Håkan Mörne: Valkoisen norsun ja lohikäärmeen mailla

Håkan Mörne
Valkoisen norsun ja lohikäärmeen mailla
Gummerus 1931
Elefantens rike och drakens 1931

Tämän suomenruotsalaisen kirjailijan teoksien myötä lukija pääsee katselemaan miltä maailma näytti 1900-luvun alkupuolella. Hän on seikkaillut ainakin Keski- ja Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Kaukoidässä.

Mörne silmäili kerran karttaa katseen seuratessa Malakan niemimaata Singaporesta Siamiin. Hän katseli suuria jokia Mekongia, Menamia, Saluenia ja Iravadia, kunnes silmä pysähtyi pohjoisen korkeisiin vuoriin – Kiinan ja Tiibetin suojamuurin eteen. Siitä tuli lähtökohta pitkälle retkelle kohti Taka-Intiaa.

Elettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa jota on myöhemmin kutsuttu Euroopan idylliksi. Suomen ja muiden pienten valtioiden itsenäinen asema alkoi vakiintua. Burma ja Malesia, joissa Mörne seikkaili, olivat brittien siirtomaita. Burma, tai Birma, tunnetaan nykyään myös nimeltä Myanmar ja Siam on nykyään Thaimaa. Malakan niemimaan eteläosassa on nykyään Malesian valtio, mutta siellä on edelleen Malakka-niminen kaupunki. Kiinassa Guomindang-puolue ja Mao Zedong kilpailivat vallasta.

”Punainen meri, usvainen ja tukahduttavan kuuma, aavikontomua ilmassa, heinäsirkkasadetta kannelle! Perim, jähmettyneelle laavalle rakennettu kivihiili- ja öljysatama, oikea paholaisensylky Bab-el-Mandebissa, Kyynelten portilla! Kahdeksan beaufortin myrsky Intian valtamerellä, pärskeitä, jotka jähmettyivät suolakerrokseksi mastoihin ja savupiippuihin! Colombo itsepäisine kuukiven kaupustelijoineen, matkailijanunelmien Kandy luoksepääsemättömänä saaren keskellä. Kunnes lopulta pari pikkusaarta, niin troopillisen kasvillisuuden peittämää, että ne muistuttavat kukkakaalinkeriä, tulee näkyviin Sumatran rannikolla, ja Penangin saaren vuori nousee öljymäisen viheriästä merestä Malakan niemimaan viidakkorannan edustalla. Euraasian kaakkoiskulma on saavutettu.”

Mörne astui maihin Penangin sarella. Tämä oli Malakan niemimaan edustalla oleva brittiläinen siirtokunta ja taannoisen oopiumikaupan keskus. Väestöstä suurin osa oli kiinalaisia, sitten englantilaisia ja vasta kolmanneksi malaijeja.
”Valkoiset asuvat kauniissa puistoissa, joiden autotiet on laskettu asfaltista, vuoren juurella ja vihreällä rinteellä, niin, itse huipulla ovat heidän hienot bungaloonsa. Kiinalaisilla on oma kaupunginosansa, kapeiden katujen sekasotku, täynnä käsityökauppoja, kirjavia liikekilpiä, pieniä temppeleitä ja katkuavia ulkoilmaravintoloita. Malaijeja näkee enimmäkseen laitaseuduilla. He istuvat savuavien nuotioittensa ääressä pienten bambumajojensa edustalla, pureksivat beteliään ja viettävät joutilasta hymyilevää elämää.”

Junamatka läpi kookosmetsien, viidakoitten ja valtavien kumi-istutusten kohti pohjoista vei Mörnen Kedahin malaijivaltioon ja sen pääkaupunkiin Aloh Setariin. Sieltä käsin hän teki sampaanin kyydissä jokimatkan syvemmälle sisämaahan katsomaan alkuasukaskylää.
”Tässä minä istuin onnellisten ihmisten parissa. He eivät tietäneet paljon, eivätkä omistaneet paljon. Vanhat eukot ihastelivat perhosia, lapset minun valkoista ihoani. Ruohikossa kasvoi puu, joka kantoi ihania hedelmiä ja kukki samanaikaisesti. Illansuussa tuli eräs mies muutama hirvi kainalossa. Uskokaa tai älkää, ne olivat täysikasvuisia hirviä, eikä niistä mikään ollut kahtakymmentä senttiä korkeampi. Söin yhden kokonaisena paistetun hirven illalla malaijien loimuavan nuotion ääressä. Sen jälkeen laulettiin ja pureksittiin beteliä. Sitten kuu, tulikärpäset, yölepakot – ja uni.”

Pikajuna Malakasta vei Mörnen Bangkokiin ja Siamin kuninkaallisen rautatielaitoksen hotelliin.
”Bangkok – Aasian Venetsia, Idän jalokivikaupunki! Bangkokissa täytyy asua kauan, ennen kuin oikein ymmärtää kaiken, minkä näkee kaduilla. Aloittaakseni mainitsen ensin koirat, kissat, kanat ja porsaat. Viimeksi mainitut, joiden aikaisemmat sukupolvet ovat eläneet Siamin viidakoissa, näyttävät hiukan hätääntyneiltä juostessaan villin paniikin vallassa raitiovaunua pakoon New Roadilla. Kissat ovat usein siamilaisia, keltaisia, sinisilmäisiä ja oikein kauniita, elleivät ole sokeita tai köyristä karvatonta häntää. Koirien laita on kurjin. Kuoleva koira makaa kadulla auringonpaisteessa surisevan kärpäsparven ympäröimänä. Verisessä, rupisessa ruumiissa ei ole karvaakaan jäljellä. Kuola valuu suusta, ja silmät, kiillottomat kuin himmeä lasi, tuijottavat ihmisvirtaa. Se ei enää jaksa nousta etsimään ruokaa katuojasta. Alaston lapsi tulee kourassa hiukan keitettyä riisiä ja asettaa sen koiran kuonon eteen. Ränsistyneen ruumiin läpi käy värähdys, pää ojentuu, ja kieli lipaisee riisiä. Mutta se ei jaksa.
Sitten spitaaliset kerjäläiset. Löyhkääviin rääsykasoihin peittyneinä ne makaavat talonseinämillä ja näyttelevät käden- ja jalantynkiään.

Täkäläinen kansanelämäkään ei ole juuri enemmän omiaan kiihottamaan ruokahalua. Hindu, joka kadunkulmassa istuu myymässä betelmällejä, kierittää nuo pienet herkkupalat sormin, jotka ovat liasta jäykät, ja aineksiin kuuluu milloin mikin ryyti mehustettuna myyjän syljellä.
Hammaslääkäri hoitaa usein liikettään avoimen taivaan alla. Potilaat seisovat jonossa, ja kun yhdeltä on poskihammas kiljunnan säestyksellä vedetty pois, kuivaa tohtori pihdit likaiseen räsyyn, ennen kuin ryhtyy veristä ammattiaan jatkamaan toisen leukapielissä.

Pahimmalta näyttävät klongien tienoot. Taloja on pitkinä riveinä rannoilla, ja portaat vievät harmaanruskeaan, paksuun veteen. Siinä uiskentelee kuolleita koiria, kissoja, käärmeitä ja silloin tällöin lapsen ruumis. Mutta tuossa loassa vain levollisesti kylvetään ja otetaan kulaus, jos sattuu janottamaan. Kanavat ovat samalla kaikkien lähiasukkaitten yhteinen käymälä.
Tanskalaiset, jotka englantilaisten ohella ovat Bangkokin johtavana eurooppalaisaineksena, ovat järjestäneet vesijohdon, mutta kauan aikaa siamilaiset pitivät kanavavettä parempana kuin suodatettua. Jälkimmäisestä puuttui sekä maku että väri heidän mielestään. Mutta vielä tänäkään päivänä eivät kanavanvarren asukkaat vaivautuisi kymmentä askelta puhtaan veden vuoksi. Ei ihme, että kolera kysyi viime vuonna tuhat kuusisataa henkeä. Aikaisemmin, pahimmillaan, kuoli tavallisesti sata ihmistä päivässä.
Tai-kansa, joksi siamilaiset itseään sanovat, on isoja, kilttejä lapsia. He ovat tuhansia vuosia eläneet temppelinsä varjossa ja uskollisesti palvelleet valtiaitaan. Heillä ei ole milloinkaan suuria tarpeita. Riisiä vatsaa varten! Sen enempää ei yksinkertainen tai vaatinut elämältään. Kuninkaat ja papit saivat hoitaa tuon kaiken muun, mitä myös esiintyy kansakunnan elämässä.”

”Miten hämmästyinkään eräänä iltana, kun näin koko puiston ja temppelikartanon valaistun kirjavilla paperilyhdyillä ja aivan täynnä hälisevää rahvasta. Tungos oli pahempi kuin markkinoilla, iloisempaa yleisöä näkee harvoin. Piti suoritettaman ruumiinpolttajaiset! Nämä aviopuolisot eivät totisesti surun saattamina vaeltaneet toiseen maailmaan. Vainajien omaiset olivat järjestäneet ilojuhlan kaikelle kansalle. Temppelipiha oli juhlavalaistuksessa, korkealla lavalla olivat kirstut kukkasin ja kirjavin paperein koristettuina, paperilyhtyjen ja palavien soihtujen ympäröiminä. Puisto oli täynnä häliseviä ihmisiä. Kiinalaiset pitivät varansa ja tekivät kauppaa. Puiston toisessa päässä näyteltiin isolla tilaisuutta varten rakennetulla lavalla, vastakkaisella puolella esiintyi tanssijatar, ja muutaman askelen päässä näytettiin varjokuvia valkoisella kankaalla. Kaikkia kolmea esitystä säestivät omat orkesterit bambuklaveereineen, yksikielisine viuluineen, huiluineen, gongongeineen ja rumpuineen. Jonkin matkan päässä kirstuista istuivat vainajien omaiset teetä juoden. Tunnelma oli korkealla.

Tällaiset olivat rikkaan hautajaiset. Köyhän kulin viimeinen matka tapahtui yksinkertaisemmin, mutta vielä irvokkaammin muodoin. Ruumis vietiin tavallisesti Vat Sikhetiin; siellä temppelipihalla sen paloitteli mies, jonka hommailu johti mieleen pikemmin teurastajan kuin haudankaivajan. Laulava pappi vihki jäännökset viimeiseen lepoon korppikotkien, koirien ja varisten muodostaman hautajaisyleisön edessä. Nuo ahnaat eläimet aterioivat sitten vainajalla, minkä jälkeen luut koottiin ja poltettiin ilman muita menoja.”

Mörne jatkoi Bangkokista tanskalaisen kauppakomppanian suosiollisella avustuksella kapteeni Olsenin laivalla kahden vuorokauden matkan päähän Bandoniin. Sieltä käsin hän käy Kuh Samuin saarella ja Chan Koten kylässä katsomassa työnorsujen aherrusta puusavotalla. Sitten oli määrä lähteä matkalle poikki Malakan niemimaan Intian valtamerelle. Matka alkoi 14. lokakuuta vuonna 1930. Aluksi viisi vuorokautta asuntoveneellä ja loppumatka patikoiden läpi bambutiheiköiden ja viidakon, kapeita vuoripolkuja yli Malakan vedenjakajan, sitten alas polutonta rinnettä puroa seuraten ja lopulta sampaanin kyydissä Takuapa-jokea pitkin. Päämääränä oli asumattomalla seudulla sijaitseva tanskalainen Pak Takin tinahuuhtomo. Siellä Mörne majoittui tanskalaisen sähköinsinöörin luo.

”Nyt oli minun aika jättää taakseni Siam ja sen ystävällinen, laiska kansa. Niin, laiskoja he olivat, jokseenkin kykenemättömiä järjestelmälliseen työhön, väitti jokainen eurooppalainen, joka oli joutunut heidän kanssaan tekemisiin. Olen itse nähnyt heidän istuvan betelkuola suupielessä ja katselevan ilmaan aamuisin odotellen joutilaan päivän alkamista. Olen nähnyt heidän istuvan durianpuiden alla vahtimassa hedelmien putoamista. Veneretkilläni tapahtui harvoin, että mieheni olisivat olleet valmiina ennen kymmentä; he söivät aamiaista kolme tuntia, ja lörpöttelemistä oli paljon.”

Mörne tosin myöntää, ettei heidän tähän asti ole tarvinnut työtä tehdäkään, mutta ajat ovat muuttuneet eurooppalaisten, kiinalaisten ja japanilaisten tultua siamilaisten maahan.

”Läksin Pak Takista sampaanilla. Päämääränäni oli Takuapa, josta minun piti jatkaa matkaa moottoriveneessä odottaakseni avomerellä hl. Matangia, joka kulki Penangin ja Victoria Pointin, Birman eteläkärjen, väliä.
Sanoin nyt lopulliset jäähyväiset tanskalaiselle kauppayhtiölle, joka niin perin monta kertaa oli osoittanut minulle vieraanvaraisuutta.”

Höyrylaiva Matangilla pääsi vain Victoria Pointiin, Birman eteläisimpään kärkeen. Siellä selvisi, että seuraava laiva Ranguniin lähtisi vasta kolmentoista päivän kuluttua. Mörne sairastui Victoria Pointissa malariaan. Aikanaan hän pääsi brittiläisen höyrylaivan matkassa pohjoiseen. Matkalla laiva poikkesi Merguihin, silkki- ja helmikaupunkiin.

”Rangun, Birman pääkaupunki, ei ole birmalainen kaupunki. Siinä elää Intia kaduilla ja basaareissa. Moskeijoita on melkein yhtä paljon kuin pagodeja. Ei puutu betelinkaupustelijaa eikä katuparturia, ei kapista paariakoiraa eikä temppelinportin spitaalista kerjäläistä. Tällä suurella kaupungilla ei ole mitään maansa leimaa. Suuret muukalaisjoukot hakevat täältä ansiota ja työntävät birmalaisen syrjään. Tänne tulee aluksia maailman kaikista maista, sillä Iravadin laakso on maailman suurin riisialue ja pohjoisen uljaitten metsien teakrungot uitetaan tähän satamaan. Jopa aina Lounais-Kiinan karavaaniteiden kauppatavaraa pyrkii tänne.
Kaupungin laidat ja ympäröivät alueet ovat birmalaisten asuttamia. He eivät pidä isojen liikenneväylien levottomasta elämästä, vaan mieluummin elävät syrjässä omissa pienissä maataloissaan tamarindien ja sokeripalmujen alla. Naiset puuhailevat alituisesti, istuvat kangaspuittensa ääressä, survovat riisiä tai palvelevat ostajia lukemattomissa pikkupuodeissa. Miehet istuvat mietiskellen sikarin ääressä, selailevat kirjaa tai tuijottavat tyhjään ilmaan ajatellen kauniita ajatuksia. Naisten onnellinen hymy ja miesten rauhallinen, hyväntahtoinen katse ilmaisevat jo paljon.”

Tämän jälkeen Mörne matkusti sisämaahan tutustuakseen aitoon burmalaiseen kaupunkiin, jossa maan viimeiset kuninkaat asuivat.
”Mandale on Birman kansan pääkaupunki. On miellyttävää vaeltaa tätä levollista, viehättävää kaupunkia. Ihmiset suhtautuvat täällä elämäänsä rauhallisesti. He polttavat cherootejaan tuuheiden puiden alla, he käyskentelevät ruohikkoa palatsipuutarhan korkean muurin varjossa ja katselevat lootuksia, jotka kukkivat vallihaudan tyvenessä vedessä. Kenelläkään ei ole kiirettä, eikä kukaan tahdo tehdä kovasti työtä. Täällä ei ole kiinalaisia eikä intialaisia, jotka ottaisivat vaivakseen juosta rikshan edessä. Mandalessa ajetaan hevosen vetämässä katetussa vaunussa ja ajetaan hitaasti.”

Mandalaysta Mörne matkusti siipirataslaivalla Iravadia ylös Bhamoon, vanhaan kauppakaupunkiin. ”Kiina ja Birma kohtaavat Bhamossa. Koko talven virtaa tänne Jynnanista tasaisena virtana muulikaravaaneja, ja vuosisatoja on silkki- ja pähkinäpaaleja kuormattu Iravadin aluksiin etelään rahdattaviksi. Taping-joen laakso on täällä porttina Kiinaan. Kaupungissa näkee birmalaisten koreita silkkitameineja ja helakoita pääliinoja, kiinalaisten samettitohveleita ja mustia satiinikalotteja, shanien avaria housuja ja valtavia palmunlehtihattuja, kachinien kauniisti kudottuja kangaslaukkuja ja paljaita miekkoja.”

Mörnellä oli aikomuksena marssia Kiinaan ja hän sai kuulla ruotsalaisesta lähetyssaarnaajasta joka oli pian palaamassa Jynnanissa olevaan sijoituspaikkaansa. Oli onnenpotku, että Mörne tapasi tämän miehen, Karl Aspin, joka oli tehnyt tuon ankaran marssin ennenkin.
Lähtö tapahtui joulukuun 13. päivänä 1930 ja edessä oli seitsemän päivän marssi. Aspilla oli mukanaan kiinalainen palvelija sekä muuli ja valkoinen poni. Muuan kiinalaisnuorukainen pyysi myös saada seurata heitä matkalla.

”Koko ensimmäisen päivän tie vei ylöspäin. Meidän piti mennä yli Kachin Hillsin, metsäisten vuorien kaaoksen, joka leviää rajan kummallekin puolelle. Se oli osa kachinien maata, mutta noissa olkimajoissa asui varsin rauhallisia villejä, jotka olivat olleet kosketuksissa amerikkalaiseen lähetystyöhön.”
Ensimmäisessä yöpaikassa he keskustelivat kiinalaisten kauppiaitten kanssa, jotka kertoivat, että rosvot olivat muutamia päiviä sitten anastaneet erään karavaanin kohta rajan toisella puolella. Aamuvarhain jatkettiin matkaa.

”Olimme joutuneet keskelle villiä vuorimaisemaa ja kuljimme jyrkällä rinteellä luikertelevaa polkua. Syvällä alapuolellamme kohisi Taping-joki, joka koskiketjuna syöksyi Kiinan ylängöltä ja pyrki Iravadiin kiemurrellen metsäisten kukkuloiden välitse. Kuulimme apinoiden kaikuvaa haukuntaa ja papukaijojen lörpötystä aivan läheltämme tiheiköstä, näimme kauriiden vilahtavan runkojen lomitse; tiikerien ja pantterien jälkiä huomasimme polulla, ja joskus lojui sillä käärmeitä päivää paistattelemassa. Siellä täällä rinteillä, poltetuilla ahoilla, oli kachinien taloja, ja alhaalla solapaikoissa sivuutimme pieniä shanilaiskyliä, jotka kököttivät kääpiömäisten riisipeltojen äärellä.”

”Kolmantena päivänä kello 10 aamupäivällä laskeuduimme jyrkkää rinnettä laaksonpohjaan, joka kasvoi runsaasti bambua ja teakia. Muuan Taipingin pieni lisäjoki kuohui koskina ja putouksina kivistä uomaansa rehevän vehreyden varjossa. Puron yli johti kapea silta. Kun olimme vieneet muulin ja hevosen toisella puolella sijaitsevaan kachinilaistaloon, sanoi Asp: Nyt olemme Kiinassa. Tätä puroa väitetään rajaksi.”

”Täällä ilmestyi Kiina ensimmäisen kerran! Huojuvan viidakon korkeat, ilmavat bambut, piilipuurivit, joiden oksat riippuivat virran rantaan, lentävät villihanhet, valkoiset haikarat, pienet, leveään aurinkohattuun puetut miehet, jotka ajoivat puhvelihärkiä vainioilla – todellisena tuo kaikki, jonka kevyin pensselivedoin maalattuna näkee teekupeissa tai maustepurkeissa.
Kestäisi kaksi päivää, ennen kuin ylätasanko jäisi taaksemme. Tie oli melko hyvää, mutta helle oli painostava ja ilma raskas hengittää. Shaneja kuolee laumoittain joka kesä. Laakso on hirveitten tautien pesäpaikka: koleran, ruton, lavantaudin, punataudin ja malarian. Joka kolmannella vastaantulevalla ihmisellä on struuma. Monen kaula on turvonnut melonin suuruiseksi pahkuraksi.”

Ganain tasangon jäätyä taakse alkoi uusi kiipeäminen. Eräänä päivänä matkalaiset joutuivat kiinalaisen rosvojoukon ympäröimäksi, mutta pelastautuivat ylittämällä vuoripuron kahlaamalla vyötäisiään myöten jääkylmässä vedessä. Heitä kohti ammuttiin, muttei osuttu. Kuudentena matkapäivänä he saapuivat Che-taun pikkukaupunkiin, josta saivat ruotsalaisilta lähetyssaarnaajilta hevoset viimeiselle päivämatkalle.

”Ratsastimme korkean vuoren yli, joka oli kupera kuin muurahaiskeko. Tässä, parituhatta metriä merenpintaa ylempänä sijaitsevassa karussa laaksossa oli Teng-yueh, missä matkatoverillani oli kotinsa ja työmaansa.
Täällä Jynnanissa tapahtuu vielä paljon sellaista, jota ei ainakaan nimellisesti sallita uudessa Kiinassa. Täällä kukkivat unikkopellot täydessä loistossaan, oopiumisatoja korjataan - ja sadoista verotetaan. Täällä myydään markkinapaikoilla avoimesti orjia. Täällä seurataan vielä vanhaa kiinalaista ajanlaskua. Eräällä vanhan kaupunginmuurin holviportilla myydään vanhoja tavaroita. Rautaromua ja likaisia alusvaatteita. Markkinoilla myytiin myös tyttöjä. Heidän ikänsä vaihteli kymmenestä kahteenkymmeneen, ja nuoremmat olivat halvimmat; heitä sai muutamilla dollareilla, sillä heitä pitäisi kauan elättää, ennen kuin heistä saisi palvelijattaria tai rakastajattaria. Köyhät myivät täällä lapsiaan vanhan kiinalaisukon välityksellä. Orjattaret olivat yleensä rumia, usein muotopuolia tai tylsämielisiä, olentoja, joista kotona haluttiin päästä eroon.”

Vielä ei Mörne ollut saanut tarpeekseen viidakossa ja vuoristossa rämpimisestä. Nyt hän päätti palata takaisin Burmaan vielä vaikeampaa reittiä kuin tullessa.
”Olin valmis lähtemään Tengyuehista, ja Aspin piti saattaa minut Iravadin varrella sijaitsevaan Myitkyinaan, Birman rautateitten pohjoisimpaan päätepisteeseen. Asp ja minä päätimme samota seutuja, joita ei kukaan ole ennen kulkenut. Joutuisimme marssimaan lisu-heimojen ja villikachinien tutkimattomien asuinseutujen läpi.”

Mörne kuvaa elävästi jännittävää, kymmenisen päivää kestävää matkaa.  Joskus he yöpyivät lisu- tai kachinikylässä, joskus he taas taivalsivat yötä myöten tiettömässä viidakossa.

”Pölyisinä, partaisina, hikisinä ja väsyneinä me saavuimme Sadoniin, sotilasvartioon. Englannin lippu liehui kenttätykkien yläpuolella, joiden suut oli suunnattu pohjoiseen, itään ja länteen.”
Sieltä oli vielä parin päivän matka Myitkyinaan. Kun he saapuivat Iravadin vastarannalle, parin kilometrin päähän kaupungista, he etsivät venettä joen ylitykseen.
”Lauttauspaikalla oli muutamia pieniä majoja, joissa asui birmalaisia ja intialaisia. Mutta miehet, joita tapasimme, vaikuttivat juroilta ja tuskin vastasivat kysymyksiimme. Intialaistenkin, jotka on totutettu kohottamaan hattua jokaiselle valkoiselle miehelle, nöyryys oli tipotiessään. Sen sijaan loisti heidän synkistä, raskasmielisistä silmistään salakavala viha. Vai niin, ajattelin, siitäkö kenkä puristaa- ja minä sanoin miehille, joiden kanssa olimme olleet puheissa: ”Emme me ole englantilaisia!” Vaikutus oli silmänräpäyksellinen. He nousivat, menivät hymyillen rantaan ja laittoivat veneen kuntoon. Tuntia myöhemmin me olimme pikku kaupungissa, Birman pohjoisen radan päätepisteessä.”

Sieltä Mörne matkusti junalla etelään Mandalayhin. ”Vielä minun piti näkemän Rangun, Penang, Bandon ja Bangkok. Matkustin takaisin melkein samaa tietä kuin olin tullutkin, mutta niin nopeasti ja mukavasti kuin sen taipaleen voi matkustaa. Tammikuun 23. päivänä läksin Mandalesta, ja aikaisin helmikuun 9. päivän aamulla kapteeni Olsen ankkuroi vanhan ”Narisin” Menam-joella Vat Changin taivaita tavoittavan, kimmeltävän tornin juurelle. Kaikki oli ennallaan: kanavien löyhkä, kuljeksivat keltaiset papit, valkoisiin takkeihin ja taivaansinissin housuihin puetut siamilaiset herrasmiehet – ja merikapteenit pysyttelivät vanhoissa krouveissaan.”

”Kiina houkutteli minua jälleen. Menamilla oli ankkurissa norjalainen moottorialus ”Haihing”, muuan ruotsalaisen Götan tehtaan uudenaikaisimpia luomuksia. Se purjehti Bangkokissa toimivan kiinalaisen riisinviejän Wang-lin laskuun ja oli aikeissa nostaa ankkurinsa Hongkongin matkaa varten.”

”Jyrkkiä, synkkiä kallioita nousee usvan helmasta. Korkealle meren yli kohoaa vuori: Hongkong – Victoria – Englannin itäisin tukikohta euraasialaisella mantereella. Väylällä vilisee aluksia, Canadian Pacificin jättiläishöyryjä kolmine keltaisine piippuineen, Nippon Yushen Kaishan ultramoderneja moottorilaivoja Japanin aurinko hulmuten perässä, aluksia, lippuja, savupiippumerkkejä, jotka edustavat maailman kaikkia kansallisuuksia ja laivanvarustamoita. Kauimpana lahdessa jyrkän vuoren alla – joka ei paljoakaan eroa Gibraltarin kalliosta – on brittiläinen sotalaiva ”Kent” näytellen valtavia tykkejään. Niiden synkät kidat kertovat, että Victoria (Hongkongin saarella sijaitseva kaupunki) on yhä edelleen englantilaine kruununsiirtomaa. – Mutta tuon korkean saaren kaikille puolille leviää mittaamaton ja tutkimaton Kiina – lohikäärmeen ja neljänsadan miljoonan vinosilmäisen, vähään tyytyväisen työmuurahaisen maa.

Hongkongin kaupunki kuohuu elämää. Valtavia, metelöiviä, kaksikerroksisia raitiovaunuja vierii pääkaduilla kilpaa surisevien loistoautojen ja säksättävien fordien kanssa. Pienet, paljasjalkaisten kulien vetämät punaiset rikshat puikkelehtivat vilinässä. Ja kapeilla poikkikaduilla, jotka porrasjaksojen yhdistäminä nousevat kukkulanrinnettä, kiiruhtavat samettitohveliset jalankävijät ja pienet kulit, joiden kapeilla hartioilla nytkähtelevät kantotuolin bambuaisat; ylhäinen kiinalaisnainen lepuuttaa puristettuja jalkojaan keinuvan häkkinsä sinisten puuvillauutimien takana.”

”Mutta Hongkong ei ole Kiinaa – minä matkustin Kantoniin. Nousin pieneen jokihöyryyn ”Tung-oniin”, jonka skottilainen kapteeni oli, paitsi minua, ainoa valkoinen mies koko laivassa. Iltahämärissä läksimme satamasta ja nousimme Helmivirran suuta. Pimeys tiheni ja vähitellen nieli ohitsemme liukuvien, lukemattomien dshonkkien ja sampaanien purjevarjokuvat.
Nukuin mainiosti pienessä ahtaassa hytissäni, ja kun aamulla nousin kannelle, kylpi koko joki ja kaupunki kirkkaassa päivänpaisteessa. Täällä oli joki kansoitettu. Kymmenin tuhansin asui ihmisiä veneissä. Pienissä sampaaneissa lojui perheitä kaislamatoilla teekeittiöiden ympärillä. Kukkaisveneitä, koreita uivia hotelleja, liikuskeli leveällä joella vuoroveden avulla. Dshonkkeja, keuloissa maalatut silmät ja partaissa onnea tuottavia helakanpunaisia paperisuikaleita, solui heikon tuulen mukana myötävirtaan. Pienten puulauttojen höyrypillit kiljuivat, lotjamiehet ja sampaaninsoutajat hoilasivat ja lauloivat, koko vedenpinta oli koreitten keulojen ja laitojen, lepattavien purjeitten, huojuvien mastojen alati liikkuvaa sekamelskaa. Ja molemmilla rannoilla oli Kanton, lyhyitten etelä-kiinalaisten miljoonakaupunki: monikerroksisia varastorakennuksia ja tehtaita, aurinkokuivasta savesta tehtyjä hökkeleitä, puusta ja aaltopellistä tehtyjä hökkeleitä, valkoisia temppeleitä melkein tasaisine tiilikattoineen, korkeita pagodeja, jotka kerros kerrokselta työntäen räystäänsä sarvimaisesti ulospäin kohottivat kulmikkaita tornejaan, vanhoja hakatusta kivestä rakennettuja portteja, jotka monia satoja vuosia sitten on pystytetty jumalien tai henkien kunniaksi.”

Mörne lähti kuljeksimaan kaupungin kapeille kaduille ja eksyi.
”Keksin talojen välistä kujan. Muutamat porrasaskelet johtivat sinne, sillä kuja oli kadun tasoa hiukan alempana. Siellä oli vilisemällä koreita kylttejä, enimmäkseen kultaan ja punaiseen soinnutettuja, jotka riippuivat seinästä pistävissä tangoissa. Toisissa tangoissa riippui paperilyhtyjä, jotka loivat kirjavaa valoaan kylttien käsittämättömiin koukeroihin. Hitaasti astelin tuota kapeata kujaa. Korkealla pääni päällä häämötti taivas kapeana harmaana viiruna. Ympärilläni tuoksui höysteiltä, suitsutukselta ja tupakalta. Pienissä ovettomissa huoneissa istui ukkoja juomassa teetä, toisissa istui jalokiviseppiä polkemassa sorvituolia muistuttavia koneita, joiden smergelilevyt hioivat kiviä. Safiireja ja rubiineja kimalteli pienissä tiskille asetetuissa posliinimaljoissa. Kukaan ei katsonut minuun, kukaan ei kiinnittänyt huomiota vieraaseen paholaiseen, vaikka tuskin saatoin kuvitella, että kukaan valkoinen mies oli ikinä käynyt tällä kujalla.
Olin joutunut lähelle kauppaa, jossa myytiin rohdoksia. Vanha satiinikalottinen ukko, jolla oli uurteiset kellanruskeat kasvot ja rinnalle riippuvat ohuet viikset, istui mustalla tuolilla pulloja ja purkkeja täynnä olevan pöydän ääressä. Hän näytti joltakin Han-dynastian aikuiselta muumioituneelta tohtorilta.”

Mörne näki kauniin oopiumipiipun, otti sen käteensä ja katsoi kysyvästi myyjää saadakseen tietää sen hinnan. Virkkamatta sanaakaan tämä kääntyi, veti syrjään samettiverhon ja kehotti astumaan sisään. Mörne epäröi hetkisen, mutta ajatteli olevansa idiootti jos päästäisi tällaisen tilaisuuden menemään. Niinpä hän kokeilee oopiumia.
Kokemuksen jälkeen, maksaessaan ukolle hän keksii näyttää tälle kiinankielistä matkalippua Hongkongiin ja sanoo: Riksha!
Vanhus ymmärsi ja kutsui rikshakulin antaen tälle määräyksen.
”Niin läksin valve-unelmien talosta. Muutamia tunteja myöhemmin ”Tung-on” höyrysi pois Kantonista.”

Ruotsalainen moottorilaiva ”Shantung”, sama jolla Mörne oli itään tullut, vei hänet takaisin kotiinpäin. Lastina oli soijapapua, teetä, hamppua ja kopraa. Sivuutettiin Manila, Cebu, Borneo, Singapore, Penang ja Suez.
”Välimeri, Biskaija, Kanaali – ja ihminen on jälleen kotona.”