Kaksi purjehdusta Itämerelle 1854-1855: herrasmiespurjehtijan lokikirja retkiltä Oolannin sotaan
Tammi 2007
Two Summer Cruises With the Baltic Fleet 1855
”Puuhakas, tiedonhaluinen ja harvinaisen sotaisa cambridgelainen pastori Robert Edgar Hughes purjehti kesällä 1854 ja 1855 pienellä ”Pet”-jahdillaan suuren laivaston vanavedessä Itämerelle seuraamaan Krimin sotaa.
Ensimmäinen purjehdusretki suuntautui Englannista Pohjanmeren, Kielin ja Gotlannin kautta Ahvenanmaalle. Siellä ”Pet” puikkelehti sotalaivojen seassa ja pastori kirjasi aitiopaikalta Oolannin sodan käänteitä veneen lokikirjaan.
Toinen purjehdusretki tehtiin Skagerrakin ja Kattegatin kautta Ruotsin rannikkoa pitkin Gotlannin kautta eteläiselle Suomenlahdelle, mistä ”Pet” jatkoi laivastoa seuraten Kotkan saarelle. Sieltä se purjehti kohti Santahaminaa ja Viaporia, jonka pommitusta lukija pääsee seuraamaan englantilaisen herrasmiehen silmin ”Petin” kannelta.
Sotatapahtumien ohessa R.E.Hughes kirjasi matkojen varrelta oivallisia tuokio-, maisema- ja henkilökuvia, mennyttä elämää, myrskyjä ja maininkeja. Yksi kirjan eloisimmista jaksoista alkaa, kun ”Pet” lähestyy Tukholmaa kesällä 1855.
Viktoriaanisen ajan Englannissa teos ei jäänyt huomiotta, koska ajankohtaiset sotatapahtumat kiinnostivat. Kirja on lukuelämys myös 2000-luvulla ja Itämerellä, Pohjanmerellä ja Suomenlahdella veneileville se on verraton aikakone.”
Kirjassa kuvataan kolmea taistelua. Ensimmäisellä purjehduksella Oolannin sotaa, seuraavana kesänä Kotkansaaren taistelua ja Helsingin linnoitusten pommittamista.
Ensimmäisellä matkalla he purjehtivat mennessä Kielin kanavan kautta, mutta palasivat Kattegatin ja Skagerrakin kautta. Hughes kuvaa ensivaikutelmiaan Ahvenanmaasta näin: ”Ahvenanmaan saaret ovat pääosin karkeita, muodoltaan säännöttömiä ja lohkareisia, punertavia graniittiluotoja, joita peittää tiheä tumma männikkö. Siellä täällä pilkottaa mäkien lomasta vihreä laakso, raikas pikku järvi tai pieni sveitsiläistyyppinen kirkkaanpunaisten mökkien muodostama kylä.”
Oolannin sodan taustaa kuvataan Wikipediassa näin: ”Kun Venäjä oli saanut Suomen 1808 Suomen sodassa, se halusi vahvistaa uuden länsirajansa puolustusta. Bomarsundin linnoituksesta piti tehdä tarpeeksi iso, jotta se kestäisi pitkää piiritystä. Vuonna 1853 alkanut Krimin sota laajeni vuonna 1854 Itämerelle Oolannin sodaksi. Brittiläiset ja ranskalaiset joukot hyökkäsivät linnoitukseen 8. elokuuta 1854 noin 12 000 miehellä. Samaan aikaan noin 40 Itämeren laivaston alusta asettui puolikaareeen Lumparnille linnoituksen edustalle.”
Kirjassa kuvataan juuri näiden laivojen manööveriä.
Seuraavassa muutamia Hughesin, sotaa katselemaan tulleen turistin kuvauksia taisteluista.
Tiistaina 8.8.1854 suorittivat ranskalaiset maihinnousun. ”Veneet tuskin ehtivät koskettaa rantaa, kun miehistö jo oli maissa ryhtyneenä heille määrättyihin toimiin, jotkut hankkimassa polttopuita ja toiset raivaamassa polkuja. Joukko puuseppiä nikkaroi jo kiireesti laituria. Muutamassa tunnissa ranskalaiset ehtivät löytää juomavettä, pystyttää telttansa, aloittaa keittiöpuuhat, varastaa lehmät ja teurastaa ne erityisen ihailtavaa taituruutta osoittaen. Myös joukkoja seuraava soma keittäjätär oli kanttiinissaan päässyt täyteen vauhtiin. Pieni kukoistava sotilaskylä oli noussut hetkessä kuin tyhjästä.”
”Etelätorni oli määrä jättää kokonaan ranskalaisten herkkupalaksi, bonne bouche, joten ranskalaisten hyökkäysosasto kävi keskiyöllä toimeen. Vain yhden tornin puolustajista nähtiin seisovan urhoollisesti paikoillaan. Kyseessä oli vanha komentaja itse, Hän seisoi vahdissa ovisyvennyksessä ja kohotti kalpansa tervehtimään tunkeilijoita. Ranskalaisen pistimen isku kellisti hänet maahan ja linnake oli vallattu. Miehistö oli raukkamaisesti vetäytynyt lukuun ottamatta noin kolmeakymmentä sotilasta ja välskäriä, jotka löytyivät juopuneina ja avuttomina keskeltä raunioita. Torni ei ollut juuri kärsinyt ulkoisia vaurioita, mutta sanat tuskin riittävät kuvaamaan, millaiset häpeällisen likaiset ja sekasortoiset olosuhteet nujerretun linnakkeen sisällä vallitsivat. Siellä täällä oli levällään ruutia, patruunoita, viinaputeleita, rikkinäisiä asetarvikkeita, suolakalatynnyreitä, leipää, suolaa ja likaisia vaatekappaleita, kuvottaville pahnoille viskeltyjä krusifikseja ja muutamassa paikassa joitain kammottavan näköisiä kaatuneita. Kaikki tämä muodosti niin kauhistuttavan ja iljettävän sekasorron, että siitä lähtevä yhtyneenä viheliäiseen ryssänhajuun tuntui lähes sietämättömältä.”
Päälinnoitusta pommitettiin tykeillä ankarasti ja lopulta 16. päivänä, keskipäivällä taistelu päättyi valkean lipun ilmestymiseen.
”Jatkoimme kulkua itse linnoitukseen, mistä löysimme eriskummallisen, kurjilta ja viheliäisiltä rangaistusvangeilta näyttävän joukkion, joka likaisenruskeine takkeineen oli kuin vaivaistalosta karannut ja hoippui humalaisena, irvokkaan hilpeänä rykelmänä. He nauroivat, lauloivat ja tanssivat. Osa rähisi keskenään, he karjuivat ja hutkivat toisiaan kinastellessaan lampaantaljoista tai inhottavista lakanamytyistä. Miehet olivat joko pieniä alistettuja kaljupäisiä ukkeleita tai raa’an vastuuttomia poikasia, jotka näyttivät pikemminkin nälkiintyneeltä siirtolaislaumalta kuin suuren sotilasmahdin keisarillisilta joukoilta. –Mitä mieltä olet vihollisesta? kysyin eräältä ranskalaiselta aliupseerilta. – Canaille, renttuja, hän vastasi ivallisesti hymyillen.”
”Käsittääkseni tapahtumien etenemisestä voidaan esittää seuraava yhteenveto: Linnoitus käsitti kolme pyöreätä tornia sekä kaarenmuotoisen päälinnakkeen, jossa sinänsä oli satakunta tykkiä. Ranskalaiset tulittivat linnoitustornia, Etelätornia, rannalta kokonaisen päivän ilman mainittavaa tulosta, mutta valtasivat sen rynnäköllä seuraavana yönä puolustajien vetäydyttyä. Seuraava, Notvikin torni, kärsi huomattavia vahinkoja englantilaisten matruusien ja jalkaväen ryhdyttyä tulittamaan sitä raskaammalla tykistöllä 15. päivän aamuna, ja puolen päivän jälkeen se antautui. Kolmas, Prestön torni, säilyi antautumisen jäljiltä lähes vahingoittumattomana.”
Paluumatkalla ”Pet” miehistöineen vietti päivän Visbyssä. Siellä oli muutamia tasapohjaisia, avonaisia venäläisiä kauppa-aluksia. Nämä Saarenmaan tai Hiidenmaan asukkien omaisuutta olevat paatit oli lastattu sokerilla, kahvilla ja suolalla. Tavarat oli sullottu keskelle alusta, ympäröity oljilla ja peitelty tervakankaalla. Miehistön jäsenet olivat yhtä maalaismaisen karkeatekoisia kuin heidän aluksensakin. Parkitsemattomiin lampaannahkoihin sonnustautuneina he toivat mieleeni irlantilaisten tarujen sankarin, joka käytti nuttuaan karvapuoli sisäänpäin ja nahkapuoli ulospäin. Heidän housunsa oli tungettu saappaisiin ja takkuiset ja ruokkoamattomat hiukset, jotka roikkuivat harteilla kuin Medusan päät, antoivat heistä mitä epämiellyttävimmän vaikutelman. Näin kahden heistä kulkevan pitkin polkua kaivolle, jonne oli ämpäreineen ja kannuineen keräytynyt rupattelevia ja kiherteleviä ruotsalaisia tyttöjä.
Kun venäläiset lähestyivät ja tytöt haistoivat heidän tulonsa, näytti hullunkuriselta, miten he tukkivat sieraimensa ja pakenivat paikalta täysin purjein inhosta elehtien. Hajun ulottumattomiin ja turvaan päästyään he purskahtivat heti nauramaan ja pilkkaamaan miehiä. Venäläisten haju on tympeän kuvottava.”
Matka jatkui Karlskronan kautta Kööpenhaminaan. Kirjassa on paljon purjehduskuvauksia. Tässä yksi esimerkki: ”Päästyämme ulapalle laskin isopurjeen ja laskostin sen viimeisen kerran, nostin myrskypurjeen ja reivasin kokan puolta, jolloin pääsimme jälleen kerran jatkamaan matkaa myrskyetupurjeella ja reivatulla kahvelipurjeella.”
Pohjanmerellä he joutuivat myrskyyn. ”Se oli kauhea yö. Onnettoman sattuman vuoksi meri pääsi huuhtomaan kantta juuri silloin, kun hytin ovi sattui olemaan auki, ja kasteli kaiken läpimäräksi. Tuuli oli niin voimakas, että puoliksi reivattua myrskypurjettamme, joka muistutti nenäliinaa, oli miltei mahdotonta käsitellä, ja äärettömän pienen myrskyetupurjeemme tuulenpuoleista skuuttia kiskomaan tarvittiin kaksi miestä. En häpeä lainkaan tunnustaa, että mieliala pienessä aluksessamme vakavoitui.”
”Myöhemmin kuulimme, että Kööpenhaminan redillä viereemme ankkuroitunut kuunari ”Maria” oli uponnut Pohjanmerellä ja että neljä muuta alusta oli tuhoutunut samalla reitillä, josta kotimatkalla teimme selvää. Jopa ranskalainen fregatti oli joutunut palaamaan satamaan Skagerrakista Kattegatin suulta menetettyään reelinkinsä, joten meidän oli syytä olla huomattavan kiitollisia ja tyytyväisiä retkemme onnelliseen tulokseen.”
Toisella matkalla Hughes miehineen purjehti Skagerrakin ja Kattegatin kautta, siis Tanskan ympäri. ”Meriliikenne Kattegatilla on valtavan vilkasta. Näkyvissämme oli usein kolmestakymmenestä neljäänkymmentä purjetta yhtaikaa. Osa aluksista lasketti rehvastellen myötätuulen ihanilla siivillä, ja osa koukki vastatuuleen aalloilla nyökytellen.”
Kööpenhaminassa ja Kalmarissa matkalaiset kävivät maissa.
Suomen kamaralle Hughes astui erään englantilaisen tiedustelujoukon mukana. ”Tiedustelun tavoitteena oli nousta maihin Kotkan edustalla olevalle pienelle saarelle, viimeistellä suuren kasarmi- ja varuskunta-alueen hävitys ja tuhota ainoa mantereelle johtava silta.”
”Kun lähestyimme Kotkan saarta, silmiimme avautui jättiläismäinen Rotsenholm, Ruotsinsalmen graniittilinnoitus, jonka venäläiset olivat hylänneet ja räjäyttäneet. He olivat vetäytyneet ja jättäneet saaren, linnoitusleirin, makasiinit, kaksi vanhaa naista sekä yhden porsaan ja useita hanhia vihollisen armoille. Silta oli liekeissä tuota pikaa. Maihin nousi kaksi joukkoa polttamaan ja tiedustelemaan saarta. Ikäväkseni minun on todettava, että samana iltana oli toisella puolen saarta ilmennyt pyrkimyksiä ryöstää ja vahingoittaa koskemattomaksi määrättyä siviiliomaisuutta.”
Wikipedia: 1790-luvulla Venäjän valtio lunasti alueen Ruotsinsalmen merilinnoituksia varten, ja Kotkansaarelle muodostui Ruotsinsalmen linnoituskaupunki. Saarella olleet linnoitukset ja linnoituskaupunki tuhoutuivat suureksi osaksi Krimin sodassa (Oolannin sota) vuonna 1855.
Tämän jälkeen Hughes vaihtoi taistelukenttää ja purjehti ”Pet” veneellään Suursaaren ja Naissaaren kautta Helsingin edustalle.
”Sijaintipaikkamme oli hieman Isosaaren itäpuolella ja Santahaminan eteläpuolella. Santahaminan ranta kuhisi venäläisiä kuin muurahaispesä. He työnsivät kärryjä, lapioivat, rakensivat vallituksia, siirtelivät tykkejä ja ahersivat ja puuhasivat mitä uutterimmin. Viaporin ja Helsingin kirkkojen siniset, kultaisin tähdin koristetut kupolit loistivat kirkkaina auringonlaskussa. Laivojen purjeet käännähtelivät, jostakin kantautui airojen loisketta, ja venäläisten kynityt päät ja pulloharteiset selät erottuivat kiikarilla katsottuina selvästi maisemasta. Koko näkymä oli niin rauhallinen, että sen perusteella olisi ollut vaikea uskoa laivojemme vahvojen sinitakkien ja rantojen pitkähelmaisten harmaanuttujen ainoan halun ja toiveen olevan päästä teurastamaan ja tuhoamaan toisensa heti ensi tilassa, ja pelkästään Tonavan varren kuningaskuntien tähden.”
”Kuljettuani Melkin salmen lävitse rantauduin Pihlajasaareen. Löysin sieltä kolme rakennusta, joiden ovet ja ikkunat olivat lujasti kiinni, sekä lukuisia molempien sukupuolten vaatekappaleita pöyhkeästi narulta kuivumasta. Kyseisestä paikasta, joka sijaitsi molempien rintamien sivustassa, minulle avautui erinomainen näköala katsella pommitusta. Edessä kierteli pommittajia, purjeettomat mörssärialukset tulittivat jatkuvasti korvia huumaavasti ja laivat ponnahtelivat silmin nähden tykkien potkuista.”
”Läpi yön alustamme ravisutti ja untamme sekoitti mörssäreiden kumea ja raskas mylvintä. Aamun valjetessa paljastuivat eteemme Kustaanmiekan ja Susisaaren rakennusryhmien hiiltyneet rungot, mutta kaikkien kummastukseksi kaunis kirkko oli säästynyt tuholta, vaikka sen tornin lävitse olikin lentänyt ammus.”
”Tapahtumia todistivat lukuisat katselijat myös toisaalla. Helsingin näköalapaikoille oli kerääntynyt ryhmiin joukoittain sotilaita, merimiehiä ja siviileitä – niin miehiä, naisia kuin lapsiakin – seuraamaan käynnissä olevaa tuhoa, sillä tulen vallassa oli tällä hetkellä monta eekkeriä. En kuitenkaan onnistunut huomaamaan merkkiäkään pelosta tai epäjärjestyksestä.”
Sotaa töllistelemään saapunut turisti Hughes selvittelee sivutolkulla sodankäynnin taktiikkaa. Hän pohtii myös sodankäynnin mielekkyyttä ja rauhaa rakastavan kansalaisen kohtaloa sodan jaloissa.
”Samalla kun myönnetään, ettei mitään kaupunkia voi pommittaa surmaamatta tiettyä osaa sen rauhanomaisista asukkaista, ei ole helppo käsittää, miksi Räävelin tai Odessan vapaat kansalaiset ovat vaikeatajuisten inhimillisten periaatteiden nojalla oikeutettuja tulemaan paremmin huomioon otetuiksi kuin tsaaria tahtomattaan palveleva sotilasorja. Rohkenen sanoa, että sotilas on usein näistä kahdesta rauhanomaisempi elukka, ja ainoa ero on siinä, että rauhaa rakastava kansalainen, joka ei halua tulla tapetuksi, voi paeta, kun taas rauhaan pyrkivä sotilas ei voi toimia niin. Kahden tulen välissä – vastassaan kivääri ja selkäänsä vasten seiväs – elävä sotilas on mielestäni sangen oikeutettu säälimme kohde.”
”Itämeren kaupungit eivät kuitenkaan yleisesti ole venäläisten asuttamia. Suomenlahden pohjoispuolella alempi keskiluokka koostuu enimmäkseen suomalaisista ja vauraampi ruotsalaisista, ja lienee syytä olettaa, että vähintäänkin väestön merenkulkijat ovat haluttomia sotaan ja etteivät he haudo pahaa liittoutuneille. Suomenlahden eteläpuolen kaupungit, kuten Rääveli, Paldiski ja Riika ovat pääosin saksalaisten, ruotsalaisten ja muiden kaupallisen yrittelijäisyyden paikalle tuomien vierasmaalaisten asuttamia. Hiidenmaan, Saarenmaan ja muun saariston asukkaat erottuvat suomalaisista, venäläisistä ja ruotsalaisista poikkeavaksi oppimattomaksi, hyvänahkaiseksi ja surkean köyhäksi rodukseen.”
Wikipedia: ”Suomenlahdella laivasto-osasto tulitti kaksi vuorokautta Viaporiksi silloin kutsuttua Suomenlinnaa, ja helsinkiläiset katselivat tapahtumia rannalta.”
Tämän jälkeen ”Pet” purjehti Tukholmaan ja Hughes kuvaa elämää siellä. Hän pistäytyy myös Uppsalassa ja Göteborgissa. Kotimatkan hän tekee ”Petin” sijaan höyrylaiva ”Londonilla."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti