Lumottu maailma
WSOY 1946
Den förtrollade ön 1945
”Hampurilaisen maankiertäjän, Alfredon, seikkailut jatkuvat Meksikon, Guatemalan, El Salvadorin, Nicaraguan, Panaman ja Alankomaiden Antillien kautta Ecuadoriin. Ecuadorista matkataan intiaanityttö Paquitan kanssa Kilpikonnasaarille (Archipiélago de Galápagos), asumattomalle San Salvadorin (King James Island) saarelle, jossa alkaa yksinkertainen, mutta onnellinen saarelaiselämä.”
Alfredo tapaa Equadorin Guayaquissa vanhan ystävänsä Charlien, joka on lähdössä Galapagos-saarille. Koska Alfredo on joutunut epäsuosioon kaupungissa, hän päättää lähteä mukaan. Kumppanikseen hän saa intiaanityttö Paquitan.
Madonsyömä purtilo Genovesa kuljettaa sekalaisen seurueen merelle. Matkustajien joukossa oli useita enemmän tai vähemmän maasta karkotettuja olioita. Jo aikaisemmin oli Chathaminsaarta (San Cristobal) yritetty asuttaa rangaistusvangein, mutta yrityksestä teki lopun verinen kapina.
Kirjassa seurataan tämän omalaatuisen joukon asettumista asumattomalle Galapagos-saariin kuuluvalle San Salvadorin saarelle (Santiago). Mukana on amerikkalainen pariskunta, joka haluaa olla erillään muusta seurueesta. Mies on omalaatuinen tiedemies ja tutkii hyönteisiä. Italialaisen monilapsisen perheen isä taas etsii saarelta merirosvojen aarretta.
Olosuhteet saarella olivat ankeat. Vedestä oli alituinen pula, ruoka oli yksipuolista ja vaatetuskin kehnoa.
”Pistäytyessään muutamaa päivää myöhemmin Fabricatorea katsomassa Alfred tapasi koko perheen istumassa melkein alastomana hakulin sisäpuolella. Naiset olivat aivan itkettyneitä.
- Ne kirotut vuohet! italialainen murahti.
Onnettomuus oli tapahtunut saman päivän aamuna. Signoralla oli ollut suurpesu, ensi kerran saarelle tulon jälkeen. Oli pessyt jok’ikisen vaaterievunkin edellisenä iltana ja levittänyt kaikki pesut maahan levälleen jo aamunkoitteessa, jotta olisivat ehtineet kuivua, ennen kuin aurinko rupeaisi paahtamaan liian kuumasti. Pari kertaa hän, isäntä, oli kuullut määkimistä kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota, mutta kun määkinästä paisui moniääninen melu ja meteli, hän ryntäsi ulos, mielessä pahat aavistukset, ja näki silloin kauhukseen kokonaisen vuohikatraan jauhamassa pesuja hampaillaan. Vanha pitkäpartainen pukki oli parhaillaan miettivän näköisenä syödä jyystänyt Lucian kukikasta pumpulipukua, koko perheen uusinta ja hienointa vaatekappaletta, ja kaksi vuohta tappeli Fabricatoren alushousuista. Eukko oli huutanut ja karjunut ja syytänyt suustaan rumia sanoja satamäärin vuoroin italian, vuoroin portugalin kielellä. Vasta kun he olivat panneet vuohikatraassa oikein hornantanssiksi, paiskineet määkijöiden joukkoon kahvinuotiosta rätiseviä kekäleitä ja puupalikoita, lauma oli lähtenyt tiehensä, mutta yhä vielä kovin vastahakoisesti ja kiivaasti jauhaen mukaansa riipaisemiaan vaatekappaleita. Italialaisperhe oli astunut pitkän askeleen kohti paratiisillista alkukantaisuutta.”
Vuosi lähenee loppuaan ja Fabricatore etsii yhä aarrettaan. Hän löytää haudatun laatikon, mutta se paljastuukin ruumisarkuksi. Charlie saa kumppanin Luciasta ja amerikkalaistiedemies joutuu luopumaan tutkimuksistaan. Paquita osoittautuu monesti Alfredoa selväjärkisemmäksi. Lähisaaressa asuva norjalainen kalastaja tulee saarelle hakemaan suolaa, mutta sadekauden alkaessa sitä ei voi kerätä. Niinpä hän suostuu ottamaan saarelaiset mukaansa ja näin he pääsevät taas ihmisten ilmoille, kaikki rutiköyhinä.
Tarinan lopussa Alfredo ja Paquita istuvat Guayaquilin Hotel Inglaterran ruokasalissa ja miettivät: mikä nyt eteen?
”Alfred tuumi, että paras heittää huolet huomiseen ja nukkua yö rauhassa; totta kai uusi päivä toisi neuvon tulessaan. Kun asiat olivat näin huolestuttavalla kannalla, silloin kai jo saattoi toivoa parempia aikoja. Heidän kohtalonsa ratkesikin saman tien.”
”Paquita oli kalvennut. - Madre de Dios! hän huudahti hilliytyneesti.
- Sehän on kirkkoherra.
Alfred näytti tyhmää naamaa.
- Jipijapan kirkkoherra, Paquita kuiskasi ilmeisesti järkyttyneenä.
Viereisestä pöydästä vastasi yskäisy, tuoli raapi lattiaa ja vanha kaapu kohottausi vaivalloisesti. Vain pari askelta, niin ukko seisoi kumarassa heidän luonaan, tukien rystysiään Alfredin ja Paquitan välillä olevaan pöydän marmorilevyyn ja nuoleskellen viinin kostuttamia viiksiään.
- Eikö tämä ole minun pieni rippilapseni Paquita? pateri kysyi vapisevalla ukonäänellä.
- Olen, padre, Paquita kuiskasi.
- Olet ollut, muchacha, kauan poissa.
- Niin olen, padre.
- Sinun hyvä äitisi on kuollut. Saakoon hänen sielunsa rauhan taivaassa! Ja niin ikään vanha Escalanta on koottu isäinsä tykö, vaikk’ei minulla hänen olinpaikastaan ole varmuutta. Näin on käynyt, hyvä lapsi.
Paquita oli ääneti ja katsoi käsiinsä.
- He ovat menneet menojaan, pappi jatkoi, mutta eräs toinen on tullut. Reipas Amadeo on palannut Perusta. Hän on ostanut muulin ja lehmän ja viime viikolla hän kynti sinun maissipeltoasi, joka oli metsittynyt niin, että oli kuin erämaata. Nyt hän tarvitsisi apua taloudessa.
Paquita vastasi tuskin kuuluvasti: - Niin, mi padre.
Sitten pateri kertoi lähtevänsä kotiin Jipijapaan seuraavana aamuna, ja jos Paquita tahtoo lähteä mukaan, niin saa ratsastaa nuorella aasilla, jonka hän oli ostanut markkinoilta.”
Niin heidän tiensä erosivat. Alfred kuitenkin tunsi yhä Paquitan metsän siemenistä tehdyn kaulanauhan tuoksun, ja hän tunsi rakastaneensa tuota naista enemmän kuin ketään toista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti