Johannes Granö: Kuusi vuotta Siperiassa

Kuva: museovirasto

Johannes Granö
Kuusi vuotta Siperiassa
Weilin & Göös 1893
Lasipalatsi 2006, ntamo 2012

”Kiehtova matkakertomus suomalaispapin kokemuksista Siperian rangaistusvankiloissa 1800- luvun loppupuolella. Suomalaisvankien huonosta kohtelusta huolestunut pappi viettää kuusi vuotta pahamaineisimmissa rangaistussiirtoloissa huolehtien vankien sielunterveydestä. Tehtäväänsä omistautunut pappi kokee niin Siperian julmuuden kun sen karun kauneuden, ja joutuu matkallaan kohtaamaan silmästä silmään myös oman uskonsa lujuuden.
Kirkkoherra Johannes Granön kokoama matkakertomus on rehellinen kuvaus kokemuksista Siperian armottomassa säässä, lohduttomilla vankileireillä joissa suomalaisvangit kärsivät moninkertaisen rangaistuksen teoistaan.”

Johannes Granö (1850 – 1913) oli suomalainen pappi ja Siperian kävijä. Granön matkan alkaessa, vuonna 1885 Suomi kuului Venäjään ja Suomen suurruhtinaana oli Aleksanteri kolmas. Tuohon aikaan eräs osa rangaistuskäytäntöä oli Siperiaan karkottaminen. Sinne lähetettiin sekä rikollisia että poliittisia vankeja. Ensimmäiset karkotetut suomalaiset olivat Inkerinmaalta paenneita tai karkotettuja maaorjia. Suomesta lähetettiin sinne vankeja vuodesta 1826 lähtien. Granön aikana siellä oli muutamia tuhansia suomalaisia.

Granön perhe lähti 6.7.1855 Turusta kohti Pietaria höyrylaiva Vasalla. Pietarista matka jatkui uutta, 1851 avattua rautatietä myöten Moskovaan. Suomen ensimmäinen rataosuus avattiin kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille.

”Venäläiset rautatiet ovat tasaisia ja niillä matkustaa koko mukavasti. Ateria-asemilla tarjotaan hyvin laitettua ruokaa kohtu hinnasta. Kaikki on siistiä ja miellyttävää, ei ainoastaan ruokasaleissa vaan myös keittiössä, joita minä parissa paikassa näin. Pöydille on asetettuina erihintaisia ruokalajeja eri ryhmiin. Hinnat ovat ilmoitetut kunkin ruokalajin kohdalla paperilla. Useimmilla asemilla seisoo lapsia ja vaimoja myymässä maitoa. Ne vaativat 4 á 5 kopeekkaa pullosta. Useimmilla matkustajilla on omat eväät ja he syövät vaunuissa sekä hankkivat maitoa asemilta. Moskovaan tulimme heinäkuun 18 p. klo 9 aamulla ja astuimme Le Nord – nimiseen hotelliin lähellä Pietarin rautatie-asemaa.”

Seuraavana iltapäivänä matka jatkui junalla Nizhnij-Novgorodiin.
”Nizhnij-Novgorod on, kuten sanottu, omituinen kaupunki. Kun mennään rautatie-asemalta Volgan rannalla olevalle höyrylaivasillalle, kolmen virstan matka, niin kuljetaan markkinakaupungin kautta eikä nähdä juuri mitään muuta kuin suuria makasiineja, joissa on äärettömät varastot kaikenlajisia tavaroita. Viikon päästä siellä olostamme alkaisivat markkinat, suurimmat maailmassa. Yötä päivää oli täällä elämää ja liikettä. Nähtiin kaikenlaisia kansantyyppejä. Kun sattui olemaan erittäin kova kuumuus meidän oleskellessamme Nizhnij-Novgorodissa, emme me paljo voineet liikkua ulkona muina aikoina kuin varhain aamulla. Lämpömittari osoitti päivällä 55 astetta C ja yöllä 33. Voi avonaisten ovien kautta nähdä makasiineihin ja katsella heidän varastojaan. Yksi oli täynnä köysikimppuja lattiasta kattoon, toinen niinimattoja, kolmas teepakkoja jne., sanalla sanoen, sillä oli kaikenlajista tavaraa.

Kuten kaupungissa niin oli myös virralla elämää ja liikettä. Sanottiin meille, että noin tuhannen laivaa oli täällä ankkurissa. Toinen hinaajahöyry toisensa perästä tuli, vetäen perässään 4-5 mahdottoman suurta proomua. Vuokrattuamme kaksi hyttiä eräällä Kamenski-veljesten laivalla, muutimme me laivalle, vaikka se olikin vielä pari vuorokautta Nizhnijssä. Ensimmäisenä iltana, kun me olimme laivassa ja joimme teetä yläkannella, tuli kapteeni tuoden purkin hilloa ja pyytäen meitä käyttämään sitä hyväksemme. Venäjällä on tavallista että nautitaan marjahilloa teen kanssa, Teetä käytetään kaikkialla täällä ja teekeittiötä, samovaaria, ei puutu yhdestäkään mökistä. Kahdesti päivässä, aamiaiseksi ja illalliseksi, sekä usein päivälliseksikin, pannaan teekeittiöön valkea.

Keittotaidossa ei ole tultu kauas tässä maassa rahvaan kesken. Se syö enimmäkseen leipää ja suolaa sekä juo teetä lisäksi. Sokuria käytetään hyvin tarkasti. Jos tulee vieras, niin asetetaan sokuripala hänelle kun teetä tarjotaan, mutta jos hän ei ole kovin sysmäläinen, niin jättää hän sokuripalan koskematta. Mutta jos hän on niin taitamaton, että pistää sen poskeensa, niin sanotaan hänen mentyään: ”Sitä koiraa, joka söi koko sokuripalan!”

Erittäin hyvä sopu näytti vallitsevan laivan päällystön ja miehistön kesken. Kun laiva lähti liikkeelle, paljastivat kaikki päänsä ja supattivat hiljaisen rukouksen. Niin tekivät ne myös, kun me onnellisesti saavuimme Permiin, jonka jälkeen kapteeni, perämies ja ruorimiehet pudistivat toisiaan kädestä, kiitollisuudeksi siitä että kaikki olivat hyvin tehneet velvollisuutensa.”

Permistä matka jatkui taas junalla ja yöllä saavuttiin Ural-vuorten rajalle. "Tuskin kuitenkaan huomasi olevansa vuoriseudulla. Kolmen aseman nimestä: Eurooppa, Ural ja Aasia, tulee huomaamaan astuvansa toiseen maanosaan.”

Jekaterinenburgista Granön perhe lähti nelivaljakolla Tjumeniin, jonne he saapuivat 1. elokuuta. Siperian rataa ei tuolloin vielä ollut. Tjumenissa Granö tapasi ensimmäiset suomalaiset, ja hän piti heille raamatunselityksen. Nämä osoittivat ilonsa ja kiitollisuutensa Granön perheelle monella tavalla.

Matka Tjumenista Omskiin, joka tapahtui höyrylaivalla, kesti kymmenen päivää. ”Omsk teki hyvän vaikutuksen meihin jokaiseen. Kaupungissa on useampia suuria kivikartanoita, joista monta kuuluu kruunulle. Kaupunki on hyvin varustettu sivistyslaitoksilla. Täällä on kahdeksanluokkainen klassillinen lyseo, kahdeksanluokkainen naiskimnaasi, kadettikoulu, opettajaseminaari, reaalikoulu ja suuri joukko pienempiä kouluja. Viime vuosina on kaupunkiin laitettu useampia puistoja, joissa soittokunnat puhaltavat kahdesti viikossa.

Erirotuisia, -kielisiä ja –uskoisia kansoja tavataan täällä. Tataarit ovat rotevaa kansaa, kasvot jyrkät ja terävät, kuten pronssiin hakatut. Sitä vastoin ovat kirgiisit – nämä myös ovat muhamedilaisia – jotka asuvat arolla Omskin ympärillä ja joita näkee kaikkialla kaupungissa, lyhytkasvuisempaa vinosilmäistä kansaa. Ne näyttivät raaoilta, mutta kuuluvat olevan hyvin vieraanvaraisia.”

Omskista käsin Granö matkusteli ympäri laajaa Siperiaa etsimässä suomalaisia. Oli havaittu, että oli vaikeata asuttaa monia kansallisuuksia samaan kylään. Sen tähden Omskin kuvernööri osoitti vuonna 1861 Om-joen rannalta 29 000 desjätinan alueen asuinpaikaksi luterilaisille. (Desjätina on noin 2 hehtaaria)

”Ei viipynyt kauan ennekuin iso osa Rishkovan väestöstä ja paljo venäläisissä kylissä asuvia perheitä muutti sinne, sekä perustivat omat kylät kansakunnittain. Niinpä perustivat lättiläiset kylän nimeltä Riiga, virolaiset Tallinna-nimisen, Inkerin suomalaiset Narvan ja Suomen suurruhtinaskunnan suomalaiset Helsingin. Vuonna 1889 nousi siirtokunnan koko väestö 2 300 henkeen.”

Monet olivat kuitenkin varkaita ja juoppoja. Salakapakoiden liepeillä sattui tappeluja ja murhia. Kun varat loppuivat, lähdettiin varastelemaan. ”Mennään varkaisille, sanottiin vaan, ikään kuin olisi ollut hankkeessa jotain luvallista tointa. Luteerilaisia ruvettiin yhtä pahoin vihaamaan kuin pelkäämään ympäristöllä. Kuinka paljon tämä vaikeutti säädyllisempien karkotettujen ja vapaiden inkeriläisten asemaa ja kuinka paljo se alensi heidän arvoaan ja luottamustaan, on helposti ymmärrettävää.
Lienee tapahtunut että meidän maanmiehemme lähtivät 20 á 30 miehen suuruisina joukkoina rosvoamaan ja varastamaan. Sitten tulikin käsky, että luteerilaisia ei pitäisi lähettää enää kaikkia yhteen paikkaan, vaan hajoittaa kaksittain kuhunkin kylään. Mutta pahuus ei ole vähentynyt luteerilaisissa, vaan se on viime vuosina noussut korkeimmilleen. Kaikki siveelliset käskyt ja siteet ovat poistetut. Avioliittoa ei pidetä ollenkaan pyhänä.”

Granö sai kuitenkin paljon hyvää aikaan joissain siirtokunnissa. Raittiusseurat ja koulumestarit nostivat karkotettujen siveellistä tasoa ja paransivat heidän elinolojaan. Hän rohkaisi kyläläisiä maanviljelyyn ja perusti ”ukkokodin”, jossa muutama vaivainen tai sokea sai viettää turvattua elämää.

”Tobolskin kaupunki on rakennettu Irtishin oikealle rannalle vastapäätä sitä paikkaa, missä Tobol siihen yhtyy. Suurempi osa kaupunkia on niin matalalla paikalla, että osa siitä on joskus ollut korkeain kevättulvain aikana veden alla. Alempi kaupunki, jossa on kuvernöörintalo, noin kymmenen venäläistä kirkkoa, luostari, luteerilainen ja katoolinen kirkko sijaitsevat, on niin vesiperäistä, ettei mitenkään voitaisi pitää katuja kunnossa, jos ei niitä päällystettäisi lankuilla. Sekä kadut että pihat näyttävät sen vuoksi lattialta. Kuinka pehmeätä maa on, osoittaa se seikka, että luterilaisen pastorin asunto, joka aikoinaan on ollut kahdenkertainen puurakennus, on painunut niin syvälle maahan, että nyt näkee ainoastaan yläkerroksen.

Sittenkuin Tobolsk lakkasi olemasta Siperian pääkaupunki, on se mennyt yhä enemmän ja enemmän alaspäin.
Lähellä satamaa on kauppatori eli basaari, johon ei ainoastaan kuulu avonainen kauppapaikka vaan myös useampia riviä pieniä puu-makasiinia eli puotia, joissa on myytävänä hyvin erilajisia tavaroita. Varsinkin on runsaasti myytävänä kaloja.
Kaupungin ympäristö on mäkistä ja metsäistä ja hyvin rikasta marjoista. Ylimalkaan ei Tobolsk ole mikään epämukava olopaikka ja luulen että ne ruotsalaiset ja suomalaiset sotavangit Pultavalta, jotka olivat saaneet tämän kaupungin monivuotisen vankeutensa paikaksi, voivat olla yhtä tyytyväisiä täällä kuin missään muussakaan paikassa Venäjän valtakunnassa.
Oppilaitoksia on Tobolskissa, paitsi hengellistä pappisseminaaria, klassillinen kahdeksanluokkainen gymnaasi, tyttökoulu ja hengellinen pensionaatti nuoria tyttöjä varten.
Kaupungissa on läänin houruinhuone ja sairashuone, joka täyttää kaikki nykyajan vaatimukset. Joka kerta kun kävin katsomassa jotain kuumetautista, puettiin minut desinfisioituun liinakaapuun.”

”Koettuani niin perin pohjin kuin mahdollista opastaa seuraajaani pastori Eriksonia Siperian omituisiin oloihin, lähdimme me sieltä Elokuun 16 päivänä 1891, jolloin olimme oleskelleet Omskissa päivälleen kuusi vuotta. Tosin olimme saaneet kokea monia suruja ja vaarallisuuksia tässä kaupungissa, mutta Jumalan käsi oli suojelevana levännyt meidän päällämme. Monta ystävää jo olimme saaneet ja kaupungin sivistyneiden venäläisten puolelta oli osaksemme tullut ystävyys ja luottamus, jota me aina säilytämme rakkaassa muistossa.”

Paluumatka alkoi reilun kolmen päivän hevoskyydillä Tjumeniin. ”Surista siirtolaislaumoista, joita tiellä tuli vastaamme, voi päättää että huhu Venäjällä uhkaavasta nälänhädästä oli todenperäinen. Omskin ja Tjumenin välillä kohtasimme noin tuhatkunnan siirtolaista. Jota kauemmas me tulimme länteen päin Omskista, sitä kuivuneempia olivat sekä pellot että aro. Sen vuoksi siirtyivät ei ainoastaan venäläiset Euroopan puolelta, vaan myöskin siperialaiset Kurganien ja Jaluterovin piireistä, jotka niinmuodoin kokivat välttää nälänhätää muuttamalla kauemmaksi itään päin, missä kuivuus ei ollut niin lopelle polttanut kaikkea kasvillisuutta. Suuren siirtolaisjoukon takia, mikä kokoontui Omskiin, puhkesi siellä seuraavana talvena raivoamaan kova kulkutauti, lavantauti, joka saattoi monta ihmistä hautaan.

Sen jälkeen kuin me ensi kerran olimme matkustaneet Tjumenin kautta, oli kaupunki saanut rautatien ja asemahuoneen. Juna lähti Tjumenista klo 11. Toisena päivänä jälkeen puolisen olimme Jekaterinenburgissa ja saman päivän iltana lähdimme kulkemaan Uraalin vuorijonon yli, joka vielä erotti meidät Euroopasta. Vaunut olivat täpösen täynnä, sillä kauppamiehiä kaikista kansa- ja uskonkunnista oli matkalla Nizhni-Nowgorodiin.
Kolmantena päivänä Tjumenista lähdöstämme, aamusella, saavuimme Permiin. Useampia höyryveneitä oli siellä täysin lähtövalmiina odotellen vain junan tuloa. Ennätimme hädin tuskin varustaa itsellemme ruokavaroja ennen kun annettiin merkki lähtöön ja jättialus alkoi liikkua viedäkseen meidät 25-30 virstan nopeudella tunnissa pitkin Kama-jokea Kasaniin ja sitten Wolgaa myöten Nizhni-Nowgorodiin.”

Matkalaiset viipyivät tuossa Nizhni-Nowgorodissa kaksi päivää katsellen markkinaelämää. ”Aikomuksemme oli saada katsaus markkinaelämästä, mutta milloin ja missä kauppoja tehtiin, sitä ei näkynyt. Pikkukauppa on siellä vähäarvoista ja parasta päästä tapahtuu vähittäismyynti pasaasheissa. Pitkät linjat eli kadut makasiineja täynnä yhtä lajia tavaraa, tuhansittain ajureita, jotka kuljettavat tavaroita, uusia esineitä joka taholle minne silmää käänsi, tataareja, kiinalaisia, persialaisia, araapialaisia, sartteja, englantilaisia, ameriikkalaisia, sanalla sanoen kaikkia lajia mitä maan päällä asuu, vilisee siinä sekaisin kirjavassa paljoudessa. Muutamassa tunnissa väsyy niin katselemiseen, että melkein tylsistynyt ja välinpitämätön on kaikki kaikesta. Sen tähden tyydyimme jättämään koko komeuden jo toisena päivänä ja jatkoimme matkaamme Moskovaan.”

Matkan he tekivät junalla ja katseltuaan muutaman päivän Moskovan nähtävyyksiä ja siellä olevaa ranskalaisten näyttelyä, jatkoivat Pietariin. Junamatka sinne kesti 20 tuntia. Kaikkiaan kotimatka Omskista Pietariin kesti kolme viikkoa. Parin päivän päästä he jatkoivat kohti kotimaata.

”Niiden kuuden vuoden kuluessa, minkä ajan olin hoitanut Siperiassa olevain suomalaisten vankien ja siirtolaisten pastorin virkaa, olin matkustanut noin 60 000 virstaa, siitä enemmän kuin puolet hevosella.
Rohkenen toivoa, ettei työni ole hukkaan mennyt, vaikka siinä oli paljon vastuksia, jotka sen menestymistä ehkäisivät. Työ Siperiassa on niin kuin ylimalkaan hengellisellä alalla sitä laatua, että pitkiä aikoja voi kulua ennenkun sen hedelmät tulevat näkyviin.”