Afrikka-kirja
WSOY 1931
”Muistoja taiteilijan Afrikan-vuosilta. Piirroksia, maalauksia ja valokuvia, mukana myös aiemmin julkaisematonta kuvamateriaalia Gallen-Kallelan suvun kokoelmista.”
”Akseli Gallen-Kallela kuuluu Suomen merkittävimpiin kuvataiteilijoihin. Ennen kaikkea hän oli suomalaiskansallisen taiteen uranuurtaja ja tärkein kehittäjä; kansallisromantiikaksi kutsuttu visuaalinen tyyli oli ennen kaikkea hänen luomuksensa. Suurelle yleisölle Gallen-Kallela tuli tunnetuksi erityisesti kansallisten merkkiteosten, Kalevalan ja Seitsemän veljeksen, kuvittajana.
Gallen-Kallelan ajatuksena oli uudistuminen hänen matkustaessaan perheineen Pariisiin 1908. Hän ei kuitenkaan enää viihtynyt kaupungissa, ja uusi taide oli hänestä käsittämätöntä. Pariisista matka jatkui toukokuussa 1909 Afrikkaan. Gallen-Kallelat asuivat Nairobissa Keniassa ja palasivat Suomeen vasta helmikuussa 1911. Afrikan kuvat ovat taiteellisesti hyvin epätasaisia, mutta toisinaan ne ovat onnistuneet värikkyydessään ja väriyhdistelmissään yllättävän hyvin.”
(Kansallisbiografia - Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)
Suomessa eletään kirjan tapahtumien aikana toista sortokautta Venäjän keisarikunnan yrittäessä venäläistää Suomea. Akseli Gallen-Kallela oli saanut jo kansainvälistä mainetta mm. Pariisin maailmannäyttelyssä.
Akseli Gallen-Kallelan poika Jorma on kirjoittanut esipuheen kirjaan, joka julkaistiin yli kaksikymmentä vuotta matkan jälkeen.
”Olimme asuneet noin vuoden Pariisissa. Isä oli hautonut mielessään monta erilaista suunnitelmaa tulevaisuuden varalta. Lopuksi päätyi valinta kuitenkin brittiläiseen Itä-Afrikkaan, joka kaikkien tiedonantojen mukaan oli vaarallisin ja eläinrikkain kaikista maailman tropiikeista.”
Britit pitivät itäistä Ugandaa ja Keniaa tuolloin protektoraattinaan ja myöhemmin siirtomaanaan. Lähinnä arabien harjoittama orjakauppa alueelta lopetettiin brittien painostuksesta 1873. Brittiläiset olivat rakentaneet parikymmentä vuotta aikaisemmin radan rannikolta Mombasasta aina Victoriajärvelle Ugandaan. Nairobi syntyi tuon radan väliasemaksi 1899. Mombasa ja Nairobi sijaitsevat kumpikin radan Kenian-osuudella. Uganda itsenäistyi vasta 1962 ja Kenia 1963.
”Asumme lainehtivasta rautalevystä rakennetussa Hotel Stanley’ssä. Olemme saapuneet Välimeren ja Suezin kanavan kautta Mombasan satamaan ja siitä matkustaneet Ugandan kapearaiteista rautatietä tähän Nairobin kaupunkiin.”
Kirjan alussa Akseli on toipumassa kuumeesta ja kävelee Nairobin joen laaksoon ja kuvailee näkemäänsä.
”Samean joen keskellä seisoo kivellä musta mies jäseniään pesten. Hienokierteisen tukkansa hän on voidellut punasavella ja rasvalla, ja kaulaansa hän on ripustanut kimpun loistavan sinisiä helmiä. Toinen hänen vierellään täyttää kurpitsaansa juomavedellä. Matkan jatkuessa tapaan viheliäisen kauppapuodin; sen omistaa tietysti hindu, hindujen käsissähän täällä ovat kaikki keveätöiset ammatit ja yleensä toimet, joihin eurooppalaisia ei ole riittänyt. On siinä rihkamaa: erinomainen runsaus kaikenvärisiä lasihelmiä, kiiltäviä messinkirenkaita ja heleänvärisiä pumpulivaippoja. Maassa, matalissa lokerolaatikoissa on ryynejä ja herneitä ja kaikenkaltaista muuta ruoka-ainesta. Ja vaikka sanomattoman likainen myyjä jaloin hypistelee aarteitaan, käy kauppa kuin siimaa. Tuossa seisoo tämän seudun alkuasukkaita, kikuiju-muijia nahkavaatteissaan. Sitkeästi he tinkivät ja kauppaa hierovat, ja myrtyneen maidon, seraljipastillien, hien ja kaiken kauhea löyhkä huuruaa sieltä kuin lohikäärmeen kidasta.”
”Nyt on sadeaika saapunut tänne. Kaikki on kuin yhdellä iskulla muuttunut. Harmaan keltaisehko, kuloutunut aro välähti vihreäksi heti ensi sateen jälkeen. Ja heti alussa kohosi maasta niin suunnaton paljous kukkia, että koko lakeus muuttui kirjavaksi matoksi, ja nyt keinuu korkea ruoho kaikkialla tuulessa. Sammakot antavat iltakonsertteja kilpaa sirkkojen ja eräiden kummallisten hyönteisten kanssa, jotka kaiken yötä surisevat kuin voimakkaat sähkökoneet.”
”Niihin aikoihin, jolloin asuimme pienessä tiilitalossamme erolla lähellä Nairobia, metsästeli Yhdysvaltain entinen presidentti Theodore Roosevelt Athi-virran rantamilla ja läheisissä vuoristoissa.
Pyysin kirjallisesti audienssia ja sain heti rakastettavaan sävyyn kirjoitetun vastauskirjeen, jossa hän ilmoitti tapaamisaikamme.
-Hyvää päivää, mister Kalevala, sanoi hän. Olen iloinen tavatessani teidät; olen nähnyt teidän mielenkiintoisia töitänne.
Hän puhui yhtä mittaa yhtenä hyrinänä, ikään kuin haluten mahdollisimman vähällä ajanhukalla selviytyä kaikesta siitä, mitä oli sanottava. Näytti ikään kuin hän epämukavia kysymyksiä välttäen olisi halunnut latoa eteeni kaiken sen, mitä hän halusi antaa tiedettäväksi, ja siinä piste.”
Valtaosa kirjasta sisältää kuvauksia Gallen-Kallelan metsästysretkistä. Teoksessa on paljon kuvia ja piirroksia saaliseläimistä. Näille safareille palkattiin kiväärinkantajia, saaliinkantajia, majoitustarpeiden ja elintarvikkeiden kantajia.
”Alhaalla Kilima-Ndjaron seuduilla näin niin nälän näännyttämiä uataitta-heimoon kuuluvia miehiä, että he tuskin jaksoivat kantaa puoleen vähennettyjä taakkoja, joita annoin heidän kannettavikseen. Ja kun sitten ammuin heille lihaa, he söivät itsensä niin täpösen täyteen, etteivät jaksaneet seuraavana päivänä kävellä ollenkaan, mistä he tietysti syyttivät edellisen päivän muka painavia kuormia.
Valkoisten ja hindujen tultua maahan alkuasukkaat ovat oppineen näille työtä tekemällä hankkimaan rahaa ostaakseen lampaita. Lampailla he taas ostavat itselleen vaimoja. Naisen hinta vaihtelee nykyään kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen lampaaseen kappaleelta. Sitten kun kikuiju-mies on ansainnut riittävän määrän lampaita, hän ostaa itselleen vaimon, ja sitten kun vaimokin on ansainnut työllään ja lampaat lisääntyneet, ostetaan perheeseen toinenkin vaimo, ja niin edelleen alati kulkien rikkautta ja mahtia kohti. Kun miehellä on sitten suuri määrä vaimoja, hän saattaa katsoa elämänsä turvatuksi. Hänen ei tarvitse tehdä työtä, sillä sen suorittavat vaimot, ja heimonsa sotapalveluksesta hän on vapautunut ainiaaksi.
Kun kikuiju tuntee kuolinhetkensä lähenevän, hän ryömii ulos heimon linnoitetusta kylästä, ja seuraavana yönä shakaalit ja hyeenat pitävät huolen hautajaiskemuista. Sattuu tietysti joskus, että vainaja virkoaa henkiin, antaa hyeenoille kyytiä ja palaa kyläänsä, missä hänet, ihmeellistä kyllä, otetaan erittäin hyvin vastaan. Vieläpä teurastetaan lammas ja ruumista ruokitaan perusteellisesti, minkä jälkeen vainaja nukkuu kunnollisesti seikkailunsa päälle.”
Toistuvat metsästyskuvaukset ovat mielestäni vastenmielistä luettavaa. Oudolta tuntuu myös valkoihoisten suhtautuminen alueen alkuperäiseen väestöön. Kerran Aksel Gallen-Kallela ammuttua antiloopin, sattui seuraava tapaus.
”Olin juuri vetämässä nahkaa hämärän alkaessa, kun äkkiä ilmestyi seurueineen eteeni ylpeän näköinen kikuiju, jolla oli runsaasti koristeita kaulassaan ja korvissaan sekä yllään antiloopin nahasta tehty vajavainen vaatetus. Hän väitti olevansa tämän seudun sulttaani ja vaati minulta veroa kaatamastani otuksesta. Hän meni niin pitkälle hävyttömyydessään, että kävi käsin kiinni saaliiseeni. Kävin heti hänen kurkkuunsa kiinni ja pusersin sen verran, että hän tunsi miehen olevan edessä, ja sanoin hänelle, että olipa hän vaikka koko Afrikan sulttaani, minä olin kaatanut otuksen valkoisen miehen oikeudella ja hänen oli lähdettävä heti tiehensä. Pari läiskäystä kiväärinperällä teki asian hänelle vielä selvemmäksi. En ollut miehelle ollenkaan kiukkuinen, vaan nauroin itsekseni koko juttua.”
Palatessaan eräältä metsästysretkeltä Gallen-Kallelan perhe tuli suurehkon kikuijukylän läheisyyteen. ”Ei kulunut kauan, kun alkoi saapua luoksemme alkuasukkaita, ensin itse kuningas sulttaani Uadjige. Arvokkaasti kuningas astui esiin ja arvokkaasti otin hänet vastaan. Valkoisen miehen käsi yhtyi lujasti mustan rasvaiseen kouraan. Läsnä olevat ylimykset löivät varmalla iskulla välähtelevät keihäänsä alakärjestä maahan ja asettuivat seisomaan niitten viereen.”
Gallen-Kallela tarjosi kuninkaalle whiskyä. Pullo kiersi mieheltä miehelle ja palasi tyhjänä takaisin kuninkaalle. ”Hän käänteli pulloa ja katseli sitä katselemasta päästyäänkin ja lopulta hänen ohuet huulensa vetäytyivät makeaan hymyyn. Hän viittasi pääministerilleen ja käski tämän katsella kuninkaan kuvaa ihmekapineen kyljestä. Ministeri irvisti ja näki vain oman naamansa ja hohtavan valkoiset hampaansa, ja niin kävi kaikille muillekin. Kuningas luuli, että kaikki näkivät siinä hänen kuvansa, ja kaikki velvollisuutensa mukaisesti ihailivat pullon kyljestä heijastuvaa omaa kuvaansa kuninkaan kuvana. ”Ah ah ah”, sanottiin miehestä mieheen, eikä ihastuksella ollut rajaa. Pullo oli tyhjä, ja minut valtasi jalomielisyyden puuska. Minä kysyin, suvaitsisiko majesteetti, että lahjoitan hänelle tämän hänen kuvansa säilyttäjänä.
-Pisha ya mimi (minun kuvani), lausui sulttaani, nousi, otti pullon ja pusersi syvästi liikuttuneena kättäni. Audienssi oli päättynyt. Kuningas lausui vielä: -Te olette ollut uljas minua kohtaan. Minä kutsun teidät tiloilleni pahkasikojen ammuntaan, sillä ne häijyläiset tonkivat ja sotkevat pilalle koko minun valtakuntani.”
Gallelat harjoittivat myös laupeudentyötä. ”Nyt alkoi leiriimme tulvia sairaita neekereitä. Tuli äitejä lapsineen, joiden jalat olivat mätien banaaninlehtien ja niininuorien siteissä suurina tolloina. Toisilla taas olivat kädet samanlaisissa siteissä. Nähtävästi santakärpänen oli pistoillaan aiheuttanut näille lapsille vaikean taudin. Vaimoni ja tyttäreni alkoivat heti laupeudentyönsä ja apteekkimme luovutti lääkkeitään. Hellästi näitä lapsia koetettiin kääreistään avata, mutta muistan kuinka eräänkin pienokaisen kaikki varpaat täysin mädänneinä jäivät siteeseen, joka poistettiin.
Tein sitten vastavierailun kraaliin. Näin siellä valtakunnan noidankin. Hänellä oli oma pieni pyöreä karsina-aitaus ja sen sisällä majansa. Menin sinne ja näin kuinka noita istui vastapäätä sairasta. Hänellä oli kurpitsankuorissa kaikenlaisia näljäisiä lääkkeitä ja liemiä. Potilas, vanha akka, istui roikkuvin rinnoin ja toinen jalka käärittynä muodottomaksi töpöksi, josta valui sisällä olevan haavan visvaa, ja löyhkä oli hirmuinen. Noita mutisi ahkerasti kikuijunkielisiä loitsujaan. Hän mutisi joka kerta, kun hän kastoi pienen gasellinjalan eri pyttyihin ja pisti sen sitten sairaan suuhun, joka ihastuneena ja huuliaan ryystäen sen nautitsi.”
Viimeisen metsästysretken paluumatkalla Gallen-Kallelat osuivat erään irlantilaisen mr. Durkanin leiriin. ”Hän haki teltastaan sanomalehden ja osoitti sormellaan kahta riviä, joissa oli: Venäjän tsaari on julistanut Suomen perustuslait mitättömiksi. Hän katsoi minua pitkään silmiin. Siinä istuimme vakavina mitään sanomatta ja tyhjensimme hiljaisuudessa grogimme.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti