Håkan Mörne: Kullattu kurjuus

Håkan Mörne
Kullattu kurjuus - Matka Keski-Amerikassa
Den förgyllda fattigdomen. En resa i Centralamerika
WSOY 1949

”Tienviittana sattuma, päämääränä seikkailu, suomenruotsalainen maailmanmatkailija lähtee tutustumaan Keski-Amerikan oikukkaisiin kultamaihin. Hän löytää ihmeellisten vastakohtaisuuksien maan: pilviä hipovia tulivuoria, reheviä aarniometsiä, orkideain loistoa ja kirjavien lintujen leikkiä. Merkillisiä, usein vaarallisiakin ihmisiä asustaa tässä kahvipensaiden ja banaanien paratiisissa. Tutustumme öljyn ja kullan rikastuttamaan maahan, köyhyyteen palmujen alla, käärmemetsiin, vihamielisiin intiaaniheimoihin, tulivuorien epävarmuuteen ja moniin pikku idylleihin alkeellisissa majoissa.”

”Prinssi Wilhelm kirjoittaa: Håkan Mörne on ennättänyt saada vakiintuneen maineen matkakuvaajana. Hänen suonissaan virtaa tuo parantumaton vaeltajan veri, joka ajaa hänet etsimään alituisesti uusia päämaaleja. Hänen tyylissään on ikään kuin samaa joustavuutta ja liukuvaa rytmiä kuin harjaantuneen vaeltajan askelissa. Siinä on sekä vauhtia että hallintaa ja hyvää tuulta. Mörne on nähnyt paljon sellaista, mikä tuottaa hänen lukijoilleen iloa.”

Tämän Keski-Amerikan matkan aikana Mörne oli jo kokenut matkaaja. Hän oli matkustellut vuosina 1925-26 Vienanmerellä, Englannissa, Yhdysvalloissa ja Mustallamerellä; vuosina 1928-29 Perussa, Brasiliassa ja Länsi-Intiassa; vuosina 1930-31 Taka-Intiassa ja Kiinassa; vuosina 1934-35 Kreikassa ja Albaniassa; vuonna 1936 Abessiniassa sekä vuonna 1939 Meksikossa. Tällä kerralla hänellä oli mukanaan vaimonsa Svanhild.

Mörnet matkustivat säiliölaivan mukana Venezuelaan. Garnet Hulings –niminen laiva oli hakemassa dieselmoottorien polttoainetta Suomen eri teollisuushaarojen tarpeeksi. Jäätyään pois laivasta Caripiton öljysatamassa, he miettivät kuinka pääsisivät eteenpäin. Mörneillä ei ollut tarkkaa matkasuunnitelmaa – eikä oikeastaan mitään tietoa paikallisista kulkuyhteyksistä. Yövyttyään paikkakunnan ainoassa majatalossa he pääsivät ruotsalaisen insinöörin järjestämällä kyydillä Maturiniin, jossa oli lentokenttä.

Mörne kuvailee ensivaikutelmiaan Venezuelasta näin: ”Epäilemättä on öljyn syytä, että Venezuela on maailman kallein maa. Tässä maassa ihmiset ovat öljyn orjia. Sen tulva on myrkyttänyt kaiken elinkeinoelämän, tekisipä mieli sanoa koko yhteiskunnallisen elämän. Maatalous on päässyt rappeutumaan. Kukaan ei etsi maan povesta muuta kuin öljyä. Yksinpä hedelmiäkin, joita voitaisiin ylen helposti viljellä ainakin omiksi tarpeiksi, tuodaan ulkomailta suurin määrin; banaaneja ja oransseja myydään täällä samoihin hintoihin kuin Lontoossa tai New Yorkissa.

Mutta missä vain on öljyä, siellä on rahaakin. Öljyseutujen väestö on päässyt kohoamaan aineelliseen hyvinvointiin, joka ei lähimainkaan vastaa sen henkistä tasoa ja kuntoa. Caripitossa pukeutuvat neekerit vapaa-aikoinaan hienoon tropiikkipukuun ja valitsevat mielellään räikeänvärisiä, korean kirjavia solmioita ja kaatavat tukkaansa tuoksuvaa hiusöljyä – minkä kaiken heille mielihyvin soisi, jolleivät he asuisi kurjissa hökkeleissä, missä heidän alastomat kakaransa rypevät liassa kuin porsaat. Eikä ole tavatonta, että tuollaisten rotteloiden edustalla näkee uutuuttaan välkkyviä autoja vuoden viimeisintä merkkiä. Sikolätti ja suriseva, törähtelevä hyrysysy – miten oivallinen kuva siinä onkaan kieroon käyneestä kehityksestä!”

Lentomatka välilaskuineen Venezuelasta Panamaan kesti seitsemän ja puoli tuntia. Ennen laskeutumista Balboan kentälle virkailija käveli läpi koko lentokoneen rungon käsissään DDT-ruisku ja ruiskutti matkustajien niskaan tuoksuvaa tihkusadetta. Venezuelasta ei saa ainoaakaan hyttystä päästä elävänä Panamaan malariaa tartuttamaan.

Panamassa Mörnet juoksivat konsulinvirastosta toiseen hankkien ”passiviseeruksia” varsinaiseen Keski-Amerikkaan. Moottorialus Chiriqui vei heidät maan länsipuolelle Davidiin, josta he jatkoivat linja-autolla Boqueten kaupunkiin. Svanhilde palasi sieltä Davidiin, josta hänen oli määrä lentää San Joseen Costaricaan.

Håkan Mörne sen sijaan lähti kävelemään Chiriqui Viejon vartta alaspäin. Hän tapasi tšekkiläisen Louis Kosakin, joka asui seitsemän tunnin ratsastusmatkan päässä asumattomalla vuoriseudulla. Sieltä hänen poikansa lähti opastamaan Mörneä kohti Costarican rajaa. Pitkän ratsastuksen jälkeen he tulivat tielle ja kuulivat olevansa Costaricassa. Yövyttyään vartiotuvalla Mörne jatkoi taivallusta kävellen kohti Corridoria.

”Saapastelin hornamaisessa päivänpaahteessa. Säkki lyötti hikisiä olkapäitä, jalat aristivat joka askeleella ja aarniometsien syöpäläiset kutittivat ilkeäasti ruumistani, joka oli vyötäisiltä lähtien harmaan pölykerroksen peitossa. Ilma värisi ja värjyi, säkenöi huuruavina aaltoina. Tunsin pääni paksuksi aivan kuin aivot olisivat olleet käymistilassa. Kävelin kävelemistäni, siristelin silmiäni suolaisen hien kirvelevänä valuessa niihin. Vihdoin viimein näin jotakin kohoavan kaukana tien päässä taivaanrannassa – vesisäiliö siellä oli, alumiinin värinen vesisäiliö korkealla rautatelineellä.
Hoipuin, kompastelin pitkin rautatieraidetta. Kaukana näkyi joitakin vaunuja ja puhkuttava veturi ja pieni asemarakennus.
- Mitä teillä on myytävänä? kysyi asemapäällikkö kun paiskasin merimiessäkkini kivipermannolle.
- Vaikka sieluni autuuden annan kun saan lasillisen vettä! vastasin puolestani.
Sain tuopillisen jäävettä ja nieleskelin sitä varovasti pienin kulauksin, veren jyskyttäessä ohimoissa. Täällä sisällä oli viileää: selkäpiitä karsi miellyttävä vilunväristys.
Sitten tiedustelin, milloin täältä lähtee junia Golfitoon.
- Kolmen päivän päästä, asemapäällikkö vastasi. Meillä käy täällä matkustajajuna ainoastaan kerran viikossa. Mutta tänään lähetetään sinne muutamia tavaravaunuja tyhjiltään.
- Milloin sitten?
- Nyt aivan heti. Ei muuta kun hyppäätte pois vaan junaan!
Ja hän viittasi raiteilla odottaviin tavaravaunuihin. Tempasin säkin käteeni ja hyppäsin lähimpään vaunuun, jonka liukuovi oli puoliavoinna.”

Golfitossa Mörne tutustui hollantilaiseen banaaniviljelysten ylitarkastajaan. Tämän suosituksesta matkalaisemme pääsi matkustamaan dieselvaunussa Palmariin tutustumaan United Fruit Companyn banaaninviljelykseen. Palmarista Mörne oli suunnitellut lentävänsä San Isidro del Generaliin ja matkustavansa sieltä linja-autolla Cartagon kautta San Josehen.
Lentoliikenteeseen oli tehty juuri samana päivänä muutoksia Costarican levottoman tilanteen vuoksi. Kentälle juuri tullut kone oli viimeinen joka yleensä menisi edes San Josehen. Se oli kuitenkin viimeistä sijaa myöten täynnä. DC 3:n lentäjä suostui ottamaan Mörnen seisomapaikalle ohjaajan istuimen taakse.

San Josessa Svanhild ja Håkan taas tapasivat ja asettuivat hotelliin. Saman kadun päässä oli vanha linnoitus, jonne oli nyt teljetty vasta valittu presidentti Otilio Ulate sotilaiden vartioimana. Yöllä kuului ammuntaa kaupungista ja seuraavana päivänä kuultiin että Cartagon tuolla puolen oli sisällissota täydessä käynnissä. Konsuli Sigurd Roy neuvoi Mörnejä hankkiutumaan maasta pois niin kauan kuin se vielä oli mahdollista.

Svanhild lensi Managuaan, Nicaraguaan, mutta Håkan aikoi hakeutua maan pohjoisosien metsäseutujen kautta Costarican ja Nicaraguan rajalle.
”Markkinatorilta pistäydyin pieneen kahvilaan, jonka omistaja oli Itävallan-juutalainen. Käyskennellessämme markkinatorilla, mikä oli Svanhildin suosituimpia huveja, olimme monet kerrat olleet hyvän tovin juttusilla tämän miehen kanssa ja nauttimassa hänen erinomaista kahviaan, juomaa, joka oli paljon parempaa kuin se, mitä tarjoiltiin kaupungin hienoimmissa kahviloissa. Luultavasti ihmiset vain silkkaa laiskuuttaan ylipäänsä koko Keski-Amerikassa keittivät kahvia aina kokonaiseksi viikoksi kerrallaan, kamalan väkevää uutosta, sotkua, johon vieraat itse saivat sekoittaa vettä joukkoon.
Juutalainen kahvilanomistaja oli parhaillaan ajamassa partaansa käyttäen pesumaljanaan astianpesusoikkoa. Tilasin siinä kahvia ja jotakin sanoakseni virkoin: -Vaimoni lensi juuri Nicaraguaan.
- Entä te itse?
- Minun on tarkoitukseni pyrkiä Rio San Carlos joelle ja sitten sitä tietä Nicaraguaan.
Juutalainen rypisti otsaansa ja meni vihaisen näköiseksi.
- Se ei käy päinsä! hän virkkoi tiukasti. Siellä on nyt jotakin tekeillä, juuri sillä tiellä. Minä näes satun tietämään. Jollette kerran tahdo lentää, silloin on paljon varmempaa ja turvallisempaa ajaa junassa Punta Arenasiin. Koettakaa pyrkiä sinne Guanacastlen kautta, missä vielä on rauhallista.”

Mörne päätti noudattaa saamaansa neuvoa ja astui seuraavana aamuna San Josesta Punta Arenasiin menevään junaan. Tämän jälkeen seurasi matka puisen laivan kyydissä Nicoya-lahden perimmäiseen pohjukkaan ja edelleen jokea pitkin Bevedero nimisen pienen kylän laituriin. Sattui niin sopivasti, että muutaman minuutin kuluttua rantautumisesta lähti linja-auto ainoalle viikkomatkalleen provinssin pääkaupunkiin Liberiaan.

”Puoli päivää ajettiin loppumatonta, laidatonta tasankoa, joka suuresti muistutti Afrikan savanneja. Kuivaa kautta oli jo kestänyt kuukausikaupalla, niin että ruoho makasi pitkin maata kuihtuneena, ja paikka paikoin se oli laikuittain poltettu tuhaksi. Lopen nälistyneitä karjalaumoja harhaili yltympäri okaisten, piikkisten pensaiden tienoilla, joiden yllä kituliaat, käppyrään vääntyneet akaasiakasvistot kohottelivat risuisia, pitkäpiikkisiä latvuksiaan.
Tie, jota noudattaen yhä edelleen ajettiin pohjoista kohti, oli pelkkä halki savannin ujuva juova, viiva, jota pitkin pensaat ja puut oli raivattu pois. Täällä eivät sadeaikana päässeet minkään valtakunnan kulkuneuvot yhtään mihinkään. Parin joen poikki, jotka jouduttiin ylittämään, oli kyhätty hengenvaaralliset puusillat, mutta monin paikoin selvittiin sillä, että ajettiin vain suoraan poikki kivisen joenuoman, jolloin vesi kohosi astinlautaan asti. Niin sitten ajaa nytkytettiin heiluen, huojuen pölypilven sisässä, jota tunkeutui auton sisäänkin laskeutuen paksuna kerroksena vaatteille ja kasvoille.”

Liberiasta matka jatkui kuorma-auton kyydissä Santa Cruziin ja sieltä ratsain kohti Nicaraguaa. Mukana ratsastanut opas jätti Mörnen rajalle ja loppumatka raja-asemalle piti siten kävellä.
”Näytin passini portaiden ääressä seisoskelevalle upseerille. Hän silmäsi nopeasti Nicaraguaan-viseerausta, mutta ei muuten vaikuttanut suurestikaan kiinnostuneelta minun maahan tulostani.”

Rivasin kaupungista Mörne matkusti linja-autolla Diriamban kautta Manguaan, jossa hänen vaimonsa Svanhilde oli odottamassa. ”Sota oli pakottanut meidät lähtemään pois Costarican ylängöltä; kuumuus, likaisuus ja epäviihtyvyys karkoittaisivat meidät piankin tiehemme Managuasta. Kaipasimme kaihoten maahan, missä saisimme oikein kylliksi hengittää ilmastossa, ilmapiirissä, joka olisi sekä ruumiille että hengelle toisenlaista kuin tämä. Mutta samalla käsitin, miten turhaa ja toivotonta oli tavoitella mielikuvitelmia.”

Vielä kerran pariskunnan tiet erosivat Svanhilden lentäessä Guatemalaan. Håkanin oli määrä samoilla Nicaraguassa vielä kymmenisen päivää. Hän ylitti suuren Nicaragua-järven höyrylaivalla ja saapui San Carlosin kaupunkiin. Laivalla hän oli tutustunut kolmeen muuhun matkailijaan, joiden kanssa hän jatkoi matkaa San Juan jokea pitkin Caribian merelle asti. Pitkä matka laivan kannella oli rasittava.

”En ollut pitkään aikaan katsonut itseäni kuvastimesta ja tein nyt sen havainnon, että nenäni oli melkeinpä nahattomana. Mutta se ei ollut suinkaan ainoa vaurio eikä vamma, mitä ruumiillinen olemukseni oli joutunut viimeksi kuluneiden vuorokausien aikana kokemaan. Ruumiini oli täynnä vihavoivia ihottumia. Tietystikin taas garrapatoja, samoja hornamaisia loiseläviä, jotka olivat minulle aiheuttaneet kovin paljon huolta Chiriquin aarniometsien läpi matkattuani. Ja lisäksi olin polttanut toisen jalkani. Juuri pelastuakseni vaarallisilta auringonsäteiltä olin edellisenä päivänä paneutunut levolle kajuuttaan, mutta nukkuessani aurinko oli löytänyt paljaan jalkani kohdalla olevaan pieneen ikkunaruutuun. Nyt olivat nilkka ja säärivarsi turvoksissa ja pahasti tulehtuneet.” Barra del Coloradossa lääkäri tutki hänet ja levitti antiseptista tahnaa hänen jalkaansa.

Coloradosta Mörne jatkoi postipojan vuotavan kanootin kyydissä rannikkoa ylöspäin. ”Laiturin päästä veivät limaiset portaat matalan veden tasalle, ja portaisiin oli kiinnitettynä pieni intiaanikanootti, sidottuna siihen niiniköydellä. Olipa kerrassaan pelästyttävän viheliäinen kulkuneuvokseen, ei paljoakaan kummempi sitä lahoa veneenhylkyä, jota raatokorppikotkat käyttivät hotellinrannassa istuinpaikkanaan. Toinen poika oli polvillaan kanootin pohjalla siihen virtanaan tulvivassa vedessä, yritti tukkia vanhan lahon halkeamia rohtimilla. Ja veneessä oli jo aikalailla lastiakin: kautsusäkki, joka sisälsi Greytowniin menevän postin, sekä vielä toinen iso mytty, sisällys tuntematon. Herneenpalkoveneemme oli pelottavan syvässä lastissa, ja neekerinuorukainen ajoi ajamalla siitä vettä kookospähkinänkuorella ennen kuin tarttui melaan ja pani aluksemme liikkeelle. Pitelin kiinni kanootin laidoista, jolloin tunsin veden koskenaan soluvan sormenpäiden välitse.”

Lopulta he saapuivat Greytowniin eli San Juan del Norteen. Siellä paikallinen komendantti kuuli Mörnen aikovan Bluefieldsiin ja antoi hänelle kaksi kirjettä vietäväksi sikäläiselle sotilaskomentajalle. Hotellista hän sai mukaansa vielä lisää kirjeitä. Matka jatkui vielä aluksi kanootilla ja sen jälkeen jalkaisin rannan tuntumassa. El Cocalista Mörne sai saattajan matkalle. Matka kesti monta päivää.
”Taivallettiin halki märän metsän. Raskaita pisaroita tipahteli oksista, ja niljakka, tiilenpunainen ura oli polkuna, joka oli tallautunut maata peittävän kuihtuneen lehtikerroksen läpi. Polku luikerteli ylös jyrkänteitä korkeiden puiden lomitse, joiden sammaltuneet rungot olivat ikuisessa varjossa, painuen taas välillä syviin kuruihin, missä rehottivat tuuheat saniaiset ja muut varjokasvit ja komeat helikoniat loimusivat kuin punaiset liekit. Mölyapinoiden huudot kaikuivat kuin komeana koiranhaukuntana viileänä aamuhetkenä. Käärmeet ovat liikkeellä öisin ja sateen jälkeen, niin minulle oli sanottu. Ja viime yönä oli satanut.”

Gideon, metsän tunteva saattaja, kulki edellä ja heilutti välkkyvän kirkasta ja terävää machetea. ”Heilahdutti sitä taas nytkin, iski jotakin, välinpitämättömästi vain kuin olisi katkaissut heinänkorren. Mutta paikalla kiemurteli pieni ruskea käärme, ei kunnolleen lyijykynää paksumpi, jolta terävä machete oli katkaissut pään irti ruumiista, kiemurteli vielä päättömänäkin kuihtuneissa lehdissä. Gideon ei ollut kääntänyt päätänkään.
Työnnyttiin korkeaan kuin holviin, missä raskaasta lehväkatoksesta roikkui alas liaaneja – ja juuri siellä kuulin merkkivihellyksen ja pysähdyin, ruumis aivan jäykkänä. Gideonkin oli pysähtynyt ja kääntyi puolittain taaksepäin silmät ammollaan, niin että valkuaiset välkkyivät holvin puolihämärässä. Tiesin, mitä tuo merkitsi, olin siitä lukenut.
Kumpikin huomasimme yhtaikaa käärmeen, runsaasti kahden metrin pituisen ja käsivarren paksuisen keihäskäärmeen, jossa on ruskeat räikeänväriset kuviot; pää heilui jalan verran maasta koholla ikään kuin peto olisi miettinyt mielessään, hyökätäkö kimppuun, ja levitteli jo keltaisia leukojaan. Merkkiääntä ei kuulunut toistamiseen, käärmeet varoittavat ainoastaan kerran samassa silmänräpäyksessä jolloin tuntevat itsensä uhatuksi, heilauttaen pyrstöään, jossa on päässä terävä sarvi, iin että kuuluu tuollaista viuhunaa. Nyt tämä äkkiä lähti nopeasti matamaan pitkin kuihtuneita lehtiä ja hävisi näkyvistä aluskasvillisuuden pimentoon.”

”Kiemurtelevan kasvillisuuden vyön, tiheän pensaikon ja muhkuraisten puiden äärellä, jotka kasvoivat pitkin syvään uurtuneen jokiuoman reunustaa, tuon vyön reunassa oli yksinäinen maja, oikeastaan pelkkä katto vain, joka oli punottu palmunlehvistä ja kyhätty korkeiden paalujen nenään. Katon alla näkyi nainen ja pieni lapsi istumassa savuavan nuotion ääressä. Mutta meidät huomatessaan nainen heti samassa silmänräpäyksessä puikki pakoon temmaten lapsen kainaloonsa kuin säkin, pujahti kuin jänis korkeaan ruohikkoon.
Tuo talo oli tosiaan merkillisen näköinen ihmisasumus; sen asujaimet elivät ja oleilivat ilmeisesti tuona ylösalaisin käännetyn veneen näköisen katon alla. Sinne näkyi vievän palmunrunko, johon oli hakattu jalansijat, kuin mikäkin kanaporras, korkealle bambuhyllylle, missä perheellä oli makuupaikkansa.”

He tapasivat kaksi intiaania, joilta saivat lainattua kanootin. ”Toisella intiaanilla oli oikein hyvät pukimet. Hänellä oli päässä uusi kuituhattu, ja teräväpiirteiset kasvot johdattivat mieleen Pohjois-Amerikan punanahat, jota vastoin hänen kalatoverinsa oli aivan toista, ilmeisestikin alemmalla asteella olevaa tyyppiä, vahvasti mongoliset piirteet ja puolipitkä jouhimainen tukka.  Jälkimmäinen, arka olento, pysytteli kaiken aikaa piilossa toisen selän takana ja tuijotteli maahan heti kun vain yritinkin tarkkailla hänen kasvojaan.”

”Pijiaye joki, jolla kanoottimatkamme aloitettiin, alkaa jostakin tuntemattomista seuduista. Gideon ei tiennyt sen lähteistä ja syntypaikasta yhtään mitään, mutta hän väitti villien elävän sen lähteiden tienoilla, missä aarniometsä tarjosi heille runsaita satojaan, pieniä ravitsevia pijibaye-hedelmiä, jotka maistuvat kastanjoilta.

Liu’uimme eteenpäin puolihämärässä ikään kuin tunneliseinämän kuvetta, veden ylle nojalleen kallistuneiden puiden alitse, joista ympärillämme riippui liaanien köysistö. Ilman täyttivät kuvottava liejun löyhkä ja lahoamis- ja käymistilassa olevien kasvikunnan jätteiden haju, tuo luonteenomainen haju, jota uhoaa troopillisen luonnon taukoamattomasta elämän kiertokulusta.
Joen alajuoksulla alkoivat rannat olla paikka paikoin viljeltyjä. Täällä oli laiminlyötyjä banaani-istutuksia, joilla lehdet riippuivat repaleisina. Pienten bambumajojen ympärillä kasvoi leipä- ja papayapuita.
Tämä joki oli valtavan kaunis ja komea samoin kuin se maakin, jonka läpi se virtasi. Tämä olisi voinut olla oikea viljelys- ja sivistysmaa ja siinä asua vauras väestö, jos olisi ollut jokin toinen maa kuin Nicaragua. Tässä maassa oli tuudittauduttu molemmat suuret valtameret toisiinsa yhdistävän kanavan haaveisiin, mutta koskaan ei ollut yritettykään ruopata jokisuita ja muuttaa niitä inhimillisen varallisuuden ja onnen ajoporteiksi. Täällä katseli kurjuus kuvajaistaan välkkyvän, verkkaan soluvan virran kalvossa: hylättyjen asuinpaikkojen jälkiä, umpeen kasvaneita raivioita, joilla rehotti miehenkorkuinen viidakkoruoho.”

Punta Cordassa Mörne vietti yön riisivajassa. Mestitsityttö osoitti hänelle säkkejä, joiden päälle voisi käydä nukkumaan. Vajassa oli paljon rottia, mutta tyttö ripotteli riisiä lattialle, jotteivat ne häiritsisi nukkuvia, eivätkä jyrsisi säkkejä. Mörnelle löytyi kuitenkin riippumatto ja hän kaivoi repustaan vanhan moskiittoverkkonsa. Rottia piti kuitenkin hätistellä pitkin yötä.
Auringon noustessa rotat hävisivät. ”Mutta tuolla, aivan katonräystään alla näytti jotakin liikkuvan. Jotakin matelevaa, luikertelevaa! Käärme, musta käärme, joka oli kietoutunut pitkin katto-ortta. Tyttö näkyi seisovan vuoteensa ääressä tukkaansa kampaamassa.
- Käärme, parahdin ääneen. Tuolla katossa on käärme!
Tyttö ei kääntänyt päätäänkään, kampasi vain täyttä päätä öljyistä tukkaansa ja virkkoi:
- On niitä siellä paljonkin. Vaaniskelevat näet rottia.”
Mörnen lattialla olleita kenkiä olivat rotat jyrsineet, mutta onneksi repussa oli varajalkineet. Gideon lähti kotimatkalle ja Mörne jäi odottelemaan mahdollisuutta jatkaa matkaansa.

”Iltapäivällä saapui paikkakunnalle kaksi muukalaista, pienikasvuinen kiinalainen ja roteva neekeri. Heillä oli kantamuksina kokonainen vuori säkkejä ja pahvirasioita. Kiinalainen oli kauppiaana Atlantassa ja oli nyt tulossa Bluefieldsista, missä oli käynyt täydentämässä kauppavarastoaan. Merkillistä kansaa nuo kiinalaiset! Heitä tapaa täälläpäin jok’ikisessä kyläpahasessa Jumalan selän takana. Niin pian kuin tuollaisessa paikassa on kauppa, varmasti kaupan omistaja on pieni kantonilainen vinosilmä.”

Mörnelle tarjoutui mahdollisuus lähteä tuon tumman jättiläiskokoisen melojan ja erään kapteeni Collinsin mukana kanootilla Bluefieldsiin. ”Katselin kanoottia, tuota raihnaista, yhdestä ainoasta puunrungosta kirveellä veistettyä ja koverrettua kivikaudenaikaista kulkuvehjettä, joka saattoi olla kahdentoista jalan pituinen. Näin jymisevien tyrskyjen vierivän rantaan pärskyttäen keltaista vaahtoa. Mutta lastenhan on oltava ääneti kun aikuiset puhuvat, ja tunsin tosiaan itseni nyt kuin lapseksi noiden neekerien rinnalla. Kahlattiin suoraan kuohuvaan, kiehuvaan keltaiseen vaahtoon, ja kun tunsimme aallokon alkavan kanoottia kannattaa, niin että se keveni kevenemistään, pistettiin juoksuksi. Vastaan vyöryvä laine kasteli meidät läpimäriksi vyötäisiä myöten ja kohotti haurasta haahteamme välissämme korkealle, jättiläinen karjaisi: Hypätkää kanoottiin! Ja niin hypättiin siihen juuri kun se painui aallon pohjaan. Molemmat mustat miehet tarttuivat melaan. Työnnyttiin suoraan seuraavan aallon sisään, niin että vaahto pyrysi kuin savuna pään päällitse ja erinäisiä sangollisia vettä hulahti sisään kummaltakin kupeelta. Mutta muutama voimakas huopaisu meloilla vei jo laakeammille laineille.”

Näin suunnattiin kohti hämärtyvää merta. Tässä nyt kuitattaisiin kokonaisen päivän kävelymatka neljässä tunnissa! Yö vietettiin Monkey Pointissa, melojan kotona. Talo ja ulkorakennukset oli rakennettu ratapölkyistä. Niitä sai keskeneräiseksi jääneestä rautatiestä. Collins selitti: ”Nicaraguassa asiat ovat sillä tavalla, että jos joku presidentti ja hänen ministerinsä ovat panneet jotakin alulle, siitä eivät heidän seuraajansa ikinä jatka yhtään mitään loppuun asti. Se on luonnonlakina tässä maassa, lakina, joka kieltää täällä kaiken kehityksen.”

Lopputaival oli määrä matkustaa erään intiaanin merikanootilla. Miehellä oli kanootissa mukana vaimonsa ja lastina parisataa kookospähkinää. Komea pariskunta oli rama-intiaanien melkein jo sukupuuttoon kuollutta heimoa. Intiaanit tekivät aina merimatkansa yöaikaan, koska melominen silloin on vähemmän rasittavaa. Matka Karibian merellä kesti viisitoista tuntia. Välillä saatettiin levittää pieni purje joka nopeutti matkantekoa.

Collins puheli intiaanin kanssa Nicaraguan köyhyydestä. ”Intiaania eivät puheeksi tulleet epäkohdat tuntuneet pystyvän sanottavasti kiihdyttämään. Hän on säilyttänyt metsäläisen alkukantaisen elämänkatsomuksen eikä toivonut tältä elämältä mitään muuta kuin että saisi olla rauhassa Nicaraguan tasavallan ja sen rahankiristäjiltä khakipukuisiltä edustajilta. Aineellisessa suhteessa hän ei toivonut itselleen mitään sen lisäksi mitä jo omisti: maissipellon, muutamia palmuja, doryn (=kanootin), sen kookospähkinälastin ja vaimon, joka oli oikein hyvä meloja. Ei hän suinkaan joka päivä vienyt markkinoille tällaista venekuormaa, mutta eipä sitä kovin usein tarvinnutkaan sinne viedä, sillä ne kymmenen dollaria, mitä hän saattoi laskea näistä saavansa, riittivät puoleksi vuodeksi eteenpäin.”

Collins kertoi Mörnelle Nicaraguan poliittisesta järjestelmästä: ”Tässä maassa ajoi uusi presidentti kaikki virkamiehet pellolle, yksinpä virastojen vahtimestaritkin. Hänenhän täytyi lähinnä ajatella niitä, jotka olivat hänet valtaan auttaneet. Ja heitä on paljon, he muodostavat kokonaisen kansanluokan, joka haluaa elää huolettomina joko ”poliitikkoina” tai ”hallitussuunnan ystävinä” ja saada toimeentulonsa siitä, mistä käyttävät ”bones” nimitystä – eräänlainen juomarahojen ja lahjusten välimuoto, joita lypsetään eri lähteistä. Ja niin he sitten imevät itseensä niin paljon kuin suinkin kerkeävät ennen kuin uusi hallituksenvaihdos pakottaa heidät luovuttamaan paikkansa toisille, jotka eivät ole muuta tehneet kuin odottaneet vuoroaan saadakseen elää joutilaisuudessa ja ottaa ”bones” tulojaan vastaan.”

Bluefieldsistä Mörne lensi katsomaan kultakaivoksia ja jatkoi edelleen lentäen Manguaan. Jokaisen Nicaraguasta poistuvan on velvollisuus käydä niin immigraatiopoliisilaitoksessa kuin ulkoasianministeriössäkin. Edellisen laitoksen upseeri takavarikoi hänen passinsa ja sanoi: ”Pääsette matkustamaan ensi viikolla.” Aikataulu meni siis sekaisin, tarkoitus oli ollut matkustaa jo seuraavana päivänä.
Aikansa kuluksi Mörne kävi katsomassa vastenmielistä härkätaistelua. Kuusi päivää makasi passi upseerin pöytälaatikossa. Lopulta kaikki selitettiin väärinkäsitykseksi ja Mörne sai luvan poistua Nicaraguasta.

”Svanhild oli vastassa lentopaviljongissa. Oli vielä hiukan kalpeana levottomuudessaan; oli jo epäillyt, mahtaisinko sittenkään tulla.
- Olkaa hyvä, herra! Virkapukuinen vahtimestari viittasi sivuhuoneeseen. Ajattelin jo, että nyt tässä on taas joitakin lemmon vehkeitä. Täällä ihan kiusaavat ihmisen kuoliaaksi muodollisuuksillaan. Ehkäpä minua ei ensinkään päästetäkään tähän maahan.
Mutta Svanhild jo sysäsi minua hellävaroin huoneeseen, joka oli aistikkaasti sisustettu pieni kahvila, missä seisoi komea valkopukuinen intiaani myyntipöydän takana kiehua porisevan ja tuoksuvan lasipallon ääressä.
- Kukaan ei saa poistua lentokentältä ennen kuin on juonut kupillisen Guatemalan parasta kahvia, Svanhild selitti.
Intiaani kaatoi kuppiin tuoksuvaa kullanruskeaa nestettä. - El mejor cafe de Guatemala, Guatemalan parasta kahvia, hän sanoi. - Guatemala tarjoaa.”

Vietettyään muutaman päivän Guatemalassa Mörnet pääsivät aloittamaan kotimatkan. ”Meille oli saapunut sähkösanoma, jossa ilmoitettiin sen norjalaisen säiliölaivan täsmällinen lähtöaika, jossa meidän oli määrä tulla Port Arthurista Texasista Suomeen, ja samaan aikaan tarjoutui edullinen tilaisuus päästä pienessä laivassa, jonka oli vietävä banaanilasti Karibian meren puoleisesta Guatemalan Porto Barriosin satamasta Mobileen, Alabamaan.

Pikku ”Placida” oli aikoinaan ollut jonkun miljoonamiehen huvialus, mutta sitten se oli muutettu banaaninkuljetuksiin käytettäväksi, ja nyt sen oli määrä, mukanaan Svanhild ja minä ynnä viisikolmatta vaununlastillista banaaneja kamppailla ja ponnistella läpi tropiikin myrskyn Hondurasinlahdella, jolloin hyttimme ja itsekin saimme oikein perusteellisen pesun sisään lyövistä aalloista.
Matka Mobilesta Port Arthuriin pitkin Louisianan laguunien reunustamaa rannikkoa katkaistiin nopeissa Greyhound linja-autoissa, kolmessatoista tunnissa, mutta välillä pysähdyttiin New Orleansissa.

Pari viikkoa myöhemmin ohjasi moottorisäiliöalus ”Beaumont”, kotipaikka Oslo, kalseassa Atlantin usvassa kulkusuuntansa New Founlandin matalikoilta itään päin, kohti omia pohjoisia kotimeriä, jotka tervehtivät meitä leppoisin juhannuksensinisin aalloin.”