaman askelen päässä kalaperunakaupasta, baarista ja vedonlyönninvälityksestä; surkea paratiisi, jossa ihmisiä kohdellaan enemmän tai vähemmän kuin eläimiä eläintarhassa.”
Theroux haastatteli myös leirin henkilökuntaa ja kuuli leirillä olevan yleensä noin yhdeksäntuhatta lomalaista. Heitä tuli kuulemma joka puolelta ja miehistä puolet oli työttömiä. ”Se Butlinissa onkin hienoa – sen pystyy maksamaan työttömyyskorvauksella.”

Kirjasta jää sellainen mielikuva, että Theroux näki vain ankeita merenrantakyliä ja vielä ankeampia kaupunkeja.
Syyksi ankeuteen Theroux nimeää laaja-alaisen työttömyyden. Jäin miettimään, oliko 1980-luvun Britannian rannikkotaajamat tosiaan niin lohduttomia?
Poikkeuksiakin toki oli.
”Narberth on pieni valkoinen rauta-aidan ympäröimä asema vihreällä metsäaukiolla, jolla hyttyset inisivät, kaunis pysähdyspaikka junalle illansuun auringossa, ja olin hieman surullinen kun lähdimme asemalta: ja sitten auringonlasku Saundersfootissa – ja sitten Tenby, joka sijaitsee korkealla rantakalliolla. Näky oli täydellinen. Se oli kaunein kaupunki jonka olin toistaiseksi nähnyt. Löysin täysihoitolan, josta oli näköala satamaan, enkä ajatellutkaan lähtöä.”

Walesissa Therouxin matkareitti kulki Llanfair PG:n läpi. Walesissa on useita Llanfair-nimisiä paikkakuntia. Tämä ei poikkea niistä ulkonaisesti, mutta paikkakunnan koko nimi on Britannian pisin paikannimi: Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch. Nimi on siis walesinkielinen ja kuuluu englanniksi: St.Mary’s church in the hollow of the white hazel near to the rapid whirlpool of Llantysilio of the red cave. Sama suomeksi: Neitsyt Marian kirkko onkalossa valkoisen pähkinäpensaan vieressä lähellä vuolasta pyörrettä Pyhän Tysilion punaisen luolan luona. Paikkakuntaa kutsutaan yleensä Llanfair PG:ksi, mutta koko nimi lukee aseman kilvessä, joka on neljä ja puoli metriä pitkä.

Wigania Theroux tarkkaili valppaasti. Kun George Orwell kirjoitti kuuluisaa teostansa ”Vuonna 1984”, hän käytti Wigania Englannin työelämän ja luokkarakenteen tutkimiseen. Orwell oli löytänyt ”pienten savun mustaamien tiilitalojen sokkelot, joiden mätänevä ja suunnittelematon sekamelska ympäröi saastaisia kujia ja pienillä hiilimurskapihoilla löyhkääviä roskapönttöjä, naruilla riippuvaa likaista pyykkiä ja puolittain raunioituneita käymälöitä.”
”Mutta tämän päivän Wigan on kylmänä ja pilvisenä kesäkuun päivänä jotakuinkin maalaismaisen näköinen, kuin markkinakaupunki, sen mutkainen pääkatu on pienellä kukkulalla ja sen varrella on punatiilisiä hotelleja ja kaksi rautatieasemaa ja monia kirkkain peilein ja messinkiheloin koristeltuja pubeja.”

Pohjois-Irlannissa oli tuohon aikaan levotonta. Britannian armeija oli saapunut vuonna 1969 rauhoittamaan unionistien ja nationalistien ääriainesten välisiä levottomuuksia. INLA:n ja IRA:n aseelliset iskut olivat Therouxin vierailun aikana arkipäivää. Uutisoinnissa käytettiin virheellisesti termejä katoliset ja protestantit, ikään kuin kyseessä olisi ollut uskonsota. Muistan kummastelleeni Suomenkin median leväperäistä ja asiaa tuntematonta uutisointia.
Theroux tajusi asioiden oikean laidan. ”Minä en usko että kaiken takana olisi uskonto kristillisenä oppina.” Vastakkain ei ollut kaksi uskontoa, vaan kaksi poliittista suuntausta. Unionistit eli lojalistit kannattivat unionia Britannian kanssa. Nationalistit eli tasavaltalaiset kannattivat itsenäisyyttä tai liittymistä Irlannin tasavaltaan.
Therouxin ollessa Londonderryssä, siellä tapahtui irvokas tappo. ”Se oli tyypillinen derryläismurha, niin sikäläiset sanoivat: puhelimitse oli ilmoitettu varastetun tavaran kätkö; poliisit tulivat ja tutkivat tavaran – television, turkin, kelloja ja radioita. Yksi miehistä nosti televisiota, ja se räjähti. Siihen oli kätketty pommi - poliisi repeytyi kappaleiksi. ”Sen veijarin palasia oli joka paikassa.” Kaksi muuta poliisia sai vakavia vammoja, yksi menetti näkönsä. Sitten paikalle kerääntyi väkijoukko. Se oli vihamielinen. Ihmiset ulvoivat loukkaantuneille ja pilkkasivat ruumista. He sulkivat ambulanssilta tien ja buuasivat kun se tunkeutui läpi. Ja kun miehiä asetettiin baareille, joukko kiljui: Antakaa niiden paskojen kuolla! Kaksi miestä kuvaili tätä minulle hyväksyvästi – heille se ei ollut tarina julmuudesta vaan tarina menestyksestä.”

Scotlannin rannikko on mutkikas ja täynnä kukkuloita ja lahtia, vuonoja ja ryöppyäviä puroja. Kävelyosuudet jäivät siellä vähäisemmiksi ja Therouxin matka taittui junalla ja linja-autolla. Joihinkin paikkoihin pääsi vain postiauton kyydissä.
”Toisena aamuna Mallaigissa rouva Flemingin tytär tarjoili minulle aamiaisen ja sanoi: ”Prinsessa Diana on saanut poikavauvan.” Kaikki olivat mielissään; valtaistuin oli saanut perijän. Se oli jälleen uusi kansallinen vaihe vaiheikkaassa ajassa. Falklandin sota oli alkanut ja loppunut matkani aikana. Paavi oli tullut ja mennyt. Kuninkaallinen Vauva oli syntynyt – prinssi William. Rautatielakko uhkasi. Kolme miljoonaa ihmistä oli työttömänä – 13% työvoimasta – ja Skotlannissa yksi ihminen kuudesta oli vailla työpaikkaa. Yorkshiressä riehui mielenvikainen murhaaja. Nämä olivat julkisia tapahtumia, ja niiden ansiosta ihmiset olivat epätavallisen puheliaita.”

”Eikö Aberdeenissä ole mitään mistä pidätte?” herra Muir kysyi anovasti, kun odotimme Dundeehen menevää junaa Guild Streetin aseman laiturilla. Olin luetellut varjopuolia kymmenen minuuttia, ja lopuksi olin sanonut että en enää koskaan halunnut nähdä nousukaskaupunkia. Entä tuomiokirkko, yliopisto, museo – enkö minä ollut ihastunut niihin? ”En”, minä sanoin. Hän oli kauhistuneen näköinen. Minä sanoin: ”Mutta minä pidin leipomoista. Tuoreesta kalasta. Juustosta.
”Leipomoista”, herra Muir sanoi surullisesti.
En sanonut enempää. Hänen mielestään minussa oli jotain vikaa. Mutta se mistä Aberdeenissä pidin, oli minusta parasta Britanniassa yleensäkin: leipä, kala, juusto, kukkatarhat, omenat, pilvet, sanomalehdet, olut, villakangas, radio-ohjelmat, puistot, intialaiset ravintolat ja harrastelijateatteri, postilaitos, tuoreet vihannekset, junat ja ihmisten vaatimattomuus ja rehellisyys.”

Guardbridgessä Theroux kuuli, että kuningatar on vierailulla lähiseudulla.
”St. Andrewsissa”, herra Hastie sanoi. ”Jos pidätte kiirettä, voitte nähdä hänet.”
Matkaa oli kuusi kilometriä ja vaikka Theroux käveli nopeasti, hän ei ehtinyt.
”Hänen majesteettinsa lähti juuri Anstrutheriin.”
Lopulta tuli bussi. Viittasin sitä pysähtymään. Se oli tyhjä. Sanoin että halusin mennä Anstrutheriin kuningatarta katsomaan. ”Juu. Hän syö siellä lounasta”, kuljettaja sanoi. Kysyin missä. Kuljettaja tiesi. ”Craw’s Nestissä. Se on pieni hotelli Pittenweem Roadilla.”
Vallitsi juhlatunnelma. Kouluilla oli vapaata. Kaupat olivat kiinni. Pubit olivat auki. Joillakin miehillä oli kiltti. Ihmiset juttelivat ryhmissä aivan kuin muistuttaisivat toisiaan siitä mitä oli juuri tapahtunut – kuningatar oli jo mennyt ohi, Craw’s Nestiin.
Oikaisin sataman hietikon poikki ja kävelin tietä pitkin hyvin tavallisen näköiseen hotelliin, joka oli vasta maalattu ja koristeltu muovisten Iso-Britannian lippujen riveillä. Täällä oli lisää kilttiasuisia miehiä.
”Hän lähti juuri”, yksi sanoi. Herra McKay kääntyi ystäviinsä päin ja sanoi: ”Heillä oli kaksi etsivää keittiössä…”
”Haluatteko nähdä kukat?” rouva Hamilton sanoi. Kaikki kuiskailivat kiihtyneesti. Minusta tuntui että jos kuningatar ja prinssi Philip olivat syöneet täällä, ruoka saattoi olla hyvää. Päätin jäädä yöksi Craw’s Nestiin. Ja tämä hotelli, jota juuri oli siunattu kuninkaallisella vierailulla, oli paljon halvempi kuin mikään Aberdeenin hotelli.
”Hän ei syönyt ollenkaan alkuruokaa”, tarjoilija Eira sanoi. ”Hän otti kalaa, koljaa Mornay-kastikkeessa. Sitten paahtopaistia, parsakaalia ja porkkanoita. Ja jälkiruuaksi tuoreita mansikoita ja kermavaahtoa. Meidän oma kokki laittoi sen. Se oli yksinkertainen ateria – se oli hyvä. Ruokalista oli painettu ja sen reunoilla oli lehtikullan palasia.”
Hyvästä yksinkertaisesta ruuasta tehtiin suuri numero. Se oli englantilaista ruokaa – kalaa, paahtopaistia, kahta keitettyä vihannesta ja jälkiruokana hedelmää. Anstrutherin – ja kaikkien muidenkin paikkakuntien – keskiluokan perheet söivät sellaisen lounaan joka sunnuntai.”

Eräs moneen kertaan esille tuleva asia Therouxin Saarivaltakunta -kirjassa on rautatielinjojen sulkeminen. Britannia oli aikoinaan edelläkävijä rautateiden käyttöönotossa ja maahan rakennettiin tiheä rautatieverkosto. Nyt monia osuuksia oli jo suljettu ja alinomaa Theroux sai kuulla lakkautettavista yhteyksistä.
”Kuusikymmenluvun puolivälissä Largoon vievä rautatie oli suljettu. Se oli pahinta mitä tässä osassa Fifeä oli koskaan tapahtunut. Rautatieliikenteen loppuminen oli kylän loppu.
”Se oli kauheata”, herra Gillis sanoi. ”Nyt meillä on kahdenkymmenen kilometrin matka rautatieasemalle, ja bussi on onneton. Joinakin päivinä se ei tule ollenkaan. Ja pahemmaksi se käy. Jos myöhästyn bussista, joudun odottamaan Levenissä tuntikausia. Eikä siellä ole mitään tekemistä – Leven on pikemmin kuollut kuin elävä.”
Largon kautta oli kulkenut rautatie aina Crailiin ja St.Andrewsiin saakka, herra Gillis sanoi. Bussit eivät olleet sitä korvanneet, ja kenellä oli varaa pitää autoa?
Yhdeksänkymmenen ikäistä herra Gillisiä ihmetytti kuinka hidasta ja hankalaa nykyisin oli liikkua paikasta toiseen. Vuosia aikaisemmin se oli ollut hyvin helppoa.”

Kirjan loppuosassa on mielenkiintoinen jakso, jossa Theroux etsii herra Duffillia. Kirjassaan Suuri junamatka (WSOY 1977) Theroux kertoo kuinka hän tapasi salaperäisen herra Duffillin Idän pikajunassa. Duffill oli maininnut kotipaikkansa Lincolnshiressä ja nyt Theroux oli menossa häntä tapaamaan.
”Me olimme matkustaneet samassa osastossa. Eräänä aamuna Domodossolassa Italian rajalla herra Duffill nousi junasta ostaakseen ruokaa – junassa ei ollut ravintolavaunua – ja kun hän oli vielä laiturilla, Idän pikajuna alkoi liikkua. Herra Duffill jäykistyi ja puri piippuaan. Ja sitten kiidimme kohti Milanoa ilman häntä.
En ollut nähnyt herra Duffillia enää. Olin jättänyt hänen matkalaukkunsa ja hänen paperipussinsa Venetsiaan ja niiden mukana kirjeen, ja olin miettinyt oliko hän mahtanut tavoittaa ne ja jatkaa matkaa Istanbuliin.”

Barrow-upon-Humber oli pieni paikka, jossa vallitsi maalainen yksitoikkoisuus. Kysyessään herra Duffilliä, Theroux ohjattiin erääseen kulmakauppaan. Se oli kuitenkin lukossa ja ikkunassa oli lappu: Lomalla. Eräs nainen tiesi kertoa Duffillin tulevan viikon päästä. Lopulta selvisi, että Theroux etsi vanhempaa Richard Duffillia, joka oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin.
Vainajan käly kertoi Therouxille Duffillin elämäntarinan. Tämä oli ollut erittäin epätavallinen mies. Perhe oli köyhä, mutta Richard Duffill oli etevä. Hän oli loistava matematiikassa ja opetteli ranskaa, latinaa, saksaa, venäjää ja espanjaa Hullissa. Hänestä oli tullut sulkeutunut isänsä kuoleman jälkeen. Vuonan 1919, kun hän oli vielä nuori ja puhui sujuvasti kuutta kieltä, hän liittyi Liittoutuneiden kansanäänestyskomissioon, ja hänet lähetettiin Allensteiniin, silloiseen Itä-Preussiin käsittelemään ensimmäisen maailmansodan jälkivaikutuksia. Berliinissä hän sai työpaikan maineikkaasta kansainvälisestä kirjanpitoyhtiöstä. Hän asui Berliinissä kymmenen vuotta, erosi yhtäkkiä vuonna 1935 ja lähti – pakeni, jotkut sanoivat – Englantiin. Hänen berliiniläiset ystävänsä arvelivat että hän keräsi tietoja Britannian salaiselle palvelulle ja otaksuttiin että natsiagentit tai Sturmabteilungin sudet olivat hänen kintereillään.
Hän ilmestyi uudelleen vuonna 1936 erään amerikkalaisen elokuvayhtiön kirjanpitäjänä. Sitten hän taas katosi. Hän ei kertonut edes veljelleen työasioistaan eikä maailmanmatkoistaan. Nelikymmenluvun lopulla hän ilmeisesti palasi kirjanpitotoimiston palvelukseen ja matkusteli ympäri Eurooppaa. Hän kävi Egyptissä ja Turkissa; hän palasi Saksaan; hän kävi Ruotsissa ja Neuvostoliitossa. Eläkkeelle jäätyään hän jatkoi matkustelua.

”Mutta sen minä halusin tietää mitä hänelle oli tapahtunut sen jälkeen kun Idän pikajuna oli lähtenyt Domodossolasta. Rouva Jack sanoi: Hän nousi junasta jollain asemalla. Hän ei sanonut missä. Hän oli jättänyt matkatavaransa junaan. Sitten juna lähti. Hänellä oli hyvin tukala yö, ja seuraavana päivänä hän meni – minne se nyt olikaan? Venetsiaan? Niin, hän haki matkatavaransa ja pääsi lopulta Istanbuliin.
Hän oli siis selviytynyt.
Kylläpä tuo muukalainen oli ollut mielenkiintoinen mies. Hän oli vaikuttanut heikolta, vanhalta, vähän hullulta ja epäluuloiselta Idän pikajunassa. En ollut tuntenut häntä ollenkaan, mutta mitä enemmän sain hänestä selville, sitä enemmän häntä kaipasin. Olisi ollut etuoikeus tuntea hänet henkilökohtaisesti, eikä hän silti ystävänäkään olisi vahvistanut sitä mitä vahvasti epäilin – että hän oli jokseenkin varmasti ollut vakooja.”

Kirjan viimeisillä sivuilla Theroux summaa kokemuksensa saarivaltakunnan rannikkopaikkakunnista.
”Joka paikassa on Esplanadi ja sillä soittolava. Joka paikassa on pelastusveneasema ja majakka ja rantalaituri; viheriö, keilarata, krikettikenttä, soutelujärvi ja kirkko joka opaskirjan mukaan on myöhäisgoottilainen. Joka paikassa on huvipuisto, eikä siellä ole mitään huvia, ja videopelit ovat aina ahkerammassa käytössä kuin flipperit tai yksikätiset rosvot. Joka paikassa on intialainen ravintola, ja sen nimi on Taj Mahal ja sen omistajat ovat aina bangladeshiläisiä. Kolmesta kalaperunakaupasta kahden omistaja on kreikkalainen ja kolmas on aina suljettu. Kiinalainen ravintola, Hong Kong Gardens, on aina tyhjä. Pubeja on neljä, yksi on Red Lion, ja suurimman omistaa kiukkuinen lontoolainen.
Kaupungin ulkopuolella on asuinalue, jonka nimi on Onnen laakso. Jenkit olivat leiriytyneet sinne sodan alussa. Sen toisella puolella on asuntovaunualue, jonka nimi on Kultahietikko. Paras hotelli on Grand, kehnoin Marine, ja yhden täysihoitolan nimi on Bellavista. Paras yöpymispaikka on perhetäyshoitola, jonka nimi on The Blodgetts, Charles Dickens on viettänyt yön Grandissa, Wordsworth on tehnyt kävelyretken lähikukkuloille.
Rannan liejuisen osan nimi on The Flats, soisen osan The Levels, kivisen osan The Shingles, ja jokin alue parin kilometrin päässä on aina nimeltään The Crumbles. Ennen hyvin loistokas kartano on nyt lastenkoti. Kaupungissa on harjoitettu salakuljetusta pitkään, siellä on Smugglers’ Cove –niminen lahti ja Smugglers’ Inn –niminen pubi. Rantalaituri on tuhoon tuomittu. Sitä uhkaa purkaminen. Diskoteekin nimi on Spangles. Museo on kiinni sinä päivänä, uima-allas on suljettu korjaustöiden vuoksi, baptistikirkko on auki ja halkeilleiden siirtolohkareiden ja Linnaksi kutsuttujen muuriraunioiden eteen on pysäköity yhdeksän linja-autoa. Linnan sisäänkäytävän luona olevassa kahvilassa nelitoistavuotias tyttö tarjoilee teetä säröisistä mukeista ja kelmuun käärittyjä pikkuleipiä, vanhaa hedelmäkakkua ja kylmiä sianlihapiirakoita. Hän sanoo: ”Meillä ei myydä voileipiä” ja ”Meiltä on lusikat ihan loppu”, ja kun pyytää perunalastuja hän sanoo: ”Mitä makua?” ja luettelee viisi, esimerkiksi katkarapu, Bovrile, juusto ja sipuli ja pekoni. Kahvilan pöytiä peittää tahmea marmeladikerros, ja sieltä lähtiessä sitä on läikkä kyynärpäässä.
Rautatie on suljettu vuonna 1964, ja kalastusteollisuus on lakannut viisi vuotta aiemmin. Art Deco –elokuvateatteri on nyt bingohallina. Ydinvoimalaa, jolle annettaisiin viehättävä nimi Thorncliffe, suunnitellaan lähitulevaisuudessa pari kilometriä Cobblerista etelään. Bill Hayley and His Comets on kerran laulanut Lidolla. Uusi ostosalue on epäonnistunut. Koira on Andy-niminen Jack Russell –terrieri. Uusi bussikatos on joutunut ilkivallan kohteeksi. Paikkakunta on kuuluisa torvisimpukoistaan. Sataa.”