Håkan Mörne: Meidän miehemme Abessiniassa

Håkan Mörne
Meidän miehemme Abessiniassa
Elämyksiä Abessiniassa, Somalimaissa, Sudanissa, Egyptissä ja Palestiinassa
Karisto 1936

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1935 ja 1936, jolloin Italia hyökkäsi Abessinian (nyk. Etiopia) keisarikuntaan. Italialla oli hallussaan viereinen Somalimaa, ja oli jo aiemmin yrittänyt Abessinian valloitusta siinä kuitenkaan onnistumatta.
Euroopasta oli lähetetty Punaisen Ristin kenttäsairaaloita Abessiniaan ja nyt Suomikin oli samalla asialla. Kirjan kirjoittaja, Håkan Mörne lähti suomalaisen retkikunnan mukaan. Retkikuntaan kuului kenttäsairaalan johtaja professori Faltin, tohtorit Seppälä ja Tigerstedt sekä mekaanikko ja autonohjaaja Lundström.

Joulukuun 28. päivänä, vuonna 1935 suomalaiset lähtivät Wellamo-laivalla Hampuriin, josta jatkettiin Schönfels-laivalla Port-Saidiin, Egyptiin.
Hampurissa he lukivat uutisia Dolosta, Abessinian ja Somalian rajalta. ”Häpeällinen rikos oli tehty. Ruotsalaista kenttäsairaalaa oli pommitettu ilmasta; italialaiset lentäjät olivat liidelleet matalalla Punaisen Ristin telttojen yllä, pommeilla ja konekivääritulella levittäen leiriin kuolemaa ja hävitystä.”

”Port Said on vilkas ja kirjava kaupunki, mutta kuuluu niihin, joille haluaa pian lausua hyvästit. Olin käynyt täällä aikaisemmin pari kertaa ja aina huokaissut vapahduksesta, kun ankkurikela alkoi kiskoa kettinkiä. Perässä juoksevat katukaupustelijat, jotka tyrkyttävät korallisia kaulanauhoja, savukkeita ja ruokottomia valokuvia, käyttäen niistä nimitystä Schweinerei, jos vieras on saksalaisesta laivasta, nulikat, jotka kärkkyvät kolikoita ja kerjäävät bakshishia – kaikki olivat samat kuin ennen. Bakshish on se sana, joka Itämailla useimmiten kuuluu matkustajan korviin. Se merkitsee juomarahaa, jota kaikki itämaalaiset pitävät oikeutenaan vaatia muukalaiselta vain sen tähden, että hän matkustaa eikä arvatenkaan ole perin köyhä.”

Schönfels-laiva jatkoi Suezin kanavan läpi Punaiselle merelle ja vei Mörnen kumppaneineen Dshibutiin (Djibouti). Paikka oli epäterveellinen entinen pieni somalikylä.
”Kamalassa helteessä, joka välistä nousee runsaasti 50 asteeseen varjossa, viihtyy kaikenlaisia trooppisia tauteja. Alkuasukkaat nukkuvat makuulavoilla, jotka on sijoitettu ulos kaduille; koko kaupunki näyttää jättiläissuuruiselta sänkykamarilta.”

Matka jatkui junalla Dire Dauaan (Dire Dawa), josta oli määrä jatkaa autoilla Harrariin (Harar). He valvoivat asemalla varusteittensa lastausta autoihin:
”Ne gallalaiset työläiset, jotka raahasivat raskaita laatikoita yksitoikkoisesti laulaen, suorittivat urakkansa yhtä nopeasti ja yhtä hyvin kuin missä tahansa eurooppalaisessa satamassa saadaan nähdä, mutta heidän vähäisten ruumiillisten voimiensa takia tarvittiin enemmän väkeä. Asemalla oli vilkasta hyörinää. Laulaen kannettiin polvistuneiden kamelien selästä kahvisäkkejä makasiineihin, ja satoja laulavia, kauniita somalityttöjä istui harrarilaisen kahvin kasoissa puhdistamassa papuja mataliin vasuihin.”

Kuumassa ilmassa ja ylämäessä autot joutuivat koville. ”Nousun ollessa jyrkimmillään emme voineet ajaa enempää kuin puoli kilometriä kerrallaan, ennen kuin höyry taas puhisi kuin junan veturista ja meidän oli kaadettava jäähdyttäjiin raikasta vettä. Vähitellen ilma kävi vilpoiseksi, ja sitä oli helppo hengittää. Vuorilla oli nyt enemmän vihreyttä. Kahvipensaiden notkuvat haarat koristivat penkereisiä rinteitä. Täällä kasvoi harrarinkahvia, joka on maailman parhaita lajeja; kaupassa se usein esiintyy arabialaisena mokkana ja onkin samanarvoista kuin tämä kuuluisa laatu, joka alkuaan on peräisin juuri Abessiniasta.”

Harrarista jatkettiin Dshigdshigan (Jijiga) kautta Dagahburiin (Degeh bur). ”Helmikuun 13 päivänä lähdimme Harrarista neljällä autolla, kunkin kuormana puolitoista tonnia. Karavaanimme rimpuili työläästi vuorisen maan halki. Kivisiä mäkiä alas, hietaisten joenuomien poikki, tunturinrinteitä ylös, missä vaunut, kiristettyinä alimpaan vaihteeseen rajussa nousussa, ulvoivat kuin kidutetut pedot, pääsimme vain lyhyin taipalein eteenpäin paahtavassa auringonpaisteessa, joka ainakin kerran tunnissa kuumensi jäähdytysnesteen kiehumaan.”

Dagahburissa suomalaiset saattoivat vihdoin pystyttää telttansa ja aloittaa työn alkeellisen ja huonosti hoidetun etiopialaisen kenttäsairaalan yhteydessä.
”Sairaille ei ollut järjestetty minkäänlaisia käymälöitä, vaan heidän annettiin umpimähkään ryvettää maata leirin ympärillä. Kallistuvan puun oksien väliin oli jännitetty vanha tervavaate, ja tämän viheliäisen auringonsuojan alla lojui maassa muutamia lopen laihtuneita miehiä, yllään pelkkiä rääsyjä, alttiina skorpioneille ja myrkyllisille hämähäkeille. Se oli punatautisten osasto.
Meidän piti heti ryhtyä parantamaan yleisiä terveydenhoidollisia oloja: kaivauttaa makkikuoppia, komentaa abessinialaiset sairaanhoitajat keittämään potilaiden juomavesi, eristää haavoittuneet – joita oli perin vähän – tarttuviin tauteihin sairastuneista ja siirtää punatautiset telttoihin.”

Tulkki käänsi potilaitten omat selitykset sairauksista ja oireista: ”Minulla on vatsassa hietaa”, tai: ”Kaulassani on käärme, jonka punainen pyrstö näkyy”, tai: ”Pääni ympäri on lentänyt myrkyllinen lintu”, tai: Hämähäkki on laskenut vettänsä korvaani!”
”Minun toimenani oli istua lääkepöydän takana ja professorin määräysten mukaan jaella pulvereita ja pillereitä ja välistä saattaa joku viereiseen telttaan, missä Seppälä ja Tigerstedt työskentelivät veitsin ja ruiskein.”

Päästyään työskentelyssä hyvään alkuun, suomalaiset vierailivat läheisessä sotilasleirissä.
”Ajoimme suoraan pensasmetsän läpi alas kuivalle joenuomalle, missä meitä kohtasi yllättävä näky. Pitkin hietarinteitä oli pystytetty telttoja ja riisimajoja riveiksi, ja parrakkaita amhari-sotilaita oli loputtomina jonoina leiriytynyt nuotioittensa ääreen. Piikkisissä pensaissa riippui raakaa lihaa kuivamassa, ja sekarotuiset neekerinuorukaiset raahasivat vesitynnyreitä kaivoista, jotka oli porattu jopa kolmekymmentäkin metriä syvälle kiinteään kalkkikiviseen perustaan. Mutta ilma oli täynnä teurasjätteiden ja ihmisten ulostusten ilkeää lemua. Pitämättä mistään väliä soturit olivat lannoittaneet koko jokilaakson. Luullakseni meistä jokainen tämän huomattuaan heti aavisti, mikä kamala vaara uhkasi sotajoukkoa, jahka saataisiin ensimmäiset sateet.”

Suomalaiset määrättiin sitten siirtymään Dagahburista erääseen Dshigdshigan edustalla sijaitsevaan puolivalmiiseen varastorakennukseen. Sadekauden päätyttyä he saattoivat kuormata autot muuttoa varten. Matkanteko oli silti vaivalloista liejuisessa maastossa ja usein jokin kuormavaunuista juuttui liejuun.
Dshigdshigassa oli myös Punaisen puolikuun kenttäsairaala, joka toivotti heidät tervetulleeksi. Italialaiset pommittivat kaupunkia ja sairaaloita, mutta suomalaiset säästyivät. Heidän pihallaan oli kuusimetrinen punaisen ristin lippu levitettynä maahan, mutta lähistöllä pakenevia siviilejä ammuttiin lentokoneitten konekivääreillä harhaluotien osuessa suomalaisten telttoihin. Punaisen puolikuun kenttäsairaalan päällikkö, Abdul Hamid katsoi palavaa kaupunkia ja sanoi: ”Sitä se on – Euroopan sivistys.”
Italialaiset levittivät myös sinappikaasua ja vammoja saaneita oli sadoittain. ”Kukaan ei ollut ottanut lukuun kaasua, koska ei luultu italialaisten rikkovan kansainvälistä sopimusta vastaan, jonka hekin olivat allekirjoittaneet.”

Mörne ja muut suomalaiset siirtyivät jälleen Harrariin tuota hankalaa reittiä pitkin. Pahin paikka oli Errer-virran (Jerer) ylitys. ”Keskellä uomaa oli jokin auto takertunut liejuun, veden ylettyessä pyörien akseleihin. Meillä ei kuitenkaan ollut muuta neuvoa kuin poistaa tuulettajan hihna, jottei tuulettaja roiskisi vettä moottorin päälle, siirtyä alimpaan vaihteeseen ja polkea kaasu pohjaan. Lundström kynti itselleen uran, veden kohistessa jäähdyttäjän ympärillä, ja pääsi onnellisesti jälleen kuivalle maaperälle. Luotin kokeneeseen toveriini enemmän kuin itseeni ja pyysin häntä ohjaamaan myös oman alukseni rannalta toiselle. Samat temput toistettiin, mutta keskellä virtaa takapyörät alkoivat kieppua paikallaan ympäri juoksuhiedassa – ja hieno vaunu pysyi kiinni juuttuneena, runsas tonni laatikoita kuormanaan.

Nyt piti käydä käsiksi siihen, mitä nimitetään työksi. Ensin yritimme hinata uutukaisella käsivintturilla, mutta sen köysi katkesi, vaikka meillä oli kaksitoista galla-nuorukaista lykkäämässä. Löysimme puhelinlankaa, jota muut olivat käyttäneet samanlaisessa pulassa, punoimme sen kymmenkertaiseksi, ja Lundström kiskoi autollaan. Sekin kaapeli katkesi. Sitten alkoi sataa, ja gallat livistivät metsään, sillä he eivät pidä kastumisesta. Aloimme purkaa kuormaa ja kannoimme laatikot virran pikku saarelle.
Kun vaunu oli tyhjennetty, vei Lundström kuormansa ja lääkärit Harrariin, minun jäädessäni palvelijan kera vartioimaan tavaroita. Yö lähestyi, ja sade valui rankkana. Virta alkoi kohota, juoksuhieta vieri pyörien alta pois, ja auto painui nykäyksittäin. Tervavaatteen suojassa auton perällä keitin teetä lämpimikseni ja tunsin, kuinka vaunu silloin tällöin vaipui pari tuumaa alemmas. Ohjaajan hytissä vesi huuhteli lattiaa.

Jostain ilmestyi arabialainen kuorma-auto, ajoi typerästi suoraa päätä virtaan ja tarttui sen keskellä kiinni. Meitä oli nyt kolme autonhylkyä rinnatusten, ja kahluupaikka oli kerrassaan tukossa.
Yöllä Lundström saapui uuvuksiin asti rehkineenä takaisin joelle. Saarelta kannoimme laatikot hänen autoonsa, mutta emme uskaltaneet kuormata sitä täyteen ihan rannalla, joka oli savinen ja vetelä. Seitsemän raskasta laatikkoa – pari niistä runsaasti sadan kilon painoisia – piti vain kahden pojan avulla kantaa sadan metrin päähän sellaiselle paikalle, missä pohjan voi olettaa kestävän, niin että auto pääsisi liikkeelle.”

Harrarissa suomalaiset saivat lopulta vakituisen paikan nurmikkoiselta rinteeltä ruotsalaisen lähetysaseman yläpuolelta.
”Omalta yksityiseltä osaltani oli se tehtävä, joka minulle oli annettu, suoritettu loppuun silloin, kun muuttojen aika oli päättynyt ja kaikki saatu hyvään kuntoon säännöllistä toimintaa varten sairaanhoidon alalla Harrarissa.”

Mörne matkusti Harrarista Dire Dauaan ja sieltä junalla Dshibutiin.
”Matkustimme polttavan kuuman, kallioisen erämaan halki, joka oli sennäköinen kuin jättiläisröykkiö mustanruskeaa kuonaa olisi tulivuorista purkautuneena levinnyt Abessinian vuorten ja kaikista meristä kuumimman välille.”

Dshibutista Mörne päätti suunnata rannikkoa etelään kohti Berberaa.
”Huhtikuun 30 päiväksi olin sopinut erään arabialaisen autonkuljettajan kanssa, että hän noutaisi minut hotellin edustalta ja veisi minut Zeilaan, joka on yhtä kaukana ranskalais-englantilaisen rajan toisella puolella kuin Dshibuti tällä puolella.
Ajoimme Dshibutista ränsistyneiden esikaupunkikorttelien läpi, missä arabialaisia ja somaleja nuokkui pöytien ääressä hämärissä kahviloissa tai lojui pitkänään talojen rapautuneiden muurien varjossa. Tie vei sitten viimeisten pölyisten alkuasukasmajojen ohi erämaan laakealle rannikolle. Aurinko leimusi huikaisevana meren nikkelikiiltoisen pinnan yllä, ja kuumennettu ilma leijaili väräjävinä aaltoina. Maaliskuisen säkenöivän lumen kaltaisina loisti loputtomia kenttiä, joiden hieta oli päällystetty ohuella kerroksella suolakiteitä.”

”Zeila on kuollut kaupunki, mutta asumattomat arabialaiset talot loistavat niin valkoisina kuin muurien kalkkiväri olisi äskettäin uudistettu. Näiden rakennusten sisällä tapaa vain pimeyttä, rappiota, rojua ja hämähäkinseittejä. Ainoastaan somalien kuperaharjaisissa majoissa, jotka on kyhätty aavikkoruohosta, piilee elämää.”

Zeilasta matka jatkui purjeveneellä Berberaan. ”Olen vanha purjehtija, kulkenut eri vesillä mitä erilaisimmissa aluksissa, jopa malaijilaisissa sampaneissa ja brasilialaisissa rebokeissa, mutta mieleni ei suinkaan käynyt iloiseksi, kun sain likeltä katsella tätä arabialaista laivaa. Siihen oli kerätty täysi lasti bensiinilaatikoita Dshibutista Mohamedallyn kauppaliikettä varten Berberaan – vieläpä enemmänkin, sillä vesirajan yläpuolelle kohosi vai niukasti jalan mitta laudoitusta.
Arvelematta sytytettiin tuli ja ryhdyttiin keittämään riisiä pellillä, jonka alustana oli kaksi bensiinilaatikkoa; puuhiiliin puhallettiin niin, että kipinät sinkoilivat, ja pian saatiin padan alle kelpo liekki. Koko matkalla keitettiin aina jotakin – riisiä, teetä, kahvia.”

Kehno alus joutui myrskyyn, mutta kuin ihmeen kaupalla se selvisi ja laski ankkurinsa Berberan koralliriutan sisäpuolelle.
”Rannikko on lohdutonta erämaata rikkinäisten, hedelmättömien vuorten juurella. Ainoa täkäläinen suolaton vesi juoksee kuumien kallioiden syvälle poratuista rei’istä, ja sitä virtaa runsaasti, kastellen puistokujien ja lehtojen palmuja, akasioita ja jasmiineja, joista ilma öisin täyttyy nukuttavalla tuoksulla. Täällä saavat kamelit ja ihmiset juoda kyllikseen janoonsa, suoritettuaan vaivalloisen retken rannikkoseutujen kallioisen maan läpi.”

Berberasta Mörne matkusti pienellä höyrylaiva Tunalla Adenin lahden toiselle puolelle Jemeniin, Adenin muinaiseen kaupunkiin.

”Seuraavana aamuna laivamme ankkuroitsi Adenin rosoisten, kasvillisuudesta osattomiksi jääneiden laavajonojen juurelle. Tämä karu kivirykelmä ikivanhoine kainotekoisine sadevesialtaineen pitkin rinteitä liittyi matalan, erämaisen kannaksen avulla Arabian rannikkoon, joka täällä oli ihan hedelmätön eikä voinut tarjota muuta nähtävää kuin huikaisevassa päivänvalossa sokerinvalkeina loistavia suolanteita ja suolavuoria.”

Vielä samana iltana Mörne lähti jälleen punaiselle merelle, nyt kohti pohjoista. Hampurin-Amerikan linjan ”Halle”-nimisen laivan mukana hän matkusti kolme päivää Adenista Port Sudaniin. Siellä Mörne astui junaan ja matkusti Atbaran kautta Khartumiin (Khartoum), Sudanin sisämaahan Niilin rannalle. Joen toisella puolella on Omdurman kaupunki, jonne pääsi siltaa pitkin raitiovaunulla. Oppaaksi Mörne sai mustan raamatunlevittäjän.

”Laskeuduimme raitiovaunusta erään markkinatorin viereen kaupungin ja virran välillä. Täällä oli merkillisiä vajoja kyhätty papyrusmatoista, jonkinlaisia vakinaisia myyntikojuja, joissa eriväriset kauppiaat tarjosivat ostettaviksi maan kaikkia tuotteita – vuohenlihaa ja strutsinsulkia ruohoaavikoilta, kaloja virrasta, leopardinnahkoja ja puhvelinsarvia Ylä-Niilin maakunnasta, punaisia ja sinisiä tohveleita Berberistä, kumia ja suitsutusta Kordofanista ynnä maissia, durraa, sandelipuuta ja sennalehtiä. Kojujen välissä vyöryi ehtymätön ihmistulva: iholtaan kullanruskeita beduiineja, Punaisen meren rannikon haamilaisia, tatuoituja neekereitä Bahr el Gasalista ja pesunkestäviä, tuuheatukkaisia abessinialaisia. Viimeksi mainitut kaupittelivat koptilaisia hopearistejä, samanmallisia kuin olin nähnyt Harrarin basaareissa. Sekarotuiset neekerit kantoivat durrasäkkejä alas Niilin rantaan ja kahlasivat taakkoineen veteen, ankkuroitujen felukkien luo.

Kuljeskelimme sinne tänne kaupungin laajassa sokkelossa harmaanruskeiden, liejusta rakennettujen muurien välissä, joiden yli pilkisti moskeijan torneja ja pyhien miesten sokerikekomaisia hautamerkkejä. Missään talossa ei ollut kuin yksi kerros – siksi Omdurman olikin alaltaan niin tavattoman suuri – ja ne olivat kaikki niin toistensa kaltaisia, ettei vieras mitenkään olisi ilman saattajaa löytänyt tietänsä.”

Paluumatkalla Khartumiin raitiovaunun ikkunasta näkyi erämaan eteläisellä taivaanrannalla kohoava mustankeltainen seinä kuin tunturimaisema yläilmoihin.
”Kaupungissa suljettiin ikkunaluukkuja, vaikka vielä oli varhainen iltapäivä. Seuralaiseni kiirehti kotiin vaimonsa ja lukuisten raamattujen luo ja minä puolestani hotelliin. Samassa tuli merkillinen hämärä. Portailla seisoi hotellin isäntä. ”Ettepä tulleet silmänräpäystäkään liian aikaisin”, sanoi hän ja salpasi oven jäljestäni. Huoneessani piti sytyttää sähkövalo, sillä ikkunaluukut oli pantu kiinni. Ulkoa kuului kumeaa pauhua ikään kuin kaukaisesta koskesta. En malttanut hillitä uteliaisuuttani, vaan menin ulos avoimelle parvelle, joka oli pihan puolella. Viheltävä ja kohiseva hiekkamyrsky viuhui Khartumin yli, pimittäen kaikki. Tässä pimeydessä oli jotakin keltaista ja punaista ja mustaa, mutta paljon en nähnyt, sillä hiekka piiskasi kasvojani kuin tammikuun pistävä lumipyry, ja peräydyin huoneeseen. Kengänpohjieni alla ritisi hienoa hietaa; valkoinen sängynpeite oli muuttunut pieneksi vaaleanruskeaksi erämaaksi. Join lasillisen vettä, ja hieta kirskui hampaitteni välissä. Vaikka kaikki oli ruuvattu ja salvattu kiinni, tunkeutui hieno pöly sisään. Tätä rajua luonnonilmiötä kesti puoli tuntia.”

Khartumista käsin Mörne teki retken etelään suurille puuvillapelloille. Kyseessä ei ollut mikä tahansa peltotilkku, vaan puolen miljoonan hehtaarin kokoinen, siihen aikaan maapallon suurin puuvillakenttä. Palatessaan Khartumiin hän matkusti junassa kolmannessa luokassa.

”Siellä syötiin ja syljettiin, ja tunnelma oli, jos mahdollista, vielä tuttavallisempi kuin koskaan saa kokea Euroopassa saman luokan vaunussa. Ympärilläni vaihteli väriasteikko maidolla sekoitetun kahvin ruskeudesta nokimustaan – mutta kaikki sanoivat itseään arabialaisiksi, jopa nekin, joiden nenät olivat kuin nakkimakkaroita ja korvat kuin simpanssien. Vaaleampaan rotuun kuulumista pidettiin kunniana.
Penkillä, vaunun keskikäytävän toisella puolella, istui aviopari pienen poikansa kanssa. Tuntikausia oli mies tuijottanut minuun, silmissään sieluttoman ja alkeellisen uteliaisuuden ilme. Kenties hän ei ollut koskaan ennen nähnyt valkoista miestä näin likeltä. Pikku perhe tuli jostakin varsinaisesta neekerimaakunnasta etelästä päin ja osasi vain muutamia sanoja arabiankieltä. Nainen virnisteli lakkaamatta kuin apina, pyörittäen silmiään joka taholle; nähtävästi hänen oli vaikea tottua merkilliseen ympäristöön. Joskus, kun hän katsahti poikaansa, ilmestyi hänen kasvoilleen leveä hymy, ja hänen kamala suunsa aukeni kuin musta luukku, leviten melkein korviin saakka ja paljastaen sekalaiset sarjat kellanruskeita, viistoja hampaita. Hän ylpeili pojastaan, joka soreanmuotoisena ja alastomana istui hänen sylissään ja imi vaateryysyistä happamen leiväntaikinan näköisenä roikkuvaa rintaa. Mies ei tehnyt muuta kuin yhä mulkoili minuun, söi siemeniä ja sylki kuoria suustaan. Lähestyessämme Khartumia äiti alkoi pukea poikaansa; tämä lienee ollut kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen. Sitten äiti otti lattialta pienet kiiltokengät, jotka olivat tahriintuneet hiilentomusta ja syljestä, ja ryhtyi nuolemaan niitä puhtaiksi. Hänen musta kielensä kiiti kuin likainen rätti kiiltävää nahkaa pitkin.”

Khartumista Mörne matkusti Kairoon valkoisella pikajunalla. ”Jälleen olin keskellä ajan levottomuutta, ympärilläni suhisevia autoja ja salamoivia valomainostuksia, sanomalehtien tyrkyttäjiä ja rauhattomia ihmisiä, jotka itä- ja länsimaisia aatteita ja pyrkimyksiä täynnä purkivat ilmoille tunteitaan kaikilla Babelin kielillä. Samaan aikaan kuin Egyptin tulevaisuutta pohdittiin Lontoossa, kävivät arabialaiset sotaa juutalaisia vastaan Palestiinassa, ja Italia käytti valttejaan taitavasti hyväkseen pelissä Englantia vastaan harjoittamalla radiossa häikäilemätöntä yllytystä itämaiden kielillä, rohkaisemalla egyptiläisiä vapauspyrintöjä ja lietsomalla arabialaisten juutalaisvihaa, huomauttaen selvin sanoin, että nämä nyt voivat saada myötätuntonsa ainoastaan kahdelta valtiolta, joista toinen oli juutalaisten ja toinen englantilaisten vihollinen.”

Kairosta matka jatkui Aleksandriaan ja sieltä höyrylaiva ”Champollionilla” Haifaan, sieltä edelleen junalla Jerusalemiin.
”Äkkiä juna hiljensi vauhtia ja ryömi kuin etana sillan poikki, joka näytti merkillisen uutukaiselta. Edellisenä yönä se oli räjäytetty ilmaan, eikä sitä vielä ollut korjattu täysin valmiiksi. Ratapenkereen kummallakin puolella seisoi skotlantilaisia teräskypäräisiä sotilaita, yllään ruudulliset koltut. Jonkun matkan päässä edempänä olivat puhelinlangat jääneet riippumaan pylväistä sekaisina vyyhteinä, joita paraikaa selvitettiin. Joka taholla kohosi savua mustilta kentiltä; arabialaiset olivat polttaneet kasvavan viljan.”

”Viime kuukausina oli surmattu useita kymmeniä juutalaisia, ja jos otetaan lukuun myös Hebronin ja Jerusalemin verilöylyt v.1929, niin nähdään, etteivät Israelin lapset ole henkensä ja omaisuutensa puolesta turvatumpia Pyhässä maassa kuin ennen Puolassa ja Venäjällä. Näissä maissa toimeenpannut hyökkäykset juutalaisia vastaan olivat aiheena siihen, että heitä alkoi siirtyä Palestiinaan 80-luvulla, ja kymmenkunta vuotta myöhemmin tämä liike sai uutta intoa Theodore Herzlin sionistisestä aatteesta.”
Tuolloin ei vielä aavistettu millaisiin mittasuhteisiin juutalaisviha muutaman vuoden kuluessa kasvaa sivistyneessä Euroopassa. 

Abessinian keisarinna Menen asui Jerusalemissa Lea-huvilassa lähimmän palveluskuntansa kanssa melkein eristyneenä ulkomaailmasta. Kirja päättyy kuvaukseen Mörnen lyhyestä tapaamisesta keisarinnan kanssa.