Ola Fogelberg: Harhateillä

Ola Fogelberg
Harhateillä
Työväen sanomalehti 1921
Turbator 2001 (näköispainos)


”Ola "Fogeli" Fogelberg (1894-1952) tunnetaan parhaiten Pekka Puupää -sarjakuvasta. Piirtäjän ammatin ohella Fogelberg toimi myös mm. Elannon mainospäällikkönä ja toimittajana.
Vuonna 1921 ilmestynyt Harhateillä koostuu Fogelin Kurikka-pilalehteen tekemistä matkakirjeistä. Niissä kirjailija kuvaa matkantekoa 1910-luvun Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa. Elävästi kerrottua ajankuvaa täydentävät taiteilijan piirrokset paikan päältä.” (takakansi)

”Ola Fogelberg alias Fogeli tunnetaan ennen kaikkea Pekka Puupäästä, mutta hän oli myös monipuolinen taiteilija, toimittaja ja kirjailija, ja innokas maailmanmatkaaja. Fogelin 1910-luvulla tekemistä lukuisista matkoista maailmalla koottiin vuonna 1921 matkakirja Harhateillä, joka nykylukijalle on herkullinen kurkistus muinaiseen maailmaan ja maailmankuvaan. Fogeli ei selosta nähtävyyksiä, hän kulkee takapihoilla ja ihmisten parissa ja kertoo kokemastaan varsin raadollisesti ja humoristisesti, ei juuri kunnioita herroja eikä valtaa, vaan kertoo niidenkin takapajuisuudesta railakkain sanoin. Kirja on paikoin hillittömän hauska, ja suomalaisnäkökulmainen: maailma muualla näyttää hullunkuriselta ja ihmiset omituisilta, täit hotelleissa vierasmaalaisilta ilkiöiltä ja rahanvaihtajat ahneilta varkailta - joita kaikkialla muutenkin piisaa liiaksi asti. Fogelin paikan päällä tarinoihinsa tekemät piirroskuvat kertovat lisää: eivät nähtävyyksistä, vaan ihmisistä, kansan elämästä ja sellaisista maisemista joita ei enää ole. Kirja alkuperäisine kuvineen on sarjakuvan juhlavuoden juhlatapaus, ja suomalaisen matkakirjallisuuden huikea kaunokirjallinen klassikko - matkakirja ajalta jolloin ei lennetty, vaan matkustettiin höyryveturin vetämällä junalla, laivalla, hevoskieseillä ja jalan patikoiden." (adlibris)

Matkakuvaukset alkavat Lontoosta. Tällä matkalla Fogelberg on vaimonsa kanssa. Päivä on sunnuntai ja kaikki paikat ovat kiinni. Regents Parkn eläintarha on kuitenkin auki. Aikansa jonotettuaan Fogelberg pääsi ovimiehen kohdalle, joka oli käsi ojossa. Hän laittoi siihen 2 shillinkiä. No, no, ticket, ticket. Piti siis olla piletti ja kun hän pyysi ostaa sellaisen, kävi ilmi että vain arkipäivisin voi ostaa lipun!
Matkamiestä häiritsi monenlaiset hihasta vetäjät. 
”Joku möi jotain, toinen taas tahtoi ostaa. Ja vaikka kuinka selitin, oli niistä mahdoton päästä. Lopuksi keksin kuin keksinkin heitä varten torakanmyrkkyä. Kun mies taas hymyillen tuli kadun yli minua kohti, menin hymyillen häntä vastaan. Ja juuri kun hänen piti aloittaa veisunsa, sanoin: ”Kaksi shillinkiä, olkaa hyvä ja minä laulan teille oikein kauniisti, olkaa hyvä.” Hän puisti päätään ja jätti minut rauhaan.”

Lontoosta matka jatkui junalla Southamptonin satamaan. Siellä he astuvat suureen kaksipiippuiseen ”Normandia” turbiinilaivaan, joka vei heidät Le Havreen Ranskaan. Sieltä he matkustivat saman tien junalla kolme ja puoli tuntia Pariisiin.

Matkailijoille sattuu usein kommelluksia ja vaikeuksia. Fogelbergien vastoinkäyminen tapahtui heti Pariisiin saavuttua. Heillä ei ollut käteistä rahaa ja koska halvoissa hotelleissa piti maksaa etukäteen, he asettuivat halvimpaan kalliiseen hotelliin. Heillä oli mukanaan Credit Lyonnaisin shekkejä ja niitä Fogelberg lähti vaihtamaan. Päästyään pankin ovelle, se olikin kiinni. Ruoka-aikana klo 12 - 14 konttori oli suljettu. Vihdoin pankki avattiin ja sanottiin, että se olikin vain haarakonttori, oli mentävä pääkonttoriin. Konstaapeleilta neuvoa kysellen sellainen löytyi. Siellä ohjattiin shekki-osastolle. Kävi ilmi, että rahat saisi vasta kuuden päivän kuluttua! Pariskunta oli siis ilman rahaa ja ruokaa Pariisissa ja piti odottaa viikko. Siispä rahaministerin luo. Poliiseilta jälleen neuvoa kysymään ja hänet ohjattiin Rue de Rivolille, Finanssiministeriöön. Se oli kuitenkin kiinni. Nälkäisenä Fogelberg meni aamulla ministeriöön odottelemaan ovien aukeamista. Vahtimestari selitti, ettei tänne noin vain pääse sisälle. ”En kuitenkaan voinut ajatellakaan, että koko yritykseni menisi myttyyn tuon tihrusilmäisen äijän tähden ja siksipä nostin nenäni pystyyn ja sanoin ”diplomat” ja menin sisälle. Virkahuoneesta toiseen kymmeniä kertoja, kunnes koputin ministerin adjutantin ovea. Sotilaspuvussa oleva virkailija avasi ja kysyi asiaani. Selitin kykyni mukaan, mutta hän vain puisti päätään ja käski kohteliaasti menemään ulos. Mutta minulla oli nälkä enkä mennyt. Ja juuri kun siinä riitelimme, tulee ministeri itse huoneeseen. Hän jää hetkeksi kuuntelemaan sitä epätoivoista ranskan ja englannin sekasotkua, jota tarjosin adjutantille. Sitten hän nauroi ja kehotti minua pöydän ääreen istumaan. – No nuorimies, mitä teillä on asiaa? Taputin vatsaani ja lompakkoani ja selitin, että molemmat ovat tyhjät. Sitten koetin haukkua Credit Lyonnaisia, joka ei lunasta omia shekkejään. Ministeri nauroi ja sanoi jotakin konekirjoittajattarelle, sitten hän pani nimensä kirjoituksen alle ja antoi sen minulle. Ja rahat heltisivät pankista heti, kun olin näyttänyt saamaani paperia. Juhla-aterialle.”

Kirjan seuraava kuvaus on Fogelbergin ja ruotsalaisen kuvanveistäjän matkasta Pariisista länsirintamalle Belgian rajalle. Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt marraskuussa 1918 ja matkaliset halusivat nähdä taistelupaikkoja. Jostain kumman syystä he tarpoivat Hindenburg-linjalla useita päiviä hävitetyn seudun mudassa ruumiiden ja piikkilankojen seassa. Usein vielä pimeässä ja sateessa! No, huvinsa kullakin.

Marseillen rannasta Fogelberg lähti Välimeren yli Afrikkaan. Myrsky oli kova, mutta laiva pääsi perille Algeriin. Tullimuodollisuudet olivat yksinkertaiset. ”Ennen kuin ehdimme sisälle, tuli laitoksen tullivirkamies hätäisesti luoksemme. –Matkatavaroita, eikös niin? Ja ennen kuin ehdin vastata, sanoi hän: Selvä on, saatte mennä.
Laivassa olimme pelastuneet kantajista, mutta nyt emme päässeet enää eteenpäin. Monikertainen rengas ryysymekkoja ympäröi meidät. He rukoilivat ja pyysivät ja pitivät koko ajan tavaroistamme kiinni. Jos oikein kovasti revin ja pääsin yhdestä ruskeasta käsiotteesta irti, niin toinen käsi tarttui heti samaan paikkaan. Ensin oli tämä minusta hauskaa ja mielenkiintoista, sanoin vain ystävällisesti: ei, ei ja tarkastelin uusia kummallisia kasvotyyppejä. Mutta raivostuin, kun tämä peli ei koskaan tahtonut loppua. Jonkinlaiset hotellirattaat pelastivat meidät…”

Fogelberg kuvaa elävästi Pohjois-Afrikan arabien elämää ja tapoja. ”Kummallisen vaikutuksen teki raajarikkojen ja sokeiden runsaus. He olivat tavallisesti kerjäläisiä puettuina risaisiin säkkipeitteisiin. He hyräilivät hiljaa koko ajan riippumatta siitä, oliko kukaan lähellä vai ei. Kadun molemmat sivut olivat täynnä verstaita ja pieniä myymälöitä. Pieni pimeä holvi, joka sai valonsa koko seinän kokoisesta aukosta tai ovesta. Lattialla istuivat työläiset jalat ristissä ja tekivät työtä. Suutareita, seppiä, koruompelijoita jne. Usein ei verstas ollut suurempi kuin pianolaatikko, missä mestari nipin napin sai istumapaikan lattialla työvehkeiden keskellä. Kaupat olivat samanlaisia, mutta omistajan työnä oli tinkiä ja riidellä ostajien kanssa. Parasta päästä myövät he hedelmiä, vihanneksia, munia, kanoja, jotka elävinä makasivat nippuun sidottuina, sikin sokin toistensa päällä – ja koristeltuja tohveleita.

Arabialaiset eivät juuri hillitse tunteitaan. Näin suuren miehen itkevän, niin että kyyneleet tippuivat. Kädessä hänellä oli rypistynyt rasvainen seteli, jolla ostaja oli vetänyt häntä nenästä ja hänet ympäröi joukko uteliaita kanssasurevia. Riideltiin vähän väliä ja tapeltiin, jos muu ei auttanut.

Kahviloihin, jotka koko päivän ovat täynnä kaapumiehiä, ei eurooppalainen pääse, mutta oven suusta on hauska seurata elämää pimeässä huoneessa. Pääasiallisesti istutaan lattialla. Arabialaiset juovat mustaa kahvia pienistä kupeista ja pelaavat dominoa. Isäntä keittää kahvin valkoisella pienellä hellalla ja kaikki juttelevat rauhallisesti. Muutamat ovat niinkin kohteliaita, että jättävät tohvelinsa ovensuuhun astuessaan sisälle. Arabialaiset sinuttelevat kaikkia. He ovat usein hyvin laiskoja ja loikovat matoillaan auringonpaisteessa.

Naiset kävelevät hunnutettuina, ainoastaan silmät näkyvät, mutta ne kiiltävät salaperäisesti pitkien silmäripsien alta. Vahinko, ettei heidän kasvojaan näkynyt. Arabialaisnainen on kauniimpi ja loistavampi kuin prinsessa, silloin kun isä myy tyttärensä sille, joka maksaa eniten. Ja niin kauan, kun tämä sulous kestää, pukee kaunottaren omistaja hänet kullalla ja hopealla kirjailtuihin samettivaatteisiin – omaksi silmänruuakseen. Itse kosiminen on eriskummallinen. Kun mies on väsynyt entiseen vaimoonsa, siirtyy tämä orjaksi ja hän tiedustelee uutta tyttöä, jolla on lyhyt kukoistusaikansa edessään. Koko asia ei kuulu nuorelle naiselle ollenkaan, vaan kaupat hierotaan isän ja sulhasen välillä. Kosija moittii ja väheksyy rakastetun ominaisuuksia, koettaen saada hänet niin halvalla kuin mahdollista ja isä puolestaan kehuu tytärtänsä saadakseen kaupasta niin paljon kuin mahdollista.
Arabialaisnaisen elämän voi jakaa kahteen osaan – hyvin surulliseen ja vielä surullisempaan. Rajaviiva on ensimmäinen ryppy nuorissa kasvoissa. Heidän elämänsä on työtä. Maalla he kyntävät pellot ja tekevät karkeimpia tehtäviä, valmistavat miehille pukuja ja keittävät hänen ruokansa. Naisen arvo on niin miehen arvon alapuolella, ettei hän saa syödäkään yhtaikaa kun kodin hallitsija, vaan seisoo tämän takana ja tekee viinurin tehtäviä, kunnes ateria on lopussa ja mies taas menee vetelehtimään matolle oven ulkopuolella, jossa hän kuluttaa aikansa pelaten dominoa, tupakoiden ja juoden mustaa kahvia.”

Algerista Ola Fogelberg lähti linja-autolla Atlas-vuorten yli Saharaan. Matka Bou-Saadan keitaalle kuvataan värikkäästi. Seuraava matkustusväline on kapearaiteinen juna, joka vie matkalaisen 40 tunnissa Tunisiin. Siellä hän tutustuu muinaisen Karthagon kaupungin raunioihin.
”Miltä Kartago näytti? Kolme tasaista kukkulaa, muutamia hienoja huviloita, hotelli, kapakka ja suhteettoman suuri ja uusi katedraali.”
Tunisista Fogelberg jatkoi laivalla Palermoon, Sisiliaan. Junamatka Palermosta Messinan kautta Napoliin ja edelleen Roomaan piti sisällään muutamia kommelluksia. Tämä osuus kerrotaan nopeasti, samoin Roomassa oleskelu.

Tämän jälkeen matkakertomuksessa mainitaan ohimennen Pariisi. Sieltä pitäisi päästä Saksaan, mutta se osoittautuu hankalaksi. Suomen lähetystöstä Fogelberg saa kuriiripassin ja sen turvin matka jatkuu junalla Strassburgin kautta Hampuriin. Siellä Fogelberg halusi nähdä maailmankuulun Haagenbeckin eläintarhan. Puolen tunnin raitiovaunumatkan jälkeen hän osti portilta pääsylipun.

”Aloin Kiertokävelyni. Oikealla ja vasemmalla häkkejä, suuria ja pieniä, kaikki tyhjiä. Kai on päivällisaika, ajattelin ja menin eteenpäin. Ei mitään. Tyhjää kaikkialla. Lopuksi tulin häkin luo, jossa seisoi oikea, elävä, tavallinen aasi. Eteenpäin. Tulin paikkaan, missä tavallinen virkapukuun puettu vahtimestari seisoi rautaristikon takana ja katseli minua ihmettelevin ilmein. Mies oli kyllä vapaaehtoisessa vankilassa, sillä hän korjasi juuri kopin sementtilattiaa. Olin vimmastunut. Tulla erikoisesti Hampuriin saadakseen nähdä ainoastaan yhden aasin ja yhden vahtimestarin häkissä. Kaivoin ilkeämielisesti leipäpalan taskustani ja heitin miehelle. Ovella rähisin. – Niin katsokaa, melkein koko tarha on paraikaa viety näytteille Esseniin.”

Kirjassa kerrotaan vielä matkasta Itävallan kautta Venetsiaan. ”Ei yksikään ihminen välitä sinusta, kun tulet sinne, et tarvitse passeja etkä poliisipapereita. Mutta koetapas livistää sieltä tiehesi muitta mutkitta. Minä kuljin kirkuvien palvelushaluisten miesten muodostaman kulkueen etunenässä Venetsian ainoalle asemalle, omin käsin kantaen matkakapineitani. Juuri aikoessani hankkia itselleni kolmannen luokan piletin Wieniin, kuulin saksaksi käydyn keskustelun selkäni takana:
-Onko teillä poliisipaperi?
–Ei.
–Teidät lähetetään rajalta takaisin ilman sitä.
–Donnerwetter!
–Hyi hitto, käänsin itsekseni ja vaelsin taasen pois Venedigin ainoalta asemalta kantajain kulkue jäljessäni.
–Missä on poliisilaitos, kysyin eräältä ajurilta. Hän lateli minulle joukon kanavien ja kujanteiden italialaisia nimiä, ja minä läksin taivaltamaan pitkin Canal Grandea takaisin sinne, mistä olin tullut.
–Ei, ei tässä ole poliisiasemaa.
Niin sain taivaltaa edelleen auringonpaahteessa ja kysellä poliisiasemaa, kunnes lopuksi löysin sen etäisimmän ja salaperäisimmän kujanteen varrelta. Siellä kirjoitettiin ja täytettiin lomake, kirjoitettiin uudestaan, ja niin se oli valmis. Siihen tarvitaan 10 liiran karttamerkki.
–Voinko minä saada merkin?
–Ei meillä ole niitä. Niitä voi saada Markus-torilta, viimeisestä tupakkakaupasta oikealta.
Aivan pyörryksissä tästä nerokkaasta poliisin, tupakan ja karttamerkkien yhdistelmästä taivalsin koko pitkän tien Piazza St. Marcolle ja sieltä jälleen takaisin. Vain päivän myöhästyen istuin onnellisena ja ihmisten väliin puserrettuna Wieniin menevässä junassa.”