Minun löytämäni Amerikka
Savukeidas 2010
Moe otkrytije Ameriki 1926
”Raivokkaana futuristina aloittanut ja viimeistään ennenaikaisen kuolemansa jälkeen vallankumouksen viralliseksi runoilijaksi Neuvostoliitossa jähmetetty Vladimir Majakovski (1893-1930) paitsi kirjoitti, myös matkusti intohimoisesti. Hänen pisin matkansa ulottui Atlantin yli uudelle mantereelle. Ne tekstit, jotka Majakovski matkaltaan kirjoitti, olivat eräitä harvoja neuvostovenäläisten ulottuvilla olleita ensi käden kuvauksia merentakaisesta maailmasta. Runoilija löytää Amerikoista niin rikollisuutta kuin sydämellisyyttä, yhtä hyvin tropiikin kuin teknologian huumaa. Niin ikään ristiriitojen täyttämän kirjoittajan omakuva piirtyy vieraiden maiden taustaa vasten vuoroin ihailun ja vuoroin halveksunnan täyttämässä räjähtävässä kuvauksessa. Majakovskin alun alkaen sanomalehdissä ilmestyneiden matkakuvausten kokoelma Minun löytämäni Amerikka ilmestyy nyt suomeksi ensimmäistä kertaa. Teoksen esipuheen ja selitykset on laatinut suomentaja Mika Rassi.”
32-vuotias neuvostoliittolainen runoilija Majakovski lähtee matkalleen vuonna 1925. Lenin oli juuri kuollut ja nuoren Neuvostoliiton valtaan oli nousemassa Josif Stalin. Yhdysvalloissa oli kieltolaki ja presidenttinä Calvin Coolidge. Ku-klux-kaanissa oli enemmän jäseniä kuin ammattiliitoissa ja rotuerottelu oli voimassa aiheuttaen rotumellakoita.
Majakovski lähti Moskovasta toukokuussa 1925 ja matkusti Berliinin kautta Pariisiin. Siellä hänen koko matkakassansa - 25 000 frangia – katosi, uhrin omien sanojen mukaan varkaan matkaan. Hänen onnistui kuitenkin lainata rahaa ja nousi 21. kesäkuuta höyrylaiva Espagneen joka saapui parin viikon merimatkan jälkeen Kuubaan. Sieltä hän jatkoi Meksikoon, jossa viipyi kolmisen viikkoa.
”Meksikossa kaikki kantavat rahansa repuissa. Hallinnon jatkuvat vaihdokset ovat murtaneet luottamuksen mihin hyvänsä paperiin. Siksi reput. Meksikossa on rosvoja. Tunnustan, että ymmärrän heitä. Jos nenänne edessä kilisteltäisiin kultasäkkejä, ettekö muka iskisi kimppuun?”
Majakovskin tunnelmia hänen saapuessaan Mexico Cityyn: ”Kun aseman valo lankeaa, näkyy likaa, aaseja ja pitkälakkisia meksikolaisia zarapeissaan, kirjavissa viitoissa, jotka on viilletty keskeltä halki – pää pujotetaan siitä läpi ja viitta laskeutuu vatsalle ja selkään. He seisovat ja katselevat, mutta liikkuminen ei ole heidän juttunsa. Kaiken tämän yllä outo, pahoinvointia aiheuttava haju – kummallinen sekoitus bensiinin katkua, mätien banaanien ja ananasten löyhkää.”
Majakovskin kuvaus härkätaistelusta: ”Aluksi komea, paljeteissa kimaltava paraati. Yleisö alkaa riehua ja heitellä knalleja, takkeja, kukkaroita sekä hansikkaita suosikeilleen. Esinäytös etenee suhteellisen kauniisti ja rauhallisesti, kun toreadori leikkii härän kanssa punaisella rievulla. Mutta jo banderillerojen myötä, kun härän kaulaan pistetään ensimmäiset miekat, kun pikadorit raastavat härän kylkeä ja härkä muuttuu vähitellen punaiseksi, kun sen raivostuneet sarvet uppoavat hevosten vatsoihin ja pikadorien hevoset kirmaavat hetkisen suolet pellolla – silloin yleisön pahaenteinen riemu kuumenee kiehuvaksi. Näin miehen, joka loikkasi paikaltaan, nappasi toreadorin rievun ja alkoi heiluttaa sitä härän nenän edessä. Koin mitä suurinta riemua: härkä onnistui työntämään sarven miehen kylkiluiden väliin ja kostamaan härkätoverinsa puolesta.
Mies kannettiin pois. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. En tahtonut enkä voinut katsoa, kuinka miekka kannettiin päämurhaajalle ja hän pisti sen härän sydämeen. Vain väkijoukon raivokkaasta jylinästä ymmärsin, että työ oli tehty. Säälittelin ainoastaan sitä, ettei härän sarviin voi asentaa konekivääriä, ja ettei sitä voi kouluttaa ampumaan.”
Tämä oli jo toinen kohtaus, jossa Majakovski kauhistelee jotain asiaa, mutta hänen reaktionsa on yhtä armoton kuin inhoamansa tapaus.
Majakovskin monisivuinen New Yorkin kuvaus on runollinen ja lennokas. Tässä muutamia rivejä siitä:
”Minä rakastan New Yorkia syksyisinä työpäivinä, arkisin. Pienissä kahviloissa yksinäiset miehet käynnistävät ruumiidensa moottorit, tankkaavat suihinsa ensimmäiset polttoaineet: kiireinen mukillinen surkeaa kahvia ja keitetty rinkeli, jollaisia rinkelikone sinkoaa satapäin kiehuvaan ja ryöpsähtelevään rasvakattilaan.
Alhaalla soljuu katkeamaton ihmisvirta, ensin ennen sarastusta mustavioletti neekerien massa tekemässä kaikkein raskaimpia ja karuimpia töitä. Myöhemmin seitsemän aikaan yhtenään valkoisia. Aamulla ja rajuilmassa New York on parhaimmillaan. Silloin ei näy ainuttakaan vetelehtijää, ei ainuttakaan ylimääräistä. Vain kymmenmiljoonaisen kaupungin työn mahtavan armeijan ahertajat. Työläisjoukko hajoaa miesten- ja naistenvaatetehtaisiin, juuri kaivettuihin maanalaisten tunneleihin, satamatöiden lukemattomuuteen.
Kello kahdeksan aikaan kadut täyttää pakahduttava sekoitus siistejä ja huoliteltuja lyhyttukkaisia, paljassäärisiä nilkkasukkatyttöjä – toimistojen, virastojen ja kauppojen työntekijöitä. Heidät levitellään pitkin Downtownin pilvenpiirtäjien jokaista kerrosta, pitkin käytäviä, joihin johtaa kymmenien hissien paraatiovi.
Kymmenittäin lähiliikenteen hissejä pysähtyy joka kerroksessa ja kymmenittäin pikahissejä kulkee pysähtymättä seitsemänteentoista, kahdenteenkymmenenteen, kolmanteenkymmenenteen. Erikoiset kellotaulut osoittavat teille kerroksen, jossa hissi kulloinkin on, punainen ja valkoinen lamppu kertovat suunnan ylös tai alas.
Kaupungin halkaisevalla vilkkaimmalla Viidennellä avenuella vyöryvien satojen linja-autojen toisen kerroksen korkeudelta näette kuudella-kahdeksalla kaistalla kymmeniä tuhansia äskeisen sateen kastelemia ja nyt vahattuina säteileviä, kumpaankin suuntaan syöksyviä automobiileja.
Kahden minuutin välein katujen lukemattomien poliisimajakoiden vihreät valot sammuvat ja punaiset syttyvät. Silloin autojen ja ihmisten virta jäätyy kahdeksi minuutiksi päästääkseen risteäviltä streeteiltä syöksyvät läpi. Kahden minuutin kuluttua majakoissa syttyy jälleen vihreä valo ja punainen valo streetien kulmissa sulkee risteystien.”
Myös Chicagon valtavat teurastamot saavat Majakovskin kynän lennokkaaksi: ”Chicagon teurastamot ovat elämäni inhottavimpia näkyjä. Ajatte Fordilla suoraan pitkälle puiselle sillalle. Se ulottuu tuhansien karsinoiden yli, joissa on sonneja, vasikoita, lampaita ja kaiken maailman lukemattomia sikarotuja. Tätä paikkaa hallitsevat vingahdukset, mylvintä ja määkinä, jollaista kuulee uudelleen maailman lopun aikaan, kun liikkuvat kalliot litistävät ihmiset ja karjat. Sonninvirtsan sekä kymmenien erilaisten ja miljoonamääräisten eläinten lanna hapan katku tunkeutuu yhteen puristettujen sierainten läpi.
Eri sortin ja kaliiperin kärpäsiä lentelee edestakaisin lätäköistä ja lietteestä milloin lehmien silmiin, milloin omiinne.
Pitkät puiset käytävät johdattavat hangoittelevaa karjaa. Käytävät päättyvät sinne, mistä sian- ja sonniteurastajien veitset alkavat. Koneen koukut tarttuvat eläviä vinkuvia sikoja jaloista, nostavat ja paiskovat niitä katkeamattomalle linjalle. Jalat ylhäällä ne matelevat irlantilaisen tai neekerin ohi, ja hän tökkää veitsen sian kurkkuun. Päivittäin he kaikki leikkaavat muutamia tuhansia sikoja, rehvasteli teurastamo-opas.
Tässä päässä vinkunaa ja röhkinää, toisessa päässä tehdasta lyödään jo leimat lihoihin, ulos auringonpaisteeseen heitetyt säilykerasiat välkehtivät salamoina, ne lastataan edelleen kylmäkaappeihin, pikajunissa ja laivoissa kinkku sitten kulkee kaikkialle maailman lihakauppoihin ja ravintoloihin.”
Myös Fordin tehtaat Detroitissa saavat osansa Majakovskin ryöpytyksestä.
Kaiken kaikkiaan kirja oli jotenkin epätodellinen. Majakovskin paasaava tyyli väsytti, samoin hänen yrityksensä löytää kaikesta näkemästään riistokapitalismin mädännäisyyttä. Ilmeisesti Neuvostoliitossa oli hänen mielestään Stalinin aikana kaikki hienosti.
En olisi halunnut kuitenkaan elää tuohon aikaan sen enempää USA:ssa kuin Neuvostoliitossakaan – enkä sen puoleen halua nytkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti