Terveeks’ – Buddha!
Gummerus 1929
"Uuden Suomen Ollin leikillisestä ehdotuksesta lähti toteutumaan hanke Pekkolan laajasta ulkomaanmatkasta v. 1928, jonka aikana hän kirjoitteli Uuden Suomen sunnuntainumeroihin hauskoja matkakuvauksia.
Parhaat näistä julkaistiin sitten kolmena matkakirjana." (Kirjasampo.fi)
Kirjat ovat: Hyvästi Porvoo – morjens Kalkutta! (Gummerus 1928), Terveeks’ – Buddha! (Gummerus 1929) ja Ylistetty Etelä (Gummerus 1929)
Pekkolan matkan aikoihin elettiin siirtomaavallan aikaa. Irak kuului Englannille, samoin Intia, Burma ja Malaka, kun taas Itä-Intia (nykyinen Indonesia) oli Alankomaiden siirtomaa.
Kirjassa Terveeks’ – Buddha Pekkola matkustaa Irakista Intiaan, Singaporeen, Jaavalle, Sumatralle ja Australiaan. Kirjan alussa hän astuu Basrassa postihöyry ”Varsovan” kannelle ja on mielissään laivan tarjoamasta kylpymahdollisuudesta.
”Kun sitä paitsi on kuukaudenkin yhtä mittaa rypenyt aavikolla ja aavikkokaupunkien arabialaiskortteleissa, antautuu mielellään höyrylaivan hyttimatkustajaksi. Jokainen ihohuokonen tihkuu pölyä, vaatteet ovat aina kuin pintaan kiinniliimattuina, ja hekumalla katselinkin laivan kylpyvannaa, jossa saisin loikoilla kylmässä suolavedessä.”
Laiva poikkesi ensin Karachissa ja Pekkola jäi laivasta Bombayssa (nyk. Mumbai). Sieltä hän matkusti junalla Intian halki Kalkuttaan. Oli kesäaika ja kuuma, mutta olipahan turistipaikoissa tilaa matkailusesongin ulkopuolella.
”Joskin turistiliikenne kesäaikaan oli lamassa, sen ahkerammin matkustelivat alkuasukkaat. Asemahallit kuhisivat alituiseen täynnään puolialastonta, likaista, kirkuvaa joukkoa, he istuskelivat odotussalien lattioilla ryhmissä tavarakasojensa ympäröimänä, ja vain pujottelemalla, kiertoteitä käyttäen saattoi päästä asemalaiturille.
Asemalaiturin portilla oli ainainen tappelu; liputtomia matkustajia tunkeutui jonottain portille, ja nyrkiniskuin pakottivat vartijat heidät perääntymään. Kun valkoinen matkustaja saapui paikalle, halkesi kirkuva lauma vartijain huudoista, päästäen matkustajan lävitseen laiturille. Minä tavallisesti autoin vartijoita karjumalla puoleen ja toiseen sekä heilutellen huolimattomasti kirjoituskonettani.
Bombayn mahtavilla asemalaitureilla oli käytävien kattoihin kiinnitetty pitkiä rivejä sähköhyrriä, suuria kuin lentokoneen propellit, ja ne tuovat henkeäsalpaavaan kuumuuteen miellyttävää viileyttä. Muuten näitä sähköhyrriä tapaa tropiikeissa miltei kaikkialla. Hotelleissa, junanvaunuissa ja erikoisesti laivojen hyteissä ne ovat vallan välttämättömiä.”
”Junamatkoilla näin syvien rivien elämäntapoja, junan akkunoista katselin silmänräpäyskuvia intialaisista maisemista. Maisemilla liikuskeli kansaa, ja ihmeekseni näin, kuinka kansa aina kyykistyi maahan junan sivuuttaessa. Tähän kyykistelyyn sain vasta viikon kuluttua selvityksen, ensi päivinä näytti se minusta arvoitukselliselta.”
Pekkolalle selvisi, että ihmiset kävivät tarpeillaan radan varrella. Saman havainnon teki vuosikymmeniä myöhemmin Paul Theroux, ja hän kertoo siitä kirjassaan Suuri junamatka.
Pekkola ihmettelee miksi viljavassa Intiassa nähdään aika-ajoin nälkää. ”Gangesjoen ja Bramaputran laajoilla tasangoilla näkee silmänkantamattomia aukeita, jotka ovat vielä aivan viljelemättömiä. Se on kaikki viljelyskelpoista maata, joka vähäisellä työllä kasvattaisi riisipuuroa, mutta kun hallituksen toimesta ei panna työlle vauhtia, ei hindukaan omasta aloitteestaan viitsi rehkiä pellolla, vaan makailee mieluummin kaupunkien varjoisilla asfalttikäytävillä.
Takaintian eli Burman väestö on kaikkein laiskinta, hindujenkin mielestä. Kuulin siitä jo Calcutassa, ja Rangoonin suuressa kauppasatamassa sain sen todeta omin silmin. Sikäläistä väestöä ei saatu edes lastaustöihin, suoranaiseen rahahommaan, vaan piti lastausväki tuoda Bengalinlahden toiselta puolelta, Madrasista.”
Matkan seuraava kohde oli Singapore. ”Jo lähestyessään Singaporen laajaa, saarien ympäröimää satamalahtea, huomaa saapuvansa maailmankaupan teidenristeykseen. Pitkin lahtea näkee ankkuroituna satoja, jopa tuhansia erikokoisia aluksia kaikista eri kansallisuuksista. Vaikka laituri onkin laaja, ei sinne mahtuisi kuin murto-osa tästä laivamäärästä purkamaan tai lastaamaan lastinsa.
Ensiksi sanoisin, että Singapore on päiväntasaajan Pariisi, sillä samoista syistä kuin Pariisi eroaa muista Euroopan kaupungeista, samoin eroaa Singapore kirjavuudessaan, vilkkaudessaan ja elämäntavoissaan toisista näitten leveysasteitten kaupungeista. Kaupallisen asemansa takia on se kansainvälinen, vaikkakin kiinalaisuudella on ehdoton ylivalta. Samoin on siellä japanilaisia runsaasti.
Kadut ovat leveät ja erinomaisen hyvät, järjestään lasketut asfaltilla, mutta omituisilta tuntuvat ja näkyvät avonaiset katuojat. Kun kadut ovat näin hyvät, eivät raitiotievaunut kaipaa kiskoja ollenkaan. Ne kulkevat kumipyörillä, ja niitä ohjataan kuin autoja, mutta käyttövoimansa ottavat ne sähköjohdoista kuten raitiovaunut.”
Hakiessaan Singaporesta Australian viisumia, Pekkola törmäsi kankeaan byrokratiaan. ”Tästä kiukustunut mielialani asettui kadulle tultuani melkoisesti, kun vastaani keskikatua pitkin tuli iloinen torvi- ja pillimusiikki. Se tuli aika hamppua, niin kuin sotilasosasto nopeasti marssien. Musiikin jälessä seurasi kirjava joukko, jota etäämpänä katsoen luulin hääjoukoksi. Pysähdyin katunurkkaukseen odottamaan, ja mikäs sieltä tuli? - Kiinalainen hautaussaatto. Mutta niin iloista hautaussaattoa en ole vielä eläissäni nähnyt. Näytti aivan siltä, kuin oikein riemulla vietäisiin vainajaa hautaan iloisina siitä, että lopultakin ymmärsi ottaa ja kuolla. Ruumisarkku oli verhottu korkealle kehykselle asetetulla vaaleanpunaisella vaatteella, hevoset samoin vaaleanpunaisin nauhoin koristetut, ja koko hautaussaatto, joka seurasi autoilla jälessä, oli puettu joko vaaleanpunaiseen tai muuhun helakkaan. Musiikki marssi repäisevää polskaa soittaen niin nopeasti kuin jaloistaan kykeni, jotta vaunuhevoset miltei puolihölkässä saivat seurata pysyäkseen kintereillä. Tavat ne näkyvät olevan itsekullakin.”
”Jaava on tuliperäinen maa. Olen laskenut siellä olevan 203 tulivuorta, mutta saattaa niitä olla enemmänkin. Kaksikymmentä on vielä käryämässä, ja omituisin niistä, mitä minä näin, on mielestäni Bromo-vuori Itä-Jaavassa. Jo matka sinne Pasoeroeanin kaupungista – joka matka kannattaa tehdä ratsain – on kulkemisen arvoinen. Tie johtaa ensin laajojen maissivainioiden halki, ja sukeltautuu sitten cuasuarinametsään, jossa ääretön parvi apinoita on vastassa. Ne ovat niin kesyjä, että kun heittelin niille leivänpalasia tielle, muutamat hyppäsivät hevosen selkään vaatimaan lisää. Yksi oli niin ahmatti, että otti palavan sikaarinpätkän kädestäni ja pisti sen sellaisenaan poskipussiinsa, vaikka minä kielsin. Taisi se kuitenkin hiukan polttaa, koska hetken koetteli leukapieliään, mutta pois sitä ei otettu.
Tie kohosi koko matkan kohti ympäröiviä vuoria, joiden rinteillä olevat alkuasukasmajat näyttivät pääskysenpesiltä. Mitä mahdottomimpiin paikkoihin niitä olikin rakennettu. Yhä jyrkemmin nousi tie, ilma muuttui oikein siedettäväksi ja taas tuli metsä eteen. Tie johti jyrkänteelle, josta silmää kohtasi mitä ihmeellisin näky. Syvällä alhaalla laaksossa – mitattu korkeus 1000 jalkaa – oli laaja hiekkakenttä, pituudeltaan kahdeksan ja leveydeltään viisi kilometriä. Keskeltä hiekkakenttää kohosi kartiomainen vuori, jonka kraatterista pursui tyyneen ilmaan sankka, valkoinen höyrypilvi leviten hitaasti taivaalle. Siinä oli Bromo-tulivuori.”
Sulo-Weikko Pekkola käy Bataviassa (nyk. Jakarta) ja ihmettelee alkuasukkaitten intoa uida haisevissa ja savisissa kanavissa. Hän oleskelee myös Sourabajassa (Surabaya), jossa hotellin omistaja saa kummallisia raivokohtauksia. Outoja olivat muutkin hänen kohtaamansa eurooppalaiset.
”Kaiken näkemäni perusteella en voi muuta kuin todeta, etten missään siirtomaissa ole nähnyt niin paljon valkoisen rodun roska-ainesta kun Hollannin Intiassa. He ovat suoraan sanoen kaikki joko enemmän tai vähemmän hulluja. Minun siellä ollessani tuli eräs aivan ratkihulluksi ja oli vietävä sairaalaan. Ja syyt tähän ovat varsin helposti löydettävissä: useimpien mieltä näyttää painavan menneisyys, ilmasto on myrkyllisen kuuma, ja kolmanneksi viljellään viinaksia vallan tuhottomasti.”
Jaavalta Pekkola pistäytyi Sumatralla käärmejahdissa erään sirkuksenomistajan, eläintarhan hoitajan ja tieinsinöörin kanssa. Kirjassa kuvataan muun muassa 7-8 metrisen pythonin pyydystämistä.
Tämän jälkeen Pekkola palasi Jaavalle lähteäkseen sieltä Australiaan. Laivan nimi oli Nieuw Zeeland, kaksipotkurinen turbiinihöyry, joka kykeni ottamaan 175 matkustajaa. Matkalla laiva poikkesi Celebesillä (nyk. Sulawesi) Macassarin kaupungissa. Sieltä laivaan lastattiin rottinkilastia.
”Missään maankolkassa en ole nähnyt eurooppalaista katsottavan niin uteliain silmäyksin kuin Macassarilla. Missä vain liikuin, seisahtui katuliikenne miltei tykkänään, ja kaikki katselivat minua. Ja kun pysähdyin vesimyymälän eteen juomaan lasin mehuvettä, kerääntyi suuri väenpaljous ympärilleni katselemaan, kuinka tämä toimitus oikein tapahtuu.”
Sieltä laiva jatkoi kohti Brisbanea. ”Laivalla oli hyvä radio. Se soitteli ensiluokan salongissa, mutta soitto kuului yli koko laivan aina peräkannelle saakka. Istuin siellä eräänä iltana yksin hytin kuumuutta paossa, kun korviini alkaa kuulua ”Karjalan marssi” suuren orkesterin soittamana. En ollut uskoa korviani, mutta kun sitä kesti puolen tuntia yhtä mittaa, täytyi sen olla totta. Sen jälkeen seurasi ”Sua lähde kaunis” ja monta muuta suomalaista kappaletta. Sydneyn asema se näin oli suomalaiseen musiikkiin innostunut. Siitä lähtien vietin kaiket illat peräkannella, sillä joka illan ohjelma oli pääasiassa suomalaista. Joka kappaletta soitettiin vähintäin neljännestunti, toisia puolen tuntia. Ja laivalla ensiluokan matkustajat tanssivat niin Sotilaspojat kuin Karjalaisten marssit, järjestään kaikki, mitä radiona torvi vain huusi.”
”Brisbanesta täytyy ennen kaikkea sanoa, että se on siisti kaupunki, ainakin katujensa puolesta. Aivan uudenaikaisesti rakennettu, joskaan kadut eivät aina jätä väliinsä säännöllisiä neliöitä. Naisten runsaus kaduilla ihmetytti aluksi, sillä värillisissä Lounais-Aasian siirtomaissahan ei naisia tapaa kuin aivan sattumoisin. Ja nämä olivat lisäksi vielä valkoihoisia, joten tuntui kuin olisi kulkenut pohjoismaisessa kaupungissa.
Poissa oli myös se halpahintaisen markkinatavaran paljous, joka siirtomaakaupungeista jättää lähtemättömän muistikuvan matkustajaan. Huomasi heti, että elettiin maanviljelysalueen pääkaupungissa, sillä maataloustarvikkeiden kauppoja näki tiheässä. Eikä niissä myyty mitään lasten leikkikaluja, vaan olivat nämäkin tavarat parasta ameriikkalaista eksporttia.”
Kirja päättyy Australian maaseudun ja syrjäisten farmien kuvaukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti