Hyvästi Porvoo – morjens Kalkutta!
Gummerus 1928
Sulo-Weikko Pekkola lähti pitkälle ulkomaanmatkalle vuonna 1928. Kokemuksistaan hän lähetteli pakinatyylisiä kirjoituksia Uuden Suomen sunnuntainumeroihin. Näistä muodostettiin myös kolme matkakirjaa: Hyvästi Porvoo – morjens Kalkutta! (Gummerus 1928), Terveeks’ – Buddha! (Gummerus 1929) ja Ylistetty Etelä (Gummerus 1929)
Pekkolan matkan ensimmäinen kohde on Pariisi.
”Pariisilaiset huutavat hirveästi ja useimmiten aivan syyttä. Mutta se on siellä sallittu, ja huutaminen kuuluu Pariisin katuelämään. Sitä paitsi venyttävät he viimeisen tavun jonkunlaiseksi palotorven loppusoinnuksi saaden siten huudolleen enemmän pontta. Koetin minäkin opetella sitä ja pääsin jo melkoisiin tuloksiin; ikävä vain etten voi oppiani näyttää Helsinkiin palattuani, koska minut heti ensimmäisen ulvaisun jälkeen vietäisiin heikkomielisten osastolle.
Meillä yleisesti luullaan, että Pariisissa täytyy olla puettuna erikoisen chich eli ettei siis meillä tavallisesti käytetyssä – tai oikeammin – käytännössä olevassa kostyymissä voisi Pariisissa esiintyä jokapäiväisessä elämässä. Tämä on kuitenkin suuri erehdys, sillä pariisilainen ei välitä vähääkään siitä, miten puettuna kuljet. Yksi tai kaksi ulkomaalaista kerrallaan häviää siihen määrättömään massaan niin kuin hämähäkki Möttöskän taikinaan, eikä kukaan kiinnitä vähintäkään huomiota pukuusi ja olemukseesi.”
Pariisin kuuluisat hallit purettiin 1960-luvulla, mutta Pekkolat kävivät niitä katsomassa. ”Annoimme hotellissa määräyksen herättää meidät seuraavana aamuna kello viideltä. Metrolla eli maanalaisella ja sitten autolla saavuimme tähän ruokatavarain sekamelskaan, jota on mahdoton sanoin kuvata. Hallit, mahtavat ja tilavat kaarikattoiset rakennukset muodostavat jo itsessään pienen kaupunginosan, mutta ne eivät läheskään riittäneet sinne saapuneelle tavaramäärälle, vaan oli läheisetkin kadut niin tarkoin otettu käyttöön, että ainoastaan kapea kujanne jäi jalankulkijoille, eikä autolla ollut sinne yrittämistäkään.
Pysähdyimme sipuliosastojen luo, joita läksimme tarkastelemaan, ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan eläissäni ole luullut maailmassa niin paljon sipulia olevankaan. Sitten tulivat muut vihannekset, parsat, sellerit, häpyheinät [=persilja] y.m., joita riitti katu kadulta äärettömiä määriä. Halleissa olivat liha- ja kalaosastot. Kaloja oli siellä monenlaisia, oli sylen levyisiä kampeloita, oli turskia ja vihaisen näköisiä piikkikaloja ja sellaisia, joita ei luulisi olevankaan, kaikki tuoretta edellisen yön meren saalista ja pikajunilla kiidätettyä pariisilaisten nälän tyydyttämiseksi.
Huuto halleissa oli korvia huumaava, taikka se ei ollut huutoa, se oli äänten pauhinaa, sellaista, jota olen kuvitellut kuuluvan silloin, kun maailma hukkuu.”
Matka jatkui Venetsian kautta Istanbuliin, jota silloin kutsutiin Konstantinopoliksi.
”Venezia on muuten siitä mieluisa paikka, ettei siellä tarvitse katsella raunioita. Vanhaa ja historiallista kyllä näkee joka askeleella, mutta se on hyvin säilynyttä. Venezialainen ei näytä matkailijalle jotain sorakasaa ja selitä, että tässä oli ennen sellainen ja sellainen muhkea laitos, jottei maassa vertaa, nosta hattuasi sen kunniaksi. Ei, hän viepi sinut Doge-palatsiin ja sanoo, että tällainen tämä oli Venezian suuruuden aikana ja samanlainen se on vieläkin.”
Konstantinopolissa Pekkola huomasi saman asian kuin muutkin siellä kävijät: tietä kysyttäessä paikalliset, niin poliisit kuin siviilitkin mielellään neuvovat, vaikkeivät tiedä missä kysytty kohde edes on.
”Näytin paperia [osoitetta] passipoliisille, ja hän selitti, että kolme kadunnurkkaa tuonnepäin, sitten vasemmalle. Siellä taas kysyin, ja poliisi sanoi, että olen aivan hiivatissa, tuonnepäin noin on mentävä. Taas laukkasin osoitettuun suuntaan määrätyn matkan, jossa tiedustelin suuresta tukkuliikkeestä. Siellä neuvottiin kolmanteen suuntaan, ja se oli luullakseni verrattain kohdalleen, mutta kun perille päästyäni kysyin kellokauppiaalta, sain kuulla, että olen kulkenut koko ajan aivan eksyksissä. Hän tiesi suunnilleen neuvoa, ja puolen tuntia kuljettuani tiesivät jo useat antaa varsin tarkkoja tietoja, mutta eivät olleet oikein varmoja asiasta. Kuten myöhemmin huomasin, olin eräästäkin verrattain suuresta liikkeestä kysynyt, mutta eivät tienneet mitään, vaikka katu oli vajaan viidenkymmenen metrin päässä liikkeestään, ja kuitenkin koko liikkeen henkilökunta oli ollut asiaa pohtimassa.
Lopulta eräs alamittainen tyttölapsi kuullessaan kyselyjäni sanoi, että hän kyllä löytää sinne, setä tulee vain minun jäljessäni, ja hänhän sen sitten löysikin eikä matkaa ollut kuin pari kierosti kulkevaa katua.”
Etsimiseen oli kulunut kolme ja puoli tuntia. Kuitenkin etsityssä liikehuoneistossa oli selvästi havaittava kyltti oven päällä ja se sijaitsi miltei sen poliisilaitoksen vieressä, josta Pekkola oli ensin tietä kysynyt.
Kreikassa Pekkola kiinnitti huomionsa ruokaan. ”Voita ei yleensä käytetä, mutta sitä vastoin höystetään kaikki ruuat öljyllä, ja siksi tuoksuvat ravintolat aivan ällöttävästi palaneelle öljylle. Ainoat, joihin he eivät voi öljyään sotkea, ovat kananmunat, leipä ja juusto, ja niiden kannalla pysyttelinkin pääasiallisesti. Omituiselta muuten tuntui, että appelsiinit ja banaanit noteerattiin samoihin hintoihin kuin Suomessa, vaikka niitä kyllä oli joka kadunnurkassa suuret vankkurilliset.
Näistä ruokahommista vielä puhuen on mainittava teurastuslaitos. Ei siellä tarvinnut kuljettaa lahtilehmäänsä pitkiä matkoja teurastuslaitokselle ja lihantarkastuksiin, se vietiin lihakauppiaan oven edustalle, jossa kaupat tehtyä elukka lyötiin kuoliaaksi katuasfaltille ihmisten jalkoihin, veri laskettiin ja nahka nyljettiin siinä, jonka jälkeen alettiin myydä kappaleita halukkaille.”
Kreikasta Pekkola matkusti laivalla Kyproksen kautta Syyriaan ja edelleen Bagdadiin, Irakiin. Automatka Syyrian ja Irakin läpi on surkuhupaisaa luettavaa. Esiin tulee paikallisten loppumaton petollisuus ja rahojen huijaus. Matkaa hidasti viranomaisten kyvyttömyys ja lukutaidottomuus.
”Vajaat kaksi ja puoli vuorokautta olimme tehneet matkaa Alepposta Mosuliin, ja sillä ajalla oli passimme tarkastettu neljätoista kertaa, jonka lisäksi kuorma oli tavarain tarkastusta varten purettu kahdeksan kertaa. Ja kuitenkaan emme olleet siirtyneet kuin ranskalaisesta Syriasta englantilaiseen Iraciin. Kyllä on erämaassakin vahtimista.”
”Gramofooni on bagdadilaisen lempi-instrumentti, sitä hän soittelee aamusta iltaan. Gramofoonikauppoja on Bagdadissa joka viidenkymmenen metrin päässä eli niin lähekkäin, että aina tungokseen asti olevalle kuulijakunnalle soitetut mallikappaleet kuuluvat kaupasta toiseen. Kauppojen välillä on kahviloita vieri vieressä, ja jokaisessa kahvilassa on gramofooni, joka on myötäänsä äänessä ja niin asetettu, että se hyvin kuuluu kadulle.
Kahvilan edustalla hotelliani vastapäätä oli katukäytävällä kaivo, puolen metrin läpimittainen nelikulmainen reikä katuasfaltissa. Monena päivänä katselin akkunastani sen käytäntöä, joka oli moninaista. Useimmat ohikulkijat pistivät sinne jalkansa ja huuhtelivat pölyn pois, taikka joivat sitä. Toiset pesivät siinä kasvonsa ja kätensä, pikkulapsia pyöri alituiseen sen ympärillä keppien kanssa solkottamassa tai istuivat he siihen vilvoittelemaan, kunnes taas joku juomaveden noutaja ajoi heidät pois. Basaariin kannettiin siitä satoja sangollisia juomavettä päivässä ja yksityiset perheitten emännät hakivat vettä savipulloilla eikä siitä kukaan pahakseen ottanut, vaikka siellä jonkun varpaat paraikaa olivat likoomassa, juomavetensä hän sieltä ammensi yhtä tyytyväisenä”
”-Junamatka Bagdadista Basraan kestää 26 tuntia, sanottiin Cookin matkatoimistossa, kun asiasta siellä tiedustelin.
-Saammeko varata paikan ensimmäisessä vai toisessa luokassa?
-Kolmannessa, olkaa hyvä.
-Emme myy ollenkaan kolmannen luokan lippuja ja varoitamme teitä matkustamasta siinä luokassa.
-Olen päättänyt matkustaa kolmannessa. Saanen kait asemalta lipun.
-Sieltä saa, mutta varoitamme vielä.
Kaikilla naisilla oli joko kultaiset tai kirjavat nenäkoristeet. Toisilla riippui se sieraimen välisestä kannaksesta yli huulien, toisilla se oli kiinnitettynä nenän ulkosivulle. Eräällä oli sieraimet puristettu miltei yhteen ja suuri kultainen koriste peitti koko nenän.
Arabialainen istuu aina jalat koukussa allaan, niin myös junassa. Mutta sitä minä en voi käsittää, miksi heillä pitää aina olla kädet varpaissa. Niitä he kaivelevat ja hierovat ihan yhtenään että pahaa tekee, ja vain joskus siirtyvät sormet kuopimaan nenää tai raaputtamaan päätä palatakseen heti jälleen takaisin varpaisiin.”
Intiasta Pekkola tiesi vain vähän, sen mitä kirjoissa Intiasta kerrotaan. ”Suuri oli sen vuoksi hämmästykseni, kun Karachin satamasta ajoin raitiovaunulla kaupunkiin. Kadut leveät – yhtä leveät kuin Pariisissa – rakennukset kivestä tai tiilestä eikä savesta, kuten Syrian ja Iracin kaupungeissa.
Iltapuolella koetin parhaani mukaan tutustua kaupunkiin. Ensimmäiseksi näin hotellini edustalla suuria luppakorvaisia lehmiä, jotka olivat laskeutuneet ettoneelle täydellisesti sulkien keskikadun ja toisen käytävän. Monta autoa ja muuta ajoneuvoa koetti päästä siitä sivu, mutta lehmät eivät liikahtaneetkaan paikaltaan, eikä niitä kukaan mennyt nostamaankaan, joten ajopelit saivat kääntyä takaisin ja etsiä toisia kulkureittejä.”
Kirjan viimeinen luku kertoo Pekkolan majoittumisesta Kalkuttaan. Ilman riitelyä ei senkään täysihoitolan maksuista sovittu. Matkan seuraavat vaiheet voi lukea kirjasta ”Terveeks, Buddha!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti