Håkan Mörne: Alfredo, seikkailutoverini

Håkan Mörne  
Alfredo, seikkailutoverini
WSOY 1945
Alfred vagabonden 1943

”Håkan Mörne on yhteiskunnan kuvaaja. Hän lähti nuorena merille ja kirjailijana hän on lähinnä matkakuvaaja ja ulkomaanraportoija. Osa hänen kirjoituksistaan kuuluu esseistiikan piiriin, kun taas osa on lähellä sosiaalireportaasia. Hän ei ollut kiinnostunut turistikohteista, vaan kuvasi mielellään tavallista elämää vierailemansa maan syrjäseuduilla.
Hänen arkinen ja toteava kielenkäyttönsä vangitsee osuvasti paikan luonteenomaiset piirteet. Håkan Mörnen kokemukset matkoiltaan saivat myös kaunokirjallisen asun.
Håkan Mörne syntyi vuonna 1900 Helsingissä. Silloin kun hänen isänsä, kirjailija Arvid Mörne oli Espoossa sijaitsevan Finnsin kansankorkeakoulun johtaja, koko perhe asui siellä. Vuonna 1911 Mörnen perhe muutti Kauniaisiin Villa Granmoraan, jonka Arvid oli rakennuttanut.
Kauniaista ei kuitenkaan tullut Håkan Mörnen elämän tukikohtaa. Hän oli kulkuri, joka viihtyi parhaiten laivan kannella ja siellä hän sai voimakkaimman inspiraationsa. Vanhoilla päivillään Håkan Mörne muutti Ahvenanmaalle, jossa hän ryhtyi hedelmänviljelijäksi.” (Elmer kirjailijatietokanta)

Kirjailija Håkan Mörne tapasi Alfredon 1930-luvun alussa Parassa, Amazon-joen suussa. Alfredo oli juuri selviytynyt uskomattomien seikkailujen täyttämältä matkaltaan Bolivian ylänkömailta. Juuri sitä matkaa tämä kirja käsittelee. Kirjailija ei siis itse ole mukana matkalla, vaan kuvaa Alfredon kokemia ja kertomia tapahtumia.

Chile ja  Bolivia olivat itsenäistyneet Espanjan ylivallasta jo sata vuotta sitten. Kaivosteollisuus toi vaurautta kumpaankin maahan ja Chile oli tuolloin yksi maanosan demokraattisimpia maita.

Alfredo oli kotoisin Hampurista. Hän muistaa hämärästi suuren sodan (=1. maailmansota) ja ainaisen lanttumuhennoksen. Koti oli köyhä, äiti oli lähtenyt toisen miehen matkaan ja isoveli oli merillä. Ripille hän pääsee huijaamalla ja saa isältään huuliharpun sekä pitkät housut. Hän lähtee vaeltamaan.
”Baijeriin saavuttuaan hän oli kuluttanut loppuun viimeisetkin lanttinsa. Vatsa naukui, mutta oli kevät eikä pelloilla ollut vielä nauriita eikä omenia puissa. Maalaistaloissa hänet pyydettiin joskus pöytään, mutta kaupungit olivat köyhiä ja kovia. Kerjäämään hän ei ollut vielä oppinut. Eräänä varhaisena aamuna hän seisoi Nürnbergissä kapealla kadulla. Hän oli puhkaissut kolme uutta reikää vyöhönsä. Hän oli pahoinvoipa nälästä, ja hänen silmiensä edessä tanssi tummia pilkkuja.” Silloin hän muisti Hampurissa nähneensä katulaulajia, joille ihmiset heittelivät kolikoita. Niinpä hän kaivoi huuliharpun taskustaan ja alkoi soittaa. Pian ikkunoita aukeni ja ensin hän sai sokerikakun palasen, sitten sekä kupari-, että nikkelirahoja.

Münchenissä hän sattui soittamaan poliisin talon edustalla. Alfredo vietiin nuorisotuomioistuimen eteen ja hänet tuomittiin irtolaisuudesta ja luvattomasta musiikin harjoittamisesta kahden viikon vapausrangaistukseen ja kuljetettavaksi kruunun kyydillä takaisin kotiin Hampuriin. Hän kuitenkin karkasi ennen kuljetusta ja lähti astelemaan Alppeja kohti. Matka johti Italian puolelle ja siellä hän lyöttäytyi mustalaisten matkaan. Nämä olivat menossa Ranskaan. Kerran mustalaismies vei hänet hevosvarkaisiin ja käski hänen hypätä erään hevosen selkään. Hevonen kuitenkin pelästyi ja säntäsi Alfredo selässään peltojen halki eräälle kukkulalle. Silloin Alfredo päätti erota mustalaisseurueesta. Hän lähetti hevosen tiehensä ja lähti taas omille teilleen.

Hän tuli Marseilleen ja hiipi Etelä-Amerikkaan menevään laivaan. Laivassa matkusti myös Sirkus Forelli. Jäniksenä matkustanut Alfredo olisi pantu rautoihin, ellei signor Forelli olisi pestannut häntä sirkuseläinten lannanluojaksi. Buenos Airesissa Alfredo kuitenkin jätti sirkuksen. Hän lähti ylittämään Argentiinan pampasta junan tavaravaunussa. Samaan vaunuun hyppäsi vanha puolalainen maankiertäjä, joka kuitenkin muutaman päivän kuluttua kuoli. Alfredo hyppäsi eräällä ratapihalla ulos junasta ja jatkoi matkaansa jalkaisin rataa pitkin. Hän hoippui päivä toisensa jälkeen kohti Andeja. Rautatietunneli Andien ali oli kuitenkin tukittu maanvyörymän takia, joten Alfredo joutui kiipeämään lumisten vuorten yli. Hän hoippui eteenpäin ja välillä nukahti kulkiessaan ja heräsi kaatuessaan kinokseen. Hän ylitti lopulta Chilen rajan ja nukahti erääseen risukattoiseen tyhjään majaan. Hän sai työtä autonpesijänä Santoago de Chilessä.

Elämä alkoi pian tuntua yksitoikkoiselta ja Alfredo hyppäsi taas junaan, nyt ihan lipun kanssa. Päämäärä oli Valparaiso. Konduktöörin tullessa lippuja tarkastamaan, selvisi että oli mennyt väärään suuntaan menevään junaan. Hänet heitettiin ulos seuraavalla asemalla. Sieltä hän jatkoi matkaansa toisen pikajunan katolla ja saapui Ovellan kaupunkiin. Seuraava etappi oli kaivosalue jossa hän ensi kertaa elämässään sai todellista työtä. Hän oli ensin viilarioppilas ja pääsi sitten hitsaajaksi. Vapaa-aikoinaan hän samoili lähiympäristössä ja tutustui nuoreen Juanitaan, leskinaisen ainoaan tyttäreen. Romanssi jatkui aikansa, mutta tarina ei kerro miten se loppui.

Kertomus vie Alfredon seuraavaksi pohjoiseen menevälle höyrylaivalle ja Antofagasta hän saa Saksan konsulilta väliaikaisen passin. Sen turvin hän pääsee junalla Boliviaan Uyunin kaupunkiin. Muuan toinen kulkuri, lisänimeltään ”Illusionisti” lyöttäytyy Alfredon seuraan vaeltamaan suola-aavikolle. ”Milloinkaan ennen hän ei olut nähnyt niin armotonta maisemaa. Minne tahansa he katsoivatkin, kuiva halkeillut maa oli täynnä valkoista kristallia, joka häikäisi kuin maaliskuinen lumi. Mutta se ei ollut lunta, se oli suolaa. Noilla kahdella ei ollut montaa sanaa vaihdettavana keskenään, he talsivat vain epämääräistä ja epävarmaa päämaalia kohti seuraten rautatietä, joka johti pohjoiseen kohti La Pazia ja Titicacajärveä, missä aymara-intiaanit matkasivat ruokokanooteissaan. He horjuivat etukumarassa jäätävän tuulen puhaltaessa heidän selkäänsä ja keskipäivän auringon paahtaessa heidän kasvojaan.”

Sitten matkalaiset pääsivät kiipeämään ohi ajavan junan tankkivaunun päälle. Ilma oli jäätävän kylmää ja vaunun päällä kävi kova viima. Aina kun lämmittäjä aukaisi veturin tuliluukun, lämpimät henkäykset helpottivat oloa. Tästä oli kuitenkin seurauksena se, että housun takamukset jäätyivät kiinni tankin rautakatolle. Seuraavassa pysähdyspaikassa he hyppäsivät pois kyydistä, mutta Alfredon housuntakamukset jäivät vaunuun. ”Nyt ovat asiat niin huonosti, sanoi Alfredo, että vähitellen voimme alkaa toivoa parempia aikoja.”

Paremmat ajat koittivat pienessä kylässä, jossa oli markkinat. Alfredo soitti huuliharppua ja La Paloman sävelet saivat hieman juopuneet valkoihoiset kaivostyöläiset heittämään heille hopeisia bolivanoja. Kunnollinen ateria, yhden yön uni, sekä uudet housut saivat Alfredon taas kuin uudeksi ihmiseksi. Rahaa riitti rautatielippuun päämääränä La Paz. Siellä heiltä kysyttiin passeja ja sellainenhan Alfredolla nyt oli ja se kelpasi. Matkatoveri palautettiin Chileen.

La Pazia kuvataan näin: ”Muulien selässä istui vakavia, cocaa pureskelevia ratsastajia ruosteenpunaisiin ponchoihin verhoutuneina ja päässä leveälieriset olkihatut. Aasit olivat kuormatut markkinatavaroilla samoin kuin laamaeläimetkin, ja näitä marssi joskus pitkinä karavaaneina tyhmät päät nyökkyen, ja molemmin puolin niiden selkää riippui pieniä säkkejä, jotka olivat täynnä jostakin läheisestä kaivoksesta tuotua tinamalmia. Lähimpänä toria olevia katuja oli miltei mahdotonta päästä kulkemaan. Aasinajajat huusivat ja raskaasti kuormatut eläimet horjuivat eteenpäin villapaalien, perunakasojen ja tomaattikorien lomitse, jotka olivat täynnä Andien itäisillä rinteillä sijaitsevasta hedelmällisestä Yungan maakunnasta tuotuja tomaatteja ja ihmeellisiä hedelmiä. Kaikkialla lemusivat voimakkaasti maustimet, juurekset ja kaikenlaiset lääkeyrtit, ja chichalle tuoksuvia intiaaneja hoiperteli kaikkialla elintarvikeröykkiöiden ja kauppakojujen vaiheilla, missä juutalaiset ja syyrialaiset kauppiaat möivät kankaita, nappeja ja lasihelmiä. Joku oli astunut munakorien päälle ja puoli tusinaa akkoja antoi hänen kuulla kunniansa, muuan muuli liukastui mädäntyneeseen banaaniin syöksyen maahan, ja sen komea ratsastaja romahti suinpäin sievästi ladotuille vastapoltetuille saviruukuille, ja yli koko tämän käsittämättömällä kielellä ilmoille syydettyjen kirousten ja haukkumasanojen konsertin kaikui karmiva, läähättävä kiljunta, jonka vain aasi voi syystä tai toisesta päästää.”

La Pazista Alfredo päätti jatkaa Rio Benille ja hän sai tehtäväkseen viedä pyhimyksenkuvia siellä olevalle vanhalle Padre Clementelle. Hän sai myös mukaansa postia syrjäisten seutujen asukkaille.
Matka alkoi kapearaiteisella rautatiellä joka nousi Kordillieereille ja siltä hän lähti jalan alaspäin pitkin kapeata aasinpolkua. Eteen tuli metsiä ja louhikkoja sekä valtavan syvä kuilu, jonka yli mentiin ruosteisen vaijerin avulla.
Seuraava kulkupeli oli balsalautta. ”Hän (Alfredon opas) oli kaatanut kymmenkunta niin sanottua balza-puuta ja niittasi niitä kovista puunjuurista tehdyillä tapeilla kiinni toisiinsa. Koossapysymistä vahvistivat vielä niinestä palmikoidut köydet. Itse balza-puu on hyvin sitkeätä, mutta samalla keveätä, ja sillä on hyvä kantovoima.”
Lautalla Alfredo liukui nyt yksin Rio Coroicolla. Hän selviytyi hurjista koskista ja yöpyi joen rannalla. Nuotion savu piti useimmat moskiitot loitolla. Intiaanimajoja näkyi vain harvoin ja ihmiset olivat usein epäluuloisia. Keskellä viidakossa, keskellä ei-mitään, asui englantilainen herra Bell, piippuineen ja viskeineen. Alfredolla oli hänelle postia ja sai edelleen vietäväksi kirjeen ja turvakseen kiväärin ja ammuksia.

Alfredo tuli nyt Rio Benille ja näki ensimmäiset kaimaanit. Äkillisen ukkosmyrskyn jälkeen hän huomasi olevansa keskellä asutusta. Ensi kerran tämän matkan aikana Alfredo asettui asumaan hotelliin. Rurenabaquen majatalossa ei tosin ollut juuri mukavuuksia. Hän etsi herra Starckin pakkilaatikon näköisen asunnon antaakseen hänelle kirjeen. Mies oli kuitenkin aivan kuolemaisillaan eikä ehtinyt lukea kirjettä ennen kuolemaansa.
Rurenabaque oli erään jokihöyryn pääteasema ja sillä Alfredo jatkoi matkaansa. Neljä päivää matkattuaan pieni höyrylaiva saapui iltapuolella Guanayihin laskien alkoholitehtaan laituriin. Tehtaan patruuna, senor Nassi, määräsi paikkakunnalla kaikesta. Patruunan kirjuri kertoi Alfredolle intiaanien kurjuudesta. Seikkailunhaluisia kauppiaita oli aikoinaan tullut aarniometsiin ostamaan kumia, kultahiekkaa, jaloja puulajeja ja lääkekasveja. Intiaanit kantoivat metsistä kumia, jota kuljetettiin sitten Amazon-virran suussa sijaitsevaan Peran kaupunkiin.

”Pian oivallettiin, että näiltä seuduilta voitaisiin saada miltei rajattomia määriä kumia, kunhan vain olisi riittävästi työväkeä. Mutta oli vaikeata saada värvätyksi alkuasukkaita kuminlaskuun. Intiaaneilla oli hyvin pienet elämänvaatimukset, ja heille kulta merkitsi vain nenään ripustettavaa koruesinettä. Kun raha ei auttanut, koetettiin toisia menettelytapoja, joita kumipatruunat jo olivat kokeilleet Perussa ja Brasiliassa. Pantiin toimeen ihmismetsästyksiä. Tähän tehtävään käytettiin usein paenneita pahantekijöitä, murhaajia ja tappojen tekijöitä. Hyökättiin pienten virtojen varsilla sijaitseviin kyliin, miehet surmattiin usein verisissä taisteluissa, ja puolikasvuiset lapset vietiin tervetulleena saaliina kumiparakkeihin.
Nykyään käytettiin hienotunteisimpia menetelmiä. Alfredohan oli ollut kauppapuodissa ja kenties pannut merkille korkeat hinnat. Mutta kukaan ei maksa rahalla, katsokaahan: kaikki maksetaan työllä ja hiellä. Paloviinakin maksetaan päivätyöllä ja juoda saa kernaasti luotolla. Lapset maksavat kuolleitten vanhempiensa velat, ja niin orjuus jatkuu ikuisesti. Velkaorjat eivät pääse koskaan vapaiksi.”

Kirjuri järjesti Alfredolle kanootin El Carmeniin Padre Clementen luokse tehtävää matkaa varten. Mukaan tuli pakomatkalla oleva intiaani Fortunato, tämän vaimo ja lapsi. Fortunaton isä oli niin suuressa velassa, että elinkautinen työ tuskin riittäisi maksamaan sitä. Nyt tämä oli kuollut ja poika saisi velkataakan harteilleen. Sellaista oli tapahtunut ennenkin, niin, olipa vanhoja velkoja, joita kolmas sukupolvi sai raahata taakkanaan. Fortunato oli nyt matkalla Padre Clementen luo turvaan. He joutuivat kaimaanien ahdistamiksi, mutta selvisivät nipin napin kanootillaan karkuun. Eräänä yönä tulva yllätti nukkujat ja hyppäsivät keskellä yötä kanoottiin ja turvaan joelle. Lopulta he pääsivät saareen, jossa Padre Clemente asui.

Sadekauden aiheuttama tulva kuitenkin tuhosi El Carmenin yhdyskunnan. Alfred ja Fortunaton perhe pelastautuivat kanoottiin joka kiisi kovaa vauhtia tulvivassa virrassa. He ajautuivat pois joen uomasta tulvan peittämään viidakkoon ja eksyivät. Lopulta he ajautuivat suurelle järvelle. Alfredo teki telttakankaasta purjeen ja he viilettivät eteenpäin.

Kirjan jännittävin ja erikoislaatuisin jakso kuvaa matkalaisten ja villin intiaaniheimon kohtaamista. He asuvat epäluuloisten intiaanien parissa soisessa viidakossa pitkän aikaa. Alfredon kivääri herättää kuitenkin kunnioitusta, varsinkin sen jälkeen kun hän ampui suuren anacondan tai vesiboakäärmeen. Jättiläiskäärme oli keskeltä paksumpi kuin täysikasvuinen mies. Vastentahtoisesti intiaanit lopulta päästivät Alfredon lähtemään Fortunaton perheineen jäädessä heidän pariinsa.

Jokimatkallaan Riberaltaan Alfredo sairastui ja kuumehoureissaan hän menetti ajantajunsakin. ”Riberaltassa hän hoippui suoraan erään laiturilla seisovan nuoren miehen syliin. – Jos olet sairas, niin konsuli maksaa asuntosi, oli mies sanonut saksaksi. Hän oli Kölnistä ja hänen nimensä oli Hermann. He tulivat sitten myöhemmin kulkemaan toistensa seurassa pitkiä matkoja ja kokemaan monia seikkailuja. Alfredo koki toisintakuumetta ja punatautia.”

Hän virui kauan konsulaatin kustannuksella Riberaltassa. Ystävällinen konsuli lähetti hänet sitten Porto Velhoon Brasiliaan. Sieltä hän pääsi moniviikkoisen jokihöyrylaivamatkan jälkeen Amazon-virran suussa sijaitsevaan Paran kaupunkiin. Hermann oli mukana ja Alfredon terveys palautui matkan aikana. Parassa he tapasivat tämän kirjan kirjoittajan, Håkan Mörnen.