Fitzroy MacLean: Idän tuntumassa

Fitzroy MacLean
Idän tuntumassa
WSOY 1957
Eastern Approaches 1949

Kirja kertoo skotlantilaisen Fitzroy MacLeanin seikkailuista vuosilta 1937 - 1945. Kolmeosaisen teoksen ensimmäinen jakso ”Kultainen tie”, kertoo MacLeanin matkoista Neuvostoliiton itäosiin. Toinen osa, ”Itää ja hiekkaerämaita”, käsittelee kirjoittajan sotakokemuksia Pohjois-Afrikan sotanäyttämöllä 1941 - 1942, sekä retkeä Bagdadiin vuonna 1942. Kolmas osa on nimeltään ”Sotimassa Balkanilla”, ja se on kirjan laajin kokonaisuus. Se kertoo Jugoslavian sodasta ja sikäläisistä partisaaneista, varsinkin Titosta. Vain kirjan ensimmäinen osa on lähinnä matkakirja, muut ovat sotamuistelmia.

Fitzroy MacLean toimi Pariisissa Britannian suurlähetystössä, mutta vastoin ystäviensä neuvoa pyysi siirtoa Moskovaan. Hän hautoi mielensä pohjalla sellaista ajatusta, että Moskovasta käsin saattaisi johtaa tie Turkmenistaniin, Samarkandiin, Taskentiin ja Buharaan. ”…minua lukuun ottamatta ei siihen mennessä vielä kukaan ministeriön palveluksessa oleva ollut anonut siirtoa epämiellyttävyydessään niin pahassa paineessa olevaan paikkaan kuin Moskova, ja niinpä välttämättömät muodollisuudet suoritettiin kohdallani varsin ripeästi. Ja niin minä siis tuona kylmänä ja kolkkona helmikuun iltana v. 1937 totesin sijoittuneeni mukavasti keskuslämmityksellä varustettuun ensi luokan makuuvaunuosastoon matkalla itää kohti.”

”Koko seuraavan päivän vieri juna Euroopan halki. Ensinnä poikki Pohjois-Saksan laakeine maisemineen, hyvin hoidettuine peltoineen ja siisteine kylineen. Asemalaitureilla näkyi hyvinvoivan näköisiä naisia pellavatukkaisine lapsineen, vilahteli Reichswehrin harmaanvihreitä univormuja, ja kärryiltä myytiin olutta ja makkaroita.”

Neuvostoliitossa diplomaattien elämä oli toisenlaista kuin Pariisissa. ”Lukuun ottamatta äärimmäisen muodollisesti hoidettuja rutiininomaisia tapaamisiamme yhden tai parin Ulkoasiain kansankomissariaatin virkailijan kanssa, joiden koko asenne kieli heidän tahtovan karttaa meitä niin paljon kuin suinkin mahdollista, ei meillä itse asiassa ollut mitään yhteyttä neuvostovenäläisiin. Neuvostoliiton kansalaiset olisivat joutuneet melkoiseen vaaraan, mikäli he olisivat ryhtyneet jonkinlaisiin tekemisiin ulkomaalaisen kanssa – jopa silloinkin, kun se tapahtui heidän virkatehtäviensä puitteissa ja velvollisuus suorastaan pakotti heidät tapaamaan vierasmaalaisia.”

”Moskovassa eläessämme saatoimme kaikista meille määrätyistä rajoituksista huolimatta päästä muutamassa kuukaudessa Neuvostoliiton todellisesta olemuksesta paremmin selville kuin lukemalla kaikki siitä ajan mittaan kirjoitetut teokset.
Eräs asia oli ainakin varma. Neuvostohallitus ei tulisi antamaan minulle lupaa matkustella sen alueilla Keski-Aasiassa. Mikäli siis ylipäätänsä lähtisin matkaan, olisi minun tehtävä se epävirallisesti. Mutta mikäli taas lähtisin liikkeelle ilman asianomaista matkalupaa, oli sangen kyseenalaista, onnistuisiko minun välttää N.K.V.D:n valpasta valvontaa.”

Seikkailijamme tutki karttoja, laati suunnitelmia ja pani toimeksi. ”Varattuani itselleni makuupaikan Bakuun, sulloin reppuuni muutamia puhtaita paitoja, joitakin sardiinirasioita ja kirjoja sekä varakenkäparin. Sonnustauduin mahdollisimman huomiota herättämättömään asuun ja nousin junaan.
Kolme vuorokautta kestävä matka Moskovasta Bakuun oli suorastaan yksitoikkoisen tapaukseton. Jälleen oli minulla hallussani ylellisen upea ensiluokan makuuvaunuosasto. Lakanat olivat puhtaat, aina silloin tällöin kiidätti junailija minulle lasillisen teetä samovaaristaan, ja junassa oli ravintolavaunu, missä nautin valtavia aterioita erilaisten neuvostovirkailijain ja puna-armeijan upseerien seurassa.”

”Se [Baku] osoittautui varsin miellyttäväksi kaupungiksi monine leveine ja varjoisine puistokatuineen. Kaduilla tungeksivat kirjava-asuiset väkijoukot, joissa olivat edustettuina monet erilaiset kansallistyypit, ja liikkeiden edustalla jonottivat ihmiset, samoin kuin Moskovassa, kärsivällisesti vuoroaan päästäkseen valitsemaan ja ostamaan jotakin melko kalliilla hinnoilla myymälöiden melko vähälajisista tavaravalikoimista. Bakun väkiluku oli, samoin kuin useimpien muiden Neuvostoliiton kaupunkien, vallankumouksen jälkeen äkkiä kohonnut, ja siitä oli seurauksena tavanmukainen asuntopula.”

”Parissa kolmessa päivässä olin katsellut kaikki Bakun minua kiinnostavat nähtävyydet ja niin ryhdyin suunnittelemaan matkani seuraavaa vaihetta. Ensimmäinen sakkisiirtoni osoittautui ajattelemattomaksi. Astuin muitta mutkitta Intouristin paikalliseen toimistoon ja selitin sen tiskin takana olevalle pienelle ja nukkavierulle armenialaiselle virkailijalle haluavani ostaa laivalipun Kaspian meren poikki jonnekin Keski-Aasiaan.
Tokkopa olisin kyennyt pahemmin pelästymään Intouristin armenialaisen, vaikka olisin kertonut miehelle, että toimiston ulko-ovella odotteli kuusi turkkilaista, jotka tahtoivat nylkeä hänet elävältä. Ensinnä mies mykistyi. Kokemastaan järkytyksestä toinnuttuaan hän aito itämaisen vuolaasti ryhtyi luettelemaan minulle syitä, jotka tekivät suunnittelemani matkan mahdottomaksi. Ensinnäkään ei ulkomaalaisten sallittu matkustella Keski-Aasiassa; siellä ei ollut mitään mielenkiintoisia nähtävyyksiä; lisäksi ei Kaspian meren poikki ollut minkäänlaista laivaliikennettä.”

”Poistuin Intouristin toimistosta ja maleksin umpimähkään satamaan. Jotkut jonottivat jotakin, varmaan laivalippuja. Sijoittauduin lähimpään jonoon, jossa oli enimmäkseen tataareja, kesyttömän näköisiä, kasvoiltaan mustanpuhuvia, takkutukkaisia miehiä, joilla oli päässään karvalakkireuhkanat tai tiukasti päänmuotoiset huopakalotit ja jotka puhuivat keskenään omaa käsittämätöntä kieltään.
Pariin tuntiin ei tapahtunut mitään. Sitten matkalippukioskin luukku rasahti auki, ja me aloimme hitaasti solua eteenpäin. Vihdoin viimein pääsin luukulle. ’Minne?’ kysyi ristiluukun takana oleva pyöreäkasvoinen nainen. ’Lenkoraniin’, vastasin ihmetellen samalla itsekseni, miten lipunmyyjä suhtautuisi pyyntööni. ’Kolme ruplaa’, sanoi nainen ojentaessaan minulle matkalipun.”

”Lenkoraniin saavuttuani totesin sen pelkäksi kalastajakyläpahaseksi jonka valkoiseksi kalkitut talot kyyhöttivät kaikki tyynni yhden ainoan kiveämättömän kadun kahden puolen. Tiedustelin majataloa ja minulle vastattiin, että sellainen oli todella olemassa ja että talo oli kerrassaan kaksikerroksinen, minkä osviitan ansiosta vaivattomasti löysin sen. Minun onnistui saada sieltä huone. Panin merkille, että joku huoneen aikaisemmista asukkaista oli huvikseen litistänyt ison liudan luteita vaakasuoriin riveihin vuoteen yläpuolella olevalle seinälle.
Lenkoranin päätuotteet tuntuivat olevan kala ja tee. Yhdyskunnan elämä keskittyi kuhisevaan tataarilaisbasaarin vaiheille, missä yksityisyritteliäisyys yhä kukoisti ja minne lähikylien talonpojat saapuivat ratsain myydäkseen tuotteensa enemmän tarjoavalle. Niin pöyristyttävän kalliita kuin venäläisvalmisteiset tavarat olivatkin, olivat paikalliset tuotteet halpoja. Leipää ja kuivattua kalaa, jotka olivat turkkilais-tataarilaisten talonpoikien ruokavalion pääaineksina, oli runsaasti tarjolla. Mitään hedelmiä tai vihanneksia, valkosipulia lukuunottamatta, ei basaarissa ollut. Toisaalta oli tarjolla kaikkia eri votkalaatuja ja heikkoa teetä, johon oli tarkoin määrätyssä suhteessa sekoitettu mausteeksi liejua ja kuolleita kärpäsiä.

Toisena aamuna Lenkoraniin saapumiseni jälkeen heräsin johonkin epätavalliseen hälinään. Näin kuorma-autojonon, jotka oli sullottu täyteen surkeannäköisä turkmeeneja, joita N.K.V.D:n rajavartiojoukkoihin kuuluvat pistinniekkasotilaat saattoivat, ajavan täyttä vauhtia kaupungin halki kohti satamaa. Kuorma-auton toisensa jälkeen ajaa jyristellessä ohitse (saatto jatkui keskeytymättömänä koko päivän) kävi ilmeiseksi, että kyseessä oli todella suurisuuntainen juttu, ja niin alkoivat tapahtumat kiinnostaa myös paikallista väkeä. Kuuleman mukaan oli moniaita satoja talonpoikia perheineen vangittu ja määrätty karkotettaviksi jonnekin Keski-Aasiaan.”

Eräs mies arveli, että vangitsemiset oli suoritettu Moskovasta saapuneen määräyksen perusteella ja että ne sisältyivät vain osasena neuvostohallituksen harkittuun politiikkaan, jonka mukaan oli hyödyllistä aina sopivan tilaisuuden tullen suorittaa väestönsiirtoja. Nyt karkotettujen tilalle tuotaisiin todennäköisesti muuta maanviljelysväestöä Keski-Aasiasta.

MacLean ei voinut nyt palata laivalla Bakuun, koska kaikki alukset kuljettivat karkotettuja. Rautateitä ei ollut, mutta muutamat autonkuljettajat kertoivat lähtevänsä Astrakan Bazar-nimiseen paikkaan. Sieltä käsin lähtisi toisinaan linjuri Hadzikabuliin, ja sieltä pääsisi junalla Bakuun. Kuorma-autot ehtivät kuitenkin lähteä, ennen kuin matkalaisemme sai passinsa takaisin.
Hän keksi vuokrata hevosen ja lähti erään paikallisen kanssa ratsastamaan kohti vuoristoa. Ratsastettuaan joitakin tunteja he huomasivat ratsastajia, joilla oli N.K.V.D:n erikoisjoukkojen asepuvut. ’Kädet ylös!’ kuului komento ja MacLeania lähdettiin kuljettamaan ratsuväenosaston tukikohtaan.

Kukaan ei sielläkään osannut lukea venäjänkielistä diplomaattipassia liitteineen. Kuitenkin eräs paperi, vapunpäivän paraatiin oikeuttava lupakirja näytti heistä rajavyöhykkeen lupakirjalta. Pidättäjät jo kauhistuivat ja MacLean käytti tilannetta hyväkseen, koska huomasi olevansa ainoa joka osaa lukea venäjänkielistä tekstiä. Hän tarjoutui itse lukemaan passinsa tekstin heille.
”Siihen pidättäjäni hyväuskoisesti suostuivat, ja niin ryhdyin lukemaan passiani ääneen sangen mahtipontisesti sekä tehden tekstiin sellaisia lisäyksiä ja ’parannuksia’, mitä mieleeni juolahti, etenkin siltä osalta, mitä siinä sanottiin ystävällismielisten ulkovaltojen edustajien kohtelusta. Ennen kaikkea tähdensin sitä seikkaa, kuinka perin tuomittavana tekona tällaisen henkilön pidättämistä tultaisiin pitämään. Päätteeksi kuulutin lisäksi: ’Allekirjoittanut Maksim Maksimovits Litvinov, Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton ulkoasiainkansankomissaari.”

Oppimattomat N.K.V.D:n miehet muuttuivat katuviksi ja rakastettaviksi. He pyytelivät anteeksi ja anoivat, ettei MacLean hiiskuisi välikohtauksesta toveri Litvinoville.
Pian järjestyi seikkailijallemme paikka Bakuun menevästä laivasta. Sieltä hän matkusti pohjoiseen menevällä junalla Tiflisiin, Georgian sosialistisen neuvostotasavallan pääkaupunkiin.

”Ihastuin Tiflisiin heti ensi näkemältä. Kaupungilla oli oma etelämainen viehätyksensä, sen kauniiden ja sirojen rakennusten vaiheilla tuntui leijailevan eräänlainen kiirehtimättömyyden ilmapiiri, jollaista en vielä siihen mennessä ollut tavannut missään muualla Neuvostoliitossa. Tiflisin vanhassa kaupunginosassa ’riippuivat’ mielikuvituksellisilta näyttävät talot parvekkeineen vuoren kyljessä kuin mitkäkin pääskysenpesät. Sain huoneen Tiflisin – nykyisin Tbilisin – Grand Hotel d’Orientissa, pitkässä, matalassa kivirakennuksessa, missä tiesin iso-isäni asuneen käydessään kaupungissa viisi- tai kuusikymmentä vuotta sitten.

Kenties kaikkein enimmin kiehtoo mieltä Tiflisissä sen väestö. He ovat tyypillisiä etelän ihmisiä, viininjuojia, vuorelaisia ja synnynnäisiä sotureita. Heissä yhtyy Välimeren seutujen asukkaiden vilkkaus ja helposti kuohahteleva temperamentti Skotlannin ylämaalaisten karaistuneisuuteen ja huimapäiseen uljuuteen. Heille on tunnusomaista aivan harvinaisen miellyttävä ulkonäkö: miehet ovat tummia, jänteviä ja leiskahtelevia ja käyttävät yhä kansallispukuaan, pitkää viittaa ja toisella korvallisella pidettyä lampaannahasta valmistettua turkislakkia; naiset ovat tummasilmäisiä, korkeapovisia, ja heidän kasvonpiirteensä ovat klassillisen säännölliset. Georgialaiset eivät ole slaaveja, kuten venäläiset, eivätkä turkkilaisia, kuten tataarit, vaan he ovat omaa yksilöllistä rotua, jolla on oma ikivanha kielensä ja omat perintätapansa.

Etsiessään brittisotilaiden hautausmaata kaupungista, MacLean kohtasi suurta tietämättömyyttä. Lopulta eräs virkamies antoi hänelle erään englannittaren osoitteen. Se kuulosti uskomattomalta. Ainakaan Iso-Britannian suurlähetystöllä ei ollut mitään tietoa Tiflisissä muka asuvasta englantilaisesta naisesta.

”Talo oli iso ja sijaitsi Tiflisin vanhassa kaupunginosassa. Umpipihaa saartavissa rakennuksissa oli puuparvekkeet, ja niillä riippui pyykkiä kuivumassa. Pihamaalla leikki pieni georgialaispoika. Olinkohan tullut oikeaan paikkaan? Juuri samassa kajahti ylimmältä parvekkeelta tiukka ääni: ’Tule heti paikalla sisään, Tommy. Sinun on jo aika olla vuoteessasi.’ ’Tulen tuossa tuokiossa, miss Fellows’, vastasi pieni georgialaispoika ääntäen englantia aivan kuin se olisi ollut hänen äidinkielensä, ja laittautui melko vastahakoisesti sisälle. Ilmeisesti olin siis tullut oikeaan paikkaan.

Seurattuani Tommyä portaita yläkertaan tapasin siellä pienen ja valkohapsisen miss Fellowsin. Hänen tiedusteltuaan asiaani kerroin hänelle sotilaskalmistosta. ’Totta kai minä tiedän, missä se on’, vastasi hän. ’Olen hoitanut sitä kaksikymmentä vuotta eli aina siitä saakka, kun meikäläiset joukot lähtivät täältä.’ Miss Fellow kertoi minulle sitten koruttoman elämäntarinansa. Hän oli Intian armeijassa palvelleen everstin tytär, oli saapunut Tiflisiin kotiopettajattareksi vuonna 1912 ja jäänyt sitten tänne. Kotimaassaan hän ei ollut sen koomin käynyt. Vuosikausiin hän ei myöskään ollut edes tavannut ketään englantilaista. Miss Fellows oli kaiken aikaa ollut samassa georgialaisperheessä opettaen ensinnä yhtä ja sitten uutta sukupolvea. Aluksi oli perhe omistanut koko talon. Nyt he kaikki – miss Fellows mukaan luettuna – asuivat sen yhdessä huoneessa.
Tiedustelin miss Fellowsilta, oliko hän joutunut minkäänlaisiin ikävyyksiin paikallisten viranomaisten kanssa. ’Enpä juuri’, vastasi hän. ’He koettavat tosin saada minut luopumaan kansalaisuudestani. Mutta minulla on tapana vastata vain, että älkää toki hassutelko.’
Ennen kuin erosimme, kysyin miss Fellowsilta, voisinko millään tavalla olla hänelle joksikin avuksi. Hän pyysi vain saada joitakin englantilaisia kirjoja sekä pientä avustusta rakennuttaakseen kiviaidan kalmiston ympärille.”

MacLeanin loma lähestyi loppumaan ja paluumatka alkoi kuorma-auton kyydissä georgialaisten ja venäläisten mukana Kaukasusvuorten poikki johtavaa sotilastietä. Vilusta kohmeina matkalaiset saapuivat Dzaudzikauhun, entiseen Kaukasuksen porttiin Vladikavkasiin. Majatalossa vietetyn yön jälkeen MacLean nousi Moskovan junaan, minne hän saapui neljäkymmentä tuntia myöhemmin.

”Minun ei ollut onnistunut tunkeutua Keski-Aasiaan, ja olin tehnyt moniaita pahoja taktillisia virheitä. Mutta toisaalta olin nyt sentään ensi kerran saanut vilahdukselta nähdä itää, ja retkeni aikana olin päässyt huomattavasti läheisempään kosketukseen Neuvostoliiton väestön kanssa kuin mitä olin aikaisemmin voinut pitää mahdollisena.”

Kun Fitzroy MacLeanin seuraava loma lähestyi, hän suunnitteli uutta matkaa Keski-Aasiaan. ”Aikomukseni oli ostaa matkalippu Siperian pikajunaan, poistua siitä vähin äänin jollakin väliasemalla puolimatkassa, ja sen tehtyäni hakeutua etappi etapilta etelään niin huomiota herättämättömästi kuin suinkin ja hiiskumatta mitään lopullisesta tavoitteestani.
Lähdin Moskovasta syyskuun 21. pnä 1937 ensiluokan matkalipulla, jonka olin ostanut täysin avoimesti, ja matkavarusteinani erinäinen määrä ruplia, joitakin hanhenmaksapasteijatölkkejä ja vain sen verran tavaraa kuin pystyisin repussani kantamaan, ja lyömättä ennakolta lukkoon mitään suunnitelmiani.”

”Ylitimme Ural-vuoriston yöllä ja saavuimme Sverdlovskin asemalle pari tuntia ennen auringonnousua. Ketään hyvästelemättä heitin repun selkääni ja poistuin junasta. Tuulisella asemasillalla seisten katselin, kuinka se lämmin ja kirkkaasti valaistu junavaunu, mistä olin vastikään pujahtanut tieheni, katosi pimeyteen.”

Grand Ural –hotellissa ei ollut huoneita saatavilla, olisi tarvittu N.K.V.D:n erikoislupa. Ihmeekseen MacLean sai sellaisen kyseisestä virastosta kerrottuaan matkustavansa ’virka-asioissa.’
”Minulla ei ollut mitään halua viipyä Sverdlovskissa, ja siksi tunsin melkoista mielenhuojennusta, kun noustuani kello kolmelta aamuyöllä ja jonotettuani joitakin tunteja asemalaiturilla sain kuulla, että seuraavassa Novosibirskiin menevässä junassa oli yksi vapaa makuupaikka.”

Novosibirskissä hän joutui jonottamaan matkalippua etelään, Biiskin kaupunkiin kerrassaan kymmenen tuntia. Poistuttuaan lippuluukulta hän huomasi kahden miehen seuraavan itseään. Miehet pysähtyivät aina kun hänkin ja olivat katselevinaan näyteikkunoita. Junassa he tulivat samaan vaunuosastoon. Hänelle oli toimitettu N.K.V.D:n puolesta saattajat.

”Biiskin katunäkymät eivät totta tosiaan ilahduttaneet silmää. Sen alun toistakymmentä kivitaloa oli järjestään rakennettu joskus ennen vallankumousta, ja sen puurakennukset, vanhaan siperialaiseen tapaan ’pitsikoristeisine’ räystäineen, olivat uskomattoman ränsistyneitä. Pääkadun varrella olevat myymälät olivat viheliäiset jopa Neuvostoliiton mittapuun mukaan, ja kiveämättömät kadut yhtenä kuralätäkkönä. Näkemäni biiskiläiset näyttivät masentuneilta ja siihen heillä, Herra paratkoon, oli kyllä syytä.”

”Tavanmukaisen Neuvostoliitossa jokapäiväiseen elämänmenoon kuuluvan odotuksen jälkeen pääsin taas taipaleelle. Lähin tavoitteeni oli Altaisk. Sieltä matkaisin edelleen Barnauliin, ja mikäli sinne saakka pääsisin, edelleen Alma Ataan.
’Kova’ vaunu, mihin olin asettunut, tuli täpötäyteen lähiseudun talonpoikia. Heitä tuli lisää ja poistui monilla pikkuasemilla: köyryselkäistä, kurttukasvoista väkeä, joiden kehnoista, risaisista ja läpeensä hiestyneistä vaatteista uhosi tavattoman köyhyyden tympeä löyhkä.
Saatuaan selville, että minä tulin Moskovasta ja olin lisäksi pesunkestävä ulkomaalainen – jonka kaltaisista otuksista heillä useimmilla oli vain äärimmäisen hämärät käsitykset – he ryhtyivät kuvailemaan minulle Siperian kauhuja puhuen yhteen ääneen ja kertoen samat asiat yhä uudestaan ja uudestaan. Kolhoositiloilla olivat olot heidän kertomansa mukaan kerrassaan kehnot. Uudenaikaiset maatalouskoneet menivät yhtenään epäkuntoon, koska kukaan ei todella tiennyt, miten niitä olisi käytettävä. He raatoivat aamuvarhaisesta iltamyöhään saamatta silti muuta kuin hädin tuskin hengenpitimensä vaivanpalkakseen. Koko kolhoosisysteemi oli epäonnistunut, sanottiin mitä sanottiin, ja ennen kaikkea piti minun käsittää, että siperialaisen kolhoositalonpojan elämä oli viheliäistä.

Junan saavuttua Barnauliin poikkesin kaupunkiin. Ennen kuin ryhdyin hommaamaan itselleni paikkaa Alma-Ataan menevään junaan, oli minun näet ostettava evääksi leipää, jota ei läheskään aina ollut kaupan pienillä sivuasemilla. Ollessani myymälässä puhutteli minua muuan valpaskatseinen ja rennosti esiintyvä nuorimies, joka selitti tahtovansa vaihtaa kanssani muutaman sanan liikkeen edustalla.”

Mies oli N.K.V.D:n paikallinen agentti ja halusi saada tietää millä asioilla MacLean oikein liikkui. Matkalaisemme kertoi aikovansa Alma-Ataan. Hän myös osoitti miehelle varjostajiansa, jotka paraikaa maleksivat melko hölmistyneen näköisinä loitommalla, ja selitti ettei tarvitse miehen ystävällistä apua matkan varrella. Hän lisäsi kuitenkin olevansa kiitollinen, jos mies paikallisten olojen erikoistuntijana auttaisi matkalipun hankinnassa.
”N.K.V.D:n mies tutki passiani, josta hän ei tietysti voinut ymmärtää mitään muuta kuin minulle Neuvostoliittoon myönnetyn maahantuloviisumin tekstin. Sen tehtyään hän suunnattomaksi mielenhuojennuksekseni sipaisi kädellään lakkiaan ja lupasi tehdä voitavansa varatakseen minulle paikan Alma-Atan junassa.”

Paikka järjestyikin, vieläpä ”pehmustetussa” osastossa. ”Siperialle tunnusomaiset maisemat vaihtuivat keski-aasialaisiksi ehdittyämme Kazakstanin neuvostotasavallan puolelle. Semiplantinskin tienoilla Turksib-rata kiipesi korkeampaan maastoon, ja niin juna vyöryi halki vedettömältä näyttävän, laakean ja vieläkin autiommalta näyttävän erämaan halki kuin Siperian tasangot.

Päiväsaikaan paistoi aurinko polttavan kuumana, mutta heti pimeän tultua muuttui ilma erämaassa kirpeän kylmäksi, joten palelin makuulaverillani, vaikka nukuinkin täysissä pukeissa ja päällystakki ylläni.
Kaukana etelässä häämötti auteren takaa jylhän mahtava vuorijono, jonka lumilakkiset huiput kimaltelivat auringonkilossa. Siellä yleni pilviä pitelevä Tiensan: Taivaan Vuoret. Niiden juurella sijaitsi Alma-Ata ja tuolla puolen Kiinan Turkestan.

Alma-Ata on varmaan koko Neuvostoliiton ihastuttavimpia maaseutukaupunkeja. Rakennustavaltaan se on aito venäläinen, se kun on eräs heidän kaikkein ensimmäisistä siirtokunnistaan Keski-Aasiassa. Sen uusi kazakstanilainen nimi merkitsee: Omenoiden isä. Alma-Ata on todella täysin nimensä veroinen, sillä missään en ole syönyt niin suuria ja herkullisia omenoita kuin siellä. Kaupungin keskustaa halkovat ristiin rastiin suorat ja leveät, poppelien reunustamat puistokadut. Vanhojen, koristeellisten rakennusten rinnalle on kohonnut kokonainen laaja, mitä uudenaikaisin ja tyylikkäin kortteli, missä sijaitsevat virastorakennukset, lennätintalo, puhelinkeskus ja radioasema, upea elokuvateatteri, joukko tieteellisiä ynnä muita instituutteja, myymälöitä sekä monia vuokrakasarmeja. Kaupungin kaduille laskettiin juuri kiskotusta raitioliikennettä varten, ja monet sen kaduista olivat kestopäällystetyt. Liikkeet, etenkin elintarvikkeita myyvät, näyttivät olevan hyvin varustettuja. Keskellä kaupunkia sijaitsi iso, katoton basaari, minne lähiseudun kolhoositalonpojat ratsastivat myymään tuotteitaan. Silmämääräisesti arvioiden oli Alma-Atan väestöstä noin puolet maan asukkaita, puolet venäläisiä, ja ihmiset vaikuttivat verraten tyytyväisiltä.”

Kaupungissa oli vain kaksi hotellia, eikä kummassakaan suostuttu MacLeania majoittamaan. Hänen varjostajansa eivät myöskään osanneet auttaa asiassa. Lopulta hän sai nukkua Dom Sovietov hotellin nurkkauksessa sillä ehdolla, että lähtisi heti aamulla pois. N.K.V.D:n keskusasemalla oltiin aivan ymmällään, eikä tiedetty miten ulkomaalaiseen olisi suhtauduttava. Häntä pyydettiin kohteliaasti poistumaan sieltä.
Lopulta kaupungista löytyi diplomaattiedustajan toimisto, jossa nuori viransijainen ilahtui nähdessään ensimmäisen ulkomaalaisen tässä Ulkoasiain kansankomissariaatissa. Mies sai järjestettyä MacLeanille Dom Sovietov-hotellista yhden hengen huoneen niin pitkäksi aikaa kun tarve olisi.

Hänen käyttöönsä järjestyi myös auto ja opas, mutta bensiiniä ei valitettavasti ollut saatavilla. Hän pääsi kuitenkin erään Talgarin vuoristokylään lähtevän kuorma-auton kyytiin. Hänelle oli Alm-Atassa vaihdettu uusi varjostaja. Patikoidessaan Talgarin ympäristössä hän ystävystyi varjostajan kanssa. Tämä oli talgarilaisia ja kaikki sikäläiset olivat hänen ystäviään. Niinpä he poikkesivat läheiseen vieraanvaraiseen taloon, jossa heille tarjottiin ruokaa.
Isäntäväki kertoi työskentelevänsä eräällä naapurikolhoositilalla. Sen lisäksi, mitä he siellä ansaitsivat, he saattoivat myydä omaan laskuunsa maatilkkunsa tuotteet. Kaikkien piirikunnan talonpoikien oli ollut liityttävä kolhooseihin, mutta heikäläisten elämässä ei ollut mitään valittamista. Paluumatka Alma-Ataan järjestyi jälleen kuorma-auton kyydissä.

”Lähdin Alma-Atasta hyvin huomiota herättämättömästi, niin vaivihkaa, että noustuani junaan ja saatuani paikan eräästä täpötäydestä, ’kovasta’ vaunusta totesin jättäneeni varjostajani jälkeeni. Minulla oli omat epäilykseni siitä, oliko ulkomaalaisten lupa käväistä Alma-Atassa, mutta tiesin Samarkandin sijaitsevan kielletyllä vyöhykkeellä. Olin aikonut matkustaa Alma-Atasta Taskentiin, viipyä siellä niin vähän aikaa kuin suinkin ja jatkaa sitten matkaani suoraan Samarkandiin.

Sivuuttamissamme kylissä, joihin useimmiten ehdin tutustua melko perusteellisesti, ennen kuin määrättömän hidas junamme lähti jälleen liikkeelle, ei mikään näyttänyt muuttuneen sitten niiden päivien, jolloin Buharan emiiri vielä hallitsi maata. Maanviljelys oli alkukantaista, ja valtaosan kaikista kuljetuksista suorittivat yhä aasi- ja kamelikaravaanit, mutta usein saattaa matkamiestä vastaan tulla poppelien reunustamalla kyläraitilla joku härällä ratsastava paikallinen arvohenkilö. Miehillä oli päässään turbaanit ja yllään värikäsjuovaiset kauhtanat, ja naisista käyttivät useimmat yhä paksuja hevosenjouhista valmistettuja mustia huntuja.

Matkan viimeinen jakso oli kaikkein tukalin. Juna oli täpötäynnä, ja tuntikausia jouduin käänteissä hengenvaarallisesti heilahdellen kyyhöttämään kahden junavaunun välisellä pienellä rautasillalla. Juuri kun minua alkoi jänistää koko matkanteko, pysähtyi juna pienelle, syrjäiseltä näyttävälle asemalle, ja samassa osui silmiini kilpi, johon oli mustin kirjaimin valkoiselle pohjalle maalattu sana: SAMARKAND. Yhytin jonkin kuorma-auton aseman edustalta, ja se kuljetti minut päätähuimaavaa vauhtia halki venäläisten sotilasparakkien reunustamien puistokujien vanhankaupungin keskustaan. Olin perillä.”

MacLean kuvaa muinaisen kaupungin nähtävyyksiä, Registan-aukiota ja moskeijoita. Hän tutustuu katetun basaarin puolihämärään ja pistäytyy teehuoneessa. ”Kattamattomissa basaareissa oli tarjolla runsaasti hedelmiä: meloneja, omenoita, aprikooseja ja viinirypäleitä. Elämä Samarkandissa vaikutti huolettomalta, ja sen asukkaat näyttivät enimmäkseen viettävän aikaansa keskustellen ja juoden teetä matalista, korvattomista kupeista sen lukemattomissa teehuoneissa. Kun kerran tulin vilkaisseeksi erään vanhankaupungin talon umpipihaan, en järin pahasti yllättynyt nähdessäni noin pariakymmentä ehkä nelivuotiasta uzbekkilaista pikkutyttöä marssitettavan siellä nelirivissä, samalla kun heitä opetettiin laulamaan ylistyslauluja suuren johtajan, Stalinin, kunniaksi.”

Paluumatka tältä toiselta lomamatkalta sujui tapauksettomasti suorinta mahdollista reittiä.

MacLean selostaa seuraavaksi varsin seikkaperäisesti vuoden 1938 suurta oikeudenkäyntiä. Tämä liittyi Stalinin poliittisiin vainoihin ja on surkuhupaisaa luettavaa. ”Puhdistusoikeudenkäynnin aikana saisi selityksensä myös moni siihen mennessä hämäränä pysynyt seikka. Koetut pulat ja nälänhädät eivät siis suinkaan olleet aiheutuneet neuvostojärjestelmän puutteellisuuksista, vaan vakain tuumin suoritetuista sabotaaseista. Nyt oivaltaisivat ihmiset senkin, ettei puhdistusta suinkaan ollut pannut toimeksi Neuvostokansojen ikihyvä Isä Stalin, vaan lihaksi tullut paholainen Jagoda, joka oli toiminut vastoin Stalinin tahtoa ja hänen tietämättään. Mutta nyt puhdistajat puhdistettaisiin; tuholaiset likvidoitaisiin, ja ulkovaltojen vakoojien hankkeet tehtäisiin lopullisesti tyhjäksi. Pian vallitsisi jälleen rauha ja yltäkylläisyys.”

Seuraavaa matkaa varten kehottivat brittiviranomaiset MacLeania anomaan kaikki tarvittavat passit ja viisumit virallista tietä. Hänen oli määrä tehdä virallisluonteinen matka Sinkiangin kiinalaisen kuvernöörin luo. Matkaan hän kyllä pääsi, jopa Kiinan rajan yli, mutta Neuvostoliiton viranomaisten juonittelun vuoksi matkaa ei sallittu jatkaa rajavyöhykettä pidemmälle.

Viimeiselle idän matkalleen MacLean lähti pelkän maastapoistumisviisumin turvin. Lokakuun seitsemäntenä, vuonna 1938 hän astui Ashabadiin menevään pikajunaan. Päämääränä oli nyt Buhara Uzbekistanissa ja Kabul Afganistanissa. Hän sai taas varjostajat peräänsä, mutta nämä eivät estäneet matkantekoa. Loppumatkan Buharaan hän käveli kamelikaravaanin matkassa. Varjostajat patikoivat perässä siisteissä, Moskovassa valmistetuissa sinisissä puvuissaan ja kirkkaanvärisissä kengissään allapäin.

”Olisin viihtynyt Buharassa kuukausikaupalla etsien yhä uusia sen vaiheikkaan menneisyyden muistomerkkejä, vaellellen sen basaareissa tungeksivien, kirjavaviittaisten ihmisjoukkojen seassa tai vain viettäen aikaani sen aprikoosilehdoissa Keski-Aasian kirkkaassa ja lämpimässä auringonpaisteessa. Mutta asemani oli arkaluontoinen ja käytettävissäni oleva aika rajoitettu. Vastahakoisesti päädyin siihen, että minun oli aika jatkaa matkaani Amu-darja –joelle.”

En jaksa nyt selostaa MacLeanin matkaa sen tarkemmin, totean vain hänen lopulta päässeen Kabuliin. Paluumatkan hän teki Intian ja Iranin kautta.
Tämä kirjan ensimmäinen osa on todella mielenkiintoinen. Lukija saa tutustua Stalinin ajan Neuvostoliittoon ja 1930-luvun Keski-Aasiaan. Kuvaus on antoisaa sekä maantieteellisestä että kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta.

Kirjan kaksi seuraavaa osaa ovatkin sitten sotakuvauksia, joten en tässä puutu niihin.