Pennittömänä maapallon ympäri
WSOY 1930
A Vagabond Journey Around the World 1910
Harvoin on sattunut käteeni näin mielenkiintoista ja tapahtumarikasta vanhaa matkakirjaa. Jännittävän seikkailun lisäksi kirja tarjoaa runsaasti kiehtovaa ajankuvaa 1900-luvun alusta eri puolilta maailmaa.
”Mitäpä tapahtuisikaan miehelle, joka lähtisi matkalle maapallon ympäri yhtä vähin varustein kuin maalaispoika, joka lähtee etsimään onneansa lähikaupungista, alati valppaana käyttämään hyväkseen jokaista vastaansattuvaa tilaisuutta, mutta samalla aivan välinpitämättömänä siitä, ettei jokainen askel matkalla ole häntä varten valmiiksi poljettu?”
Näin tuumi 25-vuotias amerikkalainen nuorukainen, jonka mielen vaellushalu, ”Wanderlust”, oli vallannut. Vuonna 1904, vuosi opettajaksi valmistumisensa jälkeen, Harry Franck lähti matkalle maapallon ympäri ilman minkäänlaista ennakolta mietittyä matkasuunnitelmaa. Hän puhui ranskaa ja saksaa täysin hyvin, espanjaa ja italiaa jokseenkin sujuvasti. Mukaansa hän otti vain kameran, pienen vaatemytyn ja muutaman dollarin rahaa, tarkoituksenaan rahoittaa matka satunnaisilla töillä. Hänellä oli kokemusta ruumiillisesta työstä ja hän oli jo aiemmin ylittänyt Atlantin työskennellen karjankuljetuslaivalla.
”Kun päätarkoituksenani oli perehtyä syvien rivien oloihin ja elämään eri maissa, en koko matkalla yrittänyt kertaakaan kohota tavallisen työläisen asemaa korkeammalle.” Kirjansa alkuun hän lainaakin Rousseaun lausahdusta: ”Oppiaksemme tuntemaan jonkin maan todelliset tavat täytyy meidän tutustua sen alempiin kansankerroksiin, sillä rikkaiden tavat ovat kaikkialla samanlaiset.”
Matka alkaa Detroitista lautalla Kanadan puolelle, jossa hän pestautui karjankuljetusmiehistöön viemään mullikoita Englantiin. Karja lastattiin höyrylaiva Sardinianiin, joka lähti Montrealista kohti Glasgowia.
“Sardinianilla työ oli, kuten olimme tienneet aavistaakin, kovaa, ruoka kelvotonta syötäväksi ja skanssi mahdoton asuinpaikaksi. Kymmenentenä matkapäivänä, joka oli heinäkuun toinen päivä, me kannelle tullessamme näimme oikealla kädellä muutaman mailin päässä Irlannin viettävän rannikon. Ruutumaisissa saroissa kasvavat ja tuleentuvat viljasadot saivat saaren muistuttamaan valtavaa kaltevaa shakkipöytää. Ennen yön tuloa olimme jättäneet taaksemme Paddyn mailikiven ja Mull o’ Kintyren ja lähellä Clyde-joen suuta söimme viimeisen ateriamme.”
Glasgowista matka jatkui patikoiden kohti pohjoista Loch Lomondia ja Ben-vuorta katsomaan. Oli kuitenkin sumuinen ja sateinen päivä ja maisemat jäivät näkemättä. Neljänkymmenen mailin taivalluksen jälkeen hän saapui yöllä Aberfoyleen, josta jatkoi junalla Stirlingiin. Sieltä taas jalkapatikalla kohti Edinburghia, jonne hän saapui yövyttyään vehnäpellossa.
Edinburgista Franck matkusti junalla Lontooseen ja astui samana iltapäivänä Rotterdamiin menevään laivaan. ”Lippu maksoi välikannella viisi shillinkiä, joka oli tarjotun paikan laatuun nähden yletön hinta. Ruuma oli täynnään sikin sokin heitettyjä makuupatjoja, mutta ainoana matkaseuranani tämän sekasorron keskellä oli saksalainen hevosenkengittäjä tuhruisen vaimonsa keralla. Yhdessä he omistivat ryysykimpun, joka sisälsi mitä tuskastuttavimman voimalliset nuoret keuhkot. Patjan haju ja ryysykimpun löyhkä vaikuttivat, että koko yön olin kuin painajaisen pihdeissä; mutta kaiken aikaa lohduttelin itseäni sillä, ettei matkaa kauan kestäisi.”
Rotterdamista Franck lähti astelemaan kohti Delftiä. Tie seurasi kanavaa, jolla kulki tavaralotjia. Rotevat miehet astelivat kannella jykevät sauvoimet käsissään. Hinauspolulla kiskoivat pulskat naiset olkansa takaa hinausköysistä kuin liikarasittuneet juhdat. Delftistä vaeltajamme lähti vielä samana päivänä pyrkimään Haagin kautta kohti Amsterdamia.
”Milloin Leideniin saavuin, sitä en tarkkaan tiedä, mutta epäilemättä oli jo myöhä, sillä hyvä rahvas ja samoin paha veteli sikeitä unia, muutamaa uneliasta poliisia lukuun ottamatta. Ja sangen monen kilometrin kivut koivissani kallistuin halkopinolle nukkumaan.” Varhain aamulla matka jatkui Haarlemia kohti.
”Hollannin sananparreksi käynyt puhtaus ei ole paljas korulause. Harvassa saman kokoisessa kaupungissa on niin vähän slummialueita kuin Amsterdamissa. Hollantilainen työmies on monessa suhteessa paremmassa asemassa kuin samaan säätyyn kuuluvat Kanavan toisella puolella. Kaupungissa on aina lähettyvillä jokin ”Koffie Huis”, jossa joka päivä halvasta hinnasta ja siistissä ympäristössä voi myös syödä munia, maitoa, juustoa ja muita meijerituotteita. Verrattakoon tätä ruokavaliota siihen, mitä brittiläiselle työmiehelle tarjotaan. Aina tämä ei saa oikeata ruokaa, vaan tulee hänen tyytyä niitten paikkain hylkytuotteisiin, joissa ruokaa laitetaan. Alhaisimpiin kansanluokkiin kuuluvan brittiläisen tuntee hänen hampaistaan. Parinkymmenen ikäisenä hänellä ehkä on tusina ehjää hammasta, muut ovat murtuneet, mustuneet, murenevat parhaillaan tai ovat ehkä jo kokonaan menetetyt. Kolmenkymmenen vuotiaana ei hänellä enää ole kuin moniaita keltaisia torahampaita. Hollantilaista työmiestä ei tunne samoista merkeistä. Hänen ravintonsa on siksi terveellinen.”
Amsterdamissa Franck kuuli huhun Arnheimiin lähtevästä kuormahöyrystä ja hyppäsi tämän kyytiin.
”Arnheimissa nousin kuormaveneestä maihin ja, pysähdellen tärkeimpiin rantakaupunkeihin, matkustin Rheiniä höyrylaivalla tai sen rantoja kävellen ylämaahan, saapuen muutaman päivän kuluttua Mainziin. Sieltä käännyin itään päin, kulkien maantietä Frankfurtiin, jonne saavuin myöhään yöllä.”
”Aamusta varhain myöhään iltaan patikoiden tein kiertomatkan Frankfurtista Metzin, Chalonsin, Rheimsin ja Meaux’n kautta Pariisiin, saapuen viimemainittuun paikkaan viikon päivät sen jälkeen kuin olin kulkenut rajan poikki. Kuukauden vaellus oli tehnyt minusta yhtä maalauksellisen kuvatuksen kuin on mikä Montmartren ”boulevardieri” tahansa. Sitä paitsi ei elokuu Ranskan pääkaupungissa ollut oikea aika eikä paikka vaatekappaleille, joita valitessani olin ajatellut Skotlannin ylämaan tuulia. Boulevard St. Denis’n varrelta ostin kokonaista viisitoista frangia maksavan puvun, joka oli paremmin sään mukainen, asetuin erääseen Quartier Latinin ullakkohuoneeseen asumaan ja vaeltelin pitkin kaupunkia kolmisen viikkoa.
Elokuu lähestyi loppuaan, kun heitin kaupunkilaisvaatteeni selkääni ja Boulevard St. Germainia pitkin käännyin etelää kohti vaeltamaan. Näin pitkälle olin tallustellut Euroopan teitä yksinäni. Nemoursin, toisen yöpaikkani tuolla puolen tapasin jättiläismäisen tammen varjossa kaksi matkamiestä, jotka nauttivat kuninkaallista ateriaansa, kovaa leipää, jonka he koettivat saada paremmin maittamaan kastamalla joka suupalan ohi juoksevaan puroon.”
Franck kulki aikansa näiden miesten seurassa, mutta jatkoi muutaman päivän kuluttua taas yksin matkaansa. Tien varsilla kasvoi mustavatukoita. Amerikkalaisen matkamiehen niitä poimiessa joukko vainioilleen rientäviä talonpoikia pysähtyi sitä ihmettelemään ja purskahti hillittömään nauruun. Heidän mielestään ne eivät kelvanneet syötäviksi.
”Minulla ilmeisestikään ei ollut syytä pahoitella näiden marjain huonoa mainetta, sillä nälän ahdistaessa ei minun tarvinnut muuta kuin seisahtua ja poimia itselleni päivällinen, ja lukuunottamatta niitä muutamia lantteja, jotka käytin leipään ja viiniin, elin koko matkan Fontainebleausta Sveitsin rajalle ilmaiseksi.”
”Lyonista käännyin koillista kohti kulkeakseni Geneveen ja Alpeille. Mutkaillen ja polveillen tie kohosi ylöspäin. Usein astelin tuntikausia ammottavan kuilun reunaa, köyhä kylä viinitarhoineen koko ajan syvällä allani näkyvissä. Nilkuttaessani sattuman kaupalla Geneven katuja läpimärissä vaatteissani tunsin itseni erikoisen kurjaksi ja hylätyksi.
Kolmen päivän kuluttua astuin höyrylaivaan, joka kulki ristiin rastiin sinisen Lac Lemanin rantakaupunkien väliä, ja Villeneuven luona maihin astuen lähdin kulkemaan Ylä-Rhonen laaksoon. Täällä ei santarmit hyökänneet niskaan joka kylässä eikä minun tarvinnut kuin astua valtatieltä syrjään poimiakseni puitten alta omenia tai paetakseni kuumaa auringonpaistetta.”
”Simplonin sola, johon Napoleon rakennutti tien vuonna 1805, on rautatieliikkeen vaikutuksesta yhä vieläkin paljon käytetty tie, vaikkei sillä näekään jalkamiehiä. Briegin hyvä kansa puhkesi myötätuntoiseen valitteluun, kun kerroin aikomuksestani kulkea jalan vuoriston poikki.”
”Italia on asettanut tullivartionsa aivan rajaviivalle hirmuisten kallioitten ja kuilujen keskelle. Valpas sotamies astui ulos rajuilmaan ja huusi vastaani, minun vielä ollessa muutaman askeleen päässä Sveitsin puolella:
-Onko tupakkaa ja sikaareja?
Ongin taskustani puoleksi kuluneen mytyn sveitsiläistä tupakkaa, joka oli kastunut pöperöksi. Soturi teki kädellään torjuvan liikkeen.
-Mikä tämä on? hän kysyi, napauttaen taskua, jossa kodakini oli.
-Kuvakone, vastasin, näyttäen valokuvauskoneen reunaa.
-Bene, buona sera, hyvä, morjesta vain, huudahti tullari ja juoksi sateensuojaansa.
Illan suussa astua räiskyttelin Isellen kehnoon kylään.”
Venetsia ei lumonnut matkaajaamme. ”Pelko ajoi minut pois Veneziasta, ennekuin olin ennättänyt levätä pitkän jalkamatkan rasitukset koivistani – pelko, että sääsket muutoin saisivat tehdä tihutyönsä ja muutamassa päivässä syödä minut suuhunsa. Karnevaalin avausta katsellen seuraavana sunnuntaina ponnistelin konfektisateesta kirjavaa tietä rautatieasemalle ja ostin piletin Bolognaan.”
Hidas juna ryömi vasta illansuussa Bolognaan, josta Franck lähti astelemaan vanhaa valtatietä pitkin kohti Firenzeä. ”Vietin suhteettoman suuren osan neljännestä päivästä, minkä Firenzessä oleskelin, sen taideteosten katselemisessa, sillä sunnuntai on Euroopan museoissa ja taidekokoelmissa köyhäin päivä, jolloin ei pääsymaksua oteta. Kun väkijoukot myöhään iltapäivällä häädettiin pois Palazzo Pittistä, päätin, etten palaisikaan asuntooni, vaan lähdin valtatietä Roomaan vaeltamaan.”
Tuohon aikaan lähti paljon italialaisia siirtolaisiksi Amerikkaan. Tietämättömyys ulkomaan oloista oli kuitenkin yleistä. Eräässä Firenzen takaisen kylän ravintolassa tyrmistyttiin, kun kuultiin Franckin olevan amerikkalainen. ”Kaikki huudahtivat yhteen ääneen, niin että herättivät liedellä torkkuvan kissankin. Emäntä juoksi perähuoneesta sisään, suu auki. Isännältä putosi piippu lattialle ja hän huudahti jotakin ohhohin tapaista italiaksi. Hitaimmatkin heittivät nyt kesken pelinsä ja kokoontuivat piiriin minun ympärilleni.
Italian rahvaan käsityksen mukaan Amerikka on jokin hyvin kaukainen maa, jossa palkat ovat paremmat kuin Italiassa, mutta kuinka kaukana se on ja missä suunnassa, siitä hänellä ei ole käsitystäkään. Lukemattomia kertoja olen kuullut italialaisten, jotka eivät olleet vailla sivistystä, kyselevän tämmöisiä:
-Onko Amerikkaan pitempi matka kuin Sveitsiin?
-Tulitteko te kävellen koko matkan Amerikasta?
-Kuka on Amerikan kuningas?
-Mitä! Oletteko te Amerikassa syntynyt? Minä luulin amerikkalaisia mustiksi.
-Amerikassahan te palvelette aurinkoa, non vero (eikö totta)?
Joskus, vaikka harvoin sattui paikalle viisaampikin mies osoittamaan läsnäoleville tietojaan. Eräänä iltana minä hellävaroen huomautin, että Yhdysvallat ovat yhtä suuri maa kuin Italia, ehkä suurempikin. Kuulijani olivat huutaa korvani lukkoon pilkkahuudoillaan, kun samalla eräs joukosta rupesi minua puolustamaan.
-Aivan varmaan, se on totta! hän huudahti, se on suurempi. Minulla on Buenos Ayresissa veli, kyllä minä tiedän. Amerikassa eli Stati Unitissa, kuten tämä signore sanoo, on maakuntia juuri niinkuin Italiassakin. Nämä maakunnat ovat Brasilia, Uruguay, Republica Argentina ja Nuova York.”
”Neljäntenä päivänä siitä, kun olin Roomasta lähtenyt, sain yösijan rakennuksessa, joka oli neljäsosaksi majatalo ja kolmeksi neljäsosaksi navetta ja talli. Isännällä, hänen vaimollaan ja suurella lapsilaumalla tuskin oli yllään yhteensä sen verran vaatetta, että sillä olisi voinut täydelleen vaatettaa pienimmän poikavekarankaan. Kaikki olivat paljain jaloin, jalat olivat levinneet melkein yhtä leveiksi kuin olivat pitkät, ja jalkapohjain paksut känsät olivat sivuilta halkeilleet ja lohkeilleet melkein niin kuin kauan kengättä käyneitten hevosten kaviot. Vaimo muutamain penskainsa kanssa makasi ihmisille varatussa huoneen osassa akanakasalla. Isä istui tuolilla hypitellen iljettävällä jalallaan bambiinoaan (pientä poikaansa) ylös ja alas.”
Napoliin matkaaminen oli kestänyt viisikymmentäviisi päivää, joista kolmekymmentäneljä päivää Franck oli kulkenut kävellen. ”Jos sivistyneessä maailmassa on toista saman kokoista paikkaa, jossa on enemmän roistoja, veijareita ja rappeutuneita ihmisiä kuin Napolissa, on se menestyksellä kätkenyt raihnautensa. Taistelu olemisesta tässä taajaan asutussa niemimaan osassa on pakottanut alemmat kansanluokat joko muuttumaan tylsiksi, ajatuksettomiksi eläimiksi tai auttamattomiksi veijareiksi. Pettäminen on rahvaaseen kuuluvan napolilaisen toinen luonto. Poikana hän pettää leikkitovereitaan, kauppiasta hän pettää milloin vain voi, ryhtyy liiketoimiin petoksen aikeissa ja pitää tästä aikomuksesta kiinni itsepintaisuudella, joka olisi paremman asian arvoinen, viimeiseen hetkeensä saakka – kunnes hautaaja ja pappi hänet pettävät hänen petollisen ja keinottelevan elämänsä lopussa.”
Napolissa Franck totesi olevansa vain kahdenkymmenen frangin omistaja. Hänen aikomuksensa oli ollut lähteä Napolista merimiehenä johonkin läheisen idän satamaan. Hän sai kuitenkin kuulla, että vain Marseillesta voi toivoa pääsevänsä laivaan. Hänen rahansa eivät kuitenkaan riittäneet Marseillen laivaan, joten hän osti piletin Genovaan. Siellä hän käväisi maissa, mutta palasi takaisin laivaan. Monte Carlon kohdalla ensimmäinen perämies huomasi ylimääräisen matkustajan ja Franck joutui tunnustamaan olevansa rahattomana matkalla Marseilleen. Perämiehellä oli kuitenkin kiireitä ja matkamiehemme pääsi livahtamaan Nizzassa maihin. Vietettyään yönsä kurjassa yömajassa, hän lähti kävelemään kohti Marseillea. Siellä oli kuitenkin satamalakko, eikä työstä ollut toivoa. Hänen rahansa loppuivat kokonaan ja hän joutui turvautumaan kaupungin järjestämään kerjäläisille tarkoitettuun leivänjakeluun.
”Marraskuun viimeisenä, kuukausi sen jälkeen kuin olin Marseilleen tullut, tähystelin vielä ulos Chateau d’Ifiä kohden, ja yhä täytyi minun vain suruissani käyskennellä edestakaisin aallonmurtajalla ja päättömillä rantasilloilla. Mutta kuun vaihtuessa vaihtui onnenikin. ”Warwickshire”, Bibby-linjan laiva, joka kulki Englannin ja Burman väliä, poikkesi Marseilleen odottamaan maan poikki tulevia matkustajiaan ja lähetti maihin sanan että laivalla tarvittiin merimiestä. Sain paikalla pestin ja seuraavana päivänä näin Marseillen tutun sataman vaipuvan yhä alemmaksi ja alemmaksi, kunnes se kokonaan katosi taivaanrannan alle.”
Vastoin muiden merimiesten varoituksia Franck jäi pois laivasta Port Saidissa, koska hän halusi nähdä Palestiinan ja Egyptin. Muutaman päivän kuluttua hän osti kansipiletin Beirutiin ja nousi laivaan, jolla liehui Englannin lippu. Hän mainitsi sivumennen matkatovereilleen aikomuksestaan kävellä Beirutista Damaskoon.
”-Mitä? huudahti toinen ranskaa puhuvista turkkilaisista, viitaten veltolla kädellään lumipeittoisia selänteitä kohti, jotka kattoivat Libanonin vuoristoa, vai aiotte lähteä Damaskoon jalan. Pas possible, mahdotonta! Lumi hautaisi teidät alleen. Tämä maa ei ole semmoista kuin Eurooppa! Rannan ja Damaskon välillä on tuhansittain verenhimoisia beduiineja, jotka ilomielin katkaisisivat epäuskoisen koiran kaulan! Minä olen asunut Beirutissa monta vuotta, eikä ainoakaan tuttavani, maan asukas sen enempään kuin frankkikaan, koskaan lähtisi jalan semmoiselle matkalle.
-Te eksyisitte ja kuolisitte lumeen, sanoi toinen.”
Beirutissa Franck tienasi paikallisia kolikoita toimimalla tulkkina ja kirjoittamalla sanelun mukaan kirjeitä.
”Kaikesta kurasta ja likaisuudestaan huolimatta oli tämä arabialaisen maailman kolkka kuitenkin ihmeteltävän miellyttävä. Kauppiaitten laiska hönötys, rantaa lyöväin aaltojen pauhu, lintujen visertely, joka kuului kesältä ja näytti saattavan kalenterin häpeään, ja ennen kaikkea kypsyväin hedelmäin painosta notkuvat oranssipuut ja niiden tuoksun täyttämä leuto ilma vastakohtana lumikentille, jotka korkeudessa huipuillaan näyttivät olevan vain kivenheiton päässä, antoivat tälle paikalle aivan erikoista suloa.”
Kului useita päiviä, ennen kuin Franck sai paikallisen passin, joka oikeutti matkustamaan maassa. Vihdoin hän pääsi matkaan ja käveli erämaasta seetrimetsiin ja yhä ylemmäs. Yövyttyään Bhamdoonin kylässä, hän oli lähdössä jatkamaan taivallustaan, mutta kyläläiset pysäyttivät hänet. Paikalle tuli onneksi eräs englanninkielen taitoinen ja selitti, että kyläläiset ovat keränneet rahaa jolla kylän sheikki aikoo ostaa Franckille rautatiepiletin Damaskoon.
”Minä nostin maasta laukkuni ja astuin tielle. Sheikki ja useat läsnä olevat hyökkäsivät minuun kiinni kauhistuksen huudoin. Suotta oli yrittääkään päästä kymmenkunnan luisevan käden kouristuksesta vapaaksi. Minä sallin taluttaa itseni takaisin tuolilleni ja istuin sille, laukku polvillani. Toiset kävivät jälleen permannolle istumaan, käärivät itselleen uudet savukkeet ja tyyntyivät taas. Yhdellä ponnahduksella hyppäsin tuolilta kadulle ja lähdin juoksemaan valtatietä niin kovaa kuin suinkin pääsin, kirkuva, ulvova, yhä kasvava, mutta yhä etäämmäksi jäävä joukko kintereilläni. Puolen tuntia myöhemmin pääsin läheisen vuorijonon harjanteelle ja laskeuduin vastakkaista rinnettä Damaskon tielle.”
Lumiset harjanteet eivät olleet ongelma pohjoiseen ilmanalaan tottuneelle Franckille. ”Matkustajia alkoi ilmestyä tielle yhä enemmän, maalaisperheitä, jotka aaseineen palasivat aamumarkkinoilta, ratsastavia kauppiasjoukkoja, varakkaita maanasukkaita, joiden upeat viitat johtivat mieleen Joosefin kovanonnen viitan. Tuossa tulee vastaan kamelikaravaani, jonka ajajat ehkä tahtoisivat ostaa juuri samanlaisen veljiensä orjan tänä päivänäkin. Täällä istuu beduiinijoukko aamiaisella ja heidän syöntinsä on yhtä juhlallista kuin suinkin vanhain juutalaisten. Ja etäämpänä ratsastaa kokoparrallinen sheikki, joka epäilemättä on yhtä paljon patriarkan näköinen kuin suinkin isä Abraham aikanaan.
Aavan tasaisen lakeuden poikki näkyi Damaskon valkoinen kaupunki punertavain kukkulain muodostamaa taustaa vasten ja aamuaurinko valaisi säteilevällä valollaan loistavan saraseenilaisen rakennustaiteen siroja kupooleita ja minareetteja. Se oli aito itämaalainen näköala, jonka vertoja minun ei oltu suotu vielä milloinkaan nähdä.”
”Tuossa takoo laakapäisellä kivellä mies vaskiastiaa haluamaansa muotoon ja työaseena hänellä on vasara, joka hyvinkin voisi olla peräisin jopa kivikaudelta. Täällä isä poikansa avustamana muuttaa puupölkkyä palikoiksi alkuperäisellä pukkisahalla, mies hirrellä seisten, poika maassa pölkyn alla polvillaan. Heidän takanaan on sorvipenkki, joka mallinsa puolesta olisi sopinut Salomon työmiehille heidän temppeliä rakentaessaan. Sorvari istuu avoimen puotinsa lattialla, jonka kadulle antava ovi on auki. Toisella kädellään hän vetää edestakaisin intiaanijousta, jonka naru on kertaan kiedottu kepin ympäri. Keppi, joka pyörii ympäri melkein yhtä nopeasti kuin höyrysorvi, muodostellaan halutun muotoiseksi taltalla, jota työmies pitää paikallaan vasemmalla kädellään ja paljailla varpaillaan.
Kilometri toisensa jälkeen voi basaarissa kulkea päättömän pitkiä kujia, joissa harjoitetaan tämmöisiä esihistoriallisia ammatteja. Missä suurien silkkikasain ja mattojen upeapukuiset omistajat ovat jättäneet puotiensa väliin vähänkään tilaa, siihen on makeisten ja kookosviipaleitten risainen myyjä kauppansa avannut.
Yksi metlikki on vain sentin arvoinen, ja kun kuulee sitä herkeämättä huudettavan melkein kuin erämaahan eksynyttä lasta etsittäessä, niin kuuluu se jo vaivaiselta.
-Metlik! huutaa latuskain leipäin myyjä, istuen maassa aivan jaloissamme. –Metlik! karjuu pähkinäin myyjä nyrpeällä äänellään, raivaten itselleen vasu käsikoukussaan rahvaan kautta tietä. –Metlik! kiljuu vaeltava juomain myyjä ja kalistelee vaskiastioitaan. Loputtomiin tätä sanaa hoetaan kautta kierteleväin basaarikujain ja soppien.”
Oltuaan neljä päivää Damsakossa, Franck alkoi kysellä tietä Natsaretin maahan. Kävi kuitenkin ilmi, etteivät kaupunkilaiset tunteneet lähiympäristöäänkään, saati sitten kauempia seutuja. Hän sai monta neuvoa ja ilmansuuntaa, mutta koetettuaan turhaan etsiä tietä neuvojen mukaan, hän joutui palaamaan takaisin Damaskoon.
”Ilta alkoi seuraavana päivänä hämärtää, kun sattumalta löysin brittiläisen konsulinviraston. Tässä vihdoinkin oli mies. Tyhmät paikkakuntalaiset huolimattomine ajatustapoineen eivät neljänä päivänä kyenneet antamaan minulle likimainkaan niin paljon tietoja kuin tämä valpas englantilainen viiden minuutin keskustelussa.”
Konsuli oli Beirutin-Damaskon rautatien tirehtöörejä ja häneltä saamallaan suosituskirjeellä Franck pääsi seuraavana päivänä junalla Beirutiin. Sieltä hän jatkoi jalkaisin kohti Sidonia ja Tyyroa.
Pysähtyessään juomaan eräälle kaivolle, hän kuuli takaansa huudettavan: “Amerikkalainen?”
Kävi ilmi, että variksenpelättimen näköinen nainen oli ollut kuusi vuotta Amerikassa ja ilahtui nyt nähdessään pitkästä aikaa amerikkalaisen. Franck sai sekä illallisen että yösijan naisen ja tämän asevelvollisen poikansa luota.
”Äkkiä nainen huudahti:
-Te laula nyt amerikkalainen laulu! Minä tahto tämä ei-hyvä sotamies kuule hyvä laulu. Sitten hän laulaa arabialainen laulu teille.
Minua tosin epäilytti esiintyä vaeltavana trubaduurina, mutta koetin sentään. Mutta virittäessäni ”Swaneen virralla” purskahti asevelvollinen heti ensi säkeillä niin valtavaan naurunremahdukseen, että hän paljaasta naurusta kävi aivan kaksinkerroin koukkuun.
-You damn fool, you! Voi sinua kirottua houkkaa! pauhasi vaimo ja pudisti nyrkkiään. –Sinä et tiedä mitä laulu on! Amerikan laulut ihanan kauniit! Tuki suusi! Minä lyön kallosi halki!
Kun vihdoin hänen vuoronsa tuli, alkoi hän surullisen yksitoikkoisen sävelen, joka kuului melkein samalta kuin kadotetun sielun valitus, ja melkein kokonaisen tunnin hän lauloi kolmea nuottia käyttäen, päätään pudistaen ja soutaen ruumistaan edestakaisin mielenliikutuksellisissa kohdissa, jolloin hänen äänensä kiihtyi korvia särkeväksi kiljunnaksi.”
Tyyrossa Franck herätti suurta mielenkiintoa asukkaissa. Hänen ei sallittu jatkaa matkaa jalan. Seurustelu kesti pitkälle yöhän ja hän kysyi yösijaa. Sitä ei ollut kukaan miettinyt. Majataloa ei ollut, mutta puolen tunnin neuvottelun jälkeen kaupunkilaiset tarjosivat hänelle kahvilan perähuonetta yösijaksi. Yksi ehto kuitenkin oli. He pyysivät Franckia vastaamaan yhteen kysymykseen.
”Minä pyysin heitä ilmoittamaan, mikä tuo kysymys oli. Kylän vanhimmat vetivät tuolinsa lähemmäksi ja kyykkijät kurottivat kaulaansa paremmin kuullakseen. Ranskankielen taitoinen veti kahdesti, kolmesti syvään henkeään ja rikkoi sitten huoneessa vallitsevan syvän hiljaisuuden jännitetyllä kuiskauksella: -Herra, oletteko te juutalainen?
Minä vastasin kieltävästi. –Me nimittäin, jatkoi puhuja, vihaamme juutalaisia, eikä juutalainen saisi millään ehdolla viettää tässä kahvilassa yötä, vaikka pilvistä sataisi isoja kiviä ja vesiruukkuja tähän meidän Tyyron kaupunkiimme.”
Seuraavan päivän taipaleen jälkeen matkamiehemme ei saanut yösijaa ja joutui jatkamaan kulkuaan yötä myöten. Iltapäivällä hän saapui Nasaretiin. Kun Franck oli istuutunut basaaripuodin viereen levähtämään, alkoi läheltä kuulua kuiskauksia ja pian huutoja: ”Faranshi! Fi wahed farashi!”
Hänen ympärilleen alkoi kokoontua ihmetteleviä ihmisiä ja muuan kamelinajaja kyseli mistä vieras mahtoi olla kotoisin. Franckin muutama arabiankielen sana ei riittänyt keskusteluun, mutta pian paikalle saapui englantia puhuva mies. Franckilla oli toimitettavana kirje paikalliselle hammaslääkäri Kawarille ja mies ohjasi hänet sinne. Hammaslääkärin luona Franck otettiin hyvin vastaan ja hän sai sieltä majapaikan.
Nablusissa Franck sai kokea asukkaiden vihamielisyyden kristittyjä kohtaan. Häntä tyrkittiin, pilkattiin, syljettiin ja hänen laukkunsa yritettiin anastaa. Kawarilta saamallaan suosituskirjeellä hän kuitenkin sai nauttia arabialaisesta vieraanvaraisuudesta nuoren opettajan kodissa.
Yleensä Franck ei välittänyt huonosta säästä, mutta matkalla Jerusalemiin hänet yllätti eräänä iltana rankka kaatosade. Hän hakeutui erään puodin aaltopeltikaton alle suojaan, ja joutui viettämään siellä koko seuraavan päivän.
”Maantie kulki kaljujen kenttien poikki, sivuutti kuuluisat Kuninkaitten ja Tuomarien haudat, joissa nykypäivinä vilusta värjöttävät paimenpojat pitävät tyyssijaansa, ja johti Damaskon portista Pyhän kaupungin läheisiin basaareihin. Kirkuva kansanpaljous tempaisi minut mukaansa halki hallien ja turujen, jotka olivat uskomattoman paljon likaisemmat ja paljon vähemmän maalaukselliset kuin Damaskon torit, ylös ja alas limaisia kiviportaita, tyrkkien, töykkien ja kiskoen minua joka kulmauksessa, - ei tosin mistään ilkeämielisyydestä, vaan totutusta häikäilemättömyydestä sellaisten ihmistyyppien suhteen kuin faranshit täällä ovat.
Paetessani toisen kerran tungoksesta jouduin taas livettäville kiviportaille, jotka veivät kapeaan kujaan korkean kivimuurin kupeelle. Sen luona näin heprealaisia, rikkaita ja köyhiä, likaisia ja timanttikorullisia, jotka vuoroin suutelivat, vuoroin nyrkeillään pieksivät suuria, tarkkaan yhteen liitettyjä kiviä, parkuen ja huokaillen, kyyneleet poskilleen valuen. Minun ei tarvinnut keneltäkään kysyä älytäkseni, että olin tullut juutalaisten itkumuurille.”
Amerikan konsulinvirastosta Franck sai lipun juutalaiseen hotelliin. Hän teki käännöstöitä ja pystyi näin maksamaan hotellilaskun. Käytyään vielä Betlehemissä matkamies suuntasi rannikolle Jaffaan noustakseen Egyptiin menevään laivaan. Jaffassa näyteltiin aikamoinen farssi sikäläisen typerän Amerikan konsulin, laivan kapteenin ja Franckin kesken. Juttu on hupaisa, mutta liian pitkä tässä kerrottavaksi. Joka tapauksessa Franck pääsi laivan mukana Aleksandriaan.
Aleksandriasta lähti juna Kairoon, mutta matkalippu maksoi kolme piasteria enemmän kuin Frankilla oli rahaa. Myytyään linkkuveitsensä hän sai lipun. Kairoon päästyään hän silmäili rautatieaseman tungoksessa ympärilleen. ”Äkkiä kuului pauhun yli ääni: ”Heh! Landsamann, wohin (hei maamies, minne matka)? –Katselin innokkaasti ympärilleni, sillä tämä yksinkertainen tervehdys asianmukaisin korostuksin on saksalaisen maankulkurin tunnussana, missä hän vaeltaneekin.”
Näin Franck pääsi heti tutustumaan Kairon kulkuriyhteisöön ja sai sen myötävaikutuksella tietoa selviytymismahdollisuuksista Kairossa. Työtä hän ei kuitenkaan saanut, vaikka kaikki vakuuttivat töitä olevan runsaasti tarjolla. Kaikki työnantajat antoivat auliisti kyllä suosituskirjeen jollekin toiselle työtä tarjoavalle, mutta niistä ei ollut mitään apua.
Lopulta hän sai maansa konsulilta työtä. Konsuli oli järjestämässä päivällisiä ja tanssiaisia parin päivän päästä. Sitä ennen oli tanssisalin lattia vahattava. Sitä hommaa oli jo yrittämässä kaksitoista paikallista työmiestä, mutta työ ei edistynyt. Paikalliset ajettiin pois ja Franck teki työn niin hyvin, että sai jäädä työhön vielä tanssiaisten jälkeenkin.
Seuraavaksi Franck suuntasi Port Saidiin päästäkseen johonkin itään menevään laivaan. Amerikan konsuli kuitenkin vakuutti, ettei Port Saidista kukaan merimies saa paikkaa. ”Jos aiotte koskaan päästä täältä, täytyy teidän piiloutua johonkin laivaan. Minä en tietysti voi neuvoa teitä niin tekemään, mutta jos minä olisin teidän kengissänne, pujahtaisin ensimmäiseen kotia kohti matkaavaan pakettiin ja tekisin sen sukkelaan.”
Niinpä Franck hiipi yön pimeydessä S.S. Worchesteriin, joka kulki Englannin ja Brittiläisen Burman väliä. Hän piiloutui pelastusveneeseen ja makasi siellä epämukavassa asennossa yön yli kunnes tunsi laivan keinunnasta sen olevan avomerellä. Annettuaan itsensä ilmi, perämies suuttui ja olisi komentanut hänet konehuoneeseen, joka oli viheliäisin paikka koko aluksella. Kapteeni määräsi hänet kuitenkin tavallisen kansimiehen hommiin. Perämies teki hänen työpäivistään pitkiä ja ankaria. Hän sai kuitenkin makuusijan, vaatetuksen ja muonituksen. Ceylonin rannalla hän poistui laivasta – ilman palkkaa tietenkin – mutta ystävällinen ylistuertti antoi hänelle runsaan pumpulipuvuston mukaan.
Colombosta käsin Franck kävi jalkapatikassa saaren sisäosassa sijaitsevaan Kandyn kaupunkiin tutustumassa. Häntä houkuteltiin jäämään buddhalaiseen temppeliin papiksi, mutta matkamiehemme päätti palata junalla takaisin Colomboon. Hän astui kolmannen luokan vaunuun, jossa oli eräs alkuasukas-pariskunta lapsineen. Pian asemasillalta ryntäsi rautatievirkailija ja raastoi pariskunnan lapsineen ja nyytteineen ulos vaunusta. Karjuen hän ajoi pelästyneet raukat toiseen vaunuosastoon. Joukko hyvin pukeutuneita alkuasukkaita asettui heidän tilalleen ja juna lähti liikkeelle. Franckia jäi vaivaamaan tuo kohtaus ja hän kysyi uusilta matkustajilta mitä oikein tapahtui.
”Tiedättekö, herra”, sanoi joukon pönäkin mies, ankara ilme kasvoillaan, ”Tiedättekö te, että ne olivat alhaisia kuleja, joilla ei ole oikeutta kulkea samassa vaunussa kuin valkoiset gentlemannit. Me olemme ylhäiseen kastiin kuuluvia singaleeseja. Sen vuoksi me voimme matkustaa yhdessä sahibien kanssa.”
Nyt olivat Franckin rahat taas loppuneet ja hän joutui turvautumaan paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön palveluksiin. Tällaisia oli monissa satamakaupungeissa ja ne olivat tulleet Franckille tutuiksi. Täkäläiseltä yhdistykseltä ei saanut majoitusta – kukapa sitä tropiikissa kaipasikaan – mutta ruokakupongit alkuasukasravintolaan kelpasivat. Viimeisen kupongin kulutettuaan hän oli taas puilla paljailla. Silloin saapui kaupunkiin sirkus ja siellä oli kuulemma töitä tarjolla. Franck saikin erään ruotsalaisen merimiehen ja parin muun kanssa paikan sirkuksen pystyttämispuuhissa. Alkuasukkaat kerääntyivät katsomaan tätä ihmettä. ”Heille oli se seikka, että valkoinen mies teki ruumiillista työtä, yhtä suuri kumma kuin mikä sirkuksen ihmeistä tahansa. Harva heistä tosiaankaan oli ennen nähnyt eurooppalaisen käyttelevän kynää raskaampaa asetta. Tunnin kuluttua oli kaupungille levinnyt huhu, että sirkus oli tuonut mukanaan aikakauden suurimman uutuuden, ”Valkoisia kuleja”.
Paikalliset brittiläiset, Liptonin teeyhtiön palveluksessa olevat miehet tulivat tuohtuneena torumaan valkoihoisia teltan pystyttäjiä. Alkuasukkaat kuulemma menettävät kunnioittavan asenteensa eurooppalaisia kohtaan jos valkoihoinen tekee alhaisimman kastin töitä. Tilanne korjaantui kun sirkustirehtööri antoi Franckille ja kumppaneille komeat univormut. He pysyivät sirkuksen palveluksessa koko sen ajan, jonka se Columbossa pysyi. Toisen klovnin loukkaannuttua Franck sai tuurata tätä esityksissä.
Sirkuksen lähdettyä muualle Franck toimi vielä British Steam Navigation Companyn tavaran vastaanottajana. Nyt hänellä oli sievoinen summa neulottuna housujensa kaulukseen. Huhtikuun neljäntenä päivänä hän nousi Intiaan menevään laivaan kahden maankiertäjän seurassa. Tuticorinin satamakaupungista he matkustivat junalla Maduraan kuuluisaa bramiinitemppeliä katsomaan. Sieltä he jatkoivat Trichinopoliin, jossa oli tarkat kastisäännöt. Kun Franck tästä tietämättömänä tarttui katukauppiaan leivokseen ostaakseen sen, kauppias parkaisi. Kävi ilmi, että hän oli nyt saastuttanut kauppiaan koko tiskillisen. Tämän täytyi nyt pyytää alhaisempaan kastiin kuuluvaa miestä viemään koko näytevarasto tunkiolle.
”Kulkiessamme vilkasliikenteisellä markkinapaikalla nurkan ympäri sattui piippua polttava Haywood vahingossa sylkäisemään turbaanipäisen ohikulkijan liehuvalle viitalle. –Voih! Shahib! huusi alkuasukas mainiolla englannin kielellä. –Katsokaa, mitä olette tehnyt! Te olette vienyt minulta kastin. Moneen viikkoon en nyt saa olla ystäväini kanssa enkä käydä perheeni luona. Minun täytyy sulkea liikkeeni ja pukeutua ryysyihin ja sirottaa tuhkaa pääni päälle ja käydä usein temppelissä puhdistamassa itseni.”
”Näitten omituisten taikaluulojen vuoksi Intia on erikoisen vaikea maa tielle joutuneelle valkoiselle maankulkurille. Väkivaltaa hänen tavallisissa oloissa tarvitsee yhtä vähän pelätä kuin kotimaassaankaan, mutta yleisiltä valtaväyliltä syrjään poiketessaan hänen on vaikeata saada ruokaa ja yösijaa, jopa edes vettäkään, joka kuumassa ilmanalassa on kaikki kaikessa.”
Trichinopolista matka jatkui pikajunalla Kalkuttaan. Siellä Franck ja hänen toverinsa Marten kyllästyivät Haywoodiin, kolmanteen kulkumieheen, jolla oli rikollinen tausta ja taipumus alituiseen näpistelyyn. He hyppäsivät pohjoiseen menevään tavarajunaan ja nukkuivat siellä yön. Juna kulki vain Hooglyyn asti, mutta Marten tiesi että siellä on kelpo komisarjus. Tämä tarjosi heille oikopäätä aamiaista pöydässään. Kuukausiin ei Franck ollut syönyt veitsellä ja haarukalla hienoilta posliineilta.
Seuraava kohde oli Gangesin varrella sijaitseva Benares, jonne pyhiinvaeltajat pyrkivät sankoin joukoin. ”Juna rämisti rautatiesillan poikki ja pysähtyi kaupungin reunaan. Tunkeuduimme rakennusten sekasortoon ja ihmistulva sulki meidät pyörteihinsä. Damasko ja Kairo olivat näyttäneet liian taajaan asutuilta, mutta Benarekseen verraten ne olivat autioita. Dshainain tai hindujen temppeleistä purkautui pyhiinvaeltajain poikkivirtauksia ja ne kantoivat meitä syrjäkaduille, joita emme olleet aikoneet tutkia. Pyhät härät tyrkkivät meitä tieltään vähääkään välittämättä siitä, että olimme kerran olleet valkoisia. Kahdesti kohosi eteemme pyhän elefantin valkoinen ruho. Hindulaistemppelien seinäkoristeissa ja katoilla kiipeili ja rupatteli pyhiä apinoita, kimaltelevat ja näköjään kallisarvoiset sormukset joka sormessaan.
Tunkeuduimme eteenpäin keskikaupungille saakka ja solakkain minareettien takana laskeuduimme leveitä kiviportaita rantaan. Tuon tuostakin saapui matkasta pölyisiä ihmisparvia, jotka juoksivat portaita alas ja kiihkeästi sukelsivat puhdistavaan virtaan. Ei ole niin ilkeätä syntiä, sanoo hindu, ettei sitä voitaisi pestä pois Gangeksessa Benaresin rannalla. Minä puolestani veisin mieluummin mukanani niin paljon syntejä kuin suinkin kantaa jaksan, kuin sukeltaisin tuohon kuumeiden saastuttamaan liejuvirtaan. Auringonsäde ei varmaankaan voisi tunkeutua viinilasin läpi, joka olisi täynnään Gangeksen vettä. Mutta siitä huolimatta pyhiinvaeltajat siinä polskuivat, painaen päänsä pinnan alle ja läiskyttäen vettä kasvoilleen, pesten sillä suunsa, kaapien kielensä siihen kastetulla tikulla, sylkien sitä suihkuna suustaan, ikään kuin huuhtoakseen takimmaisten syömähampaittensa välistä jonkin itsepintaisen synnin.”
Harry Franck joutui sitten eroon matkatoveristaan ja matkusti yksin Agraan katsomaan kuuluisaa Taj Mahalia ja jatkoi sieltä Delhiin. Hän oli taas rahaton, mutta pääsi golfkentälle pallopojaksi ansaiten kaksi rupiaa yli sen, mitä piletti takaisin Kalkuttaan maksoi. ”Eurooppalaisten osasto oli tilava, siinä oli sekä pesukoppi että kaksi puista hyllyä, joilla nukuin yöni euraasialaisten piletintarkastajain minua häiritsemättä. Ei kertaakaan kukaan tunkeutunut osastooni. Olin yksin matkustanut puolitoistatuhatta kilometriä pikajunassa omassa osastossani ja piletti oli maksanut 2 dollaria 82 senttiä.”
Kalkutasta Franck kulki jalkaisin australialaisen maankiertäjän, Gerald Jamesin kanssa Rangooniin. Siellä oli kuulu Shwe Dagon pagoda, Burman ylpeys. Eräässä buddhalaisessa luostarissa he tapasivat amerikkalaisen merimiehen, joka oli jäänyt sinne papiksi. Tämä tarjosi heille ruokaa ja yösijan. Satamasta ei ollut toivoa saada pestiä laivoihin, joten matkalaiset suunnittelivat jatkaa jalkaisin Bangkokiin. Suunnitelman kuulleet merimiehet sekä brittiläinen poliisi pitivät tehtävää mahdottomana.
Matka Malaijin niemimaan poikki olikin vaarallinen. Maantieteellisen seuran kartoissa niemimaan keskiosassa oli vain ruskeita aaltoviivoja, eikä koko Rangoonissa näyttänyt olevan ainoatakaan ihmistä, jonka tiedot kaupungin idänpuolisista seuduista ulottuivat kymmentä kilometriä kauemmaksi. Poliisipäällikkö oli vastuussa alueen eurooppalaisista ja hän määräsi, etteivät miehet saa lähteä Rangoonista muuten kuin meritse. Heille määrättiin euraasialainen poliisi vahdiksi, etteivät he voisi toteuttaa aiettaan. Miehet juottivat vahdin humalaan ja lähtivät kävelemään rataa pitkin pois kaupungista.
Australialainen osti rohdospuodista pienen erän kiniiniä viidakkokuumetta vastaan. ”Siinä kaikki varusteemme retkeämme varten, joka saattoi kestää kuukaudesta kuuteen kuukauteen. Laukussa oli kaksi pumpulipukua ja muutamia risaisia paitoja. Aseita meillä ei ollut edes kynäveistä.”
Matka osoittautui vaikeaksi. Heitä oli varoitettu tiettömästä tiheiköstä, myrkyllisistä matelijoista ja ihmisiä syövistä tiikereistä. Kylien välistä polkua eivät matkalaiset aina kyenneet seuraamaan, niin vaikeakulkuista maasto oli. ”Tavan takaa tunkeuduimme tiheikköön, joka oli niin sakea, että tartuimme siihen kuin verkkoon. Kun emme päässeet läpi, täytyi meidän revityin vaattein ja kädet ja kasvot verissä palata takaisin raivataksemme itsellemme tien läpipääsemättömän paikan ympäri. Olimme nyt aivan vuoriston sisimmässä sydämessä. Harju seurasi harjua ja kaikki olivat katkeamattoman viidakon peittämät. Joka harjanteelta näimme edessämme vain rannattoman teak- ja bambumetsän, jonka aluskasvillisuus oli yhtä samaa uhkuvaa takkua. Laskimme rinteitä, jotka oivat niin jyrkät, että painovoiman vaikutuksesta syöksyimme päistikkaa alas okatiheiköiden läpi, tullaksemme juurella V:n muotoiseen kaameaan kuruun yhä jyrkemmän rinteen eteen, jolle täytyi kiivetä käsivoimin. Korvissamme soi hyönteisten herkeämätön hörinä. Silloin tällöin mateli käärme pensaikon läpi pakoon, enemmän kuin yhden kerran kuulimme etäisen petoeläimen karjunnan. Elävästä luonnosta näimme eniten apinoita, joita hyöri päämme päällä taajassa oksikossa ja meidän eteenpäin ponnistellessamme kirkuen livisti pois metsän tunkkaisiin uumeniin.”
Saapuessaan Siamin puolelle Rehangiin miehillä oli vain repaleiset tähteet vaatteistaan. Kaupungin kasarmilla he tapasivat tanskalaisen komentajan, joka antoi heille yösijan, ateriat sekä kengät ja khaki-univormut. Kung Chowissa he tapasivat keskellä viidakkoa ruotsalaisen teak-puuyhtiön isännöitsijän. Siellä heitä kestittiin ruhtinaallisesti, mutta samassa bungalowin kuisti syttyi palamaan.
”Sen ympärillä kirkui alkuasukkaita tyrkkien, kompastellen, tehden sanalla sanoen kaikkea muuta kuin mitä hetken hätä vaati. Kymmenkunnalla oli sanko kädessään, jokeen oli parikymmentä askelta. Mutta siinä he vain telmivät neuvottomina kuin säikähtynyt lammaslauma. James hairasi käteensä sangon ja juoksi joelle. Minä iskin kiinni kallellaan olevaan kattilaan ja nakkasin tuleen puoleksi kiehuneen riisin, jota siinä keitettiin. Kun australialainen palasi ja toi ensimmäisen sangollisen vettä, saimme tulen vallan lannistetuksi ja tuokiossa kokonaan sammutetuksikin. Kun viimeinenkin kekäle oli lakannut hehkumasta, toivat alkuasukkaat joesta ensimmäisen sangollisen vettä.”
Palkaksi ruotsalainen antoi Franckille pari kiloa painavan paketin. Kääröstä löytyi viisikymmentä hopeatekalia.
Kulkiessaan Menamin vartta matkalaisille sattui pieni seikkailu. ”Puolen päivän aikaan keitimme päivällisemme erään melkoisen kylän majassa ja maksoimme siitä mielestämme runsaan hinnan. Mutta majan ulkopuolella meidät äkkiä ympäröi kuusi tavallista vihaisemman ja tarmokkaamman näköistä villi-ihmistä. Viidellä heistä oli dahit, kuudennella kömpelö musketti. Muitten hyppiessä ympärillämme veitsiään heiluttaen astui viimeksi mainitsemani kolme askelta eteenpäin, kohotti pyssynsä ja tähtäsi suoraan rintaani. Hänen silmäinsä välähdys ilmaisi, ettei se ollut turhaa uhittelua. Hyppäsin syrjään ja nakkasin kädessäni olevan kookospähkinän tuimasti hänen päätään vastaan. Se sattui hänen leukaansa korvan alapuolelle. Hänen huutonsa kajahti erämaassa kuin tehtaan pillin kiljuna, ja sitten hän oikaisi viidakkoon niin sukkelaan kuin hoikilla säärillään suinkin pääsi, kaikki kirkuvat kumppaninsa hänen perässään.
”Kun itämailla roskajoukko hyökkää kimppuunne, oli tanskalainen sanonut, niin iskekää yhtä heistä ja tehkää se heti paikalla. Muuta ei tarvita.”
Monien muiden seikkailujen ja koettelemusten jälkeen Franck toverinsa kanssa osui rakenteilla olevan radan penkereeseen. Sitä seuraten he tavoittivat työjunan, jonka kyydissä he pääsivät toiminnassa olevalle asemalle. ”Seuraavana päivänä lähti matkustajajuna puolenpäivän aikaan Choung Kaesta ja tuntikausia ajaa porhalsimme tulvan peittämäin riisivainioitten poikki, pysähtyen tuon tuostakin vilkkaihin kyliin. Sitten etelän taivaanrannan takaa alkoi verkalleen kohota korkeiden pagodien torneja, viidakko hajosi ja hälveni, ja viiden aikaan iltapäivällä Siamin päiväjuna saapui Bangkokin asemalle. Kun olimme parturissa ajattaneet kolmeviikkoiset partamme ja pesseet itsemme, olimme siinä kunnossa, että uskalsimme astua Siamin pääkaupungissa ravintolaan ja esiintyä valkoisina miehinä.”
Oltuaan neljä päivää Bangkokissa Franck ja James ostivat kansipaikkaliput Hongkongiin menevään saksalaiseen laivaan. Kansipaikat olivat oikeastaan varattu yksinomaan alkuasukkaille, eivätkä kiinalaiset kulit pitäneet valkoihoisten läsnäolosta. Laivan päällystönä oli viisi saksalaista upseeria ja miehistönä satakunta kiinalaista merimiestä. Merimiehet tottelivat käskyjä milloin heitä huvitti ja upseerit pelkäsivät miehistön kavaltavan heidät merirosvoille.
Toisena matkapäivänä kiinalaiset aloittivat rähinän. Yksi istui Franckin vaatemytyn ja kameran päälle. Hän vain virnuili kun Franck huomautti hänelle tästä. Kun Franck tyrkkäsi kiinalaisen pois tavaroiltaan, kiinalaiset hyökkäsivät toverusten kimppuun. Heitä pieksettiin bambusauvoilla mutta he puolustautuivat nyrkeillä. Saatuaan pelastetuksi osan tavaroistaan ja juostuaan kansisalongin ympäri, missä oli saksalaisia he saivat hetken hengähtää. Kun he sitten lähtivät hakemaan loppuja tavaroitaan, kiinalaiset hyökkäsivät entistä tuimempaan taistoon. ”Loputkin bambutuoleista lyötiin säpäleiksi. Me ponnistelimme eteenpäin ja pääsimme jo melkein erillemme heistä, kun James samassa kompastui pollariin ja kaatui kannelle pitkäkseen. Parikymmentä taivaanpoikaa hypähti kaatuneen kimppuun ja joka mies löi häntä mikä milläkin aseella. Minun silmissäni säkenöi kokonaisia tähtitarhoja, kun hyppäsin hänen avukseen. Eräs kiinalainen syöksyi kiljaisten eteenpäin ja tavoitti minua pitkällä ohuella puukolla. Vaistomaisesti kohotin oikean käsivarteni ja tartuin terään kiinni. Se leikkasi yhteen sormeeni haavan luuhun saakka, viilsi auki kämmeneni ja ranteeni. Mutta kiinalainenkin hellitti aseestaan, ja kun täten olin odottamatta saanut aseen, ei kauan viipynyt, ennen kuin raivasimme tien takaisin keskilaivalle.
Valeltuamme suolavedellä haavamme ja sidottuamme ne niin hyvin kuin taisimme marssimme kapteenin hyttiin syyttämään häntä pelkuruudesta. Hän väitti vastaan ja osoittaakseen urheutensa otti kaksi revolveria ja kulki edellämme peräpuoleen. Kapteeni antoi meille kansikajuutasta kalustamattoman hytin, jossa me paljaalla puulla vietimme kuumeen ja kipujen kourissa tuskallisen yön. Aamulla ei meidän kummankaan ruumiissa ollut käden kokoista paikkaa, joka ei olisi ollut mustelmissa.
Kahdeksan väsyttävää päivää raihnas vanha höyrymme läähätteli kuin hengenahdistusta poteva ämmä pitkin Kotchin-Kiinan monipykäläistä rannikkoa. Vuoden päivät siitä laskettuna, kun olin Detroitista lähtenyt matkaan, kohosi keulan edessä vasemmalla kädellä näkyviin kaksi pientä vuorisaarta.”
Näin he saapuivat Hongkongiin. James jäi sairaalaan, mutta Franck nousi Fausangiin, englantilaiseen lastihöyryyn, joka oli lähdössä Shanghaihin.
”Eurooppalainen Shanghai on kuohuvan liike-elämän keskus. Sen ympärillä on kilometreittäin kaksikerroksisia tavaravajoja, jotka kilvalla koettavat tunkea toisiaan tieltään, ja niihin johtaa sekava sokkelo kapeita jalkapolkuja, joiden varrella kirjavat kyltit ja iloiset kiinalaiset temppelit heloittavat. Happamen näköisiä taivaanpoikia vilisee niillä taajemmassa kuin tila sallii. He haukuskelevat uhitellen eurooppalaista jalkamiestä ja pilkkaavat hänen liikkeitään liioittelevin elein ja virnistyksin. Kiekuvia kaupustelijoita sukeltelee edestakaisin tungoksessa, rikkaita kiinalaisia juhlaviitoissaan, palmikko huolellisesti öljyttynä, astelee kiertelevillä käytävillä. Rotevia kantajia juoksee kaupustelijain välitse kantaen olallaan vallasnaista, josta vanha kenkämuoti on tehnyt elinaikaisen raajarikon.”
Shanghaista matka jatkui Nippon Yusen Geisha-linjalla Nagasakiin Japaniin. Japanissa olosta Franck ei paljoa kirjassaan kerro.
Jokohamassa hän koetti saada pestiä kotimaahan menevään laivaan. Paluumatka järjestyi varakonsulin esitellessä hänet erään laivan kapteenille. Tämä kertoi laivapapereiden olevan jo tarkastettavana mutta jos Franck tulisi jäniksenä laivaan, hän kyllä järjestää asian.
Pieni höyrypursi vei kapteenin ja Franckin kohti redillä odottavaa laivaa. Pettymys oli suuri, kun laiva osoittautui vanhanaikaiseksi purjelaivaksi nimeltä Glenalvon. Franck tiesi joutuvansa orjatyöhön koko matkan ajaksi. Muut merimiehet tervehtivät häntä naurunremakalla. ”Vai jänikseksi pääsit! Sano vaan suoraan, että tuli shanghaijatuksi. Kas tämä on meidän ukon mielipeliä saadakseen itse osan pestirahoista. Etteikö muka kerinnyt merkitä sinua laillisesti laivaluetteloon! Tietystikin olisi kerinnyt, jos vain olisi halunnut.”
”Seitsemäntenäkuudetta päivänä siitä kuin olin kiivennyt Glenalvonin kannelle, lausuin tovereilleni jäähyväiset. Viktoria, Brittiläisen Kolumbian pääkaupunki, oli todellisuudessa minulle vielä vierasta maata, mutta kuinka tutunmaiselta joka paikka siellä minusta näyttikään! Joka kerran, kun kuulin puhetta takaani, pörähdin ihmeissäni ympäri katsomaan, oliko puhuja joku tuttavani, sillä hänhän puhui omaa äidinkieltäni.
Illalla nousin Seattleen menevään laivaan ja aamuyöstä laskin jalkani oman synnyinmaani kamaralle neljänsadan ja kuudenkymmenenkuuden päivän poissaolon jälkeen. Matruusinpalkkani hupeni väleen, mutta minä hankin tilapäistä ansiota pitkin matkan vartta, ajoin välillä pitkät matkat rautateillä jäniksenä ja lopetin matkani maapallon ympäri samassa virassa kuin olin sen alkanutkin: Saatoin kuuden vuorokauden ajan seitsemän vaunullista teuraskarjaa Chicagon kuuluille karjapihoille. Ja lokakuun 14 päivän aamuna koputin isänkotini ulko-ovelle.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti