Minkä mitäkin Italiasta
Otava 1906 (2006, 2012)
”Mukaansatempaava matkakertomus Juhani Ahon Italian retkiltä. Suomalaiskirjailijan teos on henkilökohtainen matkapäiväkirja ja italialaisen taiteen läpivalaisu. Ahon matka käy Itävallasta Roomaan, jossa Michelangelot ja Rafaelit ovat Ahon analyysin alla. Kirjailija selostaa omia näkemyksiään taideteoksista asiantuntevasti ja tarkkanäköisesti. Syvä kiintymys eri aikakausien taiteisiin ja arkkitehtuuriin leimaa koko Ahon Italian matkaa, ja hänen kirjoitukset käyvätkin niin maukkaasta matkakertomuksesta kuin innostuneesta italialaisen taiteen tutkielmasta.”
Aho matkusti vuonna 1893 Pietarin ja Wienin kautta Italiaan. Hänen matkakuvauksiaan julkaistiin tuoreeltaan Päivälehdessä. Juhani Aho oli yksi tuon suomalaisuusmielisen lehden perustajista. Vuonna 1906 kertomukset ilmestyivät kirjassa ”Minkä mitäkin Italiasta.” Pari vuotta ennen Ahon matkaa, vuonna 1890 oli julkaistu Suomen venäläistämiseen tähtäävä postimanifesti eli ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja postitoimesta Suomen Suuriruhtinaanmaassa.” Tapahtumat kärjistyivät varsinaisiin sortotoimiin kymmenisen vuotta myöhemmin, ja vuosia 1899-1905 kutsutaan nykyään ensimmäiseksi sortokaudeksi.
Ahon kansallismielinen kirjallinen toiminta teki hänestä poliittisesti vaarallisen, jonka vuoksi hän katsoi parhaaksi matkustaa perheineen toiselle matkalle Italiaan ja Itävaltaan 1903-1904. Tämän matkan kirjoitelmista hän kokosi kirjan ”Minkä mitäkin Tyrolista.”
Kirja alkaa lupaavasti matkakirjana junamatkan kuvauksella ja saapumisella Italiaan, mutta muuttuu lukuisten freskojen ja muun taiteen kuvaukseksi. ”Wienissä oli lunta yhtä paljon kuin Helsingissä tammikuun pyryjen aikana. Miehen korkuiset kinokset kohosivat kahden puolen katua likaisina ja rumentavina. Jos tästä mieli päästä kesämaahan, niin täytyy kiirehtiä. Mutta ei juuri siltä näyttänyt, että pian oltaisiin etelässä. Junassa oli kylmä ja seura kolmannessa luokassa aivan kotimainen. Ihmeellistä sentään, kuinka ihmiset kaikkialla ovat samannäköisiä. Puhumattakaan herrasväestä ja keskisäädystä, näyttävät talonpojatkin olevan samaa sukua. Niitä on junassa useita. Ne ovat jostakin Etelä-Itävallan vuoristosta ja pukuna niillä on housut selvää sarkaa ja turkki lammasnahkaa. Eivät juuri paljon puhu toisilleen, istuvat ja tupakoivat ja evästään syötyään paneutuvat penkille pitkäkseen.”
Juna kulkee runsaslumisessa vuoristossa ja alkaa laskeutua Italian puolella kohti Lombardian tasankoja. Lumiset maisemat vain jatkuvat ja vasta kauempana etelässä juna ohittaa lumirajan. ”Lienenkö nukkunut muutamia tunteja, kun heräsin ja – heräsin Italiassa. Näinä nopean kulun aikoina saattaa tapahtua, että kun nukkuu yhdessä maassa, niin herää jo toisessa.
Mutta missä on lumi ja missä ovat vuoret? Äskenhän olimme niiden keskessä, mihinkä ne nyt ovat joutuneet? Tuollahan ne ovatkin. Pitkin vaunun kuvetta ja rautatierataa pitkin katsellen näkyy ensin tuossa lähellä olevan sillan kaaret ja vähän etempänä toisen. Ne ovat vanhoja harmaita holveja, kuka tietää kuinka monta sataa vuotta sitten rakennetuita. Niiden alatse siintää muutamia majoja ja joku tuuhea puu. Ja ylitse... siellä ovat vuoret ja lumi.”
Venetsiassa Aho tutustuu oitis gondoleihin. ”Rautatieaseman puolipimeässä rannassa oli ollut rivi soikeita korkeakokkaisia venheitä, mustia kuin ruumiskirstuja. Tietämättä oikein, kuinka se oli tapahtunut, tapasimme itsemme istumasta yhdessä niistä, puoleksi makaavassa asennossa katoksen alla eteen vedettyjen uutimien takana. Kun ne siirrettiin syrjään ja katsottiin ulos ikkunasta, oli venhe jo liikkeessä, vaikk’ei kulettajaa näkynyt. Ainoastaan melan loiske, hitainen ja määrä-aikainen, kuului selän takaa perän puolelta. Katuhan se kai oli, jota myöten kulettiin, koska oli taloja kahden puolen, haaveellisia, kummallisia, kuutamon valaisemia, - ja koska on katulyhtyjä, jotka veteen kuvastuivat.”
Roomassa Juhani Aho katselee Pietarinkirkon tornista avautuvaa näkymää ja kuvaa sitä lukijoilleen. ”Kolosseumin luona on Konstantinin riemuportti ja sen alatse alkaa ikivanha, maailman kenties vanhin ja vankin maantie Via Appia. Alkuosa sitä on peitossa tai hävitetty, vasta tuolla, missä kamppanjan laidassa ylenee pyöreä linnoituksen tapainen Sesilia Metellan hautahuone, alkaa erottaa tuon sotatien pohjaa, joka suorana linjana juoksee läpi koko Italian. Sen tien varressa ovat katakombit ja jätteitä Roomalaisten hautakammioista, kolumbaarioista. Siellä myöskin Karakalla keisarin rakentama kylpylaitos, johon aikoinaan mahtui kolmetuhatta uimamiestä ja jonka rauniot vieläkin vetävät vertoja Kolosseumille. Mitä ovatkaan kaikki nykyajan mukavuudet tämän saunarakennuksen rinnalla. Viileäin palatsimaisten holvien alla voivat siellä vapaat kansalaiset viettää päivät päästään kylpien, kävellen, voimistellen, lukien ja keskustellen päivän tapahtumista. Nykyajan klubiolot ovat vaan heikkoa jälittelyä siitä, mihin Roomassa sillä alalla jo oli kehitetty.”
Aho näkee silloisen paavin, Leo XIII:n, joka viettää 50-vuotis riemujuhlaansa Pietarin kirkossa. Hän oli silloin siis ollut 50 vuotta katolisen kirkon palveluksessa. ”Eräästä sivukappelista, joka on ollut punasella veralla vaatetettuna, ilmestyy päivän sankari tuolilla kannettuna. Hänellä kuuluu olevan loistava seurue sekä edessään että takanaan. Etäiseltä paikaltani en kuitenkaan näe muuta kuin suuren kantotuolin, jonka päällä vaakkuu kaksi mahdottoman suurta viuhkatöyhtöä. Kun saan katseeni teroitetuksi, näen kantotuolissa pienen olennon, joka verkalleen liikuttelee käsiään edes takaisin niin kuin siunauksia jakaakseen. Vien kiikarin silmiini ja tunnen hänet samaksi, jonka valokuvan olen nähnyt kaikissa kirjakauppain ikkunoissa näinä päivinä. Hän on vanha, ryppykasvoinen äijä, silmät terävät ja pienet, käsi hieno ja lumivalkoinen. Korkeaan hiippaan ja väljään viittaan puettuna näyttää hän kuin pikku pojalta, joka on puettu äitinsä hameeseen. Mutta ne, jotka seisovat ympärilläni, ne näkevät hänessä maailman mahtavimman ruhtinaan, ainoan oikeauskoisen kirkon päämiehen, puolijumalansa – Paavin."
Juhani Aho laskeutuu Rooman katakombeihin, tutustuu kirkkoihin, Fiesolen luostariin ja Pisan hautausmaahan, vertailee Mikael Angelon ja Rafaelin teoksia ja tarkastelee freskoja. Veronan torilla hän kuulee ilokseen linnunlaulua.
”Olin jossain lukenut, että harvoin kuulee Italiassa lintujen laulua, ja ihastuin. Kävin viserrystä kohti ja tapasin peippoja, leivoja, sirkkuja, satakieliä häkin toisensa vieressä ja joka häkissä – sokean linnun. Niillä oli tulisilla neuloilla puhkaistu silmät sitä varten, että paremmin laulaisivat. Näkevä lintu ei aina laula, mutta sokea nälällä kiusattu laulaa kohta, kun ulos tuotuna tuntee päivän valon. Laulaa halusta ja ikävästä. Ja kutsuu sitten näkevät luokseen.”
Kysymyksessä oli siis houkutuslintuja, joita käytettiin linnunmetsästyksessä.
Firenzessä Aho näkee kuinka hieno herra olkihatussa ja urheilupuvussa ampuu haulikolla pikkulintuja. Tämä sitten lähtee saaliineen polkupyörällä kaupunkiin, selkä koukussa, perä pystyssä. ”Olisipa minulla haulikkoni tässä, raesuoloilla ladattuna, tietäisin mihin tähtäisin…”
Samana iltana hän on syömässä ja katselee hienojen ihmisten syömistä. ”Siinä oli monet sopat ja liemet ja lihat ja väliruuat ja imelät, vaikeat oikeilla nimillään nimittää, mutta hyvin sulavat suomalaisenkin suussa kianttiviinin kera. Nuo tosin rypistelivät huippuisia neniään, lähettivät pois monta makupalaa, mikä ei miellyttänyt. Minä ajattelin, että mies syöpi, mitä saapi ja mitä hänelle Jumala antaa. Mutta yht’äkkiä kirkastuivat pöytäkumppanien kasvot, kun keittiön ovesta keikahti esille itse hotellin isäntä, hopeinen vati kämmenellä.
- Lintupaistia, hyvät herrasväet!
- O-ooh
Kaikenlaisten ryytilehtien väliin oli asetettu pieniä, kurjia, palsamoituja muumioita: satakielten, leivojen, peippojen, sirkkujen paistetuita ruumiita pienine nokkineen, jalkoineen, siipipankkoineen.
- Ei kiitoksia!
- Ette syö Lintupaistia?
- Rakastan enemmän heidän lauluaan kuin lihaa
Se ei tee mitään vaikutusta noihin hienoihin herrasväkiin, jotka nyt ovat päässeet himoruokaansa käsiksi. Yhtä vähän kuin sekään, kun kerron, että eräässä kaukaisessa maassa, jonka nimi on Suomi, kieltää laki ja yleinen mielipide pikkulintuja tappamasta ja että siellä tuonoin eli vanha, lempeä runoilija, joka kirjoitti kauniin kirjeen kuningatar Margeritalle pyytäen häntä vaikuttamaan siihen suuntaan, ett’ei pieniä lintuja Italiassakaan tapettaisi.
- Mutta sittenhän emme koskaan saisi lintupaistia, sanoo pankkiiri.
- Täytyisi syödä kanapaistia tai fasaania, huomauttaa kreivitär.
- Joka on liika lihavaa.
Sen sanoo rouva kreivittären tytär, joka on täällä laihtumassa, ei syö eikä juo kuin määrän perästä ja jolle laiha laululinnun paisti on hygieenistä ravintoa.
Luineen päivineen panee hän sen menemään sievästä suustaan, imee ensin ja musertaa sitten hienoilla terävillä hampaillaan eikä hänen lautaselleen jää muuta kuin nokat jäljelle. Eteeni astuu yht’äkkiä tuo kuva vanhasta freskosta Pisan hautausmaalla, jonka muuriin on kuvattu yksisilmäinen paholainen suurella nautinnolla pureskelemassa pienten lasten ruumiita, ihmissieluja, joita pahat enkelit heille kantavat, ja joilla hän täyttää vatsansa, niin että -. Ja taas on minulla paha toivotus ilkeässä mielessäni: että olisi taikavoima tuon pikkulinnun lihassa semmoinen, että paisuttaisi sinut niin, ett’et pääsisi tästä pöydästä ilman rullatuolia liikkeelle.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti