Outsider: Outsiderin mukana Egyptissä

Outsider (Aarne Haapakoski)
Outsiderin mukana Egyptissä
Otava 1954

”110 vuotta sitten Pieksämäen Haapakoskella syntynyt Aarne Haapakoski oli erittäin tuottelias jännityskirjailija. Hänen tunnetuimmat sankarinsa ovat Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki, mutta Outsiderin kirjoissa seikkailivat myös muun muassa rikostutkija Klaus Karma ja avaruusrobotti Atorox.
Jännityskirjailija Outsiderina tunnettu Haapakoski oli myös ulkomaanjournalismin uranuurtaja ja sankarireportteri, joka jo 1930-luvulla matkusti niin Euroopassa kuin Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassakin.
Haapakosken matkareportaaseista tulvi läpi kaukomaiden värikäs arki ja tarkat, yksityiskohtaiset havainnot tapahtumista, tunnelmista ja ihmisistä.” (Savon Sanomat, 3.8.2014)

Matkan ajankohtana Egypti oli muutoksen tilassa. Kuningas Faruk (”Kairon varas”), oli sotilaskaappauksella syrjäytetty ja maasta tuli tasavalta. Kenraali Nagibista tuli presidentti, mutta Gamal Nasser pakotti hänet eroamaan vuonna 1954.
Sudan oli Egyptin ja Britannian yhteishallinnossa, mutta se sai itsehallinnon vuodesta 1953. Itsenäistymistä joudutti Farukin vallasta syökseminen. Parlamentti muodostettiin 1954 ja itsenäisyys astui voimaan vuoden 1956 alusta.

Aarne Haapakosken matkakuvaus alkaa Kairosta ja matka jatkuu Niiliä seuraten etelään päin, aina eteläiseen Sudaniin asti.
Katkelma kirjan alkusanoista: ”En myöskään kokenut mitään hirmuseikkailuja, kuljeskelinpahan vain milloin kamelilla ratsastaen, milloin jokiveneellä taikka siipirataslaivalla. Pidin silmäni avoinna ja merkitsin muistiin mikä mielestäni oli kiinnostavaa. Niin syntyivät tämän kirjan jaksot, joita itse nimittäisin reportaaseiksi. Tällä kolmannella Afrikan matkallani näin paljon sellaista, mikä mielestäni kannattaa kertoa toisillekin.”

Haapakoski sai kokea, että poliittinen tilanne oli arka keskustelunaihe Egyptissä. ”Tämä oli vähällä johtaa keskustelumme politiikan hakoteille, jota olin päättänyt varoa sen jälkeen, kun muuan fetsipäinen herra Aleksandrian pikajunan vaunuosastossa oli ollut vähällä käydä kurkkuuni, koska olin ymmärtämättömyydessäni tullut lausuneeksi rehellisen arvosteluni ex-kuningas Farukin naisseikkailuista. Siinä vaunuosastossa oli sekä farukilaisia että naguibilaisia ja loppujen lopuksi he olivat melkein ilmitappelussa.”

”Kairo on koko Egyptin henkisen ja aineellisen elämän keskus. Se on idän ja lännen portti, Pariisi ja Bagdad. Siellä on eräs arabimaiden kuuluisimpia yliopistoja, neljäsataa minareettimoskeijaa, maailman suurin egyptologinen museo, basaareja, suuria tavarataloja ja hienoja yökerhoja. Siellä on maailmankuulu Semiramis-hotelli, Alabasteri-moskeija, tavattoman värikäs kamelitori, kuninkaan palatsi ja nykyisin säkillä peitetty ex-kuningas Farukin ratsastajapatsas. Siellä kuljeskelee lammaslaumoja kaduilla ja kamelit kävelevät viimeistä huutoa olevien virtaviiva-autojen joukossa. Joka toisella miehellä on fetsi päässä ja nimikko vesipiippunsa kahvilassa. Siellä juodaan hyvin paljon vettä, mutta whiskyä vähän – varsinkin nyt englantilaisten poistuttua kaupungista.
Kairon kaduilla voi kuljeskella kilometrejä kohtaamatta naisia – jotakuta mustiin verhoutunutta fellahivaimoa lukuun ottamatta. Eunukkeja on yhä, vanhimmat kaupungin neekereistä ovat entisiä orjia. Suurin osa kaduista on vailla nimikilpiä, eikä taloilla ole numeroa.”

Haapakoski tekee oppaan kanssa retken Niilin suistoalueelle Kairon pohjoispuolelle. ”Koska oli juuri se vuodenaika, jolloin Tantassa vietetään kautta koko Egyptin maan kuuluja Tantan markkinoita, poikkesimme katsomaan markkinahumua. Ne olivat toden totta täydelliset itämaiset markkinat. Tuntui käsittämättömältä nähdä yhdessä kaupungissa niin paljon kameleita, muuleja, aaseja ja kaduilla rukoilevia pyhiinvaeltajia. Ahtailla kujilla oli melkein mahdoton päästä liikkumaan. Joka puolella oli kauppiaita ja tavaroiden tarjottelijoita. Hedelmiä, mattoja, vaskitavaroita, viljaa, nahkoja, kankaita ja kaikenlaista rihkamaa. Fetsinmyyjä oli latonut päähänsä sata kaksikymmentä fetsiä ja puikkelehti tasapainotaiteilijana ihmistungoksessa. Vesikauppis teki kauppaa kamelin selästä, mitaten janoisille pienellä peltipurkilla Niilin vettä, leivostenkauppias kantoi päänsä päällä kokonaista lasikaappia, täynnä kärpästen koristamia rasvaisia leivoksia. Fellahinaiset myivät kaduilla vuohenmaitoa nahkaisista leileistä, pikkupojat kaupittelivat kämmenillään tulitikun mittaisia lampaanrasvaviipaleita ja vesipiippujen kauppias oli lastannut muulinsa selkään sellaisen määrän näitä itämaisten tupakkamiesten tarvikkeita, ettei muulista näkynyt juuri muuta kuin jalat ja hiukan korvien huippuja. Oppaani sanoi lehdistä lukeneensa, että yli satatuhatta vierasta oli saapunut tämän pikkukaupungin juhlamarkkinoille.”

Markkinoilta he suunnistivat Bubastiin, jonka ulkopuolella on muinaisen Bubastin raunioita. Nämä liittyvät Vanhan Testamentin kuvailemiin Josefin elämänvaiheisiin. ”Täällä hänet myytiin orjaksi faaraon hoviherra Potifarille, joka sitten asetti orjana ostetun israelilaisen huoneensa haltijaksi. Tässä kaupungissa hän vietti myös vankeutensa raskaat vuodet ja korotettiin sitten koko Egyptin maan hallitsijaksi.”

Kairosta matka jatkui Luxoriin. Haapakoski kuvaa käyskentelyään Theben raunioilla niin elävästi, että lukija voi aistia kuuman päivän raukeuden ja ajan pysähtyneisyyden:
”Valkeamekkoinen sudanilainen souti minut Niilin yli, ja lähdin harhailemaan muinaisen Theben raunioille. Kuljin palmujen ja sykomorien varjostamaa rantatietä, joka päivän kuumimpana aikana oli melkein autiona. Katukäytävillä puiden alla nukkui rääsyisiä miehiä ja naisia, välittämättä kuumuudesta taikka heidän kasvoillaan parveilevista kärpäsistä. Mustiin verhoutunut nainen täytti peltikanisteria Niilin vedellä ja käveli sitten kanisteri päänsä päällä jyrkkää rinnettä ylös. Ajureiden laihat aasit ja sekarotuiset hevoset torkkuivat päät painuksissa, silmät ummessa. Ajurit puolestaan olivat hakeutuneet viinitupien viileyteen. Niililtä puhaltava heikko tuulenhenkäys lennätti vastaani ryöpyn kadun tomua, silpuiksi murentuneita olkia ja kuivunutta lantaa. Oli päivän kuumin ja raukaisevin hetki. Elämä oli sammunut kaduilla ja savitalojen reunustamilla kujilla.
Istahdin kivipenkille sykomorin alle ja katselin Niilin likaisenharmaata vettä. Käyrämastoisia purjealuksia liukui virtaa alas ja puolialastomat miehet soutivat kivilastissa olevaa proomua. Lumivalkoiset ibislinnut kahlasivat rannan mudassa etsien ruokaansa ja kisailevia pääskysiä vilahteli ohitseni. Elämä ei ollut paljoakaan muuttunut Theben suuruuden päiviltä, Niilin uoma vain oli kaventunut, mudassa polskuttelevat virtahevot ja krokotiilit siirtyneet turvallisemmille seuduille.”

”Assuan oli matkani varrella käymistäni kaupungeista vähimmin antoisa – oikeastaan perin kuiva paikka nähtävyyksien kannalta. Sitä onkin joskus sanottu käärmeiden ja skorpionien kaupungiksi ja vaeltaessani kaupungin karuilla laitamilla, näin todellakin sekä käärmeitä, että ilkeännäköisiä hiekkaskorpioneja. Kaupunki kuuluu Egyptin alueisiin, mutta sudanilaiset sanovat, että se on Sudania ja nubialaiset pitävät sitä omana kaupunkinaan. (Wikipedia: Assuan on yksi maailman kuivimmista asutuista paikoista. Vuoden 2001 alussa edellisestä sateesta oli kulunut noin kuusi vuotta. Toukokuussa 2006 Assuanissa kuitenkin sattui ukkosmyrsky. Vähäsateisuuden vuoksi kaupungin nubialaisväestö ei aina edes pidä välttämättömänä, että asunnoissa on oltava katto.)

Assuanista Haapakoski jatkoi matkaansa S/S Thebe - siipirataslaivalla. ”Laivan kannelle oli ahdettu niin paljon kääröjä, koreja, matkalaukkuja, vesiruukkuja ja jos jonkinlaisia myttyjä, että siellä nipin napin mahtui kääntymään. Mustapintaiset hameniekat laivamiehet juoksentelivat huudellen edestakaisin, laivan isäntä, jättiläismäinen mulatti, sammalenvärisessä vaipassa ja niskaan riippuvassa turbaanissa, komenteli ruokokeppiään heilutellen kantajia ja laivan partaalle työntäytyviä kerjäläisiä. Kuumuutta hehkuva, avokattoinen konehuone oli aivan porraskäytävän vierellä ja sieltä kohosi yhtämittainen hiilenpöly. Kaikki itämaiset hajut olivat valloillaan, mädäntynyt kala lemusi satamasta, vihertävän harmaa vesi löyhkäsi iljettäviä kaasuja ja tulikärpäsiä surisi miljoonittain ympärillä. Yhä lisää matkustajia saapui laivaan. Pikimustia neekereitä raskaine kantamuksineen, neekerivaimoja kirkuvine lapsineen, vaippoihin kääriytyneitä arabeja, vihreäpukuisia sotilaita, ylväitä sheikkejä ja hellekypäräisiä valkoihoisia.”

Laivamatka Niilillä päättyy Vadi Halfaan, Egyptin ja Sudanin rajakaupunkiin. Sieltä matka jatkuu ”Auringonpaisteen junalla” Khartumiin.
”Khartumia on sanottu kullan ja norsunluun kaupungiksi. Vielä viime vuosisadan lopulla sitä sanottiin myös orjakaupan keskukseksi. Tämä sama nimitys kummittelee yhä vieläkin sanomalehtiartikkeleissa ja myös YK:n orjakauppaa tutkivan komission papereissa. Totuushan on, että orjakauppa ei ole maailmasta loppunut valkoihoisten hallitusmiesten suurista ponnisteluista huolimatta ja Khartum on nykyisinkin salaisen ihmiskaupan keskus – tai paremminkin suuri etappi sisä-Sudanin ja Port-Sudanin välillä.”

Suur-Khartum käsittää vanhan, vuonna 1896 sodassa hävitetyn Khartumin, uuden englantilaisten perustaman Khartum-Nordin sekä joen toisella puolella sijaitsevan Omdurmanin.
”Ensivaikutelmani Khartumista oli kuitenkin pettymys. En löytänyt uudesta kaupungista oikeastaan uutta enkä vanhaa, en basaareja enkä liioin puhdasta neekeriasutusta. Nykyaikaisia moskeijoita on kolme, neljä ja kaupungin päätori on kuin pienois-Sahara, josta vähäinenkin tuulenhenkäys kohottaa hiekkapilvet ilmaan. Se on puoleksi neekerien, puoleksi arabien kauppapaikka. Karjaa, kameleja, muuleja, kauppiaita kaikenlaisia ja kerjäläisiä. Pyhiä dervissejä makaa itseään haavoitellen kuumassa hiekassa, fakiirit ja käärmeenkesyttäjät näyttävät temppujaan, puolialastomat neekerilapset ryömivät jätekasoilla, joiden vierellä on mitä ihanimpia hedelmävuoria. Kaksitoista tuntia heloittaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja torin yllä leijailee ainainen härskiintyneen öljyn ja pilaantuneen lihan haju.
Omdurmanin kapeilla kujilla sykkii elämä aidompana kuin missään muualla Khartumissa. Siellä takovat lukemattomat kultasepät taide-esineitä katuvierellä, siellä kyyröttävät pitkäpartaiset norsunluunveistäjät matalien pöytiensä ääressä ja Omdurmanin pienet muinaisesineiden kaupat ovat todellisia aarreaittoja keräilijöille. Työhän ei näillä leveysasteilla maksa juuri mitään. Viisikymmentä grammaa kultaa maksaa saman kuin viidenkymmenen gramman painoinen koru.”

Khartumissa on hotelli Grand, joka on ”parempien piirien” ainoa keidas. ”Iltaisin pukeudutaan tropiikin ilta-asuun, valkoiseen nylonpaitaan, mustaan, leveään kangasvyöhön ja valkoisiin housuihin. Iltapukuisia naisia, vanhoja, harmaapäisiä rouvia, auringonpaahtamia missejä ja kultakoruilla prameilevia puoliverisiä tulee parvittain. He ovat Khartumissa majailevien englantilaisten upseerien rouvia ja tyttäriä, amerikkalaisia maailmanympärimatkailijoita taikka kaupungin valkoihoisten siirtokuntaan kuuluvia. Hotelli Grandin parveke on ainoa säädyllinen paikka kaupungissa, minne he voivat tulla iltaansa viettämään, näyttelemään uusia pukujaan, korujaan ja keräilemään pieniä juorunaiheita seuraavan päivän yksitoikkoisuutta varten.”

Haapakoski tutustui Grandin baarissa mr. Gibsoniin, Middle East Pressin reportteriin. Heille tuli puhetta sudanilaisten asunto-oloista. Haapakoski ihmetteli minkä vuoksi kaikkien eurooppalaisten piti asua tropiikissa näin kallishintaisesti, miksei maassa voisi asua maan tavalla. ”Mr. Gibson väitti, ettei valkoinen mies kerta kaikkiaan voinut asua neekerien omistamissa hotelleissa. Minä olin puolestani toista mieltä ja loppujen lopuksi löimme vetoa. Lupauduin asumaan ainakin kahdeksan tuntia millaisessa neekerihotellissa tahansa.
Mr.Gibson kutsutti hotellin mustapintaisen oppaan luokseen, puheli tämän kanssa arabiaa ja selitti sitten minulle, että Abu olisi valmis opastamaan minut todella tyypilliseen neekerihotelliin. Toiset engelsmannit nauroivat.”

Opas vei Haapakosken Khartumin laitakaupungille. ”Kujien varsilla oli vain savimajoja, neliskulmaisia, kuusikulmaisia ja pyöreitä. Lammas- ja vuohilaumoja käyskenteli kujilla, aasin ja kamelinajajat tungeskelivat alastomien lasten ja rääsyisten kerjäläisten joukossa. Sokeita, rampoja ja spitaalisia kyyrötti almuja anellen majojen seinustoilla ja siellä täällä palavat pihkasoihdut loivat aavemaista valoa näille kurjuuden kujille. Hajutkin tuntuivat olevan jo sitä luokkaa, että nenäliina oli pahimmissa paikoissa hyvään tarpeeseen. Mieleeni muistuivat kauhujutut Khartumin laitakaupungilla murhatuista valkoihoisista ja minulle oli kerrottu, että pedotkin vielä silloin tällöin öisin verottivat Khartumin ulkolaitojen asukkaita.

Laskeuduin ajopeleistä ja katselin ”hotellia”. Se oli tavallista kookkaampi, katoton savitalo, jonka julkisivulla oli metrinkorkuinen aukko. Yläruumiiltaan alaston neekerieukko kyyrötti oviaukon äärellä, hämmentäen hiilipadalla olevaa kattilaa, josta nousi inhottava löyhkä. Abu puhui jotakin neekerieukon kanssa. Tämä katseli minua silmiään muljautellen ja nyökkäsi sitten päätään.
Kömmin matalasta aukosta sisään. Vieri vieressä seinustoilla loikoi neekereitä. Siinä oli ainakin kaksikymmentä miestä. Muutamilla oli nuhjaantuneet vaipat, toisilla siniset shortsit ja joillakin vain lannevaate yllään. Lattia oli tupakantumppien ja kaikenlaisen saastan peittämää hiekkaa ja vuodevaatteet samaa ainesta. Jokainen oli kaivanut hiekkaan kehonsa mukaisen syvennyksen joka teki sängyn virkaa. Siitä huolimatta, ettei huoneessa ollut kattoa, vallitsi siellä sellainen hajujen sekoitus, että luulin hengitykseni salpautuvan.

Neekerit töllistelivät minua kuin outoa otusta. Toiset naureskelivat pilkallisesti. Istahdin hiekalle. Suuria koppakuoriaisia ja vikkeliä tuhatjalkaisia alkoi tuttavallisesti madella minua kohti. Loitonpana olevat neekerit olivat ottaneet saviruukun esille ja se kiersi mieheltä miehelle. Kovaäänisestä puheensorinasta arvasin ruukun sisältävän palmuviiniä taikka durra-olutta. Muuan ryyppäämiseen osallistuneista tuli pahoinvoivaksi ja tyhjensi vatsansa hiekalle.
Ajattelin hotelli Grandin valoisaa baaria ja pehmeitä nojatuoleja. Ajattelin hyttysverkon suojaamaa vuodetta puhtailta tuoksuvine lakanoineen. Katselin kelloni osoittimia ja totesin, että olin viipynyt hotellissa vasta vajaan neljännestunnin. Jos aioin voittaa vetoni, oli minun istuttava paikallani yli seitsemän tuntia.
Tiesin, että olin hävinnyt, mutta koetin pitkittää aikaa ja yrittää keskustella ”vuodetoverini” kanssa. Toinen neekereistä puhui vain omaa kieltään, toinen osasi hiukan arabiaa, josta en tullut hullua hurskaammaksi. Sanan ”cigarette” hän kuitenkin osasi ja kun ojensin savukepakettini, se tyhjeni nopeasti, sillä naapuritkin tulivat arastelematta ottamaan tuliaisia valkoiselta mieheltä.
Tasan kaksikymmentä minuuttia istuin paikoillani. Sitten alkoi paitani kauluksen alla epäilyttävä kutina ja pari tuhatjalkaista oli uskaltautunut jo kiipeämään säärilleni. Sanoin vuodetovereilleni adios ja kömmin oviaukosta pihalle.”

Khartumista Haapakoski matkusti laivalla Niilin itäistä haaraa, ”Sinistä Niiliä”, Sennariin. Sieltä hän jatkoi junalla länteen, Kostin kaupunkiin.  Hän oli saanut vapaalipun rautateille, joka edellytti ensimmäistä luokkaa. Kostista El Pbeidiin hän päätti kuitenkin kokeilla sudanilaista kolmatta luokkaa. Junan lähtöön oli vielä aikaa ja Haapakoski katseli ympärilleen Kostissa. ”Tulimme torille, missä parhaillaan oli kameli- ja karjamarkkinat. Vuohia, lampaita, laihoja lehmiä ja kameleja oli sadoittain. Neekerinaiset riiputtivat käsissään valmiiksi kynittyjä eläviä kanoja, pikkupojat kaupittelivat häkeissä olevia varpusennäköisiä lintuja, vesikauppiaat tyrkyttelivät leileistään juotavaa ja vanhat neekerinaiset kulkivat tungoksessa tarjoillen kämmenellään olevia rasvanokareita. Kuumuus oli tukahduttavaa ja varmaankin satatuhatta kärpästä seurasi ympärilläni. Ostin puolella piasterilla hevosenhäntäjouhista tehdyn huiskun, jollainen melkein jokaisella miehellä riippui ranteessa.
Onnistuin saamaan paikan ikkunan viereltä. Vaunu oli jo melkein täynnä ja siellä vallitsi sellainen huuto, meteli ja kirkuna, että arvelin jo ilman muuta vaihtaa parempaan luokkaan, mutta jäin kuitenkin paikoilleni, kokeakseni todella, millaista on kolmannessa luokassa matkustaminen tropiikissa.”

Junassa oli puupenkit. Matkustajien tavarat eivät mahtuneet hyllyille ja suurin osa tavaroista oli lattialla. Käytäville kertyi korkeita kasoja, joiden yli matkustajien oli kiivettävä. Muutamilla matkustajilla oli koko omaisuutensa mukanaan, lampaat jaloista sidottuina, pienet karitsat irrallaan. Mattoja oli useimmilla monta kääröä. Kun istumapaikat olivat täyttyneet, levittivät viimeksi tulleet mattonsa käytävän tavarakasojen päälle, asettuen sinne loikomaan. Seiniltä roikkui vesileilejä paketteja niin, että Haapakosken oli istuttava kumarassa.

”Vastapäätä istui valkopartainen neekeri polttaen koko aja käryävää savipiippua. Vierelläni oli lihava neekerieukko, kahden sylilapsensa ja kolmen hiukan suuremman vekaran kera. Toiset paikat olivat sudanilaisten sotilaiden miehittämät ja heidän täyteen pakatut säkkinsä veivät kaiken tilan, joten jouduimme istumaan epämukavassa asennossa jalat pystyssä. Neekerivekarat kiipeilivät polvillamme, tulivat arastelematta syliimme ja sylkivät sokeriruon kappaleita päällemme. Junan ollessa juuri lähdössä paiskasi tatuoitu neekeri säkkinsä ikkunasta syliini ja kömpi itse perässä. Ei siinä säälitty toisen vaatteita enempää kuin jäseniäkään. Koskei vaunun penkeillä ollut enempää matkustajatilaa, ahtautui viimeksi tullut neekerivaimon ja minun viereeni – ei penkille, vaan puolittain syliini.
Viiden hengen penkillä meitä oli kaikkiaan yhdeksän täysikasvuista ja saman verran lapsia. Kohta junan lähdettyä alkoivat matkustajat kaivella eväitään. Vieressäni istuva matami tuuppi heimoveljensä kokonaan syliini, saadakseen mytyistään puolen metrin mittaisia sokeriruo’on kappaleita, jotka hän jakoi kirkuville lapsilleen.”

Junailijan tullessa lippuja tarkastamaan alkoi kova riitely ja rähinä. Juna pysäytettiin ja toistakymmentä ilman lippua matkustanutta ajettiin armotta ulos. Näiden mukana oli Haapakosken sylissä istunut miekkonen. Kun junailija näki Haapakosken lipun, hänen silmänsä rävähtivät suuriksi ja talutti matkamiehemme tavaroineen junan läpi toisen luokan vaunuun. Kuuden tunnin matkan jälkeen juna höyrysi EL-Obeidin palmujen varjostamalle asemalle.

”Saavuin El-Obeidiin seff-ajan kuumimpana kautena. Tämä Kordofan-maakunnan ikivanha kaupunki sijaitsee noin kolmensadan kilometrin päässä Valkoisesta Niilistä ja on suitsukepihkan, arabikumin ja sennalehtien huomattavin tuottaja keski-Sudanissa. Kaupungin muodostaa joukko kuutiomaisia savitaloja, ränsistyneitä parakkeja ja neekerien katottomia majoja. Se ei ole turisteja varten, sillä kaupungissa ei ole ainuttakaan majataloa, missä valkoinen mies voisi asua. Kauemmin viipyvät matkailijat ohjataankin tavallisesti kaupungin laidassa olevalle italialaiselle lähetysasemalle – taikka jos he ovat muslimeja, arabialaisen moskeijan suojiin.

El-Obeidissa en nähnyt ainuttakaan kangaskauppaa, sillä sellaista ei tarvita, koska suurin osa neekereistä kulkee ilkosen alasti. Siellä ei länsimainen sivistys ole päässyt itämään; ei ole ravintoloita, ei pankkeja eikä sanomalehtiä. Ei ole myöskään sairaaloita, eikä hullujenhuoneita. Pölyisillä kujilla synnytään, eletään ja kuollaan. Kun henki on paennut, kantavat sukulaiset vainajan kaupungin ulkopuolella olevaan autiomaahan – monesti ei vaivauduta kaivamaan edes hautaa, vaan ruumis jätetään hiekalle. Muutamia kiviä vain ladotaan päälle ja sakaalit pitävät lopusta huolen.
Mielenvikaiset kuljeskelevat kaduilla ja saavat tehdä mitä päähän pälkähtää, sillä hulluus on muslimeilla pyhä tauti eikä mielenvikaista saa häiritä.
Sain sen käsityksen, että El-Obeid on laiskurien luvattu kaupunki. Arabikumin ja suitsutuspihkan lajittelijoita lukuun ottamatta enin osa neekereistä loikoi vain varjoisissa paikoissa ja poltteli vesipiippuja. Harvat työn touhussa olevat olivat miehiä. Naiset näkyvät täälläkin tekevän enimmän työn.”

Palattuaan junalla ensimmäisessä luokassa Kostiin, Haapakoski teki turistien mukana retken puuvillaviljelyksille. Malakalista hän lähti jokilaivalla kohti Behr el-Jebeliä – uivien saarien ja krokotiilien jokea. Jubassa hän tapasi kreikkalaisen krokotiilinnahkojen keräilijän ja lähti tämän mukana katsomaan krokotiilien metsästystä.

”Niinä muutamina päivinä, mitkä vietin Jubassa ja Bahr el-Jebelin rannoilla, sain tarpeeksi tropiikin vitsauksista. Vaikka matkani sattui vuoden kuivimpaan aikaan, tekivät tsetsekärpäset, pitkäkoipiset sääsket, hietakirput ja muut kiusankappaleet elämäni melko vaikeaksi. Vaikka olin jo yli kolme viikkoa kokenut troopillista ja puolitroopillista auringonpaistetta, oli pintani vielä siksi parkkiintumaton, että hyönteisten pistot muuttivat minut jo ensimmäisenä päivänä Latsarukseksi. Käsivarteni, sääreni ja kasvoni olivat täynnä punaisia ärtymiä ja syyhy oli väliin melkein sietämätöntä. Millaista onkaan näillä seuduilla sadeajan jälkeen, jolloin kaikenkarvaiset tropiikin syöpäläiset heräävät ihmisten kiusaksi!”

”Paluumatkani etelä-Sudanista alkoi Bahr el-Jebeliä myöten nelisen kymmentä kilometriä Juban korkeudelta ylöspäin. Jos alisen Niilin jokilaivat eivät liioin ole mitään loistoaluksia, oli S/S Karthum, johon eräänä helteisenä huhtikuun päivänä matkalaukkuineni raahauduin, vielä monta pykälää alempaa luokkaa. Se oli kerta kaikkiaan purkki, jonka paikka olisi jo vuosikymmeniä ollut romuvarastossa.
Mutta S/S Karthum kulki yhä ja otti lastikseen lähes satapäisen lauman neekereitä, lampaita, vuohia, norsunluuta ja niin paljon krokotiilinnahkapaaleja, ettei ylimmällä kannellakaan, jonka piti olla herrasväen osasto, ollut sijaa edes kokoontaitettavalle kansituolille.”
Matkalla laiva poikkesi erääseen laituriin ja siihen lastattiin vielä lisää krokotiilinnahkoja. Samalla perämies opasti Haapakosken sisemmälle tiheikköön katsomaan kuutamomarkkinoita.

Shambesta Haapakoski pääsi Life-lehden valokuvaajan moottoripyörän takasatulassa Malakaliin. Vuorolaiva Kostiin oli lähtenyt samana aamuna, ja seuraava lähtisi vasta viiden päivän kuluttua. Muuan Abu Hamid lupautui kuitenkin viemään hänet purjeveneellä aina Khartumiin asti. Se olisi kuitenkin tullut liian kalliiksi, joten he sopivat puolentoista vuorokauden matkasta Renekiin saakka. Petollinen ja viekas venemies huijasi Haapakoskelta kuitenkin hyvät rahat lyhyestäkin matkasta.
Muuan englantilainen sotilaskuorma-auto vei matkalaisen Renekistä Kostiin ja sieltä hän pääsi rautateitse takaisin Khartumiin. Sieltä hän matkusti lentoteitse Luxoriin ja sieltä yöpikajunalla Kairoon.

”Olin saapunut Kairon ylle kuutamoisena yönä ja kuutamoisena yönä kohosi taas SASin nelimoottorinen lentokone pyramidien ylle, Näin viimeisen vilauksen Niilistä ja Kairon vilkkuvista valoista. Matkani jatkui vanhaa Bysantin pääkaupunkia Istanbulia kohti, mutta se mitä siellä näin ja koin, ei enää kuulu tämän kirjan puitteisiin.