Myrkkynuolia, kahvia, banaaneja
Seikkailuja ja kokemuksia Brasilian kuuman auringon alla
WSOY 1945
Tapio Felix Hiisivaara (1907 – 1971) oli suomalainen toimittaja, kirjailija ja kääntäjä. Vuosina 1927-1930 Tapio Hiisivaara teki useita ulkomaanmatkoja Eurooppaan, Afrikkaan sekä Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan. Tämän jälkeen Hiisivaara työskenteli toimittajana eri lehdissä. Vuosien 1949-1955 välillä Hiisivaara taas matkusteli laajalti, tällä kertaa Turkissa, Espanjassa ja Saharan autiomaassa. 1950-luvun puolivälin jälkeen Hiisivaara keskittyi käännöstöihin ja tietokirjojen julkaisuun. (wikipedia)
Tämä kirja on mielenkiintoinen kuvaus vuosina 1928-1929 tehdystä matkasta Brasiliaan. Kirjan alussa on Rousseaun lausahdus: ”Oppiaksemme tuntemaan jonkin maan todelliset tavat täytyy meidän tutustua sen alempiin kansankerroksiin, sillä rikkaiden tavat ovat kaikkialla samanlaiset.”
Tätä periaatetta Hiisivaara toteutti matkallaan. Toista vuotta kestäneen matkan aikana hän tutustui kansan elämään muun muassa työskentelemällä karjapaimenena, poliisina ja kahvikartanon työnjohtajana.
Kirjan lopussa on Hiisivaaran yhteenveto matkasta: ”Takanani on yli 5000 km taival maallisessa paratiisissa. Olin vaeltanut Montevideosta ristiin rastiin halki maan Rio de Janeiroon. Olin kulkenut jalan, ratsain, kanootilla, lautalla, henkilöautolla, kuorma-autolla, linja-autolla, vaappuvalla kapearaiteisella junalla ja nyt viimeksi hyvää vauhtia kiitävällä, kahdenteenkymmenenteen vuosisataan kuuluvalla, tehokkaalla, jyrisevällä ja kolkkuvalla sähköjunalla.”
Matkakuvauksen ohella hän kertaa laajasti Brasilian historiaa ja luo näin taustaa 1920-luvun tilanteelle maassa.
Hiisivaara saapui maahan ylittämällä Uruguayn ja Brasilian rajajoen. ”Uruguayn rannalla oli vartiokopissa meripoliisi, joka katseli passiani ymmärtämättä siitä kai muuta kuin kuvan ja Uudenmaan lääninhallituksen suuren liimatun punaisen paperisinetin.
Kun nousin pikkupojan soutamasta veneestä Brasilian rannalla, ei siellä ollut minkäänlaista vastaanottokomiteaa, ei viisumia vaativaa rajapoliisia, ei tullimiestä eikä edes tavallista konstaapelia. Brasiliaa ei tuntunut vähääkään vaivaavan se, että eräs ulkomaalainen oli tullut maahan näyttämättä passiaan, tullittamatta reppunsa sisältöä.
Heitin vain reppuni selkääni ja neljännestunnissa oli läpäissyt Jaguaraonin ja astelin sisämaahan johtavaa tietä. Noina sadekauden viimeisinä lotisevina päivinä syyskuussa vuonna 1928 astelin nuoruuden reippaudella, kaukokaipuun innoittamana ja pohjattoman uteliaana sateista, liukasta ja kiemurtelevaa tietä Brasilian Yhdysvaltojen eteläisimmän liittovaltion Rio Grando do Sulin eteläisimmästä kaupungista Jaguaraonista rautatietä kohti.”
Ruohoaavikolla, campolla, Hiisivaara pestautui muutamaksi päiväksi karjanajoon. Laumassa oli lähes 20 000 eläintä ja ne ajettiin ensin karjakartanon aitaukseen jossa eroteltiin myytävät eläimet. Ne ajettiin sitten parin päivämatkan päähän junalle.
Hiisivaara samoili vain suuren Brasilian eteläosissa, Rio de Janeiron eteläpuolella. Ruohoaavikon jälkeen hän siirtyi metsä-alueelle.
”Santo Angelossa on kahden maailman raja. Etelässä on karjaa kasvattava campo vapaine gauchoineen, pohjoisessa on aarniometsä, ikuisen hiljaisuuden, rehevän kasvillisuuden, maataviljelevien uudisasukkaiden ja metsä pimennossa perhosten lailla livahtelevien intiaanien luvattu maa.”
”Tuhannet erilaiset puut kasvavat valtavina, kymmenien metrien korkuisina jättiläisinä, jotka nostavat latvansa korkealle taivaalle. Ne kanatavat ryhmyisissä oksissaan kiemurtelevia jättiläisliaaneja, jotka verhoavat toisinaan puun niin, että sen runkoa ei vähän matkan päästä näe. Aluskasvilisuus on alkuvoimaisen rehevää. Bambut kasvavat niin tiheässä kuin mustikanvarret Suomessa, vieri vieressä, rungot alhaalla toisiaan koskettaen, niin että bambutiheikössä ei voi panna jalkaansa maahan – se on kertakaikkinen mahdottomuus. Bambujen väissä kasvaa piikkisiä, okaisia, koukkuisia, myrkyllisiä ja rehevän kirjavin värein kukkivia pensaita, jotka työntävät lehtensä ja okaansa kaikkiin bambujen jättämiin rakoihin.
Sitten voi olla hiukan väljempää, jossakin voi nähdä taivaan, mutta taas nousevat tiheät bambut ja peittävät kaiken, liaanit tukahduttavat jättiläispuut kiemurtelevilla köynnöksillään ja suuret puut kantavat raskasta taakkaansa ryhmyisinä, koukkuisina ja kymmenien, ehkä satojen suurten orkideain peittäminä. Ja tätä jatkuu kuutisen tuhannen kilometrin verran keskeytymättä. Täällä on ihminen pieni.
Kapeana nauhana, toisinaan leventyen ja taas kaventuen luikerteli polku raivoisan rehevänä kasvavan luonnon keskellä. Jäin kuuntelemaan korkealla puiden latvoissa, näkymättömissä räkättävien apinain riitelyä, tucan-linnun naksuttelevaa huutoa ja toisinaan kuuluvaa äkäistä karjaisua, joka saattoi syntyä alhaalla maassa asuvan nelijalkaisen tai puiden yläpuolella liitelevän linnun kurkusta.
Jäin katselemaan pienen aukion reunassa avautuvaa näköalaa. Vaaleanvihreän bambutiheikön takana loisti keltainen ruovikko heleänä. Loistavasiipiset perhoset välkehtivät kuin siniset, kultaiset, pronssiset ja kirkkaan punaiset tulenkielekkeet aukealla vältellen innoissaan kaloistammekin pienempiä, pikkuriikkisiä lintuja, joista ei aina ollut varma, pyyhälsikö siinä perhonen vai lintu, jotka pysähtyivät kukan eteen imemään mettä nokallaan sen syvyydestä, pysytellen taitavilla siiveniskuilla koko aja paikallaan kukan edessä.
Yht’äkkiä jäin tuijottamaan bambutiheikön takana olevaa keltaista ruovikkoa. Se liikkui. Keltainen tausta siirtyi hitaasti bambujen takana oikealle, nyt kahahtelivat ruovot ja niiden väliin ilmestyi kullankeltainen kissamainen pää, palavat oranssiin vivahtavat silmät, pitkät kuonokarvat, terävät pystyt korvat. Ja nyt kahahti ruovikko uudelleen ja keltainen, sileäpintainen peto astui ruovikon eteen, jääden tuijottamaan minua rävähtämättömin silmin, jotka hitaasti painuivat alemmaksi pedon laskiessa päänsä matalalle pensaiden taakse. Puuma!
Seisoin ja katselin sitä ja puuma katseli takaisin. Sanotaan, ettei villi eläin uskalla katsella ihmistä silmiin, mutta jos niin on, niin tämä puuma ei ollut villi, sillä se tuijotti minua suoraan silmiin, herkeämättä. Yht’äkkiä se nousi. Nyt se irrotti katseensa ensi kerran minusta, nosti leukansa ylöspäin ja vainusi ilmaa. Sen korvat painuivat luimuun ja nousivat terävinä, kuuntelevina pystyyn. Sitten se parilla kevyellä loikkauksella katosi näkyvistä.
Melkein varpaisillani lähdin menemään polkua pitkin.
-Buenas dias, compadre.
Säikähdin niin, että hyppäsin korkeutta. Polun vierellä istui mies kasvot hyväntuulisessa, mutta tuskallisessa virnistyksessä.
-Buenas dias, que pasa? Hyvää päivää, mitä on tekeillä?
-Minulta on jalka poikki. Minä tulin eilen illalla tästä hevosella, kun jaguaari hyppäsi niskaan, tappoi hevosen ja löi minulta jalan poikki.”
Mies kertoi, että jaguaari paloitteli hevosta, mutta uhkasi myös maassa lojuvaa ratsastajaa. Äkkiä jaguaari kuitenkin päästi kiukkuisen, melkein valittavan kiljunnan ja juoksi poispäin. Silloin haavoittunut huomasi, että puuma istui hänen vierellään pää matalalla nuuhkien jaguaariin päin.
Koko yön puuma oli istunut paikoillaan jaguaarin raadellessa hevosta ja ärhennellen ratsastajalle.
Vähää ennen Hiisivaaran tuloa jaguaari oli vielä karjahdellut lähistöllä. Hiisivaara haki apua vajaan kilometrin päässä olevasta talosta, ja sieltä haettiin loukkaantunut isäntä hevosella kotiin.
Kansan keskuudessa tunnettiin monta samanlaista tapausta, jossa puuma oli suojellut ihmistä jaguaaria vastaan. Puumaa kutsuttiinkin ”kristityn ystäväksi.”
Hiisivaara viipyi reilun kuukauden tuolla saksalaisten, Volgan-saksalaisten ja muidenkin siirtolaisten asuttamalla seudulla. Sitten hän lähti taas tien päälle. Istuskellessaan kerran Sao Miguelin kaakkoispuolella maantien varrella hän totesi asioiden olevan vähän heikoissa kantimissa. Metsä oli repinyt vaatteet, jalat olivat paljaina ja taskut tyhjinä. Ei oikein enää huvittanut kävellä, oli kuuma ja väsytti.
Paikalle ajoi poliisin ohjaama kuorma-auto, jonka kyydissä hän pääsi Tupaceretaniin. Siellä poliisipäällikkö tarjosi Hiisivaaralle töitä ratsupoliisina. Viisi kuukautta hän viihtyi siinä toimessa. Saatuaan vaatevarastonsa uusittua hän nosti viimeisen palkkansa ja istahti pohjoista kohti menevään junaan.
Hiisivaara oli tavannut intiaaneja jo aiemmin, mutta eräs junaan tullut intiaani teki häneen suuren vaikutuksen. Tämän kasvoilla oli kuumeinen valppaus järkkymättömän rauhallisen naamion takana.
”Hän tavoitti kädellään jo heilahtelevan junan tärisyttämää penkin selkänojaa ja istahti kevyellä pantterimaisella liikkeellä. Hän jäi istumaan etunojaan penkille, tuskin koskettaen sitä, jalat hiukan harallaan, silmät pohjattoman tummina ja kirkkaina, koko ajan päätään kääntämättä ja silmiään siirtämättä vaistomaisen tietoisena kaikesta siitä, mikä tapahtui hänen ympärillään. Siinä oli Santa Catharinan intiaani. Hän ei pelännyt eikä tuntenut itseään oudoksi, mutta hän oli valppaasti varuillaan. Siinä oli mies, joka saattoi liikkua aarniometsässä tietä raivaamatta, notkeana kuin käärme rasauttamatta edes kuivaa bambun vartta ja joka näki pienenkin eläimen vilahduksen metsän miljoonavivahteisessa vihreässä mosaiikissa. Hänellä oli vain paita ja housut, ei minkäänlaista eväsreppua tai tupakkamassia, ei mitään sellaista, mitä mekaanisesti sivistynyt ihminen kerää ympärilleen matkustaessaan. Siinä oli mies, joka tuli toimeen aina ja kaikkialla, joka ei ollut mistään riippuvainen. Hän kykenisi nukahtamaan missä vain, sakeassa metsässä tai ylhäällä puun oksan kainalossa, etsimään riittävästi ruokaa kasvien juurista ja puiden alle piiloon yrittävästä liskosta ja tekemään tulen hieromalla kahta puupalikkaa vastakkain.”
1200 km:n pituinen junamatka kesti 42 tuntia ja päättyi Ponta Grossaan. Sieltä oli parinsadan kilometrin kävelymatka Sao Paulon osavaltion rajalle ja Hiisivaara selvisi siitä noin viikossa. Nyt hän tuli kahvinviljelyn alueelle.
”Sao Paulon kahvia juodaan Kalaharin kuivassa autiomaassa, Lapin lunta ryöpyttävissä nietoksissa, Alaskan hyisessä erämaassa, Kreikan muinaisten temppelien katveessa, Ruhrin savuavissa hiilikaupungeissa ja Unkarin aavalla pustalla. Kaikkialla maailmassa istahtavat ihmiset koristellun pöydän ääreen nauttiakseen Sao Paulon ylätasangoilla kasvavien tummanvihreiden pensaiden pavuista keitettyä kuumaa, tulista, virkistävää juomaa, joka irrottaa kielen kantimet, antaa ilmettä silmään ja virkistää väsyneet mielet.
Sao Paulo on koko maailman kahvin hankkija, sillä noin 75 prosenttia koko maailman kahvista tulee Brasiliasta ja 70 prosenttia Brasilian kahvin viennistä tulee Sao Paulosta. Sao Paulon kahvin vientisatama Santos on maailman tunnetuimpia nimiä.”
Kuljettuaan monta päivää kahviviljelyksien ohi Hiisivaara poikkesi eräälle suurelle kahvikartanolle. Sveitsiläinen tilanhoitaja oli juuri lähdössä Sao Pauloon etsimään uutta työnjohtajaa nykyisen kelvottoman tilalle. Hän kysyi, halusiko Hiisivaara ryhtyä työhön.
”Mikäpäs siinä. Kahvisadosta ei enää ollut paljoa jäljellä, niin että saatoin jäädäkin. Pari viikkoa korkeintaan, niin voisin taas jatkaa matkaa Sao Paulon suuntaan, ja vaikka rahaakin vielä oli, niin lisä ei olisi pahasta.
Pari viikkoa olin kahvifarmilla työnjohtajana tai –valvojana. Istuin penkillä ja katselin, miten noukkijat toivat suuri korillisia kahvimarjoja. Ne kaadettiin rattaille ja vietiin kuivattaviksi. Minä vedin viivan laudalle piirrettyyn listaan, jossa oli jokaisen viljelijäperheen nimi. Sen kummempaa se ei ollut.”
Hiisivaara jäi Sao Paulon junasta Cachoeirassa ja jatkoi matkaansa jalkaisin. Kirja huipentuu hienoon kuvaukseen Rio de Janeirosta. Lukija voi kuvitella astelevansa Hiisivaaran vieressä tämän saapuessa kaupungin laitamille.
Suureksi Brasilian ihailijaksi paljastuva Hiisivaara arvelee brasilialaisen kaupunkisuunnittelun saaneen vaikutteita etupäässä Ranskasta. ”Ranska oli ja on edelleen Brasilian esikuvamaa. Gallialainen kulttuuri miellyttää eniten brasilialaisia, sillä pohjoisamerikkalaiset ovat heidän mielestään meluavia ja hyviä tapoja tuntemattomia, englantilaiset tyhmänpöyhkeitä ja saksalaiset röyhkeän omahyväisiä.”
Aivan lopuksi Hiisivaara kiipeää Corcovadon huipulle. Siellä oli rakenteilla Kristus-patsas. Tämä vuosina 1922-1931 rakennettu patsas on sittemmin noussut Rion ja koko Brasilian symboliksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti